Toukokuun luetut 2024

Toukokuussa 2024 luin 15 kirjaa (2394 sivua, 11 h 28 min), joista neljä oli spefiä, kolme non-fictionia, kaksi sarjakuvaa, kaksi runokirjaa, kaksi äänikirjaa, kaksi e-kirjaa ja kaksi uusintaa.

 

Lindroth, Malin: Vanhapiika: Tahattomasti yksinäisen tarina 2 h 33 min [K]

Vik, Merri: Lottapa tietenkin (Lotta #1) 147 s. [U]

Bardugo, Leigh: Saarto ja myrsky (Grishaversumi #2) 427 s. 

Takalo, Tiitu & Männistö-Funk, Tiina: Polkimilla: nyt, ennen ja tulevaisuudessa 168 s. 

Schulz, Charles M.: Täydelliset Tenavat 1953-1954 (Täydelliset Tenavat #2) 325 s. 

Blomqvist, Anni: Maija (Myrskyluoto #3) 132 s. 

Toiviainen, Mikko & Salmi, Ronja: 12 tarinaa kirjoittamisesta 143 s. (e-kirja)

Esquivel, Laura: Pöytään ja vuoteeseen 215 s. 

Larmola, Maija & Lumme, Leena: Kesätukka ja muita juttuja Kukkulan korttelista (Kukkulan kortteli #2) 65 s. [U]

Peltonen, Juhani: Elmo 8 h 45 min [K]

Chi, Ta-Wei: Kalvot 94 s. (e-kirja)

Happonen, Sirke: Muumiopas 248 s. 

Tabermann, Tommy: Ruusuja Rosa Luxemburgille 57 s.  

Ikola, Kaisa: Betty (Betty #1) 374 s. 

Tabermann, Tommy: Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen 56 s. 

kotimaisia:9

käännöskirjoja: 6

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 8

muualta: 5

 

Muistelen lukeneeni Malin Lindrothin haastattelun (tai ainakin kirja-arvion) Hesarista muutama vuosi sitten, kun Vanhapiika ilmestyi suomeksi. Kuvaus kirjasta jäi mieleeni, mutta ei ehkä kiinnostanut niin paljon, että olisin sen halunnut lukea. Kirja tuli uudelleen tietoisuuteeni, kun luin huhtikuussa Marika Riikosen teoksen Yksin, kiitos. Riikosen teoksessa kirjaa moitittiin hyvinkin kovasanaisesti, ja tuntuu, että peruste moitteille oli pääosin se, että Riikonen ei pystynyt samaistumaan Lindrothin ajatuksiin. Tästä kimpaantuneena päätin lukea kirjan itse ja arvostaa Lindrothin omaa ääntä. Vanhapiika kertoo yksinkertaisuudessaan siitä, millaisia ajatuksia ja tuntemuksia herättää elää yhteiskunnassa naisena, joka ei ole ollut vuosikymmeniin parisuhteessa. Kirjallisuudessa ja elokuvissa vanhanpiian hahmo ei ole kovin miellyttävä, tai hänen asemansa sellainen, mitä tavoitellaan, mutta samankaltaista ajattelutapaa näkee yhä edelleen nykypäivänä ihan arjessakin. Jos nainen ei ole parisuhteessa, hänen on oltava jotenkin viallinen, ajatellaan helposti. Mutta entä jos parisuhdetta kaipaisikin, mutta sitä ei vain saa? Periaatteessa pidin kirjasta paljonkin. Arvostan Lindrothin rehellisyyttä: ei varmastikaan ole helppoa olla näin paljaana yleisön edessä. Pidin vanhanpiian historiallisen roolin pohdinnasta (yllättyneet voivat mennä parijonoon) ja siitä, miten vanhanpiian ja sinkun roolit eroavat mediassa ja yhteiskunnallisesta keskustelussa. Miltä tuntuu toistuvasti kuulla, että oma elämä olisi jonkun pahin painajainen? Kuitenkin huomasin saman, mitä myös Riikonen kirjassaan kritisoi: Lindroth sanoo valtaavansa vanhapiika-termin itselleen, mutta silti tuntuu, ettei hän käytännössä nouse stereotypian yläpuolelle. Kirja ehkä päättyy Lindrothin suureen oivallukseen, mutta lukija ei pääse näkemään, kuinka hän aikoo oivallustaan toteuttaa ja rakentaa identiteettiään sen mukaan. Kirja jäi kädenlämpöiseksi kokemukseksi itselleni ehkä myös siksi, että hetki sen lukemiseen oli vähän väärä. Jossain toisessa mielentilassa tämä olisi voinut upota paremmin, mutta sen hetkisiin ajatuksiin Lindrothin teksti osui usein turhankin kipeästi, ja eksyin vähän liikaa kirjan herättämiin ajatuksiin ja tunteisiin. Kävikin usein niin, että hoksasin äänikirjaa kuluneen useita minuutteja ilman, että olin keskittynyt tekstiin ollenkaan. Ehkä annan tälle vielä joskus toisen mahdollisuuden, sillä kiinnostava kirja kyllä oli.

Siivotessani työpöydän laatikoita löysin joskus yläasteella tekemäni listan Merri Vikin Lotta-kirjoista, joita en ole vielä lukenut. Luin Lottia ahmimalla ala-asteen viimeisillä luokilla ja vielä yläasteellakin jonkin verran, mutta melkein 50-osaisesta (!!) sarjasta suurin osa sijaitsee tätä nykyä kirjastojen varastoissa, enkä kai sitten jaksanut niitä ruveta varailemaan, ja sarjan lukeminen hiipui. Listan löytämisen myötä tuli kuitenkin taas fiilis ruveta lukemaan sarjaa eteenpäin (ehkäpä jopa päästä joskus loppuun!), ja varasinkin pari seuraavaa osaa listaltani. Sitä ennen päätin kuitenkin lukaista sarjan aloitusosan Lottapa tietenkin, joka omasta hyllystäni löytyy. Sarjan päähenkilö on teini-ikäinen Marie-Sofie Månsson, jota on lapsesta asti kutsuttu Lotaksi. Hän ei nimittäin ole sellainen hillitty ja hallittu kuin jonkun Marie-Sofie-nimisen tytön kuuluisi olla, vaan kömpelö, äänekäs ja kiusallisiin tilanteisiin taipuvainen. Parina joululomaa edeltävänä päivänä Lotta ehtiikin koheltaa melkoisesti niin yksin kuin ystäviensä kanssa. Kirjan aikana ehditään niin murtautua kouluun hiilikellarin kautta kuin joutua keskelle salaperäistä salkkuvarkauttakin. Oli vähän hassua lukea näin jouluista kirjaa toukokuussa, mutta ilokseni Lotta toimii vuodenajasta riippumatta. Kirja oli yhtä kepeä ja hauska kuin muistelinkin, ja tarjoaa ihanan makupalan 50-luvun ruotsalaisesta koululaisarjesta. Lotassa on paljon samaistuttavia piirteitä, ja pidän kovasti hänen itseironisesta kertojanäänestään. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta ja se oli aivan ihanaa. Odotan innolla seuraavia seikkailuja Lotan matkassa!

Luin viime syksynä Grishaversumi-trilogian aloittavan Varjon ja riipuksen, ja nyt sain aikaiseksi jatkaa toiseen osaan, Saartoon ja myrskyyn. Kirja alkaa siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Alina kääntyi Sysikuilussa Varjoa vastaan, ja pakeni hävitystä Malin kanssa meren yli. Varjo kuitenkin löytää karkulaiset, ja kaappaa heidät mukaansa. Varjon kaapparilaivan kapteeni osoittautuu kuitenkin moraaliltaan häilyväksi, ja niin Alina ja Mal karkaavat jälleen Varjon kynsistä. Tie vie kohti kuninkaan palatsia. Varjon voimat ovat kasvaneet, mutta niin ovat Alinankin. Kansa pitää Alinaa pyhimyksenä, mutta Alina tietää, miten lähellä on lipsahtaa pimeälle puolelle. Mielestäni Saarto ja myrsky ei lunastanut niitä odotuksia, joita Varjossa ja riipuksessa rakennettiin. Minulla oli vaikeaa päästä kirjaan sisään, koska ensimmäisen osan lukemisesta oli melkein vuosi aikaa, ja olin unohtanut enemmän kuin luulin. Silti kirja tuntui lähes loppumetreille asti ärsyttävän pitkäveteiseltä. Tapahtumia on kuitenkin koko ajan, ja jollain oudolla tavalla sitä kuitenkin luki sujuvasti yllättävän sujuvasti eteenpäin. Todella mystinen yhdistelmä! Tässäkin osassa ongelmana on edelleen se, etteivät hahmot kauheasti kiinnosta minua. Maailma on kiehtova, ja grishat loputtoman mielenkiintoisia, mutta esimerkikis Alina ja hänen romanssinsa eivät jaksa innostaa (joskin tykkäsin siitä, miten Alinan hahmokehitys flirttaili pimeämmän puolen kanssa!). Nikolai oli kuitenkin poikkeus muuten tylsähköihin hahmoihin. Hän oli julkeudessaan suosikkini! Loppurymistelyistä pidin todella paljon, se suorastaan pelasti kirjan. Bardugon kuvailu on tarkkaa ja toimintakohtaukset kuin elokuvista, siitä pidän myös todella paljon. Lopetus olikin sellainen, että seuraavan osan olen jo lainannut kirjastosta ja toivon pääseväni sen pariin pian! 

Tiitu Takalon uusin sarjakuva oli luonnollisesti lukulistallani. Pyöräilyä käsittelevä teos Polkimilla: nyt, ennen ja tulevaisuudessa on tehty yhteistyössä historiantutkija Tiina Männistö-Funkin kanssa. Kirja kuvaa pyöräilyn historiaa ja sen roolin muutosta. Yläluokan kulkupelistä tuli työväen liikkumisväline, jolla naisetkin saivat kulkea. 1900-luvun alkupuolella polkupyörä oli tasa-arvon väline. Autojen yleistyessä kaupunkisuunnittelu muuttui, kun kaduista päätettiin tehdä autoille sopivampia. Pyöräilijät jäivät johonkin jalankulkijoiden ja autoilijoiden väliin, ja siinä tilassa ollaan monessa (suomalaisessa) kaupungissa edelleen. Historiaosuuksien välissä on henkilökohtaisempia pyöräilymuistoja ja unelmia pyöräilyn tulevaisuudesta. Polkimilla osoittaa, että pyöräily on paljon muutakin kuin vain polkemista. Aihe kiinnostaa ja koskettaa minuakin: asun kaupungissa, jossa pyöräilijät eivät ole olleet kaupunkisuunnittelun ykkösprioritetttin. Esimerkiksi viime syksynä neljän kilometrin työmatkastani pyörätietä oli ehkä kilometrin verran, muuten piti ajaa autojen seassa! Kiinnostavasta sisällöstä huolimatta kirja jäi vähän etäiseksi. Suurimmaksi osaksi tuntui, että olisin lukenut kuvitettua tiedeartikkelia (joskin todella hyvin kuvitettua sellaista!). Henkilökohtaisemmat luvut jäivät historiaosuuksien varjoon, ja minulla oli tunnetasolla vaikeaa saada niistä kiinni. Lopun utopiakaupungin kuvittelu tosin suorastaan liikutti. Miten ihana olisikaan kaupunki, jonka keskustaan autoilla ei olisi pääsyä, ja jossa huomioitaisiin ihmisten erilaiset tavat ja tarpeet liikkua. Sarjakuvan luettuani minulla olikin riemukas tunne siitä, että pyöräily on kapinaa!

 

Jatkoin toukokuussa Täydellisten Tenavien lukemista. Edellisen osan tavoin tässä sarjakuva hakee vielä selvästi muotoaan, mutta samaan aikaan mukaan tulee uusia elementtejä, joista tulee sarjan pysyviä kulmakiviä. Esimerkiksi Rapa-Ripa esiintyy sarjassa ensimmäisen kerran. Muodon hakemisesta jännittävä esimerkki on aikuisen rooli. Klassisissa Tenavissa aikuisten ääntä ei kuulu, eikä heitä näytetä, mutta näissä aikuistenkin puhekuplat näkyvät, ja eräässä pidemmässä sunnuntaistrippikokonaisuudessa aikuiset on jopa piirretty ruutuihin mukaan. Harmittaa todella paljon, että Täydellisten Tenavien suomentaminen lopetettiin näiden kahden osan jälkeen. Olisi ollut kulttuuriteko saada koko sarja suomeksi! Loppuja osia ei edes löydy kaupunkini kirjastosta edes englanniksi, joten seuraavat osat pitää sitten kikkailla kaukolainoina jostain muualta.

Myös Myrskyluodon Maijan tarinan lukeminen jatkui toukokuussa, tällä kertaa vuorossa oli sarjan ytimekkäästi nimetty kolmas osa Maija. Maija ja Janne lapsineen ovat päässeet jälleen asettumaan kotiin Myrskyluodolle sen jälkeen, kun sota oli ajanut heidät sieltä edellisessä osassa pakoon. Onni on kuitenkin lyhytaikaista: Maijassa perhe kohtaa valtavan tragedian toisensa perään. Luoto meressä -kirjan kohdalla moitiskelin pitkiä aikahyppäyksiä, ja samaa ongelmaa oli Maijassakin, joskaan ei yhtä paljon. Tämän vuoksi valtavat muutokset Maijan elämässä eivät tunnut tekevän niin suurta vaikutusta kuin niiden toivoisi lukijaan tekevän. Ehkä tällä tyylillä Blomqvist on halunnut tuoda lukijalle ilmi 1800-luvun saariston ihmisen mentaliteetin: elämän on jatkuttava ja työtä on tehtävä, vaikka tapahtuisi mitä, eikä kauheitakaan menetyksiä saa jäädä suremaan. Lukijana kuitenkin toivoin, että näitä tunteita olisi käsitelty myös kirjan sivuilla. Kritiikistä huolimatta pidin kirjasta. Jotain kertonee se, että luin sen parilta istumalta (käytännössä puolet perjantain junamatkalla ja loput sunnuntain paluumatkalla). Olen kolmen kirjan aika ehtinyt kiintyä hyvin paljon Maijaan.

12 tarinaa kirjoittamisesta on ollut lukulistallani ilmestymisestään asti, mutta niin vain vuodet vilahtivat ohi ennen siihen tarttumista :D Kirjassa Mikko Toiviainen ja Ronja Salmi haastattelevat 12 henkilöä, joiden elämässä kirjoittaminen on voimakkaasti läsnä. Ääneen pääsevät niin kirjailija Emmi Itäranta kuin toimittaja Reetta Räty, mutta myös poliitikko Ozan Yanar ja Youtubesta tuttu huumoriryhmä Justimusfilms. Kattaus on siis hyvin monipuolinen ja siksi kiinnostava. Vaikka itseäni kiinnostavat enitsen kirjailijoiden kirjoituskokemukset ja -rutiinit, myös eri tekstilajien kirjoittajien työprosesseista ja ideoista on kiinnostavaa ja inspiroivaa lukea. Joidenkin tekstin olisi toivonut menevän vielä syvemmällekin, mutta mainio opus oli tällaisenaankin. Erityisen paljon minua ilahduttivat lopun kirjoitusvinkit, jotka olivat mukavan monipuolisia!

Useimmiten minulle kirjoja suosittelevat ihmiset ovat sellaisia, jotka lukevat itsekin paljon ja tuntevat kirjamakuni. Tällaisten täsmäsuositusten ulkopuolelta tuleviin suosituksiin voi olla riski tarttua, mutta silti päätin lukea Laura Esquivelin teoksen Pöytään ja vuoteeseen, kun sitä eräs läheiseni suositteli. Kirja sijoittuu 1800-luvun lopun Meksikoon, jossa de la Garzan karjatilalla asuu neljä naista: tilaa ja perhettään diktaattorimaisesti johtava Mamá Elena ja hänen tyttärensä Rosaura, Gertrudis ja Tita. Perheen nuorin tytär, Tita, on rakastunut Pedroon, mutta suvun perinteen mukaisesti hänen on pysyttävä naimattomana ja huolehdittava äidistään. Pedro tahtoo pysytellä lähellä Titaa, joten hän päätyy naimaan perheen esikoistytär Rosauran. Titan valtakuntaa on keittiö, ja välillä ruoka tuntuukin ainoalta asialta, joka tuo hänelle lohtua ja jota hän pystyy hallitsemaan. Titan tunteet eivät kuitenkaan jää vain keittiöön, vaan tuovat ruokaan oman, yllättävän sivumakunsa. Pöytään ja vuoteeseen oli monella tavalla yllättävä kirja! En tiennyt, että kirjan genre on maagista realismia, minkä vuoksi varsinkin alussa käänteet tulivat melkoisen puskista. Yliluonnolliset elementit toimivat kuitenkin yllättävän hyvin. Tyyli olisi voinut ärsyttää, mutta kun kirjaan pääsi sisään, siihen tempautui mukaan sen verran tehokkaasti, että maailman lainalaisuudet oli helppoa hyväksyä ja niiden myötä myös uskomattomat juonenkäänteet. (Eräs juonenkäänne toi minulle mieleen Eileen Favoriten Sankarittaret, vaikkei näissä loppujen lopuksi kovinkaan paljon samaa ollut.) Ruoka on kirjassa hyvin tärkeässä osassa. Jokainen luku alkaa ruokareseptillä, ja kyseinen ruoka myös valmistetaan luvun aikana. Ruuanvalmistuksen kuvaus oli ihailtavan tarkkaa! Melkein maistoin kaiken, mitä kirjan sivuilla kuvattiin. Kirjan historiallinen konteksti on myös kiinnostava: Meksikon vallankumous riehuu taustalla, ja melskeet ulottuvat karjatilallekin asti. (Piti kylläkin lukea Wikipediasta, mistä Meksikon vallankumouksessa loppujen lopuksi olikaan kyse...) Vaikka pidin kirjasta todella paljon, sen ytimessä oleva rakkaustarina oli mielestäni epäuskottava. Pedro oli koko kirjan ajan kerrassaan raivostuttava tyyppi, enkä ymmärtänyt, mitä Tita hänessä näki. Tämä söi väkisinkin koko kirjan uskottavuutta. Olen kuitenkin tosi iloinen, että minulle suositeltiin tätä kirjaa, ja että suositukseen tartuin. Pöytään ja vuoteeseen on lukukokemus, joka jää mieleen.

Joskus esiteini-ikäisenä meille kotiin kulkeutui kirjaston poistomyynnistä Kukkulan kortteli -niminen kirja, jossa kuvitteellisen helsinkiläiskorttelin havainnollistamana kerrottiin historiaa kahden vuosisadan ajalta. Muistin lukeneeni myös muita sarjaan kuuluneita kirjoja, jotka keskittyivät yhteen vuosikymmeneen, ja jokin aika sitten rupesin muistelemaan näitä kirjoja. Kun lapsena minua kiinnostivat kuvaukset menneestä ajasta (toki edelleen :D), nykyään minua kiinnostaa hyvinkin paljon se, millaista historiakuvaa lastenkirjoissa välitetään. Siksi päädyin lainaamaan kirjastosta 1930-luvulle sijoittuvan Kesätukka ja muita tarinoita Kukkulan korttelista -kirjan. Kirjassa seurataan Kukkulan korttelin alueella asuvien lasten ja nuorten (ja vähän aikuistenkin) elämää episodimaisesti. Tällaisessa kirjassa voisi olla vaarana, että historiallinen näkökulma menee tarinan edelle, mutta Kesätukka onnistuu hyvin olemaan ensisijaisesti tarina ja vasta sitten historiallinen tietokirja. Lopussa on kuitenkin paljon selityksiä ja ajallista kontekstia, joka tuntui hyödylliseltä myös aikuislukijalle. Viihdyin tämän parissa niiin hyvin, että haluan ehdottomasti lukea loputkin Kukkulan kortteli -kirjat uudelleen! Kun kirja on suunnattu lapsille, tyyli on mukavan kevyt, mutta faktat ovat kohdallaan ja taustatyötä on tehty.

Juhani Peltosen luoma urheilusankari Elmo oli minulle tuttu ennestään kuunnelmasta, jonka olin kuunnellut joskus yläasteella. Elmo on parodia urheilusankarista, hiljaisesta ja pohdiskelevasta kainalniemeläisestä miehestä, joka osoittautuu voittamattomaksi jokaisessa mahdollisessa urheilulajissa. Urheilumenestys ei kuitenkaan tuo onnea henkilökohtaisessa elämässä, sillä melankolinen Elmo kantaa sisällään tuskaa ja surua silloinkin, kun onni häntä hetken koskettaa. Yläasteella Elmo oli mielestäni aivan mielettömän hauska, ja kirjassakin oli samaa absurdiutta ja parodiaa, minkä kuunnelmasta muistan. Koska absurdi huumori uppoaa minuun, nautin tästä piirteestä kovasti. Myös Peltosen kieli ilahduttaa, se on ihanan rikasta ja monipuolista. Useamman kerran hymähtelin ääneenkin. Tähtihetkiä olivatkin lähes hurmokselliset urheiluselostukset. Kuitenkin kirjassa tuntui olevan myös paljon turhaa. En yleensäkään pidä "mies haahuilee" -genrestä, ja sitä kirja urheiluosuuksien ulkopuolella pitkälti oli. Varsinkin äänikirjan pari viimeistä tuntia olivat hyvin pitkäveteisiä ja raskassoutuisia. Elmo on hahmona ihan mielenkiintoinen, mutta naishahmot ovat melkoisia paperinukkeja. Suututti tosissaan, miten Elmon ihastuksen kohdetta Aliisaa kirjassa kohdeltiin! Hänessä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, mutta hän jäi käveleväksi kliseeksi. Elmo täytti ehkä aukon yleissivistyksessä, mutta en voi sanoa pitäneeni kirjasta kokonaisuutena. Kauko Helovirta lukijana on kuitenkin aivan loistava!

Taiwanilaisen Chi Ta-Wein Kalvot on ollut kirjasomessa tänä keväänä isosti esillä. Vaikka scifi ei niinkään kiinnosta minua, hype herätti mielenkiinnon. Lisäksi on aina kiinnostavaa lukea kirjoja jostain vähän harvemmin käännetyltä kielialueelta. On vuosi 2100, ja ihmiskunta on siirtynyt elinkelvotonta maanpintaa ja sen tappavana porottavaa aurinkoa meren alle, kupolien alle. 30-vuotias ihonhoitospesialisti Momo saa yllättäen viestin äidiltään, mikä saa hänen elämänsä järkähtämään. Lapsena Momo joutui vaikeaan leikkaukseen, eikä hänen ja äidin välit olleet sen jälkeen enää entisensä, ja lopulta äiti katosi Momon elämästä täysin. Momo ei tiedä syytä äidin käytöksen taustalla, eikä hän tiedä, miten äidin yllättävään viestiin pitäisi reagoida. Kalvot ei todellakaan ollut ennalta-arvattava kirja! En muista, milloin viimeksi loppuratkaisu olisi ollut yhtä yllättävä. Ennakko-odotukseni osoittautuivat myös aivan vääriksi. (Olin esimerkiksi jostain syystä luullut, että Momo oli mies, ennen kuin aloin lukea!) Dystopiassa on todella kylmäävä tunnelma, ja vielä kylmäävämmältä se tuntuu, kun muistaa kirjan olevan kirjoitettu 1990-luvulla. Niin moni asia tuntuu mahdolliselta nykyhetkessä. Toki kirjan ikä näkyy esimerkiksi teknologian kuvauksessa, joka tuntuu toisinaan vanhentuneelta. Toisaalta esimerkiksi kirjan queeriys on miellyttävän kasuaalia, eikä siitä tehdä mitään numeroa. Tämä nyt ei ole itsestäänselvyys kaikissa uudemmissakaan kirjoissa. Pidin mielettömästi kirjan oudosta, vinksahtaneesta tunnelmasta. Maailmanrakennus lipsahti tosin useamman kerran infodumpin puolelle. Toki maailmassa on paljon asioita, joita pitää selittää, mutta se silti turhautti vähän. Kalvot oli kuitenkin ehdottomasti ihastuttavan erikoinen ja mieleen jäävä lukuelämys! Tässä kirjassa oli samoja elementtejä kuin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -teoksessa, joten jos pidit siitä, pidät ehkä tästäkin! Toisaalta itse pidin Kalvoista enemmän kuin Ishiguron kirjasta, joten kannattaa ehdottomasti kokeilla siinäkin tapauksessa. 

Muistelen nähneeni Sirke Happosen Muumioppaan kustantamon katalogissa jo sen ilmestymisaikoihin, mistä on varmaan 10 vuotta.Vaati kuitenkin kevätreissun siskon luo, ennen kuin päädyin kirjaa hänen hyllystään lukemaan. Muumiopas esittelee kaikki muumihahmot, heidän historiaansa ja persoonallisuuttaan. Ja kun sanon kaikki, tarkoitan oikeasti kaikkia: parissa sarjakuvaruudussa esiintyvät hahmotkin saavat oman esittelynsä. En tiedä, oliko tämä tarpeellista. Sinänsä on hauskaa, että myös pieniin sivuhenkilöihin keskitytään (esimerkiksi sarjakuvien Samu on lempparini!!), mutta jos hahmo esiintyy yhden tarinan yhdessä ruudussa, ei hänestä ole kovinkaan paljon edes sanottavaa. Myös "hahmo x meidän maailmassamme" - ja "muuntaudu hahmoksi" -osuudet olivat jotenkin köykäisiä ja liian self-helpiltä maistuvia kirjan kontekstissa. Viihdyin Muumioppaan kanssa, vaikka kovinkaan paljon uutta tietoa se ei tarjonnut. Olisin kaivannut ehkä syvempää hahmoanalyysiä. Mielestäni oli esimerkiksi kiinnostava huomio, että Muumimamma nukkuu Janssonin teoksissa hyvin usein. Muumipappa ja meri -kirjassa nukkumisesta tulee Mammalle jopa pakopaikka ja keino selviytyä. Tällaista olisin ehdottomasti halunnut lukea enemmänkin! Visuaalisesti kirja oli todella miellyttävä, ja kirjoitustyyli mukavan kevyttä ja hyvin kulkevaa.

 

Luin Tommy Tabermannin runoja koronaeristyksissä keväällä 2020, ja silloin sain huomata, että ennakkoluuloni teennäisestä ja vähän kiusallisesta runoilijasta oli väärä, sillä pidin hänen runoistaan todella paljon! Muutaman vuoden tauon jälkeen nappasin kirjaston runohyllystä pari hänen teostaan mukaan, ja näistä toinen oli Tabermannin esikoisteos Ruusuja Rosa Luxemburgille. Runokirjassa kuljetaan kaupungissa, mietitään maailman menoa sekä kaivataan ja rakastetaan toista ihmistä. Jotkut runot ja säkeet olivat kauniita ja liikuttavia, mutta kokonaisuus jäi minulle valjuksi. Ehkä kyseessä oli esikoisteoksen ongelma, ja runoilijan kynä ei ole vielä täydellisessä terässä. Ruusuja Rosa Luxemburgille on myös maailmantuskaisempi kuin Tabermannilta odotin. Olen tottunut siihen, että hänen runoissaan keskitytään ihmisiin ja heidän suhteisiinsa, maailmaan, johon ei mahdu muita, ja siksi jopa poliittiset kannanotot hieman yllättivät. Ei täyttänyt odotuksia, mutta ei tämä missään nimessä sysihuono ollut.

Kaisa Ikolan Betty-sarjaan törmäsin jossain kirjasomen syövereissä vuosia sitten. Kyseessä on tyttökirjafanin esikuviensa innoittamana kirjoittama sarja, joka sijoittuu 1800-luvun Skotlantiin. (Ikolan kotisivuilta voi lukea enemmän Bettyn taustoista.) Koska rakastan tyttökirjoja, olin kiinnostunut näistäkin! Sarjan aloittava Betty kertoo nimensä mukaan teini-ikäisestä Beatrice Stewartista, joka asuu yhdeksän sisaruksensa ja vanhempiensa kanssa idyllisellä Kuusikukkulalla. Betty haluaisi opiskella, ja vaikka isä aluksi ideaa vastustaakin, pääsee hän lopulta Rob-veljensä kanssa Edinburghin opistoon. Opiskelun ohessa Betty haaveilee kirjailijan urasta ja päätyy ratkomaan ystäviensä ja sukulaistensa rakkaushuolia. Bettyä itseään ei naimisiinmeno kiinnosta, vaikka monet häntä yrittävätkin naittaa tai kosia. Betty on varsin viihdyttävä tyttökirjapastissi. Kirjasta huomasi, että Ikola on esikuvansa lukenut, sillä kirja noudattelee hyvin pitkälti genren perusperiaatteita. Tämä ei missään nimessä ole huono asia! Kirjaa lukiessa tuntui ihanasti samalta, kuin silloin, kun oli lapsi ja luki ensimmäistä kertaa tyttökirjaklassikoita. Vaikka kirja ei ollutkaan ennestään tuttu, oli siinä jotain tuttua ja turvallista. Bettystä huomasi kuitenkin myös sen, että sen kirjoittaja on ollut teini-ikäinen. Kirjassa on aivan liikaa hahmoja, ja kiinnostavat jännitteet saadaan ratkottua mielestäni usein turhan helposti ja nopeasti. Vaikka kirja nuoren kirjailijan teokseksi onkin oikein vaikuttava, näkyy kompuroinnit tällaisissa asioissa. Kritiikistä huolimatta haluan ehdottomasti jatkaa Bettyn matkassa jatkossakin. Kiinnostaa, millaisiin seikkailuihin tulevaisuus hänet vie!

Kuukauden toinen Tabermann oli Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen. Takakannessa lupailtiin, että kirja kuvaa yksinäisyyttä, pelkoa ja kaipuuta sekä kahden yksinäisen tietä toistensa luo. Odotin kirjalta todella paljon tämän perusteella, mutta jouduin pettymään. Teemassa ja tarinassa olisi ollut runsaasti potentiaalia, mutta valitettavasti sitä ei hyödynnetty. Runot olivat häiritsevällä tavalla toisteisia, eikä jännitettäkään ihmeemmin ollut. Lisäksi Tabermann selvästi oli innostunut keksiessään, mitä yksisarvisen sarvi voisi symboloida. Hieman kurtistelin kulmiani jo ensimmäisen fallossymboliikan läjähtäessä sivulle, mutta kun asiaa alleviivattiin suorastaan kiusallisen paljon, aloin kiemurrella tuskissani. Vähempikin olisi riittänyt, ja asian olisi voinut tuoda hienovaraisemminkin esiin kuin sanomalla "miehellä on sarvi ja se kuuluu laittaa naisen sisään" (ei suora lainaus, muta hyvin lähellä sitä). Olisin toivonut tämän kirjan olevan toisenlainen, mutta eipä sille mitään mahda. Mirka Johanssonin kuvitus oli kuitenkin upeaa. Kirjaan voi tutustua oikeastaan vain sen takia, runoja ei välttämättä tarvitse lukea :D

*********

Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi: Saarto ja myrsky

13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu: Kalvot

25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (esimerkiksi joulu tai juhannus): Betty

30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja: Kesätukka

42. Kirjan nimessä on alaotsikko: Vanhapiika: Tahattomasti yksinäisen tarina

 

Olipahan toukokuu! Tuntuu, että siihen mahtui kaksi erillistä kuukautta. Vappuna totesin, että toukokuussa tulen todennäköisesti olemaan varsinainen ratakana (rata sisältää kaikki menot ja meiningit, ei pelkät juhlat :D), enkä ollut väärässä. Oli elämä vapun jälkeen, kun painoin loppuun viimeisen yliopistokurssini (!!), esiinnyin kuorokonsertissa, juhlin taideprojektin loppuun saamista, pidin vaihtoehtoisen Euroviisujen boikottikatsomon (katsottiin dvd:ltä vanhoja viisuja) ja tein pari keikkatyövuoroa uudessa työpaikassa. Kuun puolesta välistä aloitin harjoittelun, joka on vaatinut aika paljon aikaa ja energiaa. Sen rinnalla on onneksi ollut kulttuuria ja ystäviä, vaikka lepohetkiä ei toukokuun loppupuolelle kovinkaan paljoa mahtunut. Eräs kuukauden tähtihetkistä oli ehdottomasti Scandinavian music groupin ja Vantaan viihdeorkesterin yhteiskeikka Tampere-talossa. Oli upea kokemus, mutta myös vähän rankka: itkin todella paljon keikan aikana :D Kuulin useamman suosikkini ensimmäistä kertaa livenä. Esimerkiksi Joisin viskin ja nousisin osui aika kovasti sydämeen.

 

 

Kuukauden biisi on Wingsin Arrow through me. Olen lukenut Paul McCartneyn Elämä ja sanat -teosta, ja bongasin Arrow through men siitä. Sävellyksenä biisi on menevä (sitä hyvää bassottelua!), ja sanoitus kiepauttaa kiinnostavasti Amorin nuoli -kuvaston ympäri: nuoli sydämessä ei olekaan ihanaa, vaan tuskaisaa ja kipeää.