Suuri Rodgers & Hammerstein -seikkailu: State Fair (1945)

State Fair (suom. Kevättä ilmassa) (1945)

Ohjannut Walter Lang

Perustuu Philip Stongin samannimiseen romaaniin

Päärooleissa Jeanne Crain (Margy), Dick Haymes (Wayne), Dana Andrews (Pat), Vivian Blaine (Emily), Charles Winninger (Abel) & Fay Bainter (Melissa)

Lasisipulin Rodgers & Hammerstein -seikkailu polkaistaan käytiin vuoden 1945 State fairilla. Toisin kuin muut R&H-elokuvat, State Fair ei perustu lavamusikaaliin, vaan on tehty vuoden 1933 elokuvan pohjalta, joka puolestaan perustui Philip Stongin vuonna 1932 ilmestyneeseen, samannimiseen romaaniin. Musikaalielokuvasta tehtiin uusintaversio vuonna 1962, ja 1990-luvulla State fair pääsi viimein Broadwayllekin. 

State fair oli ainoa Rodgers&Hammerstein -boksini musikaaleista, josta en ollut koskaan kuullutkaan mitään, kaikki muut olivat ainakin nimeltä tuttuja. Tämän vuoksi minulla ei ollut kerrassaan mitään käsitystä, mistä kyseisessä musikaalissa olisi edes kyse, eikä minulla siksi ollut myöskään mitään odotuksia teosta kohtaan. Olikin mielenkiintoista hypätä täysin tuntemattomaan tämän musikaalin myötä!


Huom! Tästä eteenpäin teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia!


Juoni

State fair esittelee katsojilleen nelihenkisen Fraken perheen, johon kuuluvat äiti Melissa, isä Abel ja lapset Wayne ja Margy. Perhe odottaa jännittyneenä lähtöä maalaismarkkinoille Iowaan, kukin omasta syystään. Abel toivoo saavansa sialleen ensimmäisen palkinnon näyttelyssä, Melissaa huolettaa säilykekurkkujensa pärjääminen kilpailussa, Wayne tahtoo näpäyttää häntä edellisvuonna huijannutta kojunpitäjää ja Margy haaveilee, että markkinat toisivat hänen pitkäveteiseen elämäänsä hieman jännitystä ja veisivät hänet hetkeksi pois tylsän kosijansa luota. Nimensä mukaisesti musikaali tapahtuu suurimmaksi osaksi markkinoilla, jossa kaikki perheenjäsenet kokevat omia pieniä seikkailujaan. Tarinan pääpaino on kuitenkin Waynessa ja Margyssa, jotka molemmat salamarakastuvat markkinoilla kohtaamiinsa henkilöihin. 

Musikaalin pääjuoni on hyvin ennalta-arvattava: oikeastaan yksi ainoa osa loppuratkaisusta oli sellainen, jota en osannut odottaa, ja sekin johtui siitä, että eräs hahmo oli niin pienessä osassa, että melkein unohdin hänen olemassaolonsa kokonaan. Toisaalta en tiedä, oliko ennalta-arvattavuus tässä tilanteessa edes huono asia: kyllähän ihmiset katsovat mielellään esimerkiksi romanttisia elokuvia, vaikka ne noudattaisivatkin samoja juonikuvioita kuin kaikki muutkin genren elokuvat. Koska State fairia katsoessa ei tarvinnut kauheasti keskittyä juonenkäänteiden pohtimiseen ja jännittämiseen, toimi se itse asiassa mukavan rentouttavana katselukokemuksena, kun sai laittaa aivot narikkaan. Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta teos ei siis ollut tylsä!

En ole lukenut kirjaa, johon elokuva pohjautuu, mutta kiinnostuksesta silmäilin Wikipediasta sen juonitiivistelmää, joka osoittautui synkemmäksi kuin musikaali. Nuorten rakastavaisten tarinat eivät pääty yhtä onnellisesti kuin musikaalimuodossa, ja Fraken sisaruksilla on painavampia syitä salata suhteensa vanhemmiltaan kuin musikaalissa, jossa salailulle ei tunnu olevan oikein mitään järkevää perustetta. Sinänsä ei ollenkaan yllätä, että 1940-luvulla tehdyssä musikaalissa ollaan haluttu ottaa kevyempi ja höttöisempi lähestymiskulma tarinaan kuin alkuteoksessa, mutta tämä oli mielestäni kiinnostava muutos. 

Virallinen arvosana juonelle on 3/5. 

Margy kaipaa elämältään jotain muuta.

Laulut

State fair sisältää yhteensä kahdeksan laulua (plus repriisit): Our state fair, It might as well be spring, That's for me, It's a grand night for singing, Isn't it kind of fun? ja All I owe Ioway. Kuten aloituspostauksessa arvelinkin, musiikki oli juuri sellaista kuin odottaisi kuulevansa tämän aikakauden musikaaleissa. Kovin mieleenjääviä kappaleet eivät ole, joskin It's a grand night for singing jää aika tehokkaasti soimaan päähän. All I owe Ioway puolestaan on mukavan reipastahtinen, ja siihen liittyvä tanssinumero oli hauskaa seurattavaa. Lempikappaleeni oli kuitenkin ehkäpä It might as well be spring, jossa Margy kaihoilee kotonaan elämänsä tylsyyttä. Monessa kohdassa musiikki on hahmojen itsensä esittämää, kuten laulajatar Emily Edwardsin esittämä That's for me, sen sijaan, että sillä olisi juonta eteenpäin kuljettava funktio. Kokonaisuudessaan State fairin musiikki ei ole erityisen mielenkiintoista. Kyllähän sitä voi mielellään kuunnella, mutta musiikkinsa puolesta tämä ei nouse miksikään suosikiksini. 

Mielenkiintoinen huomio lauluihin liittyen: sekä Margya näyttelevän Jeanne Crainin että Patia näyttelevän Dana Andrewsin laulusuoritukset on dubattu, mikä oli myös ajalle tyypillistä. Dubbaus ei siis itsessään ole kiinnostavaa, mutta molempiin liittyy kiinnostava fakta. Jeanne Crainin laulut dubannut Louanne Hogan päätyi tekemään uransa juurikin Crainin dubbaajana, sillä tämän elokuvan jälkeen Crain roolitettiin useisiin muihinkin rooleihin, joissa hänen piti laulaa. Dana Andrewsilla puolestaan oli laulajan koulutus, mutta hän ei kertonut siitä kenellekään kuultuaan, että hänen laulunsa oli päätetty dubata, koska hän uskoi dubbaajansa Ben Gagen tarvitsevan töitä. Huolimatta koulutuksestaan Andrews ei koskaan päätynyt elokuvissaan laulamaan itse, vaikka hänen elokuvauransa kesti vuosikymmeniä. 

Virallinen arvosana lauluille on 3/5.

Emily Edwards, markkinoiden tähtilaulajatar. 

Hahmot

Hahmot ovat tämän musikaalin isoin ongelma. State fairin hahmot ovat melko yksiulotteisia, kuin paperinukkeja, joilla on yksi määrittelevä luonteenpiirre kullakin. Kukaan heistä ei ole erityisen mielenkiintoinen. Näyttelijät tekevät kyllä hyvää työtä, mutta ongelma on käsikirjoituksessa. Esimerkiksi Emily on kiinnostava henkilö, jonka menneisyyden salaisuudesta saisi paljonkin irti sävyjä hahmoon, mutta tätä mahdollisuutta ei ole hyödynnetty. Waynen tyttöystävä Eleanor ja Margyn ihailija Harry ovat molemmat juonessa mukana sen verran vähän, että heidän olemassaolonsa melko lailla unohtaa. Varsinkin Eleanor jää etäiseksi: hän nimittäin on Waynen kanssa samassa paikassa vain pari minuuttia koko elokuvan kestosta. Heitä ei myöskään kauheasti markkinoilla muistella. Wayne ja Margy eivät itsekään ihmeemmin sykähdytä. Lehtimies Pat puolestaan on aika kliseinen sitoutumiskammoinne naistenmies, joka ei kyllä ainakaan tässä katsojassa herättänyt erityisen lämpimiä tunteita. Hänen muutoksensa ei myöskään tuntunut erityisen uskottavalta ja pohjustetulta. Yllättäen pidin kaikista eniten Fraken perheen vanhemmista! Heillä oli jotenkin kauhean hauskaksi kirjoitettu suhde ja hyvä kemia. Tykkäsinkin kovasti kohtauksesta, jossa he hassuttelevat viimeisenä iltana markkina-alueella. Tosin vaikka heilllä oli ripaus enemmän persoonallisuutta kuin heidän lapsillaan, eivät hekään mitenkään erityisen moniulotteisia hahmoja olleet. Muutamia keskeisiä sivuhahmojakin tarinassa pyörii, mutta he ovat joko äärimmäisen karikatyyrejä tai sitten heillä on vielä vähemmän persoonallisuutta kuin päähenkilöillä, mikä on jo suoritus sinänsä. 

Luulen, että osasyy hahmojen ohuuteen voi liittyä lauluihin. Kun suuri osa lauluista on kirjoitettu esiintymisen muotoon, eikä niiden avulla päästä oikein hahmojen päiden sisään (It might as well be springia lukuun ottamatta), heidän sielunmaisemansa ei katsojalle avaudu. Musikaaliformaatin parhaita puolia on juuri se, että henkilö voi rauhassa laulaa ajatuksensa suoraan katsojalle, eikä se tunnu infodumpilta, mutta State fairissa tätä ei kyllä ole hyödynnetty. 

Virallinen arvosana hahmoille on 2/5. 

Emily ja Wayne laulavat juhlissa.

Onko teos kestänyt aikaa?

State fairia voisi kuvailla sanalla harmiton. Värikkäät markkinamaisemat, äärimmäisen epäuskottavat rakkaustarinat ja onnellinen loppuratkaisu ovat juuri sellainen kombo, jonka kanssa voi viihtyä ja nauttia puolitoistatuntisen ajan. Se ei muuta maailmaa, mutta ei myöskään sisällä mitään kauheuksia, jotka nykykatsojaa järkyttäisivät. Toki kaikki henkilöt ovat valkoihoisia, ja sukupuoliroolit ovat hyvin konservatiiviset, mutta se oli myös odotettavissa. Suurempi ongelma esimerkiksi naishahmojen kohdalla on se, että he ovat kuin paperinukkeja, kuin se, että he toteuttavat useaan kertaan nähtyjä stereotypioita. Myös amerikkalaisuuden ja isänmaallisuuden korostaminen tuntui itselle jotenkin epämukavalta, koska se oli melko ylistävää, eikä kritiikkiä 1940-luvun Yhdysvaltoja kohtaan ollut (vaikka syytä ehkä olisi...). Toisaalta State fair on aikansa lapsi, mutta vaikka se voisi olla hyvin negatiivinen asia, tällä kertaa selvittiin melko kuivin jaloin. 

Virallinen arvosana State fairin kestävyydestä on 3/5. 

Margyn ja Patin herkkä hetki. 

Viimeinen tuomio

Tämä projekti lähti kivasti käyntiin, State fair nimittäin yllätti erittäin positiivisesti! Onko se maailmaa järisyttävä klassikko? Ei. Onko kyseeessä uusi lempimusikaalini? Ei tosiaankaan. Pidinkö siitä silti? Kyllä! Joskus vain haluaa upota epäuskottavaan hattararomantiikkaan ja nauttia siitä. Erityinen kunniamaininta menee puvustukselle, oli ihana katsella erityisesti Margyn ja Emilyn mekkoja! 

State fair saa yhteensä 11 pistettä kahdestakymmenestä. 

Viimeisen markkinaillan riehakkaat tanssit.

***

Sarjan muut postaukset: 

Mistä on kyse?