torstai 13. joulukuuta 2018

Marraskuun luetut 2018

Marraskuussa 2018 luin kuusi kirjaa (1482 s.), joista kaksi oli spefiä, yksi runokirja ja yksi uusinta. 

Montgomery, L. M.: Sateenkaarinotko (Anna #7) 232 s. [U]
Leinonen, Anne: Noitakirja (Kirjanoita #2) 225 s. 
Helminen, Sini: Veden vallassa (Väkiveriset #3) 239 s. 
Holma, Antti: Kauheimmat joululaulut 171 s.
Oksanen, Sofi: Puhdistus (Kvartetti #2) 
Vuorela, Seita (& Huotarinen, Vilja-Tuulia): Lumi 240 s. 

kotimaisia: 5
käännöskirjoja: 1
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 4
muualta: 0 

Jatkumo-lukuhaaste: 20 kirjaa (Sarjastaja)

Anna-sarjan uusintaluku jatkui marraskuussa Sateenkaarinotkon kanssa. Sateenkaarinotko on jäänyt sarjasta minulle kaikkein vieraimmaksi: olin lukenut sen aiemmin vain kerran, kymmenenvuotiaana. Muistikuvat olivat siis äärimmäisen hatarat, enkä tainnut silloin tästä osasta ihmeemmin pitää. Nyt viihdyin tämän kanssa oikein hyvin, vaikka en ollutkaan kovin innostunut siitä, miten Annan lisäksi myös hänen lapsensa jäivät paitsioon pappilan lasten päästessä valokeilaan. Vaikka Sateenkaarinotko olikin jäänyt vieraaksi, tuli sen lukemisesta silti kotoinen ja lämmin olo, kuten muistakin Montgomeryn kirjoista. Viimeinen luku nosti niskakarvat pystyyn ja riipi sydäntä. 

Kesällä luin Kirjanoidan, josta pidin, joten oli itsestäänselvää, että lukisin myös Noitakirjan. En tiedä, miksi tämän lukeminen oli melkoista tervanjuontia, koska ensimmäisen osan luin parilta istumalta loppuun. Olisin tahtonut seikkailla lisää Hellbyssä, mutta Aura kumppaneineen siirtyy seikkailemaan Helsinkiin, joka suosikkikaupunkini statuksesta huolimatta ei tässä kirjassa kiinnosta läheskään yhtä paljon kuin Hellby. Juonikin on lähinnä vain rymistelyä ja pakenemista paikasta toiseen. Mutta jottei tämä menisi pelkäksi haukkumiseksi, pidin kovasti Noitakirjan todellisesta olemuksesta ja kirjan lopetuksesta. Lisäksi Miron hahmo oli kiehtova, ja Noitakirja näytti hänestä uusia puolia. Auran ja Silken suhteeseen olisin toivonut pientä selkeytystä. Ehdin epäillä monenmoista, mutta en saanut siihen minkäänlaista selkeyttä. 

Veden vallassa on kolmas osa Väkiveriset-sarjaa, jota olen lueskellut pitkin vuotta. Kolma osa on samanlainen kuin ensimmäisetkin, niin hyvässä että pahassa. Tyyli on soljuva ja tarina napakka, ja luinkin kirjan puolivahingossa yhden päivän aikana. Suomalainen mytologia on kiinnostavaa, ja Mari tuntuu aidolta henkilöltä kipuiluineen. Tapahtumat etenevät kuitenkin minun makuuni liian nopeasti, eikä tahattomilta myötähäpeäkohtauksilta vältytty. Mielestäni sarjan isoimpia ongelmia on sinipiika Tuulian hahmo, joka on ollut todella rasittava jokaisessa osassa, vaikka hänen pitäisi olla hahmo, josta lukija rasittavuudesta huolimatta pitää. Vesi oli elementtinä minulle mieluisampi kuin edellisen osan vuori, minkä lisäksi pidin siitä, miten Helminen tarttui ajankohtaisiin aiheisiin, kuten kiusaamiseen ja seksuaaliseen ahdisteluun. Vakavat aiheet solahtivat hyvin muun tarinan sekaan, eivätkä tuntuneet päälleliimatuilta. 

Antti Holma toi jo Kauheimmista runoista tutun runoilijalaumansa joulutunnelmiin kirjalla Kauheimmat joululaulut. Kuten edellisenkin osan kanssa, myös tässä nimi on äärimmäisen osuva. Tyrskähtelin lukiessani näitä, ja erityisesti Reino Leinon Joulumaa-vihaan samaistuin. (Mitään joululaulua en inhoa yhtä palon kuin Joulumaata!) On kuitenkin sanottava, että jotkut runot olivat vähän väsähtäneitä ja tuntuivat vain vanhan toistamiselta. Kirjan parasta antia on joukon uusi tulokas, virsirunoilija Kaarlo Antero Heteromies, jonka runot olivat ehdottomasti kaikista hauskimpia. Myös lopusta löytyvä Pipari-T:n konvehtiaiheinen räppi oli kirjan ehdottomia tähtihetkiä. 

Puhdistusta aloitin lukemaan jo elokuussa, mutta muuton takia se oli pakko jättää kesken ja palauttaa kirjastoon. Pääsin jatkamaan sen kanssa vasta marrakuussa, kun lopulta löysin sen paikallisesta kirjastosta. Kirjan ensimmäinen luku oli aineistona kevään tekstitaidon yo-kokeessa, mutta kun pääsin kauheista kärpäsflashbackeista yli, imaisi kirja mukaansa heti. Tuntui suorastaan pahalta, miten helposti kirjaa ahmin. Tapahtumat nimittäin ovat äärimmäisen inhottavia ja raakoja, ihmisistä puhumattakaan (Aliide on todella kiinnostava henkilö, vaikka ei missään nimessä pidettävä), useamman kerran teki oikeasti pahaa lukea. Silti sivut kääntyvät nopsaan. Oksanen kirjoittaa taitavasti, ja ihastuinkin hänen käyttämäänsä kieleen. Lopetus oli kuitenkin mielestäni vähän antikliimaksi. Monta sivua salaisia pöytäkirjoja toki toivat tarinaan melkoisia loppupaljastuksia, mutta ne keskeyttivät aiemmin niin jouhevasti sujuneen lukemisen. Historianopiskelijana kiinnitin tietty myös ajankuvaan huomiota, ja tulin miettineeksi, kuinka vähän Viron historiasta puhutaankaan koulussa. Tuntuu, että sekä yläasteella että lukiossa Viron (ja muiden Baltian maiden) kohtalot toisessa maailmansodassa kuitattiin suunnilleen yhdellä lauseella, ja seuraavan kerran niistä puhuttiin silloin, kun ne itsenäistyivät. Luen Oksaselta takuulla jotain muutakin, jahka ensin toivun Puhdistuksen aiheuttamasta tunnemyrskystä. Suosituksia otetaan vastaan!

Seita Vuorelan viimeiseksi jäänyt teos Lumi ehti lojua kirjahyllyssäni kaksi vuotta, mutta nyt lopulta luin sen! Tavallaan harmittaa, että luin sen vasta nyt, mutta samalla olen tyytyväinen, että säästelin tätä herkkua näin pitkään, varsinkin, kun lisää ei enää tule. Jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen olin koukussa. Ahmin kirjaa junamatkoilla kotikotiin ja takaisin nykyiseen kotikaupunkiin, ja luin kirjan viimeiset osat silloin, kun junan ikkunoista näkyi juuri satanut ensilumi <3 Vaikka jotkin tarinan osat olivat hieman ennalta-arvattavia (esimerkiksi Atishan vanhemmat), se ei haitannut lukemista. Lumi tarjoaa kaikkea sitä, mistä Vuorelan kirjoissa pidän: kaunista kieltä, haikeaa tunnelmaa, aitoja henkilöitä ja ripauksen arkea rikkovaa maagisuutta, jota Lumessa tarjosi Lumikuningatar-sadun uudelleenkerronta ja iranilaiset tarut. Kirja toi mieleeni keväällä lukemani Et kävele yksin -kirjan, mutta Lumi on mielestäni paljon parempi. Koska Vuorela kuoli ennen kirjan valmistumista, Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoitti sen loppuun. Huotarinen onnistuu mukailemaan Vuorelan tyyliä niin loistavasti, etten lukiessani edes tajunnut kiinnittää huomiota siihen, että teosta tekemässä oli ollut kaksi ihmistä. 



*********

Marraskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

2. Kotimainen runokirja: Kauheimmat runot
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja: Puhdistus

Marraskuu on aina ollut inhokkikuukauteni, enkä oppinut pitämään siitä tänäkään vuonna. Pimeys ja harmaus käy voimille. Siitäkin huolimatta, että lukkarini on kevyempi, eikä tenttejä ole ennen joulua, opiskelu on tuntunut välillä todella raskaalta. Onneksi tasapainottamassa on ollut monia muita juttuja. On ollut kivoja opiskelijarientoja, ystävä kokeilemassa asuntoni yökyläilykelpoisuutta, kahvittelua sellaisten rakkaiden kanssa, joita olin nähnyt viimeksi elokuussa, joulufiilistelyä, ensilunta ja kirjoja! Luin marraskuussa enemmän kuin moneen kuukauteen, mikä oli ihanaa. 

Onneksi nyt on joulukuu, fuksisyksyn viimeiset rutistukset ovat vielä jäljellä. Onneksi loma lähenee, minkä lisäksi luvassa on joulukorttiaskartelua, parit yo-juhlat ja ystävien tapaamista. Rakastan joulua! 


Kuukauden biisi on Pauliina Kokkosen San Fransisco. Kokkonen on Scandinavian music groupin toinen laulaja, ja San Fransisco on hänen ensimmäinen soolokappaleensa. Minusta on ihanaa kuunnella Pauliinan ääntä yksinään, sillä Smg:ssä hän laulaa taustoja. Toivotan hänelle paljon onnea myös soolotuotantoon, tästä hänen on hyvä jatkaa! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano sanottavasi, mutta älä räyhää. Tarkistan kommentit ja julkaisen vain asialliset :)