Olen eksynyt Latviassa (Riika, osa 2)

(No siis en oikeasti ole. Otsikko on Ultra Bran biisistä Minä suojelen sinua kaikelta ja käytin sitä, koska se sopii tilanteeseen.)

Matkapostauksen toinen osa. Sisältää tärähtäneitä kuvia ja mukahauskaa tekstiä.

Ja kuvissa ei ole vesileimoja oman laiskuuden takia, mutta kaikki ne ovat minun tai jonkun perheenjäseneni ottamia. Siis oikeesti varastin naapurin Jormaperan kameran ja siirsin ne kaikki omaan blogiini.  Ethän siis vie niitä.

Riika 10.10.-13.10.2015

Maanantai 11.10.

Maanantaiaamu valkeni aurinkoisena. Oli aika lähteä uusiin seikkailuihin.

Ensimmäinen kohde oli vanhoihin zeppeliinihalleihin rakennettu tori. Miljöö oli upea ja inspiroiva, villasukat ja lapaset saivat sormet syyhyämään ja värikkäät vihannekset hymyilemään. (ja kalaosato haisi järkyttävältä.)

Rautatiesilta

Kaupunki ja sen mukulakivet kutsui taas horjahtelemaan kulkemaan.

Miau♥

Matkan rähjäisin talo. Se näyttää romahtavan millä hetkellä hyvänsä, mutta on omalla tavallaan viehättävä. 

Löysimme lähistöltä synagogan, joka on koko Latvian ainoa, Kaikki muut on hävitetty. Ajatus tuntuu hurjalta ja samalla surulliselta. Synagoga oli kaunis sisältä, hämmentävän valoisa. Rakennus oli kummallisesti piilossa, sisäänkäynti ei ollut kadun puolella. Ehkä siihenkin on syynsä.

Jatkoimme matkaa vanhaan keskustaan.  Ensimmäisenä vastaan tuli Mustapäiden talo. Mustapäät olivat (kait?) jokin seura, mutta nimi herätti suunnattomasti hilpeyttä.

Aukiolla oli hurjasti muitakin kauniita taloja.

Jatkoimme matkaamme kohti Kissataloa.

Erään talon seinällä oli varsin kauniit kukkamaalaukset, 

Taidemuseon ulkoseinällä oli maalauksia. 

Huvittava tuo välkähdys ikkunassa.

Tässä välissä päätimme mennä juomaan teetä pikkuiseen teehuoneeseen. Paikka oli todella tunnelmallinen ja tee oli herkullista.

Norsukannussa oli rooibosia ja metallikannussa savuteetä.

Teetä juotiin pienistä ja suloisista kupeista. 

Oolog-teen mukana tuli pieni Buddha-patsas, jonka päälle kaadettiin aina vähän teetä. Sillä Buddha pysyi tyytyväisenä ja toi teenjuojalle iloa. 

Koska olen taitava enkä lainkaan kömpelö, kaadoin viimeisen teekuppini housuilleni. Hyvä minä!

Näimme tornin. 

Kissatalon rakentaja ei aikoinaan päässyt Suureen kiltaan (älkää minulta kysykö, mikä se on tai oli), joten hän rakensi talon kiltataloa vastapäätä ja asetti talon katolla olevat kissat pyllistämään killan talolle.

Kissatalolta menimme syömään Lido-nimiseen ravintolaan. Siellä annoksensa sai rakentaa itse ja ruoka oli todella hyvää.

Jatkoimme matkaa Latvian kansalliskirjastolle.

Kirjoja lasin takana

Vierailijoille jaettiin tällaiset lätkät kaulaan. 

Kirjastossa oli vain tietokirjallisuutta, joten siinä mielessä se ei ollu tkiinnostava. Eri kerroksissa oli kuitenkin erilaisia "näyttelyitä" ja kerrosten värikoodit olivat mukavan pirteitä.

Hauska valokuvanäyttely eri paikoissa lukevista ihmisistä. 

Ehdottomasti näyttelyn paras kuva! 

Aulassa ollut sarjakuva. Tekstiä en ymmärrä, mutta pointti tulee kai selväksi. 

Kirjastossa olisi ollut 11 kerrosta, mutta vain kahdeksanteen pääsi ilman opastettua kierrosta. Sieltäkin oli kyllä komat maisemat. 

Ennen shoppailemaan lähtöä kävimme kahvilassa.

Kakku oli hyvää, tee ei. 

Tavarataloja ei Stockmannin lisäksi keskustan alueella ole, joten kiertelimme läheisen kauppakeskuksen vaatekauppoja.

Nauroin tämän kaupan nimelle ihan liikaa. 

Sitten olikin jo aika palata asunnolle ja mennä nukkumaan.


Tiistai 13.10.

Herätys oli aamulla seitsemältä, teki hieman tiukkaa. Söimme aamupalan ja ajoimme bussilla lentokentälle, jossa söimme hieman tukevammin. Sitten nousimme lentokoneeseen ja lensimme takaisin Suomeen. Pääsin istumaan ikkunapaikalle, sain todella hyviä kuvia :)

Kun maa katosi

Hei Helsingfors!

Koneen laskeuduttua ja saatuamme matkalaukun pakkauduimme jälleen autoon, ajoimme Ikeaan syömään ja siitä sitten suoraan kotiin. Sitten oli hyvä tilaisuus katsella valokuvia, purkaa laukku ja kuvailla ostoksia, (Osa kuvista otettu keskiviikkoaamuna, siksi tuo valo.)

Huulirasva. En omistanut sellaista tällä hetkellä ja huuleni olivat rohtuneet. Tuli tarpeeseen.

Latviassa yksi suurimmista myyntituotteista on meripihka. Meripihkatuotteita myyviä kauppoja oli lähes joka kadunkulmassa. Lopulta minäkin hankin tällaisen kauniin korun itselleni. Valinnanvaikeus oli suunnaton, ihania vaihtoehtoja kun oli lukuisia. 

 En muista, olenko koskaan maininnut täällä rakkauttani neuleisiin ja villapaitoihin. Kyseiset vaatekappaleet ovat elämäni suurin heikkous ja ostelisin niitä minkä kerkiäisin, jos olisi rahaa. (Niitä on muutama tuolla vaatekaapissa.) Tämän ihanuuden kuitenkin hommasin, se on ihanan pehmeä ja ihanan lämmin.(Ja todella vaikea kuvattava, näyttää muodottomalta möhkäleeltä.) Olen rakastunut.

Mekot ovat toinen rakkauteni, joten mukaan tarttui tämä punainen. Yksinkertainen, mutta kivan värinen.

Matka oli kaikin puolin mukava. Riika on todella kaunis kaupunki, ja monipuolinen: löytyy uutta ja vanha, rujonkaunista ja kiiltäväksi kiillotettua. Jotain samaa kuin Tallinna, jotain ihan erilaista. Kaupunki inspiroi, mieleen tuli kirjoitusidea ja halu piirtää paperinukkeja. Tähän(kin) kaupunkiin haluaisin joskus palata. Suosittelen Riikaa ihmisille, jotka eivät halua lähteä kovin kauas, mutta nähdä kuitenkin jotain uutta ja jännää.

Olen eksynyt Latviassa (Riika, osa 1)

(No siis en oikeasti ole. Otsikko on Ultra Bran biisistä Minä suojelen sinua kaikelta ja käytin sitä, koska se sopii tilanteeseen.)

Kuulen jo ihastuneet huutonne, kun ilmoitan ilosanoman: sitä on taas kierretty maailmaa ja on matkapostauksen aika! Aika tsiljoonien tärähtäneiden kuvien ja mukahauskojen tekstien!

Ja kuvissa ei ole vesileimoja oman laiskuuden takia, mutta kaikki ne ovat minun tai jonkun perheenjäseneni ottamia. Siis oikeesti varastin naapurin Jormaperan kameran ja siirsin ne kaikki omaan blogiini.  Ethän siis vie niitä.

Riika 10.10.-13.10.2015

Lauantai 10.10.

Hei hei Helsinki!

Matka kohti Latvian pääkaupunkia alkoi lauantaina autoon pakkautumisella ja Helsinki-Vantaalle ajelimisella. Matkalla tuli kuitenkin tieto, ettei jostain syystä päästäkään varaamaamme asuntoon, mutta että ensimmäisen asunnon omistaja hankkisi meille toisen asunnon. Siinä sitten jännäiltiin, että päästäänkö mihinkään nukkumaan, mutta onneksi meillä oli saavuttuamme Riikassa asunto, joka oli iso ja melko mukava. (Mitä nyt hanoista ei tullut kunnolla lämmintä vettä ja koko kämppä oli kylmä kuin jääkaappi.)

Pikkuinen lentokone

Lento kesti vain päälle tunnin, joten se meni mukavasti Humisevaa harjua lueskellessa ja maisemia katsellessa. Perillä Riikassa ajoimme lentokentältä bussilla keskustaan (paljon kauniisti rapistunieta taloja, rujonkaunista♥) heitimme kamat asunnolle ja kävimme syömässä italialaisessa ravintolassa nimeltä Il patio. Herkullista pizzaa, suosittelen lämpöisesti♥ Sitten raahauduimme asunnolle takaisin ja painuimme nukkumaan.

Asunnosta löytyi tällainen ihana uuni. Puita ei tosin ollut, ne olisivar kyllä tulleet tarpeeseen. 

Keittiö

Eteisen prameanpuoleinen vaatekaappi. 

Sunnuntai 11.10. 

Raitiovaunu

Aamiaiset syötyämme lähdimme kävelemään bussipysäkkiä kohti. Samalla ihastelimme kaupunkia päivänvalossa. Törmäsimme myös erääseen tavarataloon, johon emme uskoneet törmäävämme.

Latvian kieli on todella vaikeaa, eikä meistä kukaan osannut puhua sitä. Englannilla pärjäsi kuitenkin hyvin. Latvia kuitenkin kuulostaa todella kivalta.

Hupaisaahan oli, että näköjään kaikki nimetkin käännetään. Nauroimme aika kauan Ozijis Osbornsille.

Bussiin päästyämme ajelimme päivän ensimmäiseen kohteeseen.

Latvialaisen Laima-suklaatehtaan museo on ehkä erikoisin museo, jossa olen koskaan käynyt. Museo käsitteli siis suklaata. Ajatelkaa nyt, suklaamuseo! Mikä loistava idea. Voitte kuvitella, että kaltaiseni sokerihiiri oli ihan onnesta soikeana.

Museo oli melko pieni, siellä oli vain kaksi huonetta. Ensimmäisessä huoneessa oli kuvan suklaaputous, josta museo-opas antoi kupilliset kuumaa, sulaa, tummaa suklaata jokaiselle. Suklaa oli herkullista, mutta myös hyvin täyttävää. (Ottaen huomioon, että kuppi oli aika pieni, eikä sitä täytetty kuin puoliksi.) Huoneessa oli myös putouksen takana näkyvä tehtaan aikajana sekä vitriinejä, joissa oli mm. vanhoja suklaarasioita.

Tuo kivi vain häiritsee. "Ennen syötiin kiviä, sitten keksittiin suklaa", vai?

Suklaasta valmistettuja koruja(?!), joista löytyi tuttuja.

Lisäksi huoneessa saattoi katsella videoita kaakaopapujen keräämisestä tehtaan kuuluisimman suklaasekoituksen valmistamiseen. Siellä saattoi myös valmistaa oman suklaapatukan kääreen. Asiakas kirjoitti jonkun tekstin, jonka halusi painaa kuoreen ja museokierroksen päätyttyä asiakas saa Laiman suklaapatukan uniikilla kääreellä. Tosin kääreessä oli pakko lukea jokin teksti "minä rakastan" jollain kielellä (vaihtoehdot olivat venäjä, latvia ja englanti). Se rajoitti harmittavasti tekstivaihtoehtoja, mutta kyllä siitäkin selvittiin.

Seurueemme suklaat. Arvaatteko, mikä on mun?

Heh, ei ollut Beatles. Ärsyttää vaan, kun en tajunnut laittaa sitä itse. Mutta rakastanhan minä kirjojakin. 

Toisessa huoneessa pyöri tehtaasta kertova video, joka oli kiinnostava. Videolla kerrottiin muun muassa, että legendan mukaan Laiman Serenade-karkki olisi syntynyt ujon suklaavalmistajamiehen rakkaudentunnustuksena rakastetulleen. Romantikko huokaili onnesta. Huoneessa oli myös valokuvauslaitteita, joissa saattoi kuvauttaa itsensä esimerkiksi valtavan (pehmo)karkin kanssa. Sieltä löytyi myös muutama vitriini.

Tuo iso rasiassa ei ole ruumis, vaan kyynärvarren mittainen suklaajänis.

Lasienkeli lahjoitettiin tehtaalle vuonna 2013 (ainakin näin muistelen) ja se totetuttaa tarinan mukaan toiveita. Lasienkeli on yli metrin mittainen,  

Yhdessä vitriinissä oli suklaanukke 1800-luvun lopulta, mutta siitä en saanut kuvaa. Voitte vain kuvitella, miltä 200-vuotias suklaa näyttää.

Naisten vessan seinä oli päällystetty kokonaan punaisten käärepapereiden kuvilla, miesten vessa sinisillä. Lisäksi vessassa oli kauniit, soikeat peilit, joiden edessä oli hyvä ottaa tärähtäneitä teinipeilikuvia,  

Luonnollisesti museon yhteydessä oli myös Laiman suklaamyymälä.

Kassit suklaata täynnä hyppäsimme bussiin ja ajoimme keskustan alueelle. Kävelimme kauniin vihreän puiston läpi.

Runoilijan valtava patsas

Saavuimme ortodoksikirkon eteen ja päätimme mennä sisään. Kirkon sisällä ei saanut kuvata, mutta se oli hyvin kaunis. Valo siivilöityi ikkunoista tajuttoman ihanasti.

Kirkossa kiertelyn jälkeen menimme teelle ja kahville Double coffee-nimiseen kahvilaan.

Kahvilan vieressä oli melkoisen komea talo. 

♥

Kahvit/teet/kaakaot kurkkuihimme kipattuna lähdimme kohti Riian jugend-kaupunginosaa. Jugend ja art noveau ovat hyvin paljon sydäntäni lähellä, joten kiertely aiheutti ihastuksen huokailuja ja kameran muistikortin täytyymistä.

Kaupunginosasta löytyi myös art noveau-museo. Se oli kotimuseo ja hyvin pieni kooltaan, mutta lumoavan kaunis ja ihana niin sisältä kuin ulkoakin.

Museo ulkoa

Museon portaikko

Sisällä museossa kuvaamisesta olisi pitänyt maksaa lisämaksu, joten sieltä ei ole kuvia. Upea se oli silti, ihania huonekaluja, kauniita esineitä ja muutenkin kaikin puolin ihanaihanaihana.

Tässä vaiheessa nälkä kaihersi vatsaa jo sen verran, että suuntasimme takaisin keskustan alueelle syömään Dada-nimiseen ravintolaan. Ihanaa ruokaa ja hauska sisustus, suosittelen!

Ruuan jälkeen tulimme asunnolle lepäilemään, mutta lähdimme vielä illemmalla kiertelemään kaupunkia.

Tämän jälkeen palasimme asunnolle nukkumaan ja kirjoittamaan postikortteja.

Jatkuu osassa kaksi.

Kiire vie kirjoittajaa

Hiukkasen väsyttää, eikä oikein jaksa keskittyä. Tälläkin hetkellä kouluhommat kiljuvat korvaan jatkuvaa mantraansa: "hölmö tyttö, luuletko että tuolla tavalla muka pärjäät opiskelussa, saat ammatin, elät hyvän ja onnellisen elämän? Hommiin siitä, lue ne ruotsin sanat, tee kemianläksyt ja kirjoita filosofiesittely." Voi belgia, olisit nyt hiljaa.

Mutta pointtihan oli se, että marraskuu ja NaNoWriMo häämöttää ihan nurkan takana. (Eka odotti lokakuuta kuin kuuta nousevaa ja nyt puhuu jo marraskuusta. Ihme tuuliviiri, kohta varmaan alkaa lauleskella joululauluja.) Pusu on edennyt loppupuolelleen, raakaversio valmistuu lokakuun aikana. Haikea olo jo valmiiksi, mutta kyllä tämä tästä. Palaanhan minä tarinan seuraan editointikierroksella! Lisäksi olen harkinnut samaan maailmaan sijoittuvan novellin kirjoittamista, joten täysin en Pusua hylkää. 

Mutta NaNoWriMo. Tekisi kovasti mieli osallistua, mutta toisaalta pelottaa. Miten minä oikein ajattelin ehtiä? Olen hidas kirjoittaja. Ehtisinkö? Entä jos en ehdikään? Entä jos kouluhommat valuvat päälle kuin lumivyöry? Eihän mulla ole edes toisen päähenkilön nimeä! Mutta kyllä mä haluan osallistua. Mulla on idea valmiina, talvinen fantasiaseikkailu. Lukusuunnitelmaa olen jo alkanut väsäillä, samoin tekstin soittolistaa Spotifyhyn. Minä osallistun, vaikka henki siinä menisi. Voitin sitten tai en. 

Pusun lukusuunnitelma. Se on juuri niin sekava kuin miltä se näyttää. Edes minä en saa siitä selvää! 

Loppuvuoden suunnitelmat ovat siis seuraavanlaiset: Pusu loppuun lokakuun aikana ja sitten vähäksi aikaa jäähylle. Marraskuussa Nano ja sitten teksti vähäksi aikaa jäähylle. Joulukuussa jotain ihan muuta tai sitten Pusun editoinnin aloittamista. Joo, näin minä teen. Eikä syyslomaankaan (jota kutsun jatkuvasti hiihtolomaksi) ole kuin enää muutama hassu aamuherääminen aikaa! Kiireestä huolimatta elämä virnistelee vinosti ja toteaa: "kyllä sä selviät. Kaikki kiva on vasta edessä." 

Runojen kirjoittaminen on lähtenyt syksyn tultua mukavasti käyntiin. Rakastan uutta maailmaa, jonka syksy on tuonut runoihini. Viime syksynä kirjoitin angstia, nyt jotain ihan muuta. Tässä yksi. 

Oksistossa

Minä näin sinusta unta

sinä lauloit minulle

istuimme sen vanhan tammen oksilla

oli kevät

Minun oli kevyt olla

vaikka tiesinkin, ettei tämä kestäisi

mutta sinä lauloit painavalle taivaalle

ja lensit aamuaurinkoa kohti kuin pieni lintu

joka nousee siivilleen ensimmäistä kertaa

Syyskuun luetut

Syyskuussa luin 6 kirjaa, joista kolme oli spefiä ja yksi uusinta.

Saattaa sisältää spoilereita. 

Rowling, J.K.: Harry Potter ja Salaisuuksien kammio (Harry Potter #2)

Henrikson, Saara, Hirsijärvi, Irma & Leinonen, Anne (toim.): Kummallisen kirjoittajat: opas fantasiamaailman luomiseen

Thomson, Graeme: Kate Bush ja musiikin lumo

Clare, Cassandra: Clockwork prince (The Infernal devicies #2)

Chbosky, Steven: Elämäni seinäruusuna

Sammalisto, Iida: Tähtimosaiikki

Tarkoitushan oli maratoonata Potterit kesällä läpi ties kuinka monetta kertaa, mutta enpä sitten maratoonaillut. Luku-urakka (tosin niin kovin miellyttävä sellainen) siirtyi sitten syksylle. Salaisuuksien kammio ei ole koskaan ollut suosikkini, mutta siinäkin on paljon kaikkea mahtavaa. Lockhart on upea hahmo, ja kikattelin tämän kihraratukan tempauksille yhtä paljon kuin edellisilläkin kerroilla. Murjottavaan Myrttiin samaistuu jotenkin joka kerta, ja Dobby nyt vaan on niin ihana. Käärmeitä kuollakseen pelkäävänä henkilönä kirjan lopputaistelu pistää tärisemään kauhusta yhä. Ihana lukea näitä ekoja kirjoja, kun kaikki on vielä melkein hyvin. Tulee jotenkin turvallinen olo. Azkabanin vanki on tällä hetkellä kesken, joten ehkä saan luettua loputkin tänä vuonna, katsoo nyt :) 

Kummallisen kirjoittajat on parhaita kirjoittamisoppaita, joita olen koskaan lukenut. Monipuolinen ja hyödyllinen teos, joskin aiheutti vähän "määh, en mä osaa kirjoittaa tätäkään, oon ihan huono kirjoittaja ja ihminen"-fiilsitä. Tolkutan kuitenkin itselleni, että harjoittelemalla tulee mestariksi :) Kirja on erittäin hyvä opas spefikirjoittajalle, mutta myös realistisempaa tekstiä tuottavalle, olkoonkin, että kirja painuttuu lähinnä spefiympäristöön. Kirjassa on kuitenkin paljon ihan yleisiä vinkkejä kaikille kirjoittajille. Suosittelen lämpöisesti kaikille, jotka kirjoittavat tai haluavat kirjoittaa!

Omasta hyllystä löytyy Rob Jovanovicin Kate-elämäkerta, mutta nyt lainasin kirjastosta kesällä Helsingin Akateemisessa kuolailemaani Graeme Thomsonin kirjoittavan vastaavan. Ajattelin lukea ensin englanninkielisen alkuteoksen Under the ivy kahdesta syystä. 1. Siinä olisi monta kuvaliitettä aina niin kauniista ja lumoavasta Bushista. 2. Se olisi uudistettu painos ja käsittäisi myös levyt Director's cut ja 50 words for snow sekä uuden konserttikiertueen. Totesin, etten jaksaisi kuitenkaan lukea kirjaa englanniksi, joten tartuin suomenkieliseen, vanhempaan painokseen. Kirja oli hyvä, laajempi kuin Jovanovicin vastaava, mutta yksi puoli siinä ärsytti. (Siis kuvien puuttumisen ja vanhojen tietojen lisäksi) Kirjassa käytettiin aika paljon Kate Bush vs. muut-asetelmaa. "Kaikki muut naisartistit tekivät rakkauslauluja, mutta Kate Bush teki ah niin upeaa ja taiteellista vaihtoehtopoppia." Se ärsytti jopa vannoutunutta fania. Lisäksi käännös sai välillä kohottelemaan kulmia: "Kate pörisi tiehensä." Muuten kirja oli hyvin mainio, mutta ei-niin-faneille suosittelisin Jovanovicin kirjaa. 

Clockwork prince oli ensimmäinen englanninkielinen kirja moneen kuukauteen. Edellisen osan luin joskus toukokuussa, joten muistikuvat olivat hieman hämärät. Kirjan lukemimen tuntui ensin ylitsepääsemättömältä ("En mä ymmärrä, wääääääh"), mutta nopeasti vieraaseen kieleen tottui ja sitä taas ymmärsi jotain. Kirja oli Clarelle tyypillistä yllättäviä juonenkäänteitä ja lukijan tunteiden sekoittamista. Loppu pisti aikalailla pasmat sekaisin. Ihana kirja, kerrassaan! Tahdon tietää, miten Clare aikoo solmia kaikki langat yhteen, jotka tuntuvat nyt olevan pahemmin sekaisen kuin koskaan. Clockwork princessin pyrin lukemaan mahdollisimman pian! 

Elämäni seinäruusuna oli hyvin nopealukuinen, mutta pisti elämän ihan sekaisin. Paljon kehuja olin kirjasta kuullut, joten se tarttui sitten kirjastosta eräänä iltapäivänä matkaan. Enkä todellakaan kadu! Upea kasvutarina, tunteita herättävä, kaunis, surullinen, rosoinen. Samaistuin ujoon Charlieen, joka kertoo pelkäävänsä hullun lailla lukion alkua. Niin minäkin pelkäsin. Kirjassa oli paljon Beatles-viittauksia, mikä oli ihana lisä jo valmiiksi mahtavaan kirjaan. Tiedän palaavani tähän vielä joskus, luultavasti useita kertoja. Tämä on taas niitä kirjoja, joita ei oikein osaa kuvailla. Teidän täytyy lukea ja kokea tämä itse. Minä käsken teitä. 

Tähtimosaiikki lähti kirjastosta mukaan kauniin nimensä ja kantensa vuoksi. Tarina kiikkui klisefantasian rajalla ennustuksineen ja pahiksineen, ja rajalle se myös jäi. Kieli oli kaunista ja henkilöt kiehtovia, mutta pääidea oli ehkä jo vähän nähty. Sammaliston esikoiskirja kuitenkin vakuutti sen verran, että jos hän (toivottavasti!) kirjoittaa lisää jotakin, luen sen varmasti. 

Syyskuu vilahti ohi koulukiireissä. Blogiinkin tuli kirjoitettua vain kahdesti, mikä on hävettävän vähän. Hyviä kirjoja tuli kuitenkin luettua, Pusukin eteni monta sivua. (Miten kaikissa kuukausikoosteissa mainitaan lukeminen ja Pusu samassa lauseessa?) Muuten elämääni on kuulunut koulua, koulukiirettä, läksyjä, sanakokeita, koeviikko, esseitä ja muita kirjoitelmia, teiniangstin sävyttämää kouluahdistustusta... Huoh. Kyllä se tästä taas lähtee. Lupaan olla aktiivisempi lokakuun aikana, kohta on onneksi loma ja pääsee vähän lepuuttamaan aivoparkoja. Pusukin olisi tarkoitus saada lokakuun aikana valmiiksi, joten kirjoittamista minä ainakin tulen silloin harrastamaan. Ja kuten joku älykkö on saattanut jo päätellä, minut löytää kirjamessuviikonloppuna Helsingin messukeskuksesta bloggaajapassi kaulassa. Jos siis törmäät innokkaasti kimittävään rillipöllöön, olet luultavasti löytänyt minut ;) 

En edes muista enää, mitä minun piti selittää vielä kuluneesta kuukaudesta. Ei kai sitten mitään, kerron jos tulee mieleen.