sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Huhtikuun luetut 2021

Huhtikuussa 2021 luin yhdeksän kirjaa (2050 sivua), joista kaksi oli spefiä, kaksi non-fictionia, yksi sarjakuva ja kaksi uusintaa.

Aunila, Seija & Heiskanen, Jukka-Pekka: Äkkilähtöjä menneisyyteen: 175 välähdystä ajasta, jota ei enää ole 158 s. 
DiCamillo, Kate: Eetu Keinäsen ihmeelliset seikkailut 204 s. [U]
Lundell, Mikko: Miljoonasade 398 s. + liitteet
Hotakainen, Kari: Finnhits 78 s. 
Ishiguro, Kazuo: Ole luonani aina 394 s. 
Lindgren, Astrid: Melukylän lapset (Melukylä #1) 96 s. [U]
Rintanen, Viivi: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta 140 s. 
Austen, Jane: Emma 462 s. 
Lindgren, Astrid: Melukylässä tapahtuu (Melukylä #2) 120 s. 

kotimaisia: 4
käännöskirjoja: 5 
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 4
muualta: 4


Seuraan Instagramissa @ylehistoria -tiliä, jolla jaetaan esimerkiksi hupaisia ilmoituksia vanhoista sanomalehdistä. Äkkilähtöjä menneisyyteen siirtää sometilin sisällön kirjamuotoon, ja esittelee näitä ilmoituksia tällä kertaa painettuna ja kommentoituna. Kirja sisältää ilmoituksia laidasta laitaan: on kirjeenvaihto-, tapahtuma- ja katoamisilmoituksia. Suurin osa ilmoituksista oli minulle tuttuja jo Instagramista, mutta muutamia minulle uusiakin mukaan mahtui, ja suurimmat suosikit (kuten Lapuan raippa-akat) hihityttivät uudemmankin kerran. Vanhat ilmoitukset tarjoavat kiehtovan kurkistusikkunan menneisyyden ihmisen arkielämään. Vaikka nykylukijaa saattaakin huvittaa karanneiden vaimojen katoamisilmoitukset, niillä on ollut tärkeä rooli aikana, jolloin avioeron saaminen on ollut vaikeaa. Monen ilmoituksen kohdalla jäin miettimään, miten tarina milloinkin päättyi tai mitä niiden taustalla onkaan ollut. Löytyikö oksennuksen sisältävä vihreä laukku koskaan, tai saivatko iloiset tytöt koskaan vastausta kirjeenvaihtoilmoitukseensa? Kirjasta heräsi kuitenkin yksi kysymys yli muiden: miksei ilmoituksia kirjoiteta edelleen näin? 

Eetu Keinäsen ihmeelliset seikkailut oli eräs lempikirjoistani, kun olin n. 10-12-vuotias. Luin sen varmaankin kolmesti, lainasin sen suurin piirtein aina, kun se kirjastoautossa käteeni sattui. Päätin lukea sen pääsiäisenä uudelleen, kun se on sittemmin kotikodin kirjahyllyyn hankittu ja siksi helposti käden ulottuvilla. Kirja kertoo posliinisesta kanista, jonka nimi on Eetu Keinänen. Eetu asuu pienen Amanda-tytön luona hyvin suojeltua ja hemmoteltua elämää. Amanda rakastaa Eetua yli kaiken, mutta Eetu ei rakasta ketään. Onnettomuuden seurauksena Eetu joutuu eroon Amandasta, ja joutuu hurjiin seikkailuihin. En ollut lukenut kirjaa varmaan kymmeneen vuoteen, ja nuo kymmenen vuotta taisivatkin kohdallani koitua kirjan kohtaloksi. En nimittäin lumoutunut läheskään niin voimakkaasti kuin lapsena. Olihan (lastenkirjaksi yllättävän tummasävyisessä) sadussa vaikuttavatkin puolensa, sitä en kiistä. Satumaisen pinnan alla piileskelevät synkät asiat tekivät tarinaan kiehtovaa kontrastia. Minua kuitenkin häiritsi jonkin verran se, ettei kirjassa ollut oikeastaan mitään uutta. Kaikki pääelementit olivat tuttuja useista muista tarinoista, ja vaikka yksityiskohdat olivatkin omanlaisensa, kirja oli melko kaavamainen. Lapsilukijaa tämä tuskin haittaa (eikä haitannutkaan, terveiset vain menneisyyden Celelle), mutta vanhempi lukija olisi kaivannut hieman yllätyksellisyyttä ja vähemmän rautalankaa. Kriittisyydestä huolimatta on tunnustettava, että loppuratkaisu tuntui hieman kyynelkanavissa nytkin, ja kirjan lukeminen oli mukavaa ja joutuisaa, kerrontatyylistä pidin myös. Bagram Ibatoullinen kuvitus on ehdottomasti kirjan parasta antia. 

Kuten olen blogissa aiemminkin kertonut, Miljoonasade on kuulunut alkuvuoteeni erottamattomasti. Olen edelleen melko alkutekijöissä bändiin tutustumisen suhteen, mutta oikeastaan tuntuu kivalta, että on jotain odotettavaa. Bändi kiinnosti muutenkin kuin musiikkinsa takia, joten itseäni sivistääkseni päätin  pääsiäislomalla lukaista kotikodin hyllystä Miljoonasateen bändihistoriikin. Pohdin kyllä, saako tällaisesta kirjasta mitään irti, jos ei osaa bändin tuotantoa etu- ja takaperin ulkoa, mutta hyvinpä viihdyin: lukea hotkaisin kirjan muutamalta istumalta. Miljoonasateen tarina on todella kiinnostava: pääkaupunkiseudun ulkopuolelta tulevien yliopisto-opiskelijoiden bändiviritelmistä kasvaakin koko Suomen valloittava ilmiö. Kuitenkin suursuosiosta huolimatta meiningissä tuntuu pysyvän koko ajan tietty kotikutoisuus, jokin sellainen sävy, mikä tekee bändistä uniikin muihin aikansa suosikkeihin verrattuna. Bändin elämänkaarta käydään kronologisesti läpi albumi kerrallaan, mikä on toimiva keino rakentaa tällainen teos. Tosin on myönnettävä, että koska luin tämän niin nopeaan tahtiin, loppupuolella rakenne alkoi hieman puuduttaa ja toistaa itseään, mutta se on varmaan väistämätöntä. Koska minulle Miljoonasateen musiikissa nautittavinta ovat Heikki Salon sanoitukset, olisin odottanut kirjan avaavan enemmän prosessia niiden takana ja taustoittavan lauluja. Kyllähän sitäkin kirjasta löytyy, mutta hyvin vähänlaisesti, varsinkin, kun kirjassakin mainitaan usein Miljoonasateen suosion perustuvan suurelta osin juuri sanoituksiin. Pidin kuitenkin siitä, kuinka toiveikkaisiin merkkeihin kirja päättyi: vaikeiden, riitaisien vuosien jälkeen bändi on taas koossa, tekee uutta musiikkia ja keikkailee. Toivotaan, että sama meininki jatkuu vielä pitkään! :)(Sivuhuomiona sanottakoon, että oli hauskaa lukea bändihistoriikkia, jossa jäsenet eivät tapaa toisiaan Kallion lukiossa, soita jatkuvasti Tavastialla ja pyöri Helsingin musiikkipiireissä, vaan Ilokivessä ja Kortepohjan yo-kylässä :D Huvitti myös, miten nuivasti teoksessa lainatut (helsinkiläiset) musiikkilehdet Miljoonasateeseen suhtautuivat, vissiin kaikki kehä III:n ulkopuolelta tuleva musiikki on sikäläisille junttia...)

Kari Hotakainen oli minulle tuttu hänen lastenkirjoistaan (varsinkin Satukirja oli lapsena aivan lempparini!), mutta Finnhits oli ensikosketukseni hänen aikuisille tarkoitettuun tuotantoon. Finnhits koostuu yhden kappaleen mittaisista tarinoista, joihin mahtuu välillä pienempiä, välillä suurempia elämäntapahtumia, joskus jopa kokonainen elämänkaari syntymästä kuolemaan. Pidin kovasti siitä, miten kokoelman tarinoissa näkyy arkisuus ja toisaalta arjen ihmeellisyys. Elämä voi olla tasaisen harmaata, mutta yhtäkkiä elämän suurin rakkaus voi löytyä hiihtoladulta tai Lönnrot muuttaa autotalliin potemaan luomisen tuskaa. Huumoriakin teksteistä löytyy: vaikka ei päätyisikään nauramaan kaksinkerroin, ainakin hymähdyttää ja jää hyvä mieli. Nautin myös Hotakaisen kielestä, joka ensisilmäyksellä vaikuttaa koruttomalta ja yksinkertaiselta, mutta lähemmällä tarkastelulla se onkin melkein päinvastaista. Kielen rytmitys on myös todella onnistunutta! Hotakaisen tuotantoa voisi lukea enemmänkin, sen verran tähän tykästyin. 

Ole luonani aina oli kiinnostanut minua jo hyvin pitkään. Tuntuu, että blogiympyröissä siitä on puhuttu todella paljon, ja minulla on sellainen käsitys, että se on monien lempikirja. Kirjan päähenkilö Kathy H. muistelee lapsuuttaan Englannin maaseudulla sijaitsevassa Hailshamin sisäoppilaitoksessa. Lapsuus vaikuttaa ensikatsomalta idylliseltä ja onnelliselta, mutta kun aikuinen Kathy tietää, mikä kohtalo kaikkia Hailshamin lapsia odottaa, hän alkaa nähdä menneisyydessään asioita, jotka paljastavat monien asioiden oikean laidan. Enpä tosiaan tiedä, mitä tästä kirjasta sanoisin! Odotukseni kirjan suhteen olivat todella korkealla, mutta harmikseni petyin vähän. Toisaalta kirja oli kiehtova, ja sen rinnakkaistodellisuusvisio oli hyytävä. Kirjassa oli paljon asioita, joista pidin: viipyilevä kerronta, henkilöhahmojen vaikeat suhteet toisiinsa. Oli hurjaa, miten hailshamilaiset hyväksyvät kohtalonsa passiivisesti, ilman mitään ajatusta kapinoida yhteiskuntaa vastaan. Kuitenkin mielestäni monia asioita jätettiin liikaa auki. Puhkiselittäminen on ongelma, mutta olisin kaivannut joihinkin kysymyksiin tarkempia vastauksia. Maailmakin tuntui jäävän vaillinaiseksi, kun kysymysmerkkejä jäi ilmaan niin paljon. En siis ihastunut tähän täysin, mutta en pidä mahdottomana, että lukisin enemmänkin Ishiguroa, tykkäsin nimittäin pari vuotta sitten lukemastani Pitkän päivän illasta, eikä tämäkään huono ollut, vaikka aiheuttikin pienen pettymyksen. 

Kun keskittymiskyky ei eräänä iltana riittänyt Emman lukemiseen, nappasin hyllystä ensimmäisen Melukylän. Kirjojen perusidea lienee kaikille tuttu: seitsemänvuotias Liisa kertoo lapsuudestaan Melukylässä, jossa on vain kolme taloa ja yhteensä kuusi lasta. Lasten arjen pieniä sattumuksia kuvaavaa kirjaa on minulle luettu paljon, kun olen ollut pieni, ja olen tainnut sen itsekin muutamaan kertaan lukea, kun olen lukemaan oppinut. Monet kohdat palautuivatkin mieleeni sanantarkasti, kun kirjaa luin. Onhan Melukylä aivan järjettömän söpö ja idyllinen paikka asua, kaikki ovat ystävällisiä toisilleen (paitsi suutari Kiltti), eikä mitään todella pahaa koskaan tapahdu. Tämä ei kuitenkaan ärsyttänyt tai käynyt tylsäksi, sillä kirja on kirjoitettu niin sympaattisesti ja jotenkin aidosti. Oli kivaa lukea tätä pitkästä aikaa, tuli mukavan nostalginen fiilis. 

Eräs ystäväni suositteli minulle syksyllä Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta -sarjakuvaa. Viivi Rintasen esikoisteosta Mielisairaalan kesätyttö olen myös jonkun kuullut suosittelevan, mutta tämä myöhempi teos oli sattunut kulkeutumaan kirjastosta kotikotiin, joten luin sen sitten ensiksi. Kirja koostuu Rintaselle lähetetyistä oikeiden ihmisten tarinoista, jotka hän on sitten piirtänyt sarjakuvamuotoon. Nämä "hulluussarjakuvat" käsittelevät monenlaista mielenterveysongelmien kirjoa: on masennusta, syömishäiriötä, itsemurha-ajatuksia, persoonallisuushäiriöitä... Kirjan kehyskertomuksessa seurataan Rintasen omaa matkaa terapiassa ja syömishäiriöstä toipumista. Tämä on äärimmäisen tärkeä kirja, ja on hienoa, että tällainen teos on tehty, ja ihmiset saaneet omat sairastumis- mutta myös selviytymistarinansa kuuluviin. Minulle itselleni tämä ei tarjonnut kovinkaan paljon uutta tietoa tai oivalluksia, mutta monenlaisia ajatuksia kuitenkin. Sen lukeminen oli myös kiehtovaa ja toivoa antavaa, ja useaan kertaan meinasi kyynelkin tulla silmään (ja tulikin), milloin mistäkin syystä. Piirrustyylistä en kauheasti pidä, mutta toisaalta se sopi erittäin hyvin Suosittelen vahvasti lukemaan tämän. 

Emma oli viimeinen Jane Austenin romaani, joka minulla oli vielä lukematta, ja sitä luinkin sitten pitkään ja hartaasti: joulukuun puolivälistä huhtikuun loppuun. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, kirja kertoo Emma Wodehousesta, joka on kaunis, älykäs ja hemmoteltu. Emma alkaa punoa monenlaisia rakkausjuonia tuttavapiirissään, mutta saa huomata, ettei se ole aina niin helppoa, ja siinä puuhassa saattaa loukata muita pahastikin. Emma on taattua Austenia: hauskaa, kepeää ja romanttista viihdettä. Henkilöhahmotkin ovat herkullisia, ja Austenin huumori iskee tälläkin kerralla täydellisesti. Mikä ihme sitten venytti lukukokemustani niin pitkäksi? Minulla oli monesti talven mittaan aivan väärä milentila kirjan lukemiseen, enkä edennyt kuin hädin tuskin muutaman sivun kerrallaan. Vanhahtava kieli vaati myös omanlaistaan keskittymiskykyä, joka oli niin ikään monesti hukassa. (Joskin oli kiinnostavaa, että luin kirjaa melko pitkän pätkän eräänä unettomana yönä, jolloin keskittymiskyvyn ei luulisi olevan mitenkään huipussaan...) Lisäksi juoni jäi keskivaiheilla jotenkin laahaamaan, mutta loppupuolella kiinnostukseni heräsi jälleen, ja luinkin viimeiset 150 sivua tuosta noin vain :D Pääosin ongelmat eivät siis olleet kirjassa, vaan omassa päässä, ja kirjasta pidin vauhtiin pääästyäni kovin, vaikka se ei ehkä ihan lempi-Austen olekaan. Emmaa on muuten tituleerattu Austenin ärsyttävimmäksi sankarittareksi, mutta mielestäni hänestä voiton vie Kasvattitytön tarinan Fanny. Emmalla sentään on luonnetta ja hän kehittyy kirjan aikana... :D

Meillä kotona on vain Melukylä-sarjan ensimmäinen ja viimeinen osa, joten päätin lainata kirjastosta keskimmäisen osan, Melukylässä tapahtuu. (Sivuhuomio: koska kotikaupungissa tautitilanne on rauhallisempi kuin opiskelukaupungissa, kirjastot ovat lähes normaalisti auki. Vierailu saa toki täälläkin kestää vain 15 minuuttia, mutta hyllyjen väliin pääsee vaeltelemaan. En edes muistanut, miten ihanalta päämäärätön liirailu kirjastossa tuntuu!) On hyvin todennäköistä, että minulle on luettu lapsena myös tämä, mutta koska en ollut varma asiasta, en nyt merkannut tätä uusintaluvuksi. Monet tässä osassa olevat tarinat olivat kuitenkin minulle ennestään tuttuja, esimerkiksi Lapsen joulu -kirjasta tai Melukylä-elokuvasta, jonka katsoin lapsena monta kertaa. Vaikka tämä noudattaa täysin ensimmäisen kirjan kaavaa ja tyyliä, jotenkin tämä ei onnistunut lumoamaan minua samalla tavalla kuin se. Johtuiko siitä, että Melukylässä tapahtuu oli jäänyt minulle niin vieraaksi, että se jätti vähän kylmäksi, vai sattuiko olemaan lukiessa vain huono päivä? Mahdotonta sanoa. Ei Melukylässä tapahtuu missään nimessä huono kirja ollut, ja sitä oli kiva lukea, mutta jokin jäi puuttumaan. Jäin lukiessani miettimään, mihin aikakauteen Melukylän lasten seikkailut sijoittuvat, kun he lukevat lehdestä sodan mahdollisuudesta. Wikipedia tiesi kertoa, että aikakausi olisi maailmansotien välinen aika, mutta silti kiinnostaa, viittasiko kyseinen kohta toiseen maailmansotaan vai mihin konfliktiin. 


*********

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
10. Kirjan nimessä on numero: Äkkilähtöjä menneisyyteen: 175 välähdystä ajasta, jota ei enää ole
16. Kirjassa eletään ilman sähköä: Emma
19. Kirjassa leikitään: Melukylässä tapahtuu
39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia: Ole luonani aina
45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismaalainen kirjailija: Melukylän lapset 

Maaliskuuhun verrattuna huhtikuu oli helpompi siinä mielessä, että vietin koko kuukauden kotikotona. Sijaintini lisäksi juuri mikään muu ei kuitenkaan muuttunut, opiskelu vei suurimman osan huhtikuustani. Erityisesti minua ilahdutti kandin opponointi: mitään kovin isoja muutoksia ei tarvitsekaan tehdä, ja selviän suurimmaksi osaksi hienosäädöllä ja pienillä viilauksilla. Kahden viikon kuluttua tutkielma pitäisikin jo lopullisesti palauttaa, hui! Opiskelun vastapainoksi oli onneksi esimerkiksi pääsiäisloma, jonka vietin lautapelejä pelaten ja herkkuja napaani ahtaen, ja tänä viikonloppuna ollut vappu, joka sujui melko lailla samoissa merkeissä. Erikoista huhtikuussa oli se, että ajoin jopa useamman kerran autoa, ensi kertaa sitten viime elokuun! Huhtikuussa sain myös kesätyöpaikan, mutta puhun kesäjutuista enemmän tulevassa postauksessa :) 


Kuukauden biisi on Miljoonasateen Roskaa. Kuten aiemmin mainitsin, kuuntelin huhtikuussa(kin) paljon Miljoonasadetta, erityisesti Laukauksia viulukotelossa -albumia, jolla on paljon hyviä biisejä. Roskaa on mukavan menevä, ja sen sanoitus on myös kiehtova. 

Toivon teille lämmintä toukokuuta! 

4 kommenttia:

  1. Olet lukenut paljon kaikkea kiinnostavaa! :) Minulla oli Emma lainassa, mutta palautin sen lukemattomana. Jotenkin aika oli sille ihan väärä. Miljoonasateella on monia hyviä biisejä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Austen vaatii kyllä oman mielentilansa, mutta kun siihen pääsee, on lukeminen kyllä nautinnollista! Toivottavasti sinun ja Emman tiet kohtaavat vielä :)

      Miljoonasade on kyllä ollut tämän vuoden parhaita "löytöjä"!

      Poista
  2. Melukylä-kirjat ovat kyllä nostalgisia. Rakastin (ja rakastan edelleen) lukea entisajan lasten arkielämästä ja olisin halunnut päästä mukaan tuohon elämään. Jännänä yksityiskohtana muistan kuinka lapset tekivät kananmunista ja sokerista hobbelibobbeli-juomaa :D Myös elokuvat ovat tosi kivoja!

    En muista miksi Emma ei jäänyt minulla niin mieleen, mutta ehkä pitäisi lukea uudestaan.

    Kiitos vinkistä @ylehistoria-tilille! Varsinkin tuo laukkuilmoitus saa repeämään :D Lehti-ilmoitukset olisivat kyllä kivoja nykyäänkin. Varsinkin kun nykyään viestejä voi vaihdella niin nopeasti, entisajan maailma oli verkkaisempi, kun lehti ilmestyi korkeintaan kerran päivässä. Sodan aikaan moni etsi kirjoitustoveria ja puolisoehdokkaita lehti-ilmoitusten avulla, kun ei muuten pystynyt. Koronan aikaan toimisi ehkä myöskin hyvin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olisin halunnut mukaan Melukylän lasten menoon :D sen takia muistan, että elokuvan katsomisen jälkeen oli aina vähän kiukkuinen olo, kun oma elämä ei ollut yhtä vanhanaikaisen idyllistä... Hobbelibobbeli-juomaa en kyllä muista ollenkaan, mutta jospa se tulisi vastaan, kun pääsen vähän pidemmälle sarjan viimeisessä osassa! :)

      Ole hyvä, levitän ilosanomaa mielelläni :D Tuolla tilillä ja Äkkilähtöjä menneisyyteen -kirjassa on useita vanhoja kirjeenvaihtoilmoituksia, niissä on oma viehätyksensä, kun ihmiset kuvaavat itseään tai toivekumppaniaan mitä ihmeellisimmin sanankääntein! Ja niinhän se on, että vanha keino on monesti parempi kuin pussillinen uusia ;)

      Poista

Sano sanottavasi, mutta älä räyhää. Tarkistan kommentit ja julkaisen vain asialliset :)