The Beatles at the Budokan, Tokyo

The Beatlesin viimeiset kiertueet kierrettiin 1966. Yksi näistä käsitti Länsi-Saksan (Hampurin), Japanin ja Filippiinit. Hampurin keikka meni melko mukavasti, mutta Aasian kiertäminen ei mennytkään niin hyvin. Tokiossa konserttipaikaksi oli nimittäin järjestetty Nippon Budokan, joka oli monille japanilaisille pyhä paikka. Mielenilmausten seurauksena faneja kiellettiin kirkumasta, ja niin kaikki istuivta hiljaa paikoillaan. Periaatteessa hyvä juttu, mutta vuosikausia jatkuneen kiljumisen yli soittamisen johdosta Beatlesin lavaesiintyminen oli myös päässyt huononemaan. Tämän kuuli selvästi fanijuokon ollessa kerrankin hiljaa. (Lähde: Tim Hill&Marie Clayton: The Beatles kuvina)

Tämän verran tiesin Beatlesin Tokion-keikasta ennen tätä viikkoa. Voitte arvata tunteitteni ristiriitaisuuden, kun kirjastosta läytyi tämän kovan onnen keikan DVD-taltiointi. Pitihän se tietty fanityttönä katsoa, vaikkeivät odotukset olletkaan kovin korkealla. 

Ensinnäkin huomioin, että The Beatles kuvina on hieman väärässä. Fanit kyllä kiljuvat, tosin kappaleiden aikana porukka on melko hiljaa. George-faneja joukossa on selvästikin useita: kun George vilkuttaa kesken biisin, koko sali räjähtää. Mutta millainen se itse keikka sitten oli?

Keikalla soitettiin kappaleet Rock and roll music, She's a woman, If I needed somone, Day Tripper, Baby's in Black, I feel fine, Yesterday, I wanna be your man, Nowhere man, Paperback writer ja I'm down. Kaksi ensimmäistä biisiä menevät vielä suht kivuttomasti, mutta kun on Georgen vuoro astua mikin eteen laulamaan soolonsa, keikka alkaa mennä alamäkeä. George ei pysy nuotissa, eikä Paulin ja Johnin taustalaulu auta asiaa. Oli kauheaa huomata, kuinka beatlet tajuavat itsekin keikan menevän huonosti ja vilkuilevat toisiaan epätoivoisena. Porukka kuitenkin jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Melko hyvin se onnistuukin aina I feel fineen saakka, kun John unohtaa sanat. Hän laulaa "I'm in love with her and I feel fine", kun Paul ja George laulavat "She's in love with me and I feel fine". John huomaa virheensä, vilkaisee Paulia ja laulaa kertauksen oikein. Yesterdaysta pidin. En ollut kuullut ennen bändiversiota kyseisestä biisistä, joten klassikko kuulosti melkeinpä uudelta laululta.

Ringon soolo I wanna be your man onkin sitten taas huonompi. Mikki on asetettu yhden rummun yläpuolelle, joten Ringon on pakko laulaa kumartuneena rumpusetin ylle. Koska rummuttaessa on pakko liikkua, Ringon ääni häipyy välillä kuulumattomiin. Myös Paul joutuu jatkuvasti korjaamaan omaa, alas painuvaa mikkiä. Ringo kuitenkin näyttää nauttivan laulustaan. Keikka jatkuu tutulla tyylillä, ja I'm downin ensi sointujen rämähtäessä käytiin yleisö räjähtää kättentaputuksiin ja huutoihin. Beatlet kumartavat, kävelevät lavan takaosaan ja kävelevät portaat alas, yleisön näkymättömiin. Keikka on päättynyt. 

Mielipidettä on vaikeampi muodostaa. Keikalla soitettiin paljon loistavia kappaleita, muttei mitään ehdotonta suosikkiani. Pidin varsinkin Johnin välispiikeistä ja tavasta, jolla kaikki beatlet kumarsivat joka kappaleen jälkeen. Vaikka pojat tekivät parhaansa, huomasin väsymyksen. Joo, johtuu osittain varmasti  aikaerosta, mutta myös kyllästymisestä. Miettikää nyt, bändi oli tuolla kokoonpanolla soittanut lähes joka päivä kirkuvalle tyttölaumalle jo vuodesta 1962, John, Paul ja George noin vuodesta 1960 (tokihan kaikki olivat instrumenttejaan rämpyttäneet kauemminkin, mutta vuonna 1960 oli ensimmäinen Hampurin reissu!). En ihmettele, että bändi kyllästyi keikkailuun. Joka tapauksessa, keikka ei ollut niin katastrofaalinen kuin pelkäsin, muttei myöskään uskomattoman hyvä. Kokemushan toki tämäkin, mutta suosittelen vain tosifaneille. Muita se saattaa vain järkyttää. 

Mietin tässä, että löytyisikö 1965 tehtyä konserttitaltiointia The Beatles at the Shea Stadium kirjastosta? Ne pätkät, joita olen konsertista nähnyt, näyttävät lupaavalta, ainakin lupaavammilta kuin Budokan. Plus siinä on se versio I'm downista, jossa John soittaa keybordia kyynärpäällään :)