Suuri Rodgers & Hammerstein -seikkailu: Oklahoma! (1955)

 

Oklahoma! (1955)

Ohjannut Fred Zinneman

Perustuu Lynn Riggsin näytelmään Green grow the lilacs

Päärooleissa Gordon McRae (Curly McLain), Shirley Jones (Laurey Williams), Rod Steiger (Jud Fry), Gene Nelson (Will Parker), Gloria Grahame (Ado Annie Carnes), Charlotte Greenwood (Aunt Eller) 

Pitkästä aikaa jatkamme Suurta Rodgers & Hammerstein -seikkailua! Tällä kertaa tarkasteluvuorossa on musikaali Oklahoma! vuodelta 1955. Oklahoma! perustuu Lynn Riggsin näytelmään Green grow the lilacs vuodelta 1931. Musikaalin Broadwayn ensi-ilta oli vuonna 1943, ja kyseessä on Rodgers & Hammerstein -tiimin ensimmäinen yhteinen musikaali. (Molemmat tekijät olivat tosin tehneet useampia musikaaleja muiden tekijöiden kanssa aikaisemminkin.) Wikipedian mukaan Oklahoma! on R&H-kaksikon musikaalien elokuvaversioista kaikkein uskollisin alkuteokselle. Teoksen musiikkia on tallennettu Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Recording Registry -tietokantaan, johon tallennetaan kulttuurihistoriallisesti merkittäviä yhdysvaltalaisia äänitteitä. 

(Lähde: Wikipedia) 

Oklahoma! oli minulle ainoastaan nimeltä tuttu teos. Nimi ja dvd:n kansikuva auttoivat päättelemään, että kyseessä on cowboy-teemainen seikkailu, joka ei kauheasti herättänyt kiinnostusta (niissä kun on monesti melko ikävän yli-isänmaallinen tunnelma). Toisaalta esimerkiksi teoksen musiikin saama arvostus houkutteli teoksen pariin, ja pyrin katsomaan elokuvan mahdollisimman avoimin mielin. Kuinkas sitten kävikään? 

(Pahoittelen kuvien huonoa laatua, ne ovat ruutukaappauksia elokuvasta, jonka kuvanlaatu oli jokseenkin heikko.) 

Tästä eteenpäin tekstissä on pieniä juonipaljastuksia. 

Juoni

Oklahoma! sijoittuu nimensä mukaisesti Oklahoman osavaltioon 1900-luvun alussa. (Tosin tuolloin kyseessä oli pelkkä terrotorio, ja osavaltio perustettiin myöhemmin, mutta tätä historiaa ei kauheasti elokuvassa avata, vaikka se mainitaankin pariin otteeseen. Ehkä tämä on yhdysvaltalaiselle yleisölle ihan selvää pässinlihaa, mutta minun piti vähän lueskella Wikipediasta aiheesta myöhemmin.) Iloinen ja huoleton cowboy Curly McRae on ihastunut tätinsä Ellerin suojattiin Laurey Williamsiin, ja Laureyllakin on lämpimiä tunteita Curlya kohtaan. Molemmat ovat kuitenkin melkoisen jääräpäisiä ja ylpeitä henkilöitä, ja Laurey ei niin vain suostukaan Curlyn seuraksi tanssiaisiin, vaan suostuu mustasukkaisuutta herättääkseen tilan työmiehen Jud Fryn seuralaiseksi. Saavatko nuoret toisensa? Entä kuinka helposti Jud antaa periksi tälle tähtiin kirjoitetulle rakkaudelle? Sivujuonteena kulkee Laureyn ystävän Ado Annien kolmiodraama kulkukauppias Ali Hakimin ja pitkäaikaisen ihastuksensa Will Parkerin kanssa. 

Sinänsä juonessa ei ole mitään vikaa: se on yksinkertainen ja vähän ennalta-arvattava, mutta se ei välttämättä ole paha asia. Silti elokuvaa katsoessani minun teki mieli lyödä päätäni useamman kerran seinään. Juonen konfliktit syntyvät pääosin siitä, että hahmot eivät suostu keskustelemaan keskenään tai tulemaan senttiäkään toisiaan vastaan, ja varsinkin ensimmäinen on suuria inhokkijuonikuvioitani. Lähes kaikki tarinan konfliktit olisi voinut ratkaista sillä, että hahmot olisivat istuneet noin kymmeneksi minuutiksi alas ja puhuneet asiat halki. Toinen inhokkitrooppini, kolmiodraama, on myös melkoisen päälleliimatun oloinen, vaikka onkin tärkeä osa tarinaa. Katsojalle on alusta asti selvää, kuka Laureyn sydämen valittu on, ja siksi kaikki draamailu sen ympärillä tuntuu turhalta. 

Juonenkuljetuskin tökkii ja pahasti. Loppupuolella elokuva alkaa laahata ja pahasti, ja mietin monessa kohdassa, että koko homma voisi loppua tähän ja kaikki olisi hyvin. Sitten viimeisen 10 minuutin aikana tapahtuukin monta todella isoa asiaa, jotka sitten kuitenkin ratkeavat sormia napsauttamalla. Kun Oklahoma! lopulta loppui, olin sekä helpottunut sen loppumisesta että turhautunut liian helposti ratkeavasta lopusta. Tarinan alkuasetelmassa olisi ollut potentiaalia ihan hyvään teokseen, mutta koko homma lässähti kuin pannukakku. 

Virallinen arvosana juonelle on 2/5. 

Laurey ja Curly, rakastavaiset. 

Laulut

Oklahoma! sisältää yhteensä 11 laulua (plus repriisit): Oh what a beautiful mornin, The surrey with the fringe on top, Kansas city, I cain't say no, Many a new day, People will say we're in love, Pore Jud is daid, Out of my dreams, The farmer and the cowman, All er nuthin ja Oklahoma. Lauluja on siis hyvin runsaasti, mutta niistä yksikään ei jäänyt elokuvan jälkeen mieleen. Jos ajattelen esimerkiksi sarjan edellisessä osassa käsiteltyä State fairia, pystyisin tältä istumalta hyräilemään pariakin laulua siitä, vaikka en ole kuunnellut niitäkään sen jälkeen, kun kirjoitin aiheesta postauksen. Huomaa kyllä, että R&H-tiimi on ollut vasta yhteistyönsä alussa: tämä ei tosiaankaan ole heidän parasta työtään. 

Eniten pidän musikaalin lauluista The surrey with the fringe on top, Many a new day ja People will say we're in love. Ehdottomia inhokkibiisejäni ovat puolestaan Pore Jud is daid ja I cain't say no. Muut kappaleet eivät herätä oikeastaan mitään tunteita. 

Tanssikohtauksille annan kuitenkin pisteitä. Esimerkiksi Kansas city, jossa kaupungista palaavat cowboyt tanssivat rautatieasemalla, ja Many a new day, jossa Laurey ja lähiseudun tytöt tanssivat valmistautuessaan juhliin ovat molemmat kivasti koreografioituja, ja niissä on ihanasti vanhan Hollywoodin musikaaliglamouria. Myös unikohtaus, jossa Laurey pohtii tunteitaan Curlyn ja Judin välillä, oli mielestäni hienosti toteutettu. Ehkä kohtaus oli hieman alleviivaava, mutta se toimi ja oli tehokas. Sanattomasta kerronnasta tuli hieman mieleen The Red shoes -elokuva vuodelta 1948, josta pidin kovasti. 

Virallinen arvosana lauluille on 2/5. 

Lähiseudun tytöt tanssivat alusvaatteissaan ennen juhliin lähtöä. 

Hahmot

Suoraan sanottuna: 99% musikaalin hahmoista on täysin ääliöitä. Curly ja Laurey ovat rasittavia jääräpäitä, ja kuten jo aiemmin sanoin, kaikki heidän ongelmansa ratkeaisivat, jos he puhuisivat asioista keskenään. Jatkuvat yritykset tehdä toinen mustasukkaiseksi on ärsyttävää. Kumpikaan hahmo ei herätä sympatioita. Judiakaan on vaikea nähdä uskottavana kolmiodraaman osapuolena, koska hän on uhkaava ja väkivaltainen jo alusta alkaen, eikä sitä salata katsojilta (tai muilta hahmoiltakaan). Tarpeetonta lienee sanoa, että Judinkaan puolella olisin katsoessa ollut. 

Ado Annie on ehkä koko musikaalin ärsyttävin hahmo, tyhjäpäinen ja hölmö, joka ei osaa ajatella puolta tuntia pidemmälle. Hän on ehkä koko musikaalin ärsyttävin hahmo, eikä hänen pitkäaikainen ihastuksensa Will ole kovinkaan paljon parempi. Heidän kolmiodraamansa kolmatta osapuolta, kulkukauppias Ali Hakimia käsikirjoitus kohtelee kummallisesti. Koska Ado Annie esitetään tyhjäpäisenä hupakkona, Ali Hakimin sitoutumiskammo häneen nähdään oikeutettuna. Kuitenkin Ali Hakim saa "rangaistuksen" hylättyään Ado Annien (joka on kuitenkin tässä vaiheessa jo päätynyt onnellisesti yhteen Willin kanssa) joutuessaan puolipakolla naimisiin vielä Ado Annietakin ärsyttävämmän tytön kanssa. Kenen puolella tässä nyt sitten pitäisi olla? 

Oikeastaan koko musikaalin ainoa kiva hahmo on Aunt Eller, jolla on ehkä koko musikaalin ainoa aivosolu. Hän on napakka järjen ääni, ja sellaiselle tässä teoksessa on todellakin tarvetta. Toisaalta hänkin antaa Laureyn pelata peliään Judin kanssa, vaikka aavisteleekin, että Jud voi olla mustasukkaisena vaarallinen. Ehkä Aunt Eller haluaa antaa suojatilleen jonkinlaisen opetuksen, mutta voisiko sen järjestää niin, että kenenkään henki ei joutuisi vaaraan? 

Lyhyesti ja ytimekkäästi: kaikki hahmot olivat niin typeriä, että teki mieli hakata päätä seinään lähes koko musikaalin ajan. 

Virallinen arvosana hahmoille on 1/5. 

Laurey ja Ado Annie lammella. 

Onko teos kestänyt aikaa?

Ei erityisen hyvin. Vaikka teoksessa ei olekaan mitään erityisen räikeää epäkorrektiutta (kauhulla odotan muutamaa seikkailussa edessä olevaa musikaalia), tarina tuntuu vanhanaikaiselta, eikä erityisen hyvällä tavalla. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan, jos sanon, että tyyli on ehkä sopinut 1950-luvulle, mutta ei oikein enää toimi 2020-luvulla? En tietenkään odottanut tältä musikaalilta mitään kauhean syvällistä, mutta tarina on mielestäni jopa turhauttavan kepoinen. 

Suuresta inhostani musikaalin hahmoja kohtaan puhuin jo, mutta puhun siitä vielä hieman lisää. Ado Annie on paitsi ärsyttävä hahmo, myös melkoisen huonosti aikaa kestänyt. Kun hän laulaa, että ei vain kerrassaan mitenkään pysty sanomaan miehille ei, nousevat feministin niskakarvat pystyyn. Me too -ajassa tällainen (miesten kirjoittama!) laulu herättää erittäin ikäviä mielleyhtymiä, varsinkin, kun tämä Ado Annien ominaisuus nähdään lähinnä humoristisena. Kun Ado Annie on vieläpä niin tyhjäpäinen hahmo, esimerkiksi Ali Hakim käyttää häntä melko suruttomasti hyväkseen. Ali Hakimista puheenollen, hänenkin hahmonsa on melkoisen ongelmallinen. Hahmo on kotoisin Persiasta, mutta näyttelijä on valkoihoinen, mikä tekee hahmosta melkoisen kiusallisen (joskaan tämä valinta ei yllätä yhtään...). Hahmo on muutenkin melkoisen stereotyyppinen. Tällainen ei (toivottavasti!) menisi enää nykyaikana läpi. 

Eivät kaikki laulutkaan ole selvinneet ajan hampaasta. Esimerkiksi Pore Jud is daid -kohtaus, jossa Curly yrittää houkutella Judia itsemurhaan oli melkoisen järkyttävä, varsinkin, kun se esitettiin koomisena. Toki vakavilla ja synkilläkin aiheilla voidaan vitsailla musikaaleissakin (hyvänä esimerkkinä Heathers), mutta tässä koko kohtauksen sävy tuntuu vain erittäin epäsopivalta ja inhottavalta. 

Virallinen arvosana Oklahoman! kestävyydestä on 2/5. 

Aunt Eller huutokauppaa eväskoreja. 

Viimeinen tuomio

Mikäli edellisistä kohdista asia ei jo käynyt selväksi: minä en pitänyt Oklahomasta!

Juoni ei jaksa kiinnostaa, hahmot ovat sietämättömiä ja musiikki loppujen lopuksi melko tylsää. Toki rehellisyyden nimissä on sanottava, että katsoin elokuvan olleessani kuumeessa, ja oloni oli siksi melko hirveä, mikä saattoi vaikuttaa mielipiteeseeni, mutta en usko, että terveenä katsottaessa se olisi saanut sen kummempia pisteitä. 

Edellisessä osassa käsiteltu State fair ei myöskään ollut mikään lempimusikaalini, mutta sitä katsoessa ei sentään tehnyt mieli lyödä päätä seinään. State fairista muistan edelleen paljon asioita, vaikka katsoin sen melkein vuosi sitten. Oklahoman! katsomisesta on reilu kuukausi aikaa, ja siltikin olen unohtanut siitä jo melkoisesti asioita. Lienee sanomattakin selvää, että tätä musikaalia tuskin tulen katsomaan uudelleen, vaikka ei tämä mikään maailmankaikkeuden huonoin musikaali ollutkaan. 

Oklahoma! saa yhteensä seitsemän pistettä kahdestakymmenestä. 

Laureyn uni hetkeä ennen kuin kaikki menee karmaisevasti pieleen. 

***
Sarjan aikaisemmat osat: 

Mistä on kyse? 
State fair (1945)