sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Elokuun luetut 2019

Elokuussa 2019 luin kahdeksan kirjaa (2085 sivua), joista oli yksi oli spefiä, yksi runokirja ja yksi sarjakuva.

Montgomery, L. M.Runotyttö maineen polulla (Runotyttö #2) 308 s. [U]
Reich, PeterBook of dreams 207 s. 
Härkönen, Anna-LeenaHäräntappoase 316 s. 
Montgomery, L. M.Runotyttö etsii tähteään (Runotyttö #3) 306 s. [U]
Carole, MariaSinisen talon noita 377 s. 
Happonen, Kaisa & Miettinen, KarriRevi se 120 s. 
Rinta-Kanto, JoonasFok_it: Elämä jatkuu 168 s.
Ishiguro, KazuoPitkän päivän ilta 283 s. 

kotimaisia: 4
käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 4
omasta hyllystä: 4
kirjastosta: 2
muualta: 2 

Montgomery-lukuhaaste: viisi kirjaa

Runotyttö-sarjan toinen osa on aina ollut suosikkini sarjasta. Emilian ja kavereiden kouluarki kiehtoo, minkä lisäksi orastavat romanssit kutkuttavat. Toki lukioon pääsyn hinta on kova: Elisabeth-täti kiertää Emiliaa kirjoittamasta kolmen vuoden aikana mitään, joka ei ole totta. En voi kuin arvostaa Emiliaa, kun hän kykenee pidättäytymään elämänsä suurimmasta intohimosta niin pitkäksi aikaa. Runotytöt ovat olleet tällä uusintalukukierroksella ahmittavampia kuin muistelin: tämänkin luin muutamassa päivässä. Lisäksi en muistanut, miten vastenmielinen hahmo Dean Priest onkaan. Muistikuvissani hän muuttui inhottavaksi vasta kolmannen kirjan aikana, mutta hän on täysin hirvittävä jo tämän kirjan aikana. Tekisi mieli huutaa Emilialle pysymään kaukana koko miehestä. Harva Montgomeryn hahmo on yhtä kammottava! Kirjan suomenkielinen nimi on mielestäni ollut aina vähän typerä, vaikka Emilian alppipolkuun viittaava alkuperäinen nimi Emily climbs onkin ehkä vähän hankala käännettävä. Se kuitenkin viittaa mielestäni paremmin siihen, että Emilia vasta aloittelee alppipolkuaan, eikä se ole aina niin helppoa kuin hän olisi toivonut. Hän on kuitenkin ihalitavan sinnikäs, mikä valaa toivoa myös minuun, vaikka tuntuukin, että olen viime aikoina lähinnä vain kompastullut omalla alppipolullani. Tämä on kyllä edelleen lempparini sarjasta! 

Kate Bush teki kappaleensa Cloudbusting lukemansa kirjan pohjalta. Kirja oli Peter Reichin omaelämäkerta Book of dreams, jossa hän kertoo lapsuudestaan psykologi-isänsä Wilhelm Reichin kanssa. Isä-Reich tutki hieman kyseenalaista orgone-energiaa, minkä vuoksi hän joutui 1950-luvulla Yhdysvaltojen hallituksen vainon kohteeksi. Lopulta hänet vangittiin, ja hän kuoli vankilassa. Bongasin Book of dreamsin Adlibriksestä muutama vuosi sitten, jolloin päätin hankia sen omaan hyllyyn, sitä kun ei kirjastoista löydy. Cloudbusting on suorastaan itkettävän kaunis kappale, ja minua kiinnosti kovasti tarina sen takana. Kirjassa on sama lumoavaa kauneutta ja haikean kipeyttä kuin Bushin kappaleessa, ja jotkut kohtaukset ovatkin siirtyneet melko suoraan sivuita sanoitukseen. Reich luottaa sokeasti isäänsä, kuten lapset yleensä, ja onkin riipaisevaa luettavaa, miten isän vangitsemisen ja kuoleman jälkeen hänen uskonsa isään ja tämän tutkimuksiin alkaa hiljalleen rapistua. Jotain jäi kuitenkin kohdaltani puuttumaan, enkä saa oikein kiinni, mitä olisin kirjaan kaivannut. Jossain vaiheessa lukemista minua alkoi häiritä se, miten tarkasti Reich lapsuudestaan kertoi. Se ei tuntunut uskottavalta, koska hän ei missään vaiheessa tuntunut epäilevän muistiaan, vaan kertoi kaiken valokuvantarkasti. Puolifiktiivisissä muistelmissa, kuten Laura Ingalls Wilderin ja James Herriotin kirjoissa, tämä olisi helpompi hyväksyä, mutta jostain syystä en pystynyt lukemaan Book of dreamsia puolifiktiivisenä, vaan täytenä totena, jolloin täysin kyseenalaistamatta kerrotut muistot vuosikymmenten takaa särähtivät pahasti. Kirjan kieli on myös melko haastavaa, minkä vuoksi minulla kesti tämän pienen kirjan lukemisessa melko kauan. En kuitenkaan kadu, että luin tämän kirjan, se oli hyvin kiehtova! 

Jotenkin olin onnistunut välttymään Häräntappoaseen lukemiselta tähän asti. Kirjaa ei luettu yhteisesti yläasteella, ja vaikka se perheen hyllystä löytyikin, en ennen tätä ollut saanut aikaiseksi tarttua siihen. Kehujen lisäksi olin kuullut kirjasta myös muutamia soraääniä parilta läheisesltä ihmiseltä, minkä vuoksi aloitin lukemisen hieman ristiriitaisin odotuksin. Aivan ensimmäisillä sivuilla ihastuin Härkösen kieleen ja tyyliin kirjoittaa. Varsinkin hänen dialoginsa on aivan loistavaa! Kirja kertoo 15-vuotiaan Allu-pojan kesästä maalla todella herkullisesti ja hauskasti. Kirja on todella nopelukuinen ja viihdyttävä, vaikka myös hieman ennalta-arvattava, mutta en mitenkään rakastunut siihen. Vaikka Allu ehkä onkin keskivertoa fiksumpi teinipoika, hän on silti äärimmäisen rasittava päähenkilö. Toki kirja päästää lukijan syvälle 15-vuotiaan pojan pään sisään, mutta kysymys kuuluu, haluanko päästä sinne :D Sivuhenkilöissäkään ei ihmeemmin ole pidettäviä henkilöitä, osittain siksi, että heidät nähdään Allun silmien kautta, ja Allu pitää itseään maalaiskylän asukkaita huomattavasti parempana ihmisenä. Allun ihastus Kerttu puolestaan on hahmo, josta olisi voinut saada paljon irti, mutta sen sijaan hän tuntuu pelkältä manic pixie dream girlilta, mikä sai minut ärsyyntymään myös hänen kohdallaan. Minua ei sinäänsä haittaa kirjan tietynlainen juonettomuus, se sopii kuvaamaan tylsää kesää maalla, mutta loppu tuntuu vähän kiireellä tehdyltä. Positiivista on, että Allun hahmo kuitenkin vähän kehittyy kirjan aikana. Häräntappoase oli kuitenkin lukukokemuksena positiivisen puolella, enkä voi kuin ihailla Härköstä, joka on kirjoittanut kirjan alle 20-vuotiaana ja saanut siitä niin elävän. Haluaisin kovasti lukea häneltä jotain muutakin, joten jos teillä on suosituksia, kertokaa ihmeessä! 

Luin elokuussa myös Runotyttö-sarjan päätösosan, Runotyttö etsii tähteään. Tämänkin kirjan hotkaisin kahden päivän aikana, kun en malttanut lopettaa lukemista illallakaan, vaikka kello lähestyi aamuyötä. Sarjan viimeinen osa on melkoista saippuaoopperaa ja draamailua: Emilia ja Teddy suotavat ja huopaavat suhteessaan minkä ehtivät, minkä lisäksi Emilia päätyy myös muihin rakkausseikkailuihin. Se, mitä en kirjasta muistanut, oli se, miten synkkä se oli. Voisin helposti sanoa, että tämä on Montgomeryn synkin kirja, voittaa mielestäni jopa Kotikunnaan Rillan. Emilia on äkkiä yksin Blair waterissa, kun hänen ystävänsä opiskelevat toisaalla. Sotkuiset ihmissuhteet ja tärkeiden ihmisten menetys vievät Emilian alamaihin, minkä lisäksi esimerkiksi rouva Kentin tarina kertoo sen, miten kauheisiin asioihin ihmismieli voi viedäkään. Puhumattakaan siitä, millaisia väristyksiä lukija saakaan monissa kohdissa: "On vain yksi tähti, jota vihaan, Lyyran Vega." Synkkyydestä ja onnettomuuksista huolimatta Emilia kuitenkin tekee asioita alppipolkunsa eteen sinnikkäästi, mitä ei voi kuin ihailla. Muistelen, etten pienenä erityisemmin pitänyt tästä ja pidin kirjaa tylsänä, mutta nyt aikuisena juuri tuo yllättävä synkkyys vetosi minuun. Suosikkini tämä osa ei ole edelleenkään, mutta rakas, hyvin rakas muiden mukana. On mielenkiintoista, miten sekä Annat että Runotytöt alkavat samantapaisista tilanteista, mutta päähenkilöt ovat kuitenkin luonteeltaan ja ympäristöltään sen verran erilaisia, että tarinat ovat tunnelmiltaan niin erilaisia. Seuraavaksi lukupinossa on Satu Koskimiehen ja Vilja-Tuulia Huotarisen Emilia Kent, joka jatkaa Emilian tarinaa. 

Ihastuin pari vuotta sitten Tulen tyttäriin, joten oli selvää, että lukisin myös jatko-osan, nyt kun se kesällä ilmestyi. Sinisen talon noita kertoo Aurista, Livian tyttärestä, joka syntyi Tulen tyttärien lopussa. Sinisen talon noidassa Auri on jo aikuisuuden kynnyksellä haparoiva tyttö, joka on isoäitinsä Hallavan parantajaopissa. Kirjassa on paljon perinteisiä teemoja oman paikan etsimisestä ja aikuistumisesta, mutta se tuntuu silti raikkaalta, ja muutamia yllättäviäkin käänteitä löytyy. Eniten odotin vanhojen, minulle hyvin rakkaiksi muodostuneiden hahmojen tapaamista uudelleen, enkä joutunut pettymään: jälleennäkeminen oli ihana, oli kuin olisi tavannut vanhoja ystäviä. Myös uudet tuttavuudet ovat kiinnostavia ja heihin kiintyi yhtä lailla kuin vanhoihinkin. Vaikka välillä hahmojen toimiessa typerästi täytyikin hakata päätä seinään, he olivat juuri tästä syystä inhimillisiä. Lukiessani nautin täysin rinnoin Carolen käyttämästä kielestä, joka oli ihanan monipuolista ja värikästä. Sellaisen kielen lukeminen on yhtä nautintoa! Vaikka pidinkin Sinisen talon noidasta erittäin paljon, en rakastunut siihen niin paljon kuin edelliseen osaan. En myöskään voinut olla miettimättä sitä, miten itsenäinen jatko-osa oikeastaan edes oli, vaikka sitä sellaiseksi mainostettiinkin. Itse ainakin tuntui siltä, että jos en olisi lukenut Tulen tyttäriä, en olisi ollut kärryillä varmaan puoliakaan ajasta. 

Kotikotona ollessani luin pari kirjaa siskoni kirjastolainapinosta. Runokirja Revi se oli niistä ensimmäinen. Kirjan idea on hauska: se sisältää esimerkiksi sanomalehdistä leikatuista sanoista tehtyä runoutta, blackout poetrya ja Google-runoja. Tyylinsä vuoksi kirja on visuaalisesti todella miellyttävän näköinen, ja sitä lukee ja katselee ilokseen. Pidin myös kirjan runoista, niiden ironisesta tyylistä, joka vain korostui yhteiskunnallisia aiheita käsittelevissä runoissa. Suosittelen kirjaa varsinkin kaltaisilleni runoummikoille! 

Toinen siskon kirjastopinosta otettu kirja oli Fok_it -sarjakuva-albumi. Olin lukenut sarjakuvaa ennenkin Helsingin sanomista, joten se oli tuttu ennestään. En oikein tiedä, pidänkö Fok_itista vai en. Joskus stripit ovat oivaltavia ja hauskoja, joskus huumori jää pelkän hymähdyksen tasolle, joskus ei naurata ollenkaan. Piirrostyyli ei ole myöskään koskaan miellyttänyt silmääni. Albumiin mahtui monentasoista sarjakuvaa: joillekin hihittelin yksikseni, osa jäi vaisummiksi. Isoin ongelma tuntui omalla kohdallani olevan se, että luin albumin yhdeltä istumalta, ja stripit alkoivat toistaa itseään melko pahasti jossain vaiheessa. Yksittäisinä ne toimisivat paremmin. 

Downton abbey -vieroitusoireisiini suositeltiin Pitkän päivän iltaa, joka kertoo englantilaisesta hovimestarista, joka muistelee loiston aikoja 1920-30-luvuilla. Nykyhetkessä, 1950-luvulla hovimestari Stevens lähtee lomalle ja tapaamaan talon entistä taloudenhoitajatarta. Yllätyin siitä, miten vähän kirjassa oikeastaan tapahtuikaan. Suurimman osan ajasta Stevens muistelee menneitä, eikä nykyhetkikään ole kovin nopeatempoinen. Oikeastaan tämä ei haittaa, sillä tämä loi vain kuvaa siitä, miten jäykkä ja pidättyväinen hovimestareiden kulttuuri on. Hitaudesta tuli ongelma vasta siinä vaiheessa, kun kirjaa luki ennen nukkumaanmenoa, eikä meinannut lukiessa pysyä hereillä lainkaan. Stevens oli myös mmielenkiintoinen hahmo: hän on ihailtavan taitava ja tarkka työssään, mutta se tekee hänestä myös melko raskaan ja epämiellyttävän ihmisen hänen läheisilleen ja työtovereilleen. Stevens ei kuitenkaan itse tunnu tätä täysin ymmärtävän, vaan ajattelee tekevänsä aina oikein. Hän onkin mielestäni todella hyvin rakennettu hahmo. Downton-vieroitusoireiden apuna tämä toimi mainiosti. Jos jollakulla on muita Ishiguro-suosituksia, otan niitä mielelläni vastaan! Ole luonani aina kiinnostaisi ainakin kovasti. 


*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

6. RakkausromaaniRunotyttö etsii tähteään
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirjaRevi se 
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Häräntappoase
42. Kirjailijan nimi viehättää sinuaSinisen talon noita


Elokuuhun mahtui yllättävän paljon monenlaista. Alkukuu kului juhlahumussa, kun koitti perinteinen synttärisuma, jonka ansiosta söin kakkua monena päivänä putkeen. Sumaan mahtui omatkin syntymäpäiväni (kahteenkin otteeseen, sillä järjestin myös kaverisynttärit virallisen päivän lisäksi), jolloin saavutin uuden vuosikymmenen täyttäessäni 20 vuotta. Hurjaa. Syntymäpäivääni seuraavana juhlin vielä kesän viimeisiä rippijuhlia. Lisäksi elokuun ensimmäisinä viikkoina kävin kansallispukutuuletuksessa. Kun muu perheeni palasi töihin ja kouluun, leikin kotona au pairia tehden ruokaa ja keräten marjoja pihalta. Näinä viikkoina myös näin ystäviäni ja yritin parhaani mukaan suunnitella syksyäni opiskelujen kannalta. Kirjoittelin myös hiukan novelleja erästä projektia varten, mutta en ottanut siitä sen kummempaa stressiä. Elokuuhun mahtui myös suuri pettymys, kun jo valmiiksi pitkissä puissa olevani autokoulu uhkasi venyä entisestään, kun en päässyt teoriakoetta läpi. Kokeen uusinta stressasi todella paljon, ja mahdollinen uusi epäonnistuminen pelotti niin, että itketti. Kaikeksi onnekseni pääsin kuitenkin toisella yrittämällä läpi. Läpi pääsin melko niukin naukin, mutta ei pisteitäni onneksi kukaan tule kyselemään :D Elokuun loppupuolella kävin katsomassa Olavi Uusivirtaa, jonka näin eturivistä, mikä oli aivan ihanaa: Olavi on upea live-esiintyjä ja pääsee eturivistä katsottuna tosiaankin oikeuksiinsa. Hän soitti myös suuren suosikkini Miten mulla meni ja mahdollisesti minulle hänen tuotannostaan kaikkein rakkaimman kappaleen Paperisiivet. Tällä energialla elän varmaan joulun asti <3 Elokuun vaihteen vietin ainejärjestön järjestämällä mökkiviikonlopulla, joka oli seikkailu sinäänsä. Hiukseni tuoksuvat yhä miedosti savulta.




Kuukauden biisi on Nylon beatin Viimeinen. Heinäkuun viimeisenä päivänä tanssin tätä olohuoneessa  kuin henkeni olisi ollut siitä kiinni, ja seuraavana päivänä aloin kuunnella Nylon beatin kokoelma-albumia. En oikein tiedä, pidänkö bändin musiikista vai en, mutta siitä tulee hyvä mieli. Toinen elokuussa runsaasti kuuntelemani artisti oli Kristiina Halkola ja kuuntelinkin Nylon beatia ja Halkolaa melkein vuorotellen. Kieltämättä hieman huvittava kombo :D

Lempeitä tuulia syyskuuhunne! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano sanottavasi rohkeasti, minä en pure ;)

Tarkistan kommentit räyhääjien varalta.