"Eihän kirjoja voi kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta" − Helsingin kirjamessut 2024

Somevaikuttajapassi kirjamessuille saatu Helsingin Messukeskukselta. 

 

Jälleen koitti aika Helsingin kirjamessujen. Messuviikkoni oli matkustamisentäyteinen ja siksi vähän raskas: olin alkuviikon kotikotona, tulin torstaina opiskelukaupunkiin, jossa vietin noin 15 tuntia ennen kuin lähdin Helsinkiin varhain perjantaiaamuna. Monenlaista mahtui yhteen viikonloppuun, tässä raporttini!

Klassikkokuva!

Perjantai 25.10.

 

Ohjelma

 

Spefin suomentamisen salat (Markus Harju ja Rimma Erkko, haastattelija Matti Järvinen)

 

 

Tätä ohjelmaa en kuullut ihan alusta alkaen, kun hetki meni taas lavan etsimisessä. Keskittyminen ei ehkä muutenkaan ollut huipussaan, kun päässä surisi vielä matkan jäljiltä, ja yritin järjestellä itseäni ja ajatuksiani messukuntoon. Tuntui, että paneelissa puhuttiin enemmän kääntämisestä yleisesti kuin juuri spefin kääntämisestä, mutta ei se oikeastaan haitannut, mielenkiintoinen se oli näinkin. Kokemus saattaa kuitenkin johtua siitäkin, että en keskittynyt keskusteluun täysillä alusta alkaen :D Mieleen jäi lause siitä, että käännöstä tehdessä "pilkun paikka on pyhä". Paneeli oli kuitenkin yhtä mieltä siitä, että näin ei ole. Vaikka alkutekstin rytmiä olisi hyviä pyrkiä noudattelemaan mahdollisimman tarkasti, joskus megapitkiä lauseita voi pilkkoa pienempiin osiin tai jopa jättää sanoja pois. Puhetta oli myös siitä, miten mukavalta tuntuu, kun omaa käännöstä kehutaan, mutta toisaalta myös siitä, että käännöstä ei mainita ollenkaan: se tarkoittaa sitä, että käännös on niin onnistunut, ettei lukija kiinnitä siihen huomiota. Hieman ehdittiin sivuta myös tekoälyn käyttämien kääntämisessä. Paneeli oli yhtä mieltä siitä, että toistaiseksi tekoälystä ei ole ihmisen korvaajaksi. Joku (muistiinpanoissani ei valitettavasti lue, kuka!) totesikin, että sen ajan, minkä tekoälyä käyttäessä ehkä säästää ajassa, joutuu käyttämään siihen, että korjaa tekoälyn tekemän käännöksen.

 

Rauno Sainio – Kiinankielisen kirjallisuuden sanansaattaja (Rauno Sainio, haastattelija Moona Tuominen)

 

Käännösteema jatkui seuraavassa ohjelmassa samalla lavalla, tällä kertaa lavalla oli kiinasta kirjoja kääntävä Rauno Sainio. Olin itse asiassa kuuntelemassa Sainiota messuilla pari vuotta sitten, joten jotain tuttua tässä haastattelussa oli, mutta haastattelua kuunteli silti oikein mielellään. Sainio kertoi heti alkuun, että olisi alun perin halunnut opiskella koreaa, mutta sitä ei voinut yliopistossa opiskella. Hän heittikin ajatusleikin siitä, että hän olisi saattanut olla se, joka suomentaa uutta Nobel-voittajaa Han Kangia ja olla lavalla puhumassa nobelistista. Toisaalta Sainio on kääntänyt useamman kirjan, joka on saanut suurta huomiota varsinkin kirjasomessa. Esimerkiksi keväällä ilmestynyt Chi Ta-Wein Kalvot on ollut valtavan hypen kohteena, eikä mikään ihme. Sainio kertoi, että hän oli itse asiassa aloittanut Kalvojen hypettämistä somessaan jo ennen kuin kirjalla oli suomalaista kustantajaa. Somea Sainio piti tärkeänä väylänä kertoa kääntäjän työstä käytännössä. Tämä on kyllä hyvä asia, sillä varmasti muitakin kuin minua kiinnostaa, millaista kääntäminen oikeasti on!

Vihervaaran Anne ja Uudenkuun Emily – L. M. Montgomeryn ikinuoret klassikot (Kaisa Ranta ja Terhi Leskinen, haastattelija Suvi Ahola)

Ja edelleen puhuttiin kääntämisestä Töölö-lavalla :D En ole lukenut vielä uusia Montgomery-käännöksiä, mutta ne ovat ehdottomasti lukulistallani. Runotyttö-kirjoja kääntänyt Kaisa Ranta oli lukenut ja rakastanut Montgomeryä jo lapsena, mutta Vihervaaran Anne -kirjan suomentanut Terhi Leskinen tutustui kirjoihin vasta yliopistossa. Keskustelu lähti liikkeelle teosten nimistä. Ensimmäisen Runotyttö-kirjan nimestä pudotettiin pieni-etuliite pois, koska Rannan mielestä se oli liian holhoavaa nykylukijasta, onhan päähenkilö kuitenkin teini-ikäinen. Puhetta oli myös hahmojen nimistä: Emiliasta ja Annasta tuli Emily ja Anne, koska hahmojen nimien säilyttäminen alkuperäisessä kirjoitusasussa on nykyisten käännöskäytäntöjen mukaista. Ranta kertoi päättäneensä muuttaa myös Emilyn kotitalon nimen Uusikuuksi, yhteen kirjoitettuna.Vanhat suomennokset ovat myös lyhennettyjä eri syistä. Leskinen oli kiinnittänyt huomiota myös siihen, että Annan nuoruusvuosien vanhassa versiossa on suomentaja keksinyt omasta päästään asioita, ja hämmentävän usein näihin omiin sovelluksiin liittyvät piparkakut. Yhtenä esimerkkinä Leskinen kertoi kohtauksesta, jossa alkuteoksessa Anne haaveilee valkoisella hevosella ratsastavasta prinssistä. Suomennoksessa prinssi hevosineen on vaihtunut piparkakkutaloksi :D

 

Uusi käännös tarjoaa varmasti vanhoihin käännöksiin tottuneille uusia kokemuksia.  Keskustelijat pohtivat, että samaa kirjaa ei ehkä voi muutenkaan lukea samalla tavalla kahdesti, jolloin uuden käännöksen lukeminen voi olla hyvinkin valaiseva kokemus. Ahola kysyi myös haastateltaviltaan, miksi Montgomeryn kirjat vetoavat niin eri-ikäisiin lukijoihin. Montgomery on ehkä tarkoittanutkin kirjansa kaksoisyleisölle: samassa kirjassa on eri ikäisille lukijoille erilaisia tasoja. Suomalaisille Montgomeryn teokset ovat todella rakkaita, ja se johtuu ehkä siitä, että päähenkilöt ovat suomalaisten makuun sopivia, itsenäisiä ja omapäisiä.

 

Runotyttö-sarjan päätöksen kääntäminen on Rannalla tällä hetkellä kesken, mutta Anna-sarjan jatko-osien kääntämisestä ei Leskisen mukaan ole vielä tehty päätöksiä. Olisi kyllä hienoa saada koko sarja uudelleen käännettyä, että suomalaislukijat saisivat vihdoin lukea esimerkiksi lyhentämättömän Kotikunnaan Rillan.

Äkkimakea (Oona Pohjolainen, haastattelija Kallion lukiolaiset)

Minulla on tällä hetkellä Äkkimakea kesken, joten menin kuuntelemaan, kun kirjailija Oona Pohjolaista haastateltiin Kallio-lavalla. Äkkimakea kertoo julkkiselämästä ja fanikulttuurin nurjista puolista. Pohjolainen kertoi, että edellisenä päivänä olleessa fanitusaiheisessa paneelissa oli puhuttu kirjan päähenkilö Miosta kuin oikeasta henkilöstä, mikä oli ollut kirjailijalle villi kokemus. Pohjolainen oli ennen Äkkimakeaa kirjoittanut Kärsimyskukkauuteaddiktio-nimisen kirjan Adile Sevimlin kanssa, ja yksin kirjoittaminen oli eri tavalla jännittävää kuin yhdessä kirjoittaminen. 

Haastattelijat olivat huomioineet, että vaikka kirja sijoittuu musiikkimaailmaan, musiikkia kuvataan kirjassa loppujen lopuksi aika vähän. Pohjolainen kertoi tämän olevan tarkoituksellista. Ensinnäkään hän ei ole itse kauhean kiinnostunut musiikista, mutta tavallaan se on kirjassa vain yksi osa muovista ja pinnallista kuorta, joka Mion sisintä peittää. Mio on Pohjolaisen mukaan "vähän sokerihumalassa omasta elämästään", jolloin jopa elämää hallitsevat asiat ovat vähän kaukaisia ja etäisiä. Sen sijaan tuoksut ovat kirjassa suuressa roolissa, sillä Pohjolaisen mielestä ne ovat erityisen kiinnostavia. Tuoksut herättävät voimakkaita tunteita, mutta niitä ei voi toistaiseksi tallettaa mihinkään samalla tavalla kuin muita aistikokemuksia. 

 

Pohjolainen kertoi, että kirjan maailma sekoittui kirjoittaessa hänen arkeensa: hän ei ollut vuosiin kärsinyt uniongelmista, mutta kirjoitusprosessin aikana hän alkoi Mion tavoin kärsiä unettomuudesta. Vaikka hän tiesi, että se todennäköisesti johtui stressistä, hän haluaa ajatella, että se oli taikaa ja synergiaa, joka liittyi teoksen syntyprosessiin ja helpotti häntä samaistumaan Mioon. Pohjolainen paljasti myös, että hän oli suunnitellut kirjaan myös sivujuonta Mion fanin näkökulmasta, mutta se jäi lopullisesta versiosta pois. Jos Äkkimakealle joskus tulee spin-off -osa, se käsittelisi mahdollisesti fanien roolia.

Kunpa saisin hänen elämänsä – Venny Soldan-Brofeldt ja Helene Schjerfbeck (Riitta Konttinen, haastattelija Suvi Ahola)

Riitta Konttisen uudessa teoksessa käsitellään taiteilijoiden Venny Soldan-Brofeldtin ja Helena Scherfbeckin suhteesta. Nämä kultakauden taiteilijat tunsivat toisensa jo lapsuudesta, mutta elivät aikuisuutensa hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Konttinen oli saanut inspiraation kirjaansa Helenen kirjeestä, jossa hän oli huokaillut haluavansa elää Vennyn elämää. Uudesta näkökulmasta Konttiselle tutut aineistot aukesivat aivan uudelle tavalla. Kirjeaineisto lähteenä on hieman hankala siksi, että Helene tahtoi, että hänen kirjeensä poltettaisiin, ja näin myös tapahtui. Liikuttava yksityiskohta on tosin se, että kun Helene opiskeli Pariisissa, hän kuvitti perheelleen lähetetyt kirjeet kuvilla elämästään. Perhe leikkasi nämä pikkukuvat talteen ennen kirjeiden tuhoamista, ja ne ovat yhä tallessa!

 

Myönnän vähän torkahtaneeni tämän ohjelman kohdalla, kun aikainen aamuherätys alkoi painaa. Kirja kyllä kiinnostaa silti!

Pirkko Saision maailmat kirjailijan, kääntäjän ja agentin näkökulmasta (Pirkko Saisio, Jitka Hanušova, Urpu Strellman, haastattelija Hannele Jyrkkä)

En ole kauheasti lukenut Pirkko Saisiota, mutta paneelin näkökulma kuulosti kiinnostavalta. Kuten otsikkokin kertoi, keskustelemassa olivat kirjailija itse, hänen agenttinsa Urpu Strellman ja kääntäjä Jitka Hanušova. Porukka keskusteli lähinnä Saision Helsinki-trilogiasta, jonka oikeudet on myyty jo useampaan maahan. Strellman oli ajatellut ensiksi myydä Passio-kirjan oikeuksia, mutta kun hänelle selvisi, millainen tiiliskivi kirja oli, hän hylkäsi ajatuksen. Reilut 20 vuotta sitten ilmestynyt Helsinki-trilogia tuntui helpommalta myyntikohteelta siksikin, että maailmalla trilogiat ovat tällä hetkellä hip ja pop. Saisio oli lukenut kirjat äskettäin äänikirjoiksi, joten hänellä oli kirkkaammin mielessä, mitä niissä luki. Hän oli yllättynyt itsekin siitä, että kirjat olivat olleet rajumpia kuin hän oli muistanut! Hanušova puolestaan kertoi, että oli tavannut Saision ensimmäistä kertaa vasta edellisenä päivänä, mutta hänestä tuntui, että he olisivat tunteneet toisensa pitkään. Hän oli kuunnellut Saision lukemia äänikirjoja ja viettänyt aikaa hänen kirjallisessa maailmassa myös kääntämisen kautta, joten suhde tuntui yllättävän läheiseltä. Tämä oli jotenkin kauhean kiva keskustelu, tätä olisi ollut kiva kuunnella pidempäänkin. Täytyypä ottaa Helsinki-trilogia lukuun! (Siitäkin huolimatta, että suhteeni autofiktioon on mitä on :D)

Pedro (Janne Flinkkilä, haastattelija Ruben Stiller)

 

Pedro Hietanen oli minulle tuttu lähinnä M. A. Nummisen kanssa tekemästään lastenmusiikista, vaikka hän onkin ehtinyt tehdä vaikka ja mitä muutakin suomalaisella musiikkikentällä. Hänen poismenonsa viime joulukuussa kosketti silti. Janne Flinkkilän kirjoittama elämäkerta kiinnostaa siis erittäin paljon! Odotin, että ohjelmassa olisi keskusteltu enemmän siitä, millaista kirjan tekeminen oli, mutta painopiste oli enemmän Hietaseen liittyvissä anekdooteissa. Keskustelussa mainittiin esimerkiksi Hietasen todella kova työmoraali: oli kyse sitten taiteellisesti kunnianhimoisesta työstä tai lastenmusiikin soittamisesta kissa-asussa, kaikki tehtiin yhtä tosissaan ja huolellisesti. Hietasen huumorintaju nostettiin myös useamman kerran esiin, ja tämä näkyi myös tavassa, jolla keskustelijat hänestä puhuivat ("Pedro ei päässyt nyt paikalle, hänelle tuli force majure -este," Flinkkilä totesi heti ohjelman alkuun). Keskustelun lopuksi yleisö ohjeistettiin hihkaisemaan yläilmoihin Hietasen lempisana "hillitöntä", jotta Pedrokin sen kuulisi. Tämä oli ehdottomasti eräs hauskimmista keskusteluista koko viikonlopun aikana! Kirjankin toivon pääseväni pian lukemaan.

 

Jane Austenin suomentaminen (Kersti Juva, haastattelija Suvi Ahola)

 

Päivän viimeiseksi ohjelmaksi (ja viidenneksi Töölö-lavalla käydyksi käännösaiheiseksi ohjelmaksi) (ja kolmanneksi ohjelmaksi, jossa haastattelijana oli Suvi Ahola) jäi keskustelu Jane Austenin teosten uusista käännöksistä Kersti Juvan kanssa. Juva on suomentanut aikaisemmin Austenilta kirjat Ylpeys ja ennakkoluulo ja Järki ja tunteet, ja tänä syksynä ilmestyy uusi käännös Viisastelevasta sydämestä, tosin nyt uudella nimellä Arkaileva sydän. Juva puuskahtikin, että kukaan ei tiedä, miksi ihmeessä sydän olisi viisasteleva, kyseinen nimi ei kuvaa kirjaa millään tavalla! Alkuperäinen nimi Persuasion ei käänny luontevasti suomeksi, joten Juva päätyi sen vastakohtaan ja nimeämään kirjan Arkailevaksi sydämeksi. Hän on tyytymätön myös moniin muihin Austen-kirjojen suomennettuihin nimiin: esimerkiksi Järki ja tunteet olisi suorana käännöksenä enemmänkin Tolkku ja sensitiivisyys, ja suomennoksessa tämä aspekti häviää. Kääntäessään Northanger Abbey -kirjasta kuunnelmasovitusta Ylelle Juva oli vitsaillut, että eikös suomenkielisen version nimi pitäisi olla muita teoksia jäljitellen Kauhua ja kihlauksia, ja kas vain, siitä tulikin kuunnelmasovituksen nimi! (Kuunnelma on muuten Areenassa! Täytyypä kuunnella itsekin, tämä oli mennyt kokonaan minulta ohi!)

Minusta oli ihanaa, miten lempeästi ja ihaillen Juva puhui Jane Austenin kirjoista ja niiden hienoudesta. Itse olen tosin ehkä hieman eri mieltä siitä, että Austenin teokset eivät olisi yhteiskunnallisia, kuten Juva sanoi. Naisen aseman käsittely on tärkeää ja siksi miellän ne yhteiskunnallisiksi teoksiksi, mutta toki Juva on oikeassa siinä, että kirjoissa liikutaan vain yhdessä yhteiskuntaluokassa ja siitä ylöspäin. Esimerkiksi palvelijoita ei mainita, eikä heitä monesti tunnu edes olevan olemassa. Arkaileva sydän oli sekä Juvan että Aholan suosikki siksi, että päähenkilöt ovat vähän vanhempia ("Melkein kolmekymppisiä, ikäloppuja!" sanoi Juva), ja Austenin tapa katsoa ihmisiä on kehittynyt, ihmiskuva on kypsempää kuin aiemmissa kirjoissa. Juva sanoi, että Austenia on vaikeaa suomentaa siksi, että sen kuvaamaa menneisyyttä ei Suomessa ollut. Ajanmukaista suomenkielistä sanastoa ei ole, koska ensimmäinen suomenkielinen romaani Seitsemän veljestä on ilmestynyt vasta 60 vuotta Austenin teosten jälkeen. Täytyy siis tasapainotella jossain modernin ja historiallisen kielen välimaastossa ja pyrkiä löytämään oikeat sanat. Keskustelun lopuksi Juva paljasti, että mikäli terveys kestää, seuraavana hän suomentaisi Emman!

Kersti Juvan haastatteluja on aina hauskaa kuunnella! Ihailen valtavasti hänen fiksuja ajatuksiaan, nopeaa järjenjuoksuaan ja kuivaa huumoriaan.

Ajatuksia

 - Yllätyin siitä, miten vähän ahdistuin ihmisistä messuilla. Olin lokakuun alussa yhden päivän Turun kirjamessuilla ja olin koko messupäivän todella stressaantunut ja ylikierroksilla: sykkeeni tuntui tasaantuvan ja olo helpottuvan vasta kotiin päästyäni. En ole koskaan ollut isojen ihmisjoukkojen fani, mutta Turussa ihmismäärä tuntui ylittävän oman sietokykyni kynnyksen moninkertaisesti. Pohdin, oliko viime vuoden messuttomuus onnistunut kultaamaan muistojani niin tehokkaasti, että olin unohtanut, miten hirveää on taistella messuilla ihmismassan läpi, ja odotin kauhulla Helsingin messuja, jossa ihmisiä olisi takuulla paljon enemmän kuin Turussa. Mutta kas kummaa, en ollut läheskään niin stressaantunut! Pohdiskelin syitä, ja totesin, että Helsingin messukeskus on niin paljon suurempi kuin Turun vastaava, että suurikin määrä ihmisiä jakaantuu tasaisemmin sen uumeniin, eikä isoja sumppuja synny niin helposti. Oli näilläkin messuilla ruuhkia, sitä en kiellä, ja varsinkin lauantaina ihmisiä oli omaan makuuni muutamassa hetkessä aivan liikaa, mutta stressipiikeistä huolimatta olo oli silti huomattavasti tyynempi kuin Turussa.

- Vähän oli murmelinpäivätunne: kävin kuuntelemassa Töölö-lavalla yhteensä kuusi ohjelmaa, joista viisi käsitteli kääntämistä ja joista kolmessa oli haastattelijana Suvi Ahola.

- Senaatintori on joka vuosi vähän eri päin kuin edellisenä vuonna! Miksi :D

- Kuten ehkä postauksesta huomaa, tänä vuonna tein vihdoinkin muistiinpanoja! Kummasti helpompaa on kirjoittaa postauksia niiden avulla :D mutta niin vain vanhakin oppii uusia temppuja! 

Harmituksia

 - Päivä oli vähän yksinäinen. Monet kaverit jättivät messut tällä kertaa väliin, ja vaikka yksi ystävä messuilla koko viikonlopun viettikin, hän oli suurimman osan ajasta töissä. Siksi perjantaina olin suurimman osan ajasta yksin, mikä oli toisaalta kivaa, toisaalta vähän kurjaa.

Tähtihetkiä

- Messuilla on kuitenkin aina kivaa, niin nytkin! 

- Perjantaini kului ohjelmien lisäksi lähinnä päämäärättömään haahuiluun, mikä oli ihan kiva tapa ottaa aluetta haltuun.

Salatiedettä omin päin kuulostaa vähän vaaralliselta idealta.

Lauantai 26.10.

 

Ohjelma

 

Kirjailijan vuosikymmenet: Miten kirjailijuus on muuttunut? (Marja-Leena Mikkola, Kosti Sironen, haastattelija Juhani Salokannel) 

 

 

Lauantai alkoi pitkän linjan tekijöiden muisteluilla. Mikkola, Sironen ja Salokannel ovat kaikki aloittaneet uransa 60-luvulla, ja paneelissa he pohdiskelivat sitä, miten kirjailijuus on muuttunut vuosikymmenten aikana. Mikkola aloitti kertomalla, että esikoisteoksensa julkaistessaan hän oli kirjailijapiireissä ainoita nuoria naisia miesten joukossa, ja se harmitti häntä. Siksi hän olikin iloinen, että naiskirjailijoiden asema on parantunut ja heitä on runsaammin kuin 60-luvun alussa. Paneeli mietti, mikä saa ihmiset kirjoittamaan. He totesivat hienosti, että kaunokirjallisuus vastaa vain yhteen kysymykseen: miksi? Kaunokirjallisuuden tarkoitukena on selvittää, kuka minä olen ja miksi. Sironen puhui kirjoittamisen pakosta, syyhystä, joka vaivaa ja ajaa kirjoittamaan. 

Mikkola harmitteli sitä, millainen käännösrunouden asema on nykyään. Kun hän suomensi Ahmatovan runoja 1970-luvulla, suomennos johti jopa Hesarin haastatteluun. Nykyään käännösrunoutta ei tule isoilta kustantamolta melkein ollenkaan, ja se on pienten ja köyhien kustantamojen harteilla. Hän toivoo, että nuorempi kirjailijapolvi kiinnittäisi tähän asiaan huomiota. Runoudesta Mikkola puhui muutenkin: hän sanoi, että suomalaiset ovat runoja kirjoittava kansa, minkä kertoo jo Suomen kansan vanhat runot -kokoelma. Runot eivät ole elitismin kirjallisuutta, vaan kansan!

Paneeli keskusteli myös kirjailijakoulutuksesta. He olivat yhtä mieltä siitä, että kirjoituskoulutus on hyvä juttu, ja huomioivat myös sen, että varmasti jokainen kirjailija on saanut jotain koulutusta. Kirjojen lukeminenkin on kouluttautumisesta!

Palaan syihini tulla kuuntelemaan tätä paneelia myöhemmin tässä postauksessa.

 

Kunnes kuolen (Sini Helminen, haastattelija Kallion lukiolaiset)

 

 

Luin Sini Helmisen uuden teoksen Kunnes kuolen edellisenä päivänä ennen messuille lähtöä, joten se oli hyvin kirkkaana mielessäni, kun menin kuuntelemaan Helmisen haastattelua. Helmiselle oli selvää alusta lähtien, että kirja kerrotaan vain Aanin näkökulmasta ja äänellä. Aanin ystävä Outa puolestaan on kirjassa paitsi tarjoamassa seuraa Aanille, myös tasapainottamassa Aanin vellomista :D Henkilöiden sukupuolia ei ole tuotu esiin, koska se ei Helmisestä ollut relevanttia tarinan kannalta. Kirjan kirjoittaminen oli rankoista teemoista huolimatta, tai juuri siksi, katarttinen kokemus. 

Keskustelun lopuksi todettiin, että säeromaanit sopivat oikein hyvin myös aikuisille, minkä allekirjoitan täysin!

 

Småtrollen och den stora översvämningen – 80 år gammal och mer aktuell ån någonsin (Sophia Jansson, haastattelija Andrea Reuter)

 

Vietin viime kesän kaksikielisissä tunnelmissa, ja sen rohkaisemana uskalsin mennä kuuntelemaan ruotsinkielistä kirjamessuohjelmaakin. Kaikki asiavirheet voi laittaa siis oman kielitaitoni piikkiin! Muumit ja suuri tuhotulva -teoksen julkaisemisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi 80 vuotta, minkä kunniaksi kirjasta on julkaistu uusi juhlapainos. Teoksesta saapui kertomaan Tove Janssonin veljentytär Sophia Jansson. 

Muumit ja suuri tuhotulva on sota-allegoria. Sen kirjoittaminen on aloitettu 1939, kun toinen maailmansota alkoi ja Toven elämä muuttui todella paljon. Hän oli juuri aloittanut taidemaalarin työt ja saanut alalla jo vähän jalansijaa, kun sodan myötä tuli materiaali- ja ruokapula. Monet taiteilijaystävät ja myös Per Olov -veli joutuivat rintamalle. Toven mukaan tuolloin elämästä katosivat värit ja hän aloitti sadun kirjoittamisen helpottaakseen omaa oloaan. Vaikka kirjalla on onnellinen loppu, sodan synkkyys näkyy siinä silti tuhotulvan seurausten muodossa. Esimerkiksi kotinsa jättäneitä pakolaisia tarinassa on paljon ja heitä pyritään auttamaan. Katastrofin iskiessä kaikki ovat samanarvoisia. Muumitalon ovi on kuitenkin aina auki apua tarvitseville, mikä on tärkeä sanoma. Tuhotulviakin tapahtuu tällä hetkellä koko ajan, joten kirja on ajankohtaisempi kuin koskaan. Juhlapainoksen julkaisussa ovat mukana Punainen Risti ja Punainen Puolikuu. 

 

Juhlapainoksessa on mukana paljon kaikenlaisia herkkuja. Esimerkiksi teoksen akvatintakuvitus on alkuperäisen asun mukaan seepian sävyissä. Kirjan mukana tulee taiteltava Muumitalo, jonka Tove on itse piirtänyt. Koska Muumitalo on niin tärkeä asia kirjassa, se valikoitui kirjan oheistuotteeksi. Lisäksi kirjan lopussa on Toven itsensä kirjoittamia luonnehdintoja niin isossa kuin pienessä roolissa olevista hahmoista.

 

Haastattelun lopuksi puhuttiin myös uudesta HAM-museossa avautuvasta Tove Janssonin näyttelystä, jonka haluan ehdottomasti mennä katsomaan!

 

Nuortenkirjallisuus 2030 (Anne-Maija Aalto ja Mikko Kalajoki, haastattelija Salla Simukka)

 

 

Messujen tulevaisuusteeman mukaisesti seuraavassa paneelissa keskusteltiin nuortenkirjallisuuden tulevaisuudesta. Simukalla ja Kalajoella on pitkä ura nuortenkirjallisuuden parissa ("Mikko on vähän tommonen luokkapetturi, kun kirjoittaa myös aikuisille," Simukka tosin totesi), ja Aallollakin jo 10 vuoden ura takanaan. Paneeli oli yhtä mieltä siitä, ettei nuortenkirjallisuutta kannata kirjoittaa aikaan kiinni, sillä silloin teos vanhenee varmasti nopeasti. Kalajoki pohti myös sitä, ettei ole kovin uskottavaa, että keski-ikäinen kirjailija yrittää kirjoittaa siitä, mikä nuorten elämässä on juuri nyt in. Kannattaa siis keskittyä suurempiin teemoihin, jotka puhuttelevat jokaista. "Eihän kirjoja voi kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta," hän sanoi. Aallon kirjat käsittelevät rankkoja aiheita, ja hän totesikin, että vaikeiden aiheiden käsittely on katarttista, kun kirjailija voi leikkiä jumalaa ja korjata maailman vääryydet. 

Vaikka keskustelun aiheena oli tulevaisuus, puhuivat panelistit hieman myös menneisyydestä ja siitä, mikä (nuorten)kirjamaailmassa on vuosien mittaan muuttunut. Aalto nosti esiin kirjasomen nousun, joka on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana. Kirjat näkyvät yhä vähemmän perinteisessä mediassa, ja nuortenkirjojen näkyvyys on vain murto-osa siitä vähästä näkyvyydestä, mitä kirjallisuus saa, joten kirjasomella on suuri rooli siinä, millaiset kirjat saavat näkyvyyttä. Keskustelijat huomioivat myös sen, miten räjähdysmäinen äänikirjojen kasvu on ollut. Kirjojen sarjamaisuutta pidetään kustantamoissa hyvänä asiana. Myös kirjojen tuotteistavuutta korostetaan. 

Panelistit toivat esiin myös epäviralliset kategoriat, joihin lanukirjat tunnutaan kustantamoissa jakavan. "Palkintokoriin" laitetaan ne taiteellisesti kunnianhimoisemmat kirjat, jotka saattavat saada jotain palkintoja, kun taas "myyntikoriin" menevät sellaiset kirjat, joiden odotetaan olevan helposti myytäviä hittejä. Tällainen ajattelu alkaa pahimmillaan ohjata kirjallisuuden tekijöitä, ja kirjallisuuden sisältö voi kärsiä. 

Paneelin lopuksi keskustelijat pohtivat vielä nuortenkirjallisuuden dystopia- ja utopianäkymiä. Pahimmassa tapauksessa nuortenkirjallisuuden medianäkyvyys lakkaa kokonaan. Äänikirjat uhkaavat myös alaa, varsinkin, kun tällä hetkellä kirjailijat eivät saa kunnollista korvausta niistä. Vaarana on, että kirjoista tulee pelkkää sisältöä, jota kulutetaan, eikä sitä ajatella tai sisäistetä sen ihmeemmin. Kun rahaa ja resursseja leikataan, lukutaito kaatuu. Jos tämä tahti jatkuu, tulevaisuudessa ei välttämättä ole enää suomeksi lukemisen kulttuuria. Panelistit myönsivät, että kauhukuvien maalaaminen on helpompaa kuin utopioiden kuvittelu, mutta siitäkin saatiin ajatuksia jaettua. Täydellisessä maailmassa lukemisesta tulisi nuorten keskuudessa radikaali teko, joka olisi vastavoima nopeatahtiselle nykykulttuurille. Nuortenkirjojen näkyvyys ja arvostus olisi sama kuin aikuisten kirjojen, katalogeissa nuortenkirjat olisivat ensimmäisinä, ja kirjoja kirjoittaisivat erilaiset kirjoittajat erilaisille lukijoille. Vapaus kertomuksissa ja kerronnassa säilyisi, ja paperikirjan läsnäolo olisi luontevaa, ei asia, josta tarvitsee taistella. Paneelin lopuksi keskustelijat miettivät vielä tämän syksyn Pirkka-kirjan tiimoilta uusia jakelukanavia kirjallisuudelle. Entä, jos Red Bull alkaisi julkaista kirjoja? Simukka totesikin, että mainoslause voisi olla "päräyttävää juomaa ja päräyttävä kirja"!

 

Tämä oli kauhean kiva keskustelu, jota olisi ollut kiva kuunnella pidempäänkin.

 

Naraka (Elina Pitkäkangas, haastattelija Kallion lukiolaiset)

 

Pidin todella paljon Pitkäkankaan Sangista, joten Naraka oli messujen ostolistalla. Menin siis kuuntelemaan kirjaa käsittelevää keskustelua erittäin kiinnostuneena. Alun perin Pitkäkangas oli ajatellut Sangin vain yhdeksi kirjaksi, mutta kustantamo ehdotti tarinan jakamista kahdeksi kirjaksi. Teosparissa tarina saa enemmän tilaa kuin vain yhdessä kirjassa. Tämän taustan takia Naraka vaati paljon rakenteellisia muutoksia, vaikka tarina olikin valmiina.Kirjan alku oli Pitkäkankaan mukaan erityisen vaikea, sillä kirja alkaa suoraan tarinan keskeltä. Sang loppuu haikeisiin tunnelmiin ja sama tunnelma on myös Narakan alussa, ja tämä tunne on erityisen vaikea kirjan alussa, sillä se sopii enemmän tarinan loppuun. 

Pitkäkangas on tehnyt itäaasialaiseen dystopiamaailmaansa liittyen paljon taustatutkimusta. Hän sanoikin, että kokee, että laaja ja huolellinen taustatyö on tärkeää, sillä kirjallisuudella on vastuu representaatiosta, jota ne tarjoavat. Hän totesi kuitenkin myös, että yksi teos ei voi edustaa kaikkia näkökulmia, eikä tämä ole tarpeellistakaan. Hän kertoi kiinnostavasta oivalluksestaan matkallaan Himalajalla. Paikallinen opas suhtautui vuoriin arkisena asiana, kun taas Pitkäkangas itse oli aivan haltioitunut niiden kauneudesta. Tämä auttoi Pitkäkangasta oivaltamaan, että kirjan päähenkilö Dawei suhtautuu kotikylänsä vuoriin varmasti melko samalla tavalla, onhan hän elänyt niiden parissa koko elämänsä. Lukijalle kirjailija kuitenkin haluaa välittää vuorien kauneuden, joten kuvailussa täytyi tasapainotella.

Sangissa ja Narakassa on tärkeässä osassa Dawein ja hänen isoveljensä välinen suhde. Pitkäkangas totesi, että tämän hetken suositut fantasiakirjat keskittyvät lähinnä romanttiseen rakkauteen, mutta hän halusi Narakassa keskittyä nimenomaan sisarussuhteeseen. Hän oli miettinyt pitkään, kumpi olisi suuremmassa roolissa, Dawein suhde Ren-veljeen vai ihastuksensa kohde Drayhyn, mutta päätyi lopulta siihen, että tämä on tarina veljeksistä, ja se on kaiken keskiössä. Tästä olen innoissani: kivaa, että romanttiselle rakkaudelle tarjotaan (YA-)fantasiassa vaihtoehtoja. Keskustelussa puhuttiin myös kiinnostavasti kirjan sisältämästä tiikerisymboliikasta. Haastattelijat olivat tulkinneet sen eri tavalla kuin Pitkäkangas itse, ja odotankin innolla, miten sen itse koen.

Keskustelun tulkkasi viittomakielelle kirjagramista tuttu @paperimato. Viittomakieli on kirjassa tärkeässä osassa, sillä Dawei on tehnyt hiljaisuusvalan ja puhuu siksi viittomakieltä. Pitkäkangas halusi kirjassaan tehdä viittomakieltä näkyväksi, kieleksi muiden rinnalla. Siihen liittyy myös valtanäkökulma: Fusangissa viittomakielen puhuminen nähdään kapinana vallanpitäjiä vastaan. Toisaalta vähemmistökielten puhujien oikeuksia rajoitetaan. Odotan tämän keskustelun perusteella Narakan lukemista entistä enemmän!

Äänikirjan tulevaisuus – immersiivinen ääni ja sen mahdollisuuden sisällöntuotannossa (Siamäk Naghian ja Essi Tapaninen, haastattelija Miki Brunou)

 

 

Seuraava ohjelma oli vähän spontaani: suunnittelemani ohjelma oli yläkerran auditoriossa, enkä jaksanut mennä sinne :D Olin aika väsynyt jo tässä vaiheessa päivää, ja halusin johonkin istumaan. Siispä menin kuuntelemaan keskustelua äänikirjoista. 

Mielenkiintoinen keskustelunaihe oli äänikirjojen immersio. Äänisuunnittelussa pyritään siihen, että kuuntelukokemus olisi mahdollisimman immersiivinen, jotta kuuntelija kokisi olevansa päähenkilö. Ongelmana on tosin se, että kaikki kuuntelijat kokee asian eri tavalla: jollekin toiselle riittää vähempi kuin toiselle. Ihminen on luonnostaan oppinut että äänimaailma oikeassa elämässä on immersiivinen, joten siksi se voisi olla luonnollinen osa äänikirjojakin. On kuitenkin huomioitava, että jos teksti ei anna äänimaisemalle tilaa, se tuntuu päälleliimatulta. Lastenkirjallisuudessa immersiivisyys on luontevaa ja yleisintä. Runous voisi olla seuraava kirjallisuudenlaji, johon äänimaisemaa voisi tuoda mukaan. 

Kun äänikirja tuotetaan, se pyritään miksaamaan lähtökohtaisesti kuulokkeille sopivaksi. Auto on keskustelijoiden mukaan kuuntelulle hirveän huono paikka. En ole kyllä äänikirjoja kuunnellutkaan autossa sitten lapsuuden, mutta muistan kyllä, että takapenkille ei kauhean hyvin kuulunut :D

 

Avokadoseksi (V.S. Luoma-aho, Akse Petterson)

 

Koska myös seuraava kiinnostava ohjelma oli Töölönlahti-lavalla, päätin, etten aikonut menettää paikkaani, joten jäin kuuntelemaan myös edellisen ja seuraavan ohjelman välissä olleen keskustelun. Lavalla keskusteltiin Avokadoseksi-teoksesta, joka on V.S. Luoma-ahon, Harry Salmenniemen ja Akse Pettersonin kirjoittama äänikirjateos. En kirjoittanut tästä ohjelmasta muistiinpanoja, joten muistikuvia ei myöskään kauheasti ole. Ihan hauska keskustelu oli kuitenkin, useamman kerran hymähtelin ääneen. Kirja tosin vaikuttaa sellaiselta, jota tuskin luen.

 

Ohjelmalehdestä poiketen Harry Salmenniemi ei ollut paikalla, enkä kirjoittanut muistiinpanoihini edes sitä, kuka hänet korvasi. 

Kotimainen romantasia ja dark fantasy ovat täällä (Sanna Tolmunen, S. K. Rosted, Terhi Tarkiainen, haastattelija Miia Halonen)

Seuraava ohjelma käsitteli synkkää fantasiaa ja romantasiaa. Sanna Tolmusen Musta varpunen kertoo naisista tiukan uskonnollisessa yhteisössä, S. K. Rostedin Kahden veren tytär on kotimaista haltiaromantasiaa, ja Terhi Tarkiaisen teoksissa vampyyrejä annetaan lahjaksi nykypäivän Suomessa. Panelistit pohtivat, että synkän fantasian suosio kertoo nykyisestä synkästä ajastamme. Fantasia nimittäin peilaa nykymaailmaa, ja synkkä aika luo synkkää fantasiaa. Toisaalta vastavoimiakin on: Tarkiaisen kirjat ovat historiallisilla aineksilla pelaavaa huumoria ja parodiaa. 

Keskustelijat puhuivat myös fantasialle tyypillisistä (nais)päähenkilöistä. Yhtä mieltä he olivat siitä, että hahmon pitää kasvaa tarinan aikana, enemmän tai vähemmän. He kuitenkin olivat sitä mieltä, että odotuksien vastaisesti voi toimia. Vaikka romantasiassa on tyypillistä, että naiset ovat tulisia ja voimakastahtoisia, välillä on virkistävää, että päähenkilö on kirjan alussa pelkkä vikisevä hiiri. Silloin myös kehityskaari saattaa olla tyydyttävämpi.

Muistiinpanoni tästä ohjelmasta ovat hyvin lyhytsanaiset, mutta päivä oli ollut pitkä, ja väsymys alkoi olla aika suurta.

 

Voiko rakkaudesta vielä kirjoittaa tuoreesti? (Emilia Karjula, Sanna Hirvonen)

 

 

Jäin vielä yhdeksi ohjelmaksi Töölönlahdelle. Periaatteessa olisin voinut jo lähteä kohti yöpaikkaa, mutta en jaksanut nousta paikaltani, joten jäin kuuntelemaan vielä illan viimeisen keskustelun :D Emilia Karjulan Kuningatar Mab ja Sanna Hirvosen Margit käsittelevät molemmat rakkautta, queeryttä ja pakkomielteitä. Keskustelijat puhuivat paljon rakkaudesta. Rakkaus on arkista ja banaalia, mutta toisaalta ylevää. Siksi siitä kirjoittaminen on kiinnostavaa. Siitä kirjoittaminen on myös kliseiden reunalla elämistä. Iskelmissä vannotaan ikuista, palavaa rakkautta, mutta millaista on todellisuus? Tulimeren lietsominen vuodesta toiseen on kuluttavaa.

 

Rakkaudesta kirjoittaessa vaikeinta on keskustelijoiden mukaan tasapainottelu. Rakkaus on vakavaa, mutta siitä saa myös komiikkaa irti. Mikä on sopiva tasapaino näiden sävyjen välillä? Ihaninta rakkaudesta kirjoittamisessa on eläytyä rakastuneen tunteeseen. Hirvonen kertoi, että haluaa kirjoittaa rakkaudesta vilpittömästi, mutta kieli poskessa. Queeriys on molempien kirjailijoiden teoksissa iso teema, mutta kumpikaan ei ole halunnut tehdä aiheesta mitään numeroa. Se on vain luonteva osa kumpaakin tarinaa.

 

Tämän ohjelman haastattelijan nimi meni minulta ohi, eli jos joku sen tietää, kertokaa! Korjaan sen sitten tähän.  

 

Ajatuksia

 

- Olisipa messuilla päikkärihuone! Olisi ihanaa vain pötkötellä hetki ja ehkä nukkua puolen tunnin nokosetkin pitkän messupäivän keskellä. Varsinkin lauantaina, kun jouduin kuuntelemaan monta ohjelmaa seisten ja muutenkin olemaan enemmän jaloillani kuin esimerkiksi perjantaina, olisi pötköttelytila tullut todella tarpeeseen. 

- Koin pienen ikäkriisin Annukka Salaman nimmarijonossa. Päädyin jonottamaan teini-ikäisten keskelle, ja hieman järkytyin, kun tajusin, että tosiaan, en ole enää itse teini. Olen ostanut Harakanloukun aikoinaan heti sen ilmestyttyä rippilahjarahoillani, ja siitä on 10 vuotta. En todellakaan haluaisi olla teini enää, mutta jotenkin hämmennyin ja koin oloni tosi vanhaksi siinä jonottaessani.

 

Harmituksia

 

- Aamulla sisäänpääsyjonot olivat jotenkin todella sekavat. Ihmisiä oli valtava määrä, ja itsekin jouduin lopulta puikkelehtimaan aulan läpi sisäänkäyntiportilta toiselle, kun ohjeistus oli huono. Kuulin myös eräältä ystävältä, että hän oli saanut joka aamu eri ohjeistuksen sisääntuloon. Selkeä jonotusohje helpottaisi varmasti kaikkien elämää.

- Jotkut ohjelmakohdat olivat mielestäni vähän tyhmästi järjesteltyjä. Esimerkiksi Muumi-ohjelma oli sijoitettu kahdesta ruotsinkielisestä lavasta pienemmälle, joka oli aivan täynnä jo ennen kuin ohjelma ehti alkaa. Luulisi ohjelmasuunnittelijoiden tietävän, että Muumit vetävät Suomessa aina tuvan täyteen, miksi siis Janssonia ei laitettu suoraan isolle lavalle? Myös Elina Pitkäkankaan ja Annukka Salaman haastattelujen ja nimmarointitilaisuuksien sijoittaminen peräkkäin oli mielestäni vähän tyhmä ratkaisu. Molemmat kirjailijat ovat hyvin suosittuja somessa, joten kuuntelijoita olisi varmasti riittänyt molempiin. Nyt kuitenkin missasin Salaman haastattelun, sillä seisoin sen ajan Pitkäkankaan nimmarijonossa. Ja jono oli pitkä! Pitkäkankaan jonosta siirryin suoraan parin metrin päähän Salaman nimmarijonoon, jolloin seisoin jonoissa yhteensä varmaan lähemmäs tunnin. Jonot tukkivat tehokkaasti myös pääkulkuväylän. Jos minä olisin ollut suunnittelemassa ohjelmaa, olisin sijoittanut Pitkäkankaan ja Salaman ohjelmat kauemmas toisistaan, toisen vaikka aamupäivälle ja toisen myöhemmin iltapäivälle. Se olisi ollut monesta syystä parempi ratkaisu.

 

Tähtihetkiä 

- Vaikka edellisessä kohdassa nurisinkin huonoista järjestelyistä, Pitkäkankaan ja Salaman hurjan pitkät nimmarijonot lämmittivät mieltäni suuresti! Molempien jonot kestivät somen perusteella reilut puolitoista tuntia, mikä on hurja määrä suomalaiselle YA-kirjailijalle. Ylipäätään minusta on yhtä aikaa hauskaa ja mahtavaa, että kirjailijat voivat Suomessa olla niin isoja julkkiksia, että nuoret (ja vanhemmatkin) jonottavat heidän tapaamiseensa.

- Pysyin yllättävän hyvin kärryillä ruotsinkielisessä ohjelmassa! Hyvä minä! Huomaa, että viime kesä valoi rohkeutta ruotsin kuunteluun. (Puhumiseen ei ehkä niinkään, mutta sitä ei onneksi tässä tapauksessa tarvinnutkaan harrastaa.)

- Seuraava kohta vaatii hieman taustoitusta. Ostin Marja-Leena Mikkolan Lauluja-runokirjan Turun kirjamessuilta alkukuusta. Turun messuilta nappasin mukaani myös Helsingin messujen ohjelmalehden, mutta en katsonut sitä kuin vasta kotona. Ohjelmalehteä katsoessani huudahdin ääneen: "MARJA-LEENA MIKKOLA HELSINGIN KIRJAMESSUILLA!!!????" (Ja kyllä, olin yksin kotona. Terkkuja naapureille.) Siispä raahasin itseni messukeskukseen lauantaiaamuksi klo 10.30, jotta pääsen kuuntelemaan Mikkolaa. Hihittelin kyllä asialle useampaan kertaan: olen täysin normaali 25-vuotias ja olen kiinnostunut asioista, joista normaalit 25-vuotiaat ovat kiinnostuneita :D Mutta kohtaaminen Mikkolan kanssa oli aivan ihana, ehdottomasti messuviikonloppuni kohokohtia. En ehkä saanut artikuloitua tarpeeksi hyvin, miten paljon hänen tekstinsä minulle merkitsevätkään, mutta toivon, että innostustärinäni välittyi hänellekin. Nyt Ovi toiseen maailmaan - ja Lauluja-kirjoissani on omistuskirjoitukset!! <3 Lauluja-kirjasta Mikkola muuten sanoi, että sitä näkee aika harvoin! Voiko olla, että kirjasta on otettu vain vähän painoksia? Ja minä ostaa paukautin sen kahdeksalla eurolla!

Sunnuntai 27.10. 

Ohjelma

 

Keuhkopuiden uni (Siiri Enoranta, haastattelija Kallion lukiolaiset)

Ostin Keuhkopuiden unen jo Turun kirjamessuilta, mutta menin silti innostuneena kuuntelemaan Enorannan haastattelua. Keuhkopuiden uni on monen Enorannan aiemmankin teoksen tavoin omanlaisensa genrehybridi. Enoranta kertoikin, että on lapsesta asti lukenut laajasti ja ennakkoluulottomasti eri genrejä, minkä takia hän ehkä aikuisenakin sekoittaa genrejä vapautuneesti. 

Teoksen päähenkilö Katica on sellainen, josta Enoranta totesi, ettei pitäisi hänestä oikeassa elämässä. Kirjoittajana Enoranta kuitenkin rakastaa häntä. Katica onkin yksi kirjailijan omista lempihenkilöistä. Keuhkopuiden unen kirjoittaminen oli hauskinta, mitä kirjoittaminen on Enorannalle vuosiin ollut, vaikka kirja onkin synkkä. Se on tutkielma pienoiskoossa siitä, mitä tapahtuu, jos puut häviävät.

Haastattelijat kehuivat hahmojen nimiä. Enoranta kertoi, että nimistössä on sekoitettu kaikkien romaanisten kielten nimiä, koska "mä voin tehdä mitä haluan" :D Lopussa puhuttiin vähän kirjan kielestä. Enoranta paljasti, että pidemmissä kirjoissa hän keskitttyy enemmän tarinaan, lyhyemmissä kirjoissa hän puolestaan pyrkii hiomaan kielen huippuunsa.

Erityisesti ilahdutti, että Enoranta vinkkasi haastattelun lopuksi Gregory Maguiren Noitaa! Se on tosi hyvä kirja, ja tulin tosi iloiseksi, kun eräs lempikirjailijani sen mainitsi.

Fantasian lumo (Vehka Kurjenmiekka, Elina Pitkäkangas, S. K. Rosted, haastattelija Anna Annala)

 

Seuraavassa ohjelmassa kolme fantasiakirjailijaa kertoivat, mikä fantasiassa on kaikkein parasta. Lämmittelykysymykseen "mikä fantasiassa vetoaa" Pitkäkangas vastasi "kysymys: mitä jos", Rosted "haltiamunakoisot" ja Kurjenmiekka "mahdollisuus kuvitella maailma toisin". 

Romantasiasta eli romanttisesta fantasiasta puhuttiin ohjelmassa jonkin verran, onhan se trendikästä tällä hetkellä. Keskustelijat pohdiskelivat, että romantasia antaa viihdekirjallisuutena keveyttä käsitellä raskaitakin asioita. Romantasiassa voidaan myös kuvitella turvallisesti se sietämätön ja kuuma alfamies, jota ei todellakaan haluaisi oikeassa elämässä tavata. Fantasiassa voidaan muutenkin luoda turvallinen tila, jossa esimerkiksi konfliktit syntyvät jostain muusta kuin vähemmistöjen syrjinnästä. Fantasia kuitenkin toistaa opittuja kaavoja, joten lukiessa (ja kirjoittaessa) kannattaa pysähtyä miettimään niitä juttuja, jotka tuntuvat rikkovan fantasian normeja. Miksi se tuntuu erikoiselta? Fantasiassa viehättää myös se, että heikoista tehdään vahvoja, ja pienikin voi pelastaa koko maailman. Vaikka fantasiakirjaan tarttuisikin eskapismi mielessään, se saattaa sytyttää tätä maailmaa heijastavia ajatuksia. Fantasia kannustaa mielikuvituksen käyttöön, ja sen kautta saattaa saada oivalluksia paremmasta maailmasta. Naiskirjailijoiden fantasia on usein yhteiskunnallisempaa, ja itse mietinkin, johtuuko tämä siitä, että naiset näkevät yhteiskunnan epäkohdat ehkä laajemmin ja käsittelevät niitä fantasian kautta. Kurjenmiekka nosti esiin esimerkkinä Ursula K. LeGuinin, jonka teoksissa on mm. kapitalismikriittisyyttä ja ei-valkoisia päähenkilöitä. 

Ulkomaalaisessa kirjasomessa puhuttaa välillä YA- ja aikuisten fantasian ero. Suomessa eri ikäryhmille tarjotaan hyvin samantasoisia teoksia, ja yleensä ero johtuukin markkinoinnista. Usein YA-fantasiateokset saavat myös kaksoisluokituksen aikuisten puolelle. Kun vertaa yhdysvaltalaista ja suomalaista YA-fantasiaa keskenään, huomaa, että Suomessa ero YA:n ja aikuisten välillä on huomattavasti pienempi. Suomessa fantasiaa pidetään kuitenkin valtavirrassa automaattisesti lanuna, mikä harmittaa sen tekijöitä. Joskus näkee nyrkkisääntöä, että päähenkilön ikä määrittää kirjan kohdeyleisön iän, mutta se ei kerro mitään. En nyt muista, minkä kirjan paneeli nosti esimerkiksi, mutta kyseessä oli teos, jossa päähenkilö oli nuori, mutta hänen kohtaamansa väkivalta todella rankkaa, ja kirja oli selvästi aikuisille suunnattu. Kurjenmiekka kannusti vielä erityisesti paitsi lukemaan fantasiaa itse, myös luetuttamaan sitä nuorilla. "Jos ei ole kieltä, niin ei ole välineitä taistella aikuisten tyhmyyttä vastaan," hän sanoi, ja se oli mielestäni tosi hienosti sanottu.

 

Tämä oli yksi koko viikonlopun parhaista ohjelmista!

Fanit, tarinoiden talonvaltaajat (Siiri Enoranta, Meri Jaakola, haastattelija Nea Lahtinen)

Istuin niin huonossa kulmassa lavaan nähden, että ainoa järkevä kuva oli vain ohjelman nimestä.

Omalta osaltani messujen viimeiseksi ohjelmaksi jäi keskutelu fanittamisesta ja faniudesta. Paneeli oli yhtä mieltä siitä, että fanittaminen on yksinkertaisesti ihanaa! On ihanaa, että saa elää samaan aikaan samassa paikassa fanituksensa kohteen kanssa, ja tunne on rakastava ja suojeleva. 

Faniyhteisöt ovat nykyään yhä enemmän somessa. Se on tavallaan häivyttänyt etäisyyttä fanin ja fanituksen kohteen välillä: nyt voi esimerkiksi laittaa kirjailijalle suoraan Instagramissa viestiä, että piti tämän kirjoittamasta kirjasta. Myös kirjailijoiden prosessia voi seurata somen kautta. Enoranta tosin sanoi, että hän ei halua tietää kirjailijoista ja heidän prosesseistaan, sillä se rikkoo hänen mielestään illuusiota siitä, että kirja olisi "totta". Toisaalta somen kautta vääristyy esimerkiksi se, kuinka moni kirjaa oikeasti lukee. Kirjaa, joka näkyy "kaikkialla" ei välttämättä lue kuin kourallinen ihmisiä, ja toisaalta vain muutamia postauksia keräävä kirja saattaa olla teos, jonka monet lukevat mutta harvat postaavat. 

Fanittamiseen liittyy usein myös mustasukkaisuus faniutensa kohteeesta. Joku paneelissa totesikin, että välillä melkein haluaisi, että muut eivät saisi tietää, että lempikirjailijalta tulee uusi kirja. Totta kai toivoo kirjalle menestystä, mutta samaan aikaan ei halua, että muut pääsevät käsiksi "omaan" lemppariin! 

Ylipäätään keskustelijat toivoivat, että joissain isoimmissa fandomeissa meno vähän rauhoittuisi. Ei ole mitään järkeä tapella saman fandomin sisällä! Suomessa fanikulttuuri on onneksi melko rauhallista. Esimerkiksi nostettiin se, miten David Hasselhoff oli Suomessa ollessaan ollut hämmästynyt ja tyrmistynytkin siitä, ettei häntä lähestytty julkisilla paikoilla. Enorantakin sanoi, että hän saa olla erittäin rauhassa kadulla. Paneeli vetikin yhteen, että Suomi on maa, jossa "Siiri Enoranta ja David Hasselhoff saa kävellä ihan rauhassa" :D

 

Lopuksi paneeli toivoi, että kaikki nolousaspektit karisisivat fanittamisesta pois. Fanittaminen on ihanaa ja tekee hyvää! Tämän allekirjoitan itsekin täysin.

Harmituksia

 

- Päivän ohjelmaa pyöritellessäni päätin, että keskustelu Aulikki Oksasen elämäkerrasta saisi jäädä väliin, koska ohjelmalehti antoi ymmärtää, ettei Oksanen itse ollut paikalla. Some kuitenkin kertoi myöhemmin, että Oksanen olikin ollut paikalla, joten missasin hänet kokonaan! Se jäi vähän kaivelemaan.

- Kirjasomettajat oli nostettu hienosti esiin, ja somettajien oma nurkka oli hieno lisäys. Omalta osaltani jäi harmittamaan se, että en uskaltanut lähestyä somettajia tai edes mennä kohtaamispaikalle silloin, kun paikalla oli muita ihmisiä. Tämä ei johdu muista ihmisistä, lähinnä vain omasta ujoudestani. Tämä harmittaa ehkä messuissa kaikista eniten, mutta jospa ensi vuonna minulla olisi enemmän rohkeutta.

Tähtihetkiä

 

- Syy, miksi missasin Aulikki Oksasen (ja ohjelmat jäivät sunnuntain osalta muutenkin vähemmälle), oli kahvihetki sukulaisen kanssa. Tämä oli kuitenkin niin kiva kahvittelutuokio, että ei jäänyt ihan hirveästi harmittamaan! Oli hauskaa jutella pitkästä aikaa.

- Ostin metrilakua. Best.

 

- Vaikka sunnuntaina en käynyt kuuntelemassa kuin pari ohjelmaa, laatu korvasi määrän. Muutenkin messuilla oli jotenkin erityisen hyvää ohjelmaa tänä vuonna! Ehkä ensi vuonna kirjasomen ohjelmat voisivat olla isommallakin lavalla, nyt yleisöä oli melkein aina niin runsaslukuisesti, ettei istumaan mahtunut.

- Messuilla tehtiin kävijäennätys! Hienoa, että kirjallisuus kiinnostaa.

Ostokset

 

Kirsi Kunnas: Puut kantavat valoa

Tähän kirjaan liittyy itse asiassa suuri saaga! Olen etsinyt Kunnaksen koottuja runoja (ja nimenomaan tätä vihreäkantista painosta) jo jonkin aikaa, ja messuillakin kolusin kaikki antikvariaatit sillä silmällä, mutta en vain löytänyt tätä, en edes vanhempaa painosta. Sunnuntaiaamuna vaelsin WSOY:n pisteen läpi ja pysähdyin katselemaan kasaa Eeva Kilven koottuja runoja. Kirja oli samaa, mielettömän kaunista painosta kuin Kunnaksenkin kirja (ja myös Saima Harmajan kootut, jotka omistin ennestään), ja pohdiskelinkin, että jos en löydä Kunnasta mistään, pitäisikö minun ostaa lohdutukseksi Eeva Kilpeä. Silloin aivan täysin satunnainen, minulle vieras ohikulkija huikkasi, että kyseinen kirja on paras runokirja koskaan, ja että hän on ostanut niitä kymmenen kappaletta ja lahjoittanut kaikille ystävilleen. Nämä kehut olivat hyvin vakuuttavat (ja muutenkin ihana messukohtaaminen, terkkuja, jos tämän jotenkin satut lukemaan!), mutta päätin vielä koluta läpi ne antikvariaatit, jotka olivat jääneet muina päivinä väliin. 

En löytänyt Kunnasta iltaan mennessä, ja olin hieman ärtynyt ja turhaantunut asianlaitaan. Lopulta päätin luovuttaa, ja raahustin WSOY:n osastolle. "Ainakin saan 'parhaan runokirjan koskaan'," lohdutin itseäni. Mutta mitä kummaa! Kaikki Eeva Kilvet oli myyty! Mutta mitä vielä kummempaa! Tilalla oli läjä Kirsi Kunnaksen Puut kantavat valoa -kirjaa, juuri sinä painoksena kuin etsinkin! Hyvä etten ääneen hihkunut!

Ehkä jonain päivänä ostan sen Eeva Kilvenkin, kun sitä niin lämpöisesti minulle kehuttiin, mutta nyt oli onneksi Kirsi Kunnaksen aika!

Maria Carole: Öidenvartijan kirja

Pidin mielettömästi Carolen Tulen tyttäristä ja Sinisen talon noidasta, joten uusi teos oli ehdottomasti ostoslistallani!

Lex Croucher: Gwen and Art are not in love

Tämä oli puhtaasti heräteostos! Akateemisen pokkarihyllystä silmääni osui ihana kansi, ja takakansi kertoi, että kyseessä on queer-uudelleenkerronta kuningas Arthurin legendasta. Kiinnostuin heti!

Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni

Vaikka Salaman uutuus kiinnosti, en ollut ajatellut ostavani sitä. Kirjaa myytiin kuitenkin sen verran halvalla WSOY:n pisteellä, että en voinut vastustaa kiusausta, ja niinpä ostin kirjan. Tämän olen ehtinyt jo lukea, mutta siitä lisää marraskuun koosteessa!

Vehka Kurjenmiekka: Kellopelisydän

Kellopelisydän on ollut tämän vuoden parhaita lukukokemuksia. Merenkehrä-sarjan uuden osan, Talventaiton, ostin Turun messuilta, ja Helsingistä Kellopelisydän lähti sen kaveriksi.

Elina Pitkäkangas: Naraka

Sangin jatko-osa oli ostoslistalla, ja tämän suunnitelman myös toteutin. Odotan innolla tämän lukemista!

Barbara M. Walker: Lauran keittokirja

Tämän kirjan bongasin yhdestä antikvariaatista. Kyseessä on Pieni talo preerialla -sarjasta inspiroitunut keittokirja. Tiesin tämän kirjan olemassaolosta, mutta olin nähnyt sen villissä luonnossa ehkä kerran, enkä muista, oliko se silloin suomen- vai englanninkielinen versio. Nyt kirjan bongatessani melkein hihkaisin ääneen (taas), sillä se maksanut kuin 15 euroa! Myyjäkin sanoi, että "jotkut lurjukset" pyytävät tästä kirjasta paljon suurempia summia. En tiedä, kuinka relevantteja kirjan reseptit minulle ovat (olen pääosin kasvissyöjä, ja kaikki reseptit eivät kuulostaneet erityisen herkullisilta), mutta reseptien lisäksi kirjassa on ruokahistorian kuvausta, mikä on kiinnostavaa, ja onhan tämä ylipäätään kiinnostava kuriositeetti. Katsotaan, jos tästä päätyisinkin jotain kokkailemaan!

Ostamistani kirjoista Öidenvartijan kirjassa, Asioita joista en tiennyt pitäväni, Kellopelisydämessä ja Narakassa on myös kirjailijan omistuskirjoitus! 

Kirjaostosten lisäksi messuilla oli jaossa kaikkea kivaa kirjaoheistuotetta! Tässä Annukka Salaman Asioita joista en tiennyt pitäväni -kirjaan liittyvät tarra, postikortit ja kirjanmerkit, ja myös Faunoidit-trilogiaan liittyvät postikortit ja kirjanmerkit. Kortit ja kirjanmerkit on piirtänyt Satu Ovaskainen. Ripley-kirjaankin liittyviä postikortteja olisi ollut, mutta koska Faunoidit ovat minulle tärkeämpi sarja (vaikka Ripleystäkin pidin kovasti!), päätin jättää ne isommille Ripley-faneille. Oikeassa alakulmassa on Elina Pitkäkankaan Narakan oheistuotteeksi piirtämä postikortti Ailingista. On hauskaa, että Suomessakin alkaa olla jotain kirjaoheistuotteita!

 

Kuten tavallista, messuviikonloppu oli aika raskas mutta monella tapaa palkitseva. Hyviä keskusteluja, hyviä ostoksia ja kirjarakkautta: kyllä siitä tulee hyvä mieli väkisinkin! Kiitos vielä messuseuralle, majoittajille ja Messukeskukselle bloggaajapassista! Ensi vuonna nähdään taas!