perjantai 4. joulukuuta 2020

Joulukalenteri 2020: luukku 4

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin (jo seitsemättä kertaa)! 

Tämän vuoden joulukalenteri on runojoulukalenteri, joka sisältää 24 kappaletta runojani, joita en ole aikaisemmin julkaissut. Käytän runojen inspiraationa Writealmin joulukuista prompt-listaa. (Linkki vie Pinterestiin, koska etsinnöistä huolimatta en löytänyt kuvalle muuta lähdettä.) Pääasiallisesti käytän aina listan mukaista päivän promptia, mutta joidenkin päivien kohdalla käytän "ylijäävien" päivien prompteja. (Listalla on tosiaan 31 sanaa, mutta käytän vain 24:a.) Runon lopussa kerron kuitenkin, mitä promptia olen milloinkin käyttänyt. 

Luukku aukeaa kello 10 joka päivä aina jouluaattoon asti. 


 4. luukku: Järkähdys 

Maailma värähtelee iskuista

kuin kirkonkello lyönnin jäljiltä

kuin lumisadenpallon olisi keikauttanut ylösalaisin


Keuhkoissa hakkaa

ja sormenpäissä asti

eikä silmissä näe kuin väriläiskiä


Hymyillään, jooko?

Hymyillään, vaikka sisimmässä kumahtelee

ja maailma tärisee 


Otetaan lauluumme ääni särkyvien lasien helinästä


(prompt: Resonate)

torstai 3. joulukuuta 2020

Marraskuun luetut 2020

 Marraskuussa 2020 luin seitsemän kirjaa (1825 sivua, 4 h 33 min), joista yksi oli spefiä, kolme oli sarjakuvaa, kaksi oli non-fictionia ja yksi äänikirja.


Zafón, Carlos Ruiz: Enkelipeli (Unohdettujen kirjojen hautausmaa #2) 607 s. 
Strömquist, Liv: Prinssi Charlesin tunne 135 s. 
Rowell, Rainbow & Hicks, Faith Erin: Viimeinen ilta 218 s. 
Strömquist, Liv: Einsteinin vaimo 139 s.
Parkkinen, Leena: Säädyllinen ainesosa 335 s. 
Braithwaite, Oyiukan: Sisareni, sarjamurhaaja 4 h 33 min [K]
Sepetys, Ruta: Salt to the sea 391 s. 

kotimaisia: 1
käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 6
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 4
muualta: 2

Pari vuotta sitten luin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan ensimmäisen osan Tuulen varjonEnkelipelin ostin Helsingin kirjamessuilta vuonna 2016, mutta se joutui pölyyntymään hyllyssä vuosia, ennen kuin siihen tartuin. Useammalta Zafónia fanittavalta ystävältäni olin kuullut, että Enkelipeli on Tuulen varjoa parempi, joten kun kirjaan lopulta tartuin, odotukseni olivat korkealla, sillä pidin Tuulen varjosta kovasti. Enkelipeli (mikä ihana nimi kirjalle!) kertoo David Martínista, nuoresta kirjailijasta, jonka elämä on ollut suurimmaksi osaksi melko kurjaa, eikä elo siitä iloisemmaksi muutu kirjan edetessäkään. Epätoivoisena hän tekee sopimuksen salaperäisen kustantajan kanssa ja saa huomata, että kyseessä ei ollut niin fiksu veto kuin hän ehkä alun perin luuli: menneisyys nimittäin alkaa toistaa itseään mitä kammottavimmalla tavalla. Ensiksi on sanottava, että Enkelipeli kyllä imaisi lukijansa mukaan hyvin: salaperäiset tapahtumat seurasivat toisiaan, ja kirjoitustyyli oli miellyttävä. Teos tarjosi myös kiinnostavia ajatuksia kirjallisuudesta ja varsinkin kirjoittamisesta. Pidinkin siitä, että siinä missä Tuulen varjo oli ylistys lukemiselle, tarjosi Enkelipeli kirjailijan näkökulman, tosin hyvin synkän sellaisen. Kuitenkaan Enkelipeli ei yltänyt mielestäni Tuulen varjon tasolle. Jotkut juonenkäänteet jäivät mielestäni liian epämääräisiksi näin tiivistunnelmaiseen kirjaan. Vaikka kirjan maagiseen tunnelmaan sopiikin se, että jotkut asiat jätetään auki ja tulkinnanvaraisiksi, joihinkin asioihin olisin kaivannut terävöittämistä. David oli myös melkoisen vastenmielinen päähenkilö, mikä ei varsinaisesti ole huono asia, mutta välillä olisi tehnyt mieli lukea jotain muuta, ettei tarvitsisi viettää aikaa hänen kanssaan. Henkiöihin liittyi myös eräs toinen ongelmani tämän kirjan kanssa. Kolmen Zafónilta lukemani kirjan perusteella uskallan jo sanoa, että kiinnostavat naishahmot, varsinkaan päähenkilöiden rakkauden kohteet, eivät ole hänen vahvuutensa: Tuulen varjon Bea, Marinan nimihenkilö ja Enkelipelin Christine ovat kaikki äärimmäisen tylsiä ja yksipuolisia hahmoja. Enkelipelin Isabella tekee tähän kaavaan lopulta poikkeuksen, ja hän olikin lopulta ehkä lempihahmoni koko kirjassa. Loppuratkaisukaan ei oikein voittanut minua puolelleen, vaan rakkausjuonen ratkaisu sai minut enemmänkin tuntemaan oloni epämukavaksi kuin onnelliseksi. Jonkin verran pohdin myös sitä, minkä vuoksi tämä kirja on nimenomaan sarjan toinen eikä ensimmäinen osa. Romaani kuitenkin sijoittuu aikaan reilusti ennen Tuulen varjoa, ja se esittelee esimerkiksi Semperen kirjakaupan entisen omistajan ja hänen poikansa. Silti David on kirjan päähenkilö, eikä Sempere vanhempi, ja vaikka David on jossain mielessä osallinen Tuulen varjon päähenkilön olemassaoloon, en keksinyt mitään järkevää syytä siihen, että tämä ei ole sarjan ensimmäinen osa. Vaikka Enkelipeli ei iskenyt minuun samalla tavalla kuin Tuulen varjo, aion kyllä lukea sarjan seuraavatkin osat. Pidän kuitenkin Zafónin mutkikkaista juonista ja salaperäisen maagisesta Barcelonasta. 

Elokuussa luin Liv Strömquistin ehkä (ainakin Suomessa) kuuluisimman sarjakuvateoksen Kielletty hedelmä, josta pidin kovasti. Kiinnostus Strömquistin sarjakuviin jäi, joten syksyisellä kirjastoreissulla mukaan tarttui pari muutakin hänen albumiaan, joista Prinssi Charlesin tunteen luin ensimmäiseksi. Prinssi Charlesin tunne käsittelee rakkautta ja ihmisten käsityksiä rakkaudesta. Näkökulma on feministinen, ja siinä nostetaankin esiin ongelmia esimerkiksi yhteiskunnan rakenteista, jotka tarjoavat naiselle parisuhteessa paljon huonommat lähtökohdat kuin miehelle. Strömquist nauraa asioille, joita on totuttu pitämään länsimaisen kulttuurin kulmakivinä, mikä on todella virkistävää. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole niin onnistunut kokonaisuus kuin Kielletty hedelmä, ja koin tämän raskaammaksi lukea. Toisaalta asiaa on paljon, ja tekstaus on tiivistä. Tämä myös ehkä tarjosi enemmän uusia tietoja ja ajateltavaa kuin Kielletty hedelmä. Strömquistin huumorista tykkään kyllä kovasti! 

Rainbow Rowellin käsikirjoittama ja Faith Erin Hicksin piirtämä sarjakuva Viimeinen ilta on näkynyt blogeissa suhteellisen paljon suomennoksen ilmestyttyä nyt syksyllä. Sarjakuva kertoo kahdesta kurpitsafarmin työntekijästä, Dejasta ja Josiesta, jotka ovat työskennelleet farmilla yhdessä muutaman vuoden ajan, mutta ovat menossa collegeen seuraavana vuonna, joten tämä on heidän viimeinen iltansa töissä yhdessä. Josie on ollut ihastunut erääseen toiseen työntekijään jo monta vuotta, ja ystävänsä jahkailuun kyllästynyt Deja päättää ohjata Josien ja "toffeetytön" lopultakin yhteen. Alkaa pieni seikkailu ympäri kurpitsafarmia. Viimeinen ilta on hyvin sympaattinen hyvän mielen tarina, jonka piirrostyylistä tykkäsin kovasti. Tarina on vähän ennalta-arvattava, mutta en tiedä, haittasiko se varsinaisesti tätä lukiessa. Tykkäsin myös siitä, kun kirjan lopussa Rowell ja Hicks kertoivat hieman projektista ja esittelivät piirrosluonnoksiakin. Olisin kuitenkin kaivannut tarinaan vähän lisää jotakin. Vaikka toisaalta pidinkin siitä, kuinka paljon Josiesta ja Dejasta kerrottiin lyhyessä kirjassa ilman että se tuntui päälleliimatulta (pahasti ainakaan), he jäivät silti lukijalle vähän etäisiksi. Ystäväni totesikin, että jos hahmot olisivat tuttuja jo ennestään, kirjasta olisi saanut enemmän irti: siinä oli nimittäin erikoisseikkailun tai spin-offin makua, vaikka sen pitäisi seistä omilla jaloillaan. Tästä huolimatta kyseessä oli mukava lukukokemus, enkä kadu tämän lukemista. Sympaattista tarinaa voin kyllä suositella luettavaksi syksyyn. 

Kuukauden toinen Strömquist oli Einsteinin vaimo. Kuten Prinssi Charlesin tunnekin, myös Einsteinin vaimo käsittelee parisuhteita ja rakkautta, mutta se on paljon episodimaisempi, eikä samalla tavalla yhtenäinen kuin aiemmat Strömquistilta lukemani sarjakuvat. Toisaalta rakenne toimii, ja tämä olikin mielestäni parempi kuin Prinssi Charlesin tunne, ellei perästi paras kolmesta lukemastani albumista. Strömquist onnistuu jälleen tarjoamaan uusia ajatuksia, ärtymistä ja hekottelua. Tyyli on hyvin kärjistävä, välillä jopa provosoiva, mutta tykkään siitä kovasti. Erityisen makeat naurut tässä albumissa tuotti gaala, jossa valittiin maailmanhistorian huonoimmat poikaystävät, kun taas albumin päättävä sarjakuva Yoko Onosta teki minut todella iloiseksi: minua on jo vuosikausia ärsyttänyt se, miten Beatles-fanit (edelleen) kohtelevat Onoa. Strömquist kuitenkin muistuttaa, että Ono oli taiteilija jo ennen John Lennonia, ja teki itse kaikki päätöksensä ja toimi asettaen itsensä etusijalle, vaikka yhteiskunta ja media pyrkivät pistämään kapuloita rattaisiin. Strömquistin sarjakuvia voisin suositella kaikille, sukupuoleen katsomatta, sen verran hyviä faktoja (lähdeviitteineen!) ja ajatuksia hän teoksissaan tarjoaa. (En muuten enää ikinä näe Barbapapoja samalla tavalla kuin ennen, kiitos tälle albumille...) 

Leena Parkkisen Säädyllistä ainesosaa suositteli minulle eräs ystäväni, ja kun se heti suositusta seuraavana päivänä osui silmääni kirjastossa, se lähti heti mukaan. Säädyllinen ainesosa sijoittuu 1950-luvun Helsinkiin, jonne nuori perheenäiti Saara muuttaa miehensä ja poikansa kanssa. Saara kokee välillä selittämätöntäkin ahdistusta, vaikka päällisin puolin kaikki on periaatteessa hyvin. Kun hän kohtaa merenrannalla naapurinsa Elisabethin, joka järjestää suuria kutsuja ja piilottelee yhtä suuria salaisuuksia, hänen elämänsä muuttuu täysin. Ai että, miten tykkäsinkin tästä kirjasta! Tarina oli mielenkiintoinen ja eteni sutjakkaasti, ja monesti en olisi halunnut lopettaa lukemista ollenkaan, kun jäin koukkuun. En äkkiseltään muista lukeneeni historiallista romaania, jossa naisten välinen rakkaustarina olisi ollut ainakaan näin suuressa osassa, joten tämä oli virkistävä siinäkin mielessä. Vaikka tarinassa ollaankin välillä syvissä vesissä ja käsitellään rankkojakin asioita, pohjavire on kuitenkin, paremman sanan puutteessa, kepeä. Ruoka on kirjassa tärkeässä osassa, mistä pidin myös kovasti, sillä se toi kiinnostavia aspekteja tarinaan: sodan jälkeisessä Suomessa on vaikea saada hyviä ruoka-aineita, puhumattakaan sodan aikaisesta Ranskasta tai Tukholmasta. Saara ja Elisabeth ovat molemmat kiinnostavia henkilöitä, ja kemia heidän välillään on hienovaraista mutta toimivaa. Heidän elämästään olisin voinut lukea pidemmänkin kirjan, sillä molempien menneisyydessä on kiinnostavia asioita, joihin kirjassa ei ihmeemmin perehdytä. Minua kiinnostaisi myös todella paljon se, mitä heille tapahtui kirjan tapahtumien jälkeen, sillä molempien tarinat jäävät todella kiinnostaviin taitekohtiin. Pientä noottia annan kuitenkin siitä, että loppuratkaisu tuntui hieman hätiköidyltä ja pohjustamattomalta. Muuten tämä olisi ollut minulle täysin viiden tähden kirja, mutta virheistään huolimatta se oli todella kiinnostava, koukuttava ja innostava lukukokemus! 

Sisareni, sarjamurhaaja on ilmestynyt eteeni kirjasomeissa tänä syksynä tuon tuosta, joten otin sen itsekin kuunteluun. Romaani kertoo kahdesta siskoksesta, Koredesta ja Ayoolasta, joilla on synkkä salaisuus: Ayoola on tappanut kolmannen poikaystävänsä, ja Korede on hälytetty paikalle siivoamaan tämänkin murhatyön jäljet. Ayoola on kaunis ja huoleton, ja Korede tuskailee, onko tärkeämpää suojella jo kolme miestä surmannutta pikkusiskoa vai ilmoittaa poliisille asiasta. Pahaksi onneksi Ayoola kiinnostuu Koreden pitkäaikaisesta ihastuksesta, eikä Korede enää tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä ja ketä suojella. Tämäpä oli kiinnostava romaani! Vaikka kyseessä on melko helppolukuinen kirja, ei se päästä lukijaansa helpolla. Juoni onnistui yllättämään pariinkin otteeseen täysin, ja vaikka kirja oli lyhyt, siinä oli paljon asiaa ilman, että se tuntui täyteen ahdetulta. Koreden tilanne ei ole helppo, ja kuunnellessani mietin itsekin paljon sitä, mikä tällaisessa tilanteessa oikeasti edes olisi oikein. Kun tarina kietoutuu auki, paljastuu asioita, jotka muuttavat käsityksiä molemmista sisaruksista. Vaikka muut hahmot jäävät ehkä vähän ohuiksi, Korede ja varsinkin Ayoola ovat kiehtovan ristiriitaisia henkilöitä molemmat. Kirjan kirjoitustyylille en ihan lämmennyt, se oli vähän liian korutonta omaan makuuni, mutta toisaalta se sopi vauhdikkaasti etenevään tarinaan. Loppuratkaisu oli mielestäni todella onnistunut, ja se sai minut pitämään kirjasta entistä enemmän. Kiinnostava kirja oli myös siksi, että se sijoittui Nigeriaan ja on nigerialaisen kirjailijan kirjoittama, enkä tähän hätään muista lukeneeni sellaista aikaisemmin. Maan kulttuuri tulee hienovaraisesti mutta selkeästi esiin, mistä tykkäsin kovasti! 

Ruta Sepetyksen Harmaata valoa on kirja, joka hajotti minut aikanaan todella pahasti, ja osittain siitä syystä en ole sitä yläasteen jälkeen lukenutkaan, vaikka se omasta hyllystäni löytyy. Koska tämä esikoisteos oli niin hieno ja raastava, odotukset Salt to the sea -teokselle olivat korkeat. Toinen maailmansota on loppumaisillaan, ja pieni ihmisjoukko vaeltaa toivonaan päästä pakoon, turvaan. Wilhelm Gustloff -niminen laiva on heidän toivonkipinänsä. Mitä henkilöt eivät vielä tiedä, on se, että Wilhelm Gustloff tulee uppoamaan neuvostoliittolaisen torpedon vuoksi pian lähtönsä jälkeen, ja kyseinen onnettomuus on tuhoisimpia merionnettomuuksia koskaan. Tarinaa kerrotaan neljän näkökulmahahmon silmien kautta: on liettualainen sairaanhoitaja Joana, preussilainen hämärähommia tekevä Florian, kovia kokenut puolalaistyttö Emilia ja Wilhelm Gustloffilla työnskentelevä nuori natsisotilas Alfred. Heillä kaikilla on suuria, synkkiä salaisuuksia, jotka paljastuvat lukijoille ja muille päähenkilöillekin pikku hiljaa. Kirja on hämmästyttävän koukuttava, ja kielikynnyksenkin yli oli helppoa päästä. Kiinnyin henkilöihin todella vahvasti (tai no, suhdettani Alfrediin ei voi ehkä sanoa kiintymykseksi), ja vaikka tiesin, että tässä käy tuskin hyvin kellekään, olin silti aivan rikki, kun käänsin viimeisen sivun esiin. Kirjaa lukiessani mietin todella paljon sitä, miten näin järkyttävä tragedia ei ole suuremman yleisön tiedossa. Wilhelm Gustloffin uppoaminen oli tuhoisampi kuin Titanicin uppoaminen, mutta silti ensimmäinen kerta, jolloin koko onnettomuudesta kuulin, oli tässä kirjassa. Kun onnettomuus on tapahtunut vieläpä Itämerellä, jonka pohjassa laivan hylky edelleen on, aihe olisi hyvin lähellä suomalaisia. Miksi tästä ei siis puhuta enemmän? Uskallan jo tässä vaiheessa sanoa, että Salt to the sea on ehdottomaksi yksi vuoden parhaista kirjoja. Tämän kirjan toivoisin ehdottomasti ilmestyvän myös suomeksi, jolloin useammat ihmiset voisivat sen lukea! 




*********

Marraskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

13. Kirjassa eksytään: Viimeinen ilta
16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli: Enkelipeli

Marraskuu on inhokkikuukauteni, mutta se sujui suorastaan hämmästyttävän kivuttomasti tänä vuonna. Toki surkean harmaa ja surkea sää vei mielialaa pohjamutiin, ja opiskeluhommat stressasivat melkoisesti. Kuitenkin kuukauteen sisältyi aurinkoisia päiviä yllättävän paljon, ja vaikka mitään suuria seikkailuja tai onnen huippuja en marraskuussa kokenutkaan, muutamat kivat kohtaamiset ja rennommat päivät toivat onneksi helpotusta arkeen. Kävin kotikotonakin loppukuukaudesta, mutta palasin vielä opiskelukaupunkiin tekemään viimeisiä tenttejä ja muita hommia ennen joululomaa. Nyt on tosiaan onneksi joulukuu, ja vaikka täällä ei näy lumenhäivääkään, kotonani palavat jouluvalot ja kynttilät päivittäin, ja joulutunnelmointi on vedetty nollasta sataseen (olen ehtinyt jo leipoa sekä pipareita että joulutorttuja!). 

Vuoden luettujen määrä on jo tässä kohdassa päätähuimaavan korkea. Nyt uskaltaa jo varmaan sanoa, että on ihan realistista saada 100 kirjaa tänä vuonna luettua, joululomallahan tulee aina luettua enemmän kuin arkena (ainakin normaaliolosuhteissa). Se olisi kyllä melkoinen saavutus! Nyt kyllä pitäisi hetken aikaa vielä lukea tentteihin, ennen kuin pääsen joululomalle karkaamaan. 


Kuukauden biisi on Ryan McCartanin High and low. Minulle Ryan McCartan on tutuin Heathers-musikaalin alkuperäisenä JD:nä, vaikka hän onkin ehtinyt esittää Broadwayalla myös mm. Wickedin Fiyeroa ja Frozenin Hansia. High and low puolestaan on "vain" hänen oma soolobiisinsä, ja vaikka se onkin ehkä musiikillisesti vähän tylsä, McCartanin äänenkäytössä on todennäköisesti musikaalinäyttelijän koulutuksen tuomia kivoja sävyjä, joita ihan jokaisella poplaulajalla ei ole. Itselleni biisin varsinainen pihvi on kuitenkin sen sanoitukset, varsinkin kohta "All my friends are in the relationships, it kills me just to be around them", joka sai minut nauramaan ääneen, kun sen ensimmäisen kerran kuulin: samanlainen tilanne on omassa elämässänikin. 

Joulukalenteri 2020: luukku 3

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin (jo seitsemättä kertaa)! 

Tämän vuoden joulukalenteri on runojoulukalenteri, joka sisältää 24 kappaletta runojani, joita en ole aikaisemmin julkaissut. Käytän runojen inspiraationa Writealmin joulukuista prompt-listaa. (Linkki vie Pinterestiin, koska etsinnöistä huolimatta en löytänyt kuvalle muuta lähdettä.) Pääasiallisesti käytän aina listan mukaista päivän promptia, mutta joidenkin päivien kohdalla käytän "ylijäävien" päivien prompteja. (Listalla on tosiaan 31 sanaa, mutta käytän vain 24:a.) Runon lopussa kerron kuitenkin, mitä promptia olen milloinkin käyttänyt. 

Luukku aukeaa kello 10 joka päivä aina jouluaattoon asti. 



3. luukku: Koulumatka 

Kuomakenkien alla lumikinosten narskunta

ja kaulaliinan märän villan haju pakkasen punaamassa nenässä

katulamppujen keltaiset valot täplittävät pimeää aamua

ja moottoritieltä kuuluu tasaisen hiljainen humina


Mielikuvituksessa toppatakki on tanssiaismekko

ja lumihiutaleet hiuksissa timantteja


Koulun pihassa hän nauraa pakkasesta huurtuneille hiuksilleni

ja minä räpytän valkoisia silmäripsiäni


(prompt: Snowflake lashes) 

keskiviikko 2. joulukuuta 2020

Joulukalenteri 2020: luukku 2

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin (jo seitsemättä kertaa)! 

Tämän vuoden joulukalenteri on runojoulukalenteri, joka sisältää 24 kappaletta runojani, joita en ole aikaisemmin julkaissut. Käytän runojen inspiraationa Writealmin joulukuista prompt-listaa. (Linkki vie Pinterestiin, koska etsinnöistä huolimatta en löytänyt kuvalle muuta lähdettä.) Pääasiallisesti käytän aina listan mukaista päivän promptia, mutta joidenkin päivien kohdalla käytän "ylijäävien" päivien prompteja. (Listalla on tosiaan 31 sanaa, mutta käytän vain 24:ä.) Runon lopussa kerron kuitenkin, mitä promptia olen milloinkin käyttänyt. 

Luukku aukeaa kello 10 joka päivä aina jouluaattoon asti.  



2. luukku: Ennen

Ruusun tuoksu herättää muiston

jota en muistanut muistavani alkuunkaan


syksystä kauan sitten

Vuokko Hovatan äänestä

ja lopulta silmiin heijastuvasta valosta


talven taittumisesta

kevään itkuista

kesään


sormien alla silkki ja pitsiröyhelöt

ja mielessä varovainen, lapsellinen unelma


viimeisenä iltana uimarannalla itkettää

ja syksyllä kaikki on toisin


(prompt: Bury deep) 

tiistai 1. joulukuuta 2020

Joulukalenteri 2020: luukku 1

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin (jo seitsemättä kertaa)! 

Tämän vuoden joulukalenteri on runojoulukalenteri, joka sisältää 24 kappaletta runojani, joita en ole aikaisemmin julkaissut. Käytän runojen inspiraationa Writealmin joulukuista prompt-listaa. (Linkki vie Pinterestiin, koska etsinnöistä huolimatta en löytänyt kuvalle muuta lähdettä.) Pääasiallisesti käytän aina listan mukaista päivän promptia, mutta joidenkin päivien kohdalla käytän "ylijäävien" päivien prompteja. (Listalla on tosiaan 31 sanaa, mutta käytän vain 24:a.) Runon lopussa kerron kuitenkin, mitä promptia olen milloinkin käyttänyt. 

Luukku aukeaa kello 10 joka päivä aina jouluaattoon asti. 



1. luukku: Odotus

Se tulee

pimeä kätkee sen, peittelee piiloon

ja kun päivät ovat lähes yhtä pimeitä kuin yöt

sen olemuksen unohtaa

turtuu harmaaseen sateeseen

silmä tottuu alastomiin puihin

ja unohtaa pitsit


Mutta se tulee

salakavalasti, odottamatta

ja eräänä aamuna maailma

on hiljainen, kaunis ja puhtaan valkoinen


(prompt: Coming) 

lauantai 14. marraskuuta 2020

Kotikirjastossa, osa 2

Koska muutin alkukeväästä isompaan asuntoon, haave lisäpalasta kirjahyllyyn alkoi houkuttaa, kun tilaakin oli enemmän. Lisähylly löytyikin kotikotoa, ja syyskuun loppupuolella tämä hylly muutti luokseni opiskelukaupunkiin. Muutama vuosi sitten esittelin silloisia hyllyjärjestelyjäni, jotka olivat aivan erilaiset kuin ennen käyttämäni järjestelyt. Muutettuani opiskelukaupunkiin yhden kirjahyllyn kanssa tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ehkä vanha kunnon aakkosjärjestys on paras vaihtoehto. Muutossa täytyi myös tehdä vaikeita valintoja ja jättää osa kirjoistani kotikotiin, mutta uuden kirjahyllyn myötä myös ne pääsivät takaisin sinne minne ne kuuluvatkin: muiden kirjojeni luo. Nykyisessä asunnossani on kuitenkin mahdollisuus järjestellä kirjoja uusiksi, joten tein rajauksia ja ratkaisuja hyllyjen sisältöön. Tervetuloa mukaan kurkistamaan kotikirjastooni :) 


Hylly 1: Kaunokirjallisuus

Ensimmäisessä hyllyssä on suurin osa omistamastani kaunokirjallisuudesta. Toki mukana on muutamia omaelämäkertoja ja esimerkiksi Anne Frankin päiväkirja, jotka eivät kaunokirjallisuuden kattotermin alle solahda. Pohdinkin, että pitäisikö minun siirtää ne non-fiction -hyllyyn, mutta tulin siihen tulokseen, että ne saavat olla siinä missä ovat. Korkeampaan hyllyväliin pääsivät korkeiden kirjojen lisäksi myös pitkät sarjat, jotka vievät tilaa vähemmän pinottuna. 

Pidän muuten kovasti siitä, että kirjahyllyssä on jotain pieniä koristuksia ja yllätyksiä. Siksi tässäkin hyllyssä sellaisia on: sieltä löytyy esimerkiksi ystäväni tekemä meriporo (älkää kysykö, mikä on meriporo, se on äärimmäisen pitkä tarina), ja toisen ystäväni taiteilema upea kirjanmerkki, jossa on JL:n toinen päähenkilö. Toistaiseksi kirjanmerkki on tuossa vain esillä, kun en halunnut piilottaa sitä kirjojen väliin, mutta ehkä se joskus pääsee oikeaan tarkoitukseensa :) 


Hylly 2: "Ammattikirjallisuus"

Lipaston (vai voisiko tätä tituleerata ihan kirjakaapiksi) alahyllyllä sijaitsee ensimmäinen non-fiction -osasto, jota kutsun puoliksi vitsillä nimellä "ammattikirjallisuushylly". Hyllyllä on useita historiaan liittyviä teoksia, joista osan olen hankkinut tai saanut opintojeni alettua, mutta esimerkiksi Muotipuku kautta aikojen on ollut hyllyssäni varmaan lähemmäs 10 vuotta. Samaisesta hyllystä löytyy myös muutamia sivuaineitani, eli folkloristiikkaa ja sukupuolentutkimusta, sivuavia kirjoja, mutta esimerkiksi Uusi ranskalais-suomalainen sanakirja ei mene mihinkään näistä kategorioista, vaikka kuinka tunkisi :D On kuitenkin hyvin vakuuttavaa puhua ammattikirjallisuushyllystä, eikö totta? Samassa hyllyssä sijaitsevat myös ne muutamat lukiokirjat (eli historian ja ranskan kirjat), jotka olen säästänyt. 


Hylly 3: Non-fiction

Tämän hyllyn nimi varmaankin kertoo oleellisen sen sisällöstä. Hyllyn alkupäässä sijaitsee kaunokirjallisuus Wodehousesta Zusakiin (eivät mahtuneet ensimmäiseen hyllyyn), ja valokuvakansioiden kautta siirrytään sitten non-fictioniin. Vaikka tässäkin hyllyssä on kirjoja, jotka liittyvät opiskeluihini tavalla tai toisella, on tässä myös paljon sellaisia, jotka eivät niihin liity millään tapaa, vaan kertovat muistakin kiinnostuksenkohteistani. Tämä kirjahylly sijaitsee "työhuoneessani" (eli makuuhuoneessa, jossa myös työpöytä sijaitsee), joten siellä ovat myös opiskeluun liittyvät kirjastolainat. 


On ehkä hieman huolestuttavaa, miten paljon minulla on tällä hetkellä tyhjää hyllytilaa. Toisaalta, parempi näin päin, ja koska esimerkiksi kirjamessut jäivät tänä vuonna väliin, ei samanlaisia kirjapinoja ole välttämättä hyllyyn lähiaikoina tulossa. Kuten kolmen vuoden takaisessa postauksessakin, kehotan tässäkin myös muita esittelemään omat hyllynsä! Muiden ihmisten hyllyjen tiirailu on parasta, mitä voi tehdä, heti oman hyllyn tiirailun ja omistamiensa kirjojen silittelemisen jälkeen! 

tiistai 3. marraskuuta 2020

Lokakuun luetut 2020

 Lokakuussa 2020 luin seitsemän kirjaa (695 sivua, 13 h 44 min), joista kaksi oli spefiä, kolme sarjakuvaa, kaksi uusintaa ja kaksi äänikirjaa. 

Kinnunen, Tommi: Ei kertonut katuvansa 9 h 20 min [K]
Uspenski, Eduard: Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä 95 s. [U]
Louhi, Aino: Mielikuvitustyttö 161 s. 
Andersen, Sarah: Elämänhallinta on illuusio (Sarah scribbels #2) 125 s. 
Durbiano, Lucie: Punainen pukee teitä ja muita tarinoita 118 s. 
Denison, Muriel: Susanna tukkijoella (Susanna #4) 196 s. [U]
Kokkonen, Terhi: Rajamaa 4 h 24 min [K]

kotimaisia: 3
käännöskirjoja: 4
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 3
muualta: 3


Koska olen pitänyt Tommi Kinnusen kirjoista, oli uusin teoskin lukulistalla. Ei kertonut katuvansa on tarina viidestä naisesta, jotka vaeltavat vankileiriltä Norjasta takaisin Suomeen, kun Lapin sota on päättynyt. Näillä naisilla on kaikilla ollut syynsä lähteä saksalaisten mukaan, mutta heihin kaikkiin suhtaudutaan kotimaassa samalla tavalla: kun aseveljeys on rauennut, naiset ovat yksiselitteisesti saksalaisten huoria. He ovat matkalla kotiin, vaikka he eivät tiedä, onko kotia enää olemassa tai miten heidät otetaan siellä vastaan. Kinnunen on kirjoittanut hienon tarinan vaietusta aiheesta, josta en itsekään tiennyt kuin pääpiirteitä. Toisilleen ennestään tuntemattomien naisten suhtautuminen itseensä, toisiinsa ja sotaan on kiehtovaa ja kaikin puolin aidon tuntuista. Historianopiskelijana minua kiinnostaa erityisesti juuri naisten (ja vähemmistöjen) historia, joten oli kiinnostavaa lukea juuri siihen keskittyvä sotatarina, vaikka muuten (Suomen) sodat eivät kirjoissa yleensä jaksa kiinnostaa. Kaiken kruunaa vielä Kinnusen upea kielenkäyttö, joten voisi sanoakin, että Kinnusen kirjat ovat varma nakki: pidän niistä aina. Tähänkään en tosin rakastunut yhtä voimakkaasti kuin aikanaan Neljäntienristeykseen, joka oli räjäyttävä lukukokemus, mutta tässä silti päästiin lähemmäksi samaa fiilistä kuin siinä. Toki tässä oli sitä samaa ongelmaa kuin Kinnusen kirjoissa yleensäkin: ihmiskohtalot ja tapahtumat ovaat synkkiä, ja siinä kurjuudessa oikein ryvetään, mikä ärsyttää jonkin verran, sillä vaikka tietenkin sota-aika oli kurjaa ja vaikeaa aikaa, se ei tarkoittanut, että ihmisten elämässä ei ollut mitään hyvää tai onnellista. Lisäksi luulen, että äänikirjamuodosta johtuen oli aluksi vaikea muistaa päähenkilöiden nimiä ja persoonallisuuksia, mutta siitä päästiin kuitenkin kun kirja eteni. Krista Kosonen luki kirjan todella hienosti! Pienistä hiertämyksistä kyseessä oli mieleen jäävä ja kiinnostava historiallinen romaani, jonka henkilöitä olen miettinyt monia kertoja vielä lukemisen jälkeenkin. 

Kotikotona käydessäni luin Eduard Uspenskin Fedja-sedän ohella ehkä tunnetuimman lastenkirjan,  Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä. Olin lukenut kirjan (tai minulle oli luettu sitä ääneen) monta kertaa lapsena, mutta en edes muistanut, milloin olin lukenut kirjan viimeksi. Kirja kertoo Muksiksesta, tieteelle tuntemattomasta eläimestä, joka saapuu kaupunkiin Afrikasta appelsiinilaatikon mukana. Kaupungissa asuu myös krokotiili Gena, joka on töissä eläintarhassa krokotiilina. (Mikä on ehkä maailman hauskin juttu.) Gena on kovin yksinäinen krokotiiliherra, joten hän laittaa lehteen ilmoituksen saadakseen ystäviä. Kutsuun vastaa Muksiksen lisäksi vakava tyttö nimeltä Ulla. Kolmikko päättää auttaa muitakin yksinäisiä löytämään ystäviä, mutta tavoitetta hankaloittavat muun muassa Isokomero-niminen eukko ja (neuvostoliittolainen) byrokratia. Mielestäni Krokotiili Gena ei onnistu ihan yhtä hyvin kuin Fedja-setä. Se on todella sympaattinen, herttainen ja vekkuli kirja, mutta se ei pääse ihan samoihin, överin absurdeihin mittoihin kuin keväällä lukemani Fedja-setä. Ei sillä, hyvin tämä upposi vanhempaankin lukijaan! Lempikohtauksiani ovat ehdottomasti se, kun Muksis kutsuu Genan luokseen kahville, ja se, kun Gena tuuraa Ullaa Punahilkka-näytelmässä. Nämä kohtaukset saivat minut kikattelemaan ääneen, sillä varsinkin puhelinkopissa elävän Muksiksen kahvinkeitto- ja vieraiden ketstitsemisongelmat muistuttivat kovasti sitä, millaista elämäni oli 18 neliömetrin keittiöttömässä yksiössä. (Muksis on muutenkin kovin samaistuttava hahmo: minäkin olen isosilmäinen, karvainen ja kaadun hyvin helposti.) Lukiessa muuten yllätti se, ettei Isokomero olekaan noita, sillä olisin voinut pistää vaikka pääni pantiksi, että asia oli näin. Olisiko Isokomeroa kutsuttu noidaksi tarinan animaatioversiossa, vai mistähän tämä luulo lieni peräisin? 

Vietin yhden sunnuntaisen illan juoden teetä, syöden kuivakakkua ja lukien sarjakuvia. Mielikuvitustyttö kiinnitti huomioni samaistuttavan nimensä perusteella. Kirja kertoo nimettömäksi jäävästä tytöstä ja hänen ihmissuhteistaan sekä lapsuudessa että aikuisuuden alkumetreillä. Tyttö kokee paljon asioita hyvin vahvastikin, mutta monesti ajatukset jäävät vain hänen päänsä sisään, eikä hän osaa oikein sanoa niitä ääneen. Sarjakuva oli monessa kohdassa hyvin samaistuttava, ja olisin halunnut tykätä siitä todella paljon. Kirja jäi kuitenkin vähän liian välähdysmäiseksi minun makuuni. Ehkä jos teos olisi ollut pidempi, rakenne olisi toiminut paremmin. Kokonaisuus tuntui muutenkin vähän epätasaiselta. Piirrostyyli oli kuitenkin todella sympaattinen ja kaunis, ja tarinankerronnastakin tykkäsin. Söpö teos, mutta ei paljon muuta. Kuitenkin, jos Louhi tekee uusia sarjakuva-albumeita, voisin hyvinkin tutustua niihin, sillä tässä oli kyllä potentiaalia.

Luin elokuussa ensimmäisen suomennetun Sarah scribbles -kokoelman, ja kirjastosta tarttui mukaan seuraava osa. Elämänhallinta on illuusio käsittelee hyvin samanlaisia asioita kuin ensimmäinenkin osa: introvertteilyä, aikuisuuden ihmettelyä ja peittokääröksi kietoutumista. Kirja oli edeltäjänsä tavoin hauska, viihdyttävä ja samaistuttavakin. Pidin myös siitä, että edellisessä osassa harmittanut läskifobia oli paljon pienemmässä roolissa tässä. Ei se edelleenkään loistanut poissaolollaan, mutta koska sitä oli  vähemmän, se oli helpompi ignoorata. Loppupuolella stripeille oli kirjoitettu selittävä "kommenttiraita", jonka koin hyvin turhaksi ja ärsyttäväksikin. Kommenttiraidan vitsit olisi voinut siirtää esimerkiksi strippeihin. Ihan hauska välipalakirja kuitenkin. 

Punainen pukee teitä -sarjakuvaan törmäsin vuosia sitten, en oikein muista, missä yhteydessä. Ehkä kahdeksannella luokalla, kun kirjastossa tet-harjottelussa ollessani aloitin jokaisen työpäivän hyllyttämällä sarjakuvia? Joka tapauksessa kirja oli pyörinyt mielessäni monta vuotta, mutta vasta nyt sain kirjan luettua. Kirja koostuu seitsemästä pienestä tarinasta, joiden yhdistävä teema on rakkaus ja/tai ihastus. Nimitarinassa Punahilkka rakastuu suteen, ja samankaltainen satupastissitunnelma vallitsee monessa muussakin tarinassa, vaikka ei olekaan yhtä selkeä kaikissa. Kuten blogin lukijat taitavat hyvin tietää, missä satupastissi, siellä olen myös minä. Tarinat ovat melkoisen julmia: rakkaus on yksipuolista, päättyy onnettomasti tai sitten toista osapuolta hyväksikäytetään jollain tavalla. Vaikka näissä tarinoissa onkin ikävä sävy, nautin sarjakuvasta silti. Mielestäni äärimmäisen kiehtovan kontrastin tarjosi yksinkertainen ja värikäs piirrostyyli, joka toi mieleen lastenkirjan kuvitukset. Muutaman sivun mittaisista pikkutarinoista toiset onnistuivat, jotkut jäivät mielestäni vähän liian yksioikoisiksi. Jälkimmäisestä esimerkkinä on esimerkiksi Lili ja Charlie: mikä kummajainen Charlie edes oli? Suosikkitarinoitani olivat nimitarinan lisäksi Samuel, Villi länsi ja Puutarha-cocktail

Susanna tukkijoella päättää Susanna-sarjan. Edellisen osan lukemisesta ehti vierähtää yli vuosi, ennen kuin sain aikaiseksi päästä päätösosan kimppuun. (Toki asiaa helpotti se, että kirjat ehtivät tässä vuoden aikana muuttaa mummolan hyllystä omaani.) Kirjassa Susanna lähetetään viettämään kesälomaa Neljän tuulen saarelle Kanadaan, jossa häntä odottaa lauma serkkuja ja ankara Sassie-täti. Sarjan edellinen osa, Susanna koulussa, on ehdottomasti lempiosani tästä sarjasta, ja muistinkin sen tapahtumat suhteellisen hyvin, mutta neljännen osan tapahtumat olivat hyvin heikosti muistissani. Luulen, että olin lukenut tämän vain kerran aikaisemmin. Ehkä en sitten pitänyt tästä niin paljon kuin aikaisemmista osista, enkä sen takia sitten lukenut tätä uudelleen? Muistin joka tapauksessa lähinnä vain alkuasetelman, ja kansikuvassakin esitetyn taistelun Neljän tuulen hongista. (Hassua muuten, että Montgomeryn Annoissakin on paikka nimeltä Neljä tuulta, tosin siinä ei ole kyse saaresta vaan niemestä. Susannat ovat kuitenkin vanhempia, vaikka ovatkin suomennettu vasta 1950-luvun alkupuolella. Sitä en tiedä, mikä Susannan saaren nimi on alkukielellä.) Kirja oli kuitenkin viihdyttävämpi kuin odotin tai muistelin. Susannan hahmokehitystä on ollut ilo seurata: vaikka hän on oma itsepäinen ja toimelias itsensä, hän on silti kasvanut hemmotellusta ja rasittavasta pikkulapsivaiheesta yli. Kirja kuvaa osaltaan ihanan toimetonta ja hidasta kesää, olkoonkin, että lapset joutuvat tekemään saarella Sassie-tädin määräämiä kotitöitä, mutta samaan aikaan siinä esitellään tukkilaisten toimintaa ja mukaan saadaan jopa yllättävän ajankohtaista luonnonsuojeluteemaa, kun tukkiyhtiö uhkaa kaataa saaren hongat. Viimeksi mainittu jännitti melkein oikeasti, vaikka osasinkin aavistella, kuinka taistelu tulee päättymään. Tästä huolimatta viimeinen osa ei kyllä edelleenkään noussut suosikikseni sarjasta, vaikka monista elementeistä pidinkin. Kirjan isoin ongelma on suuri hahmokaarti. Susannan serkkulauman lisäksi saarelle tulevat kesää viettämään Susannan ystävät aikaisemmista kirjoista: Consy ja Pikku Päällikkö. Vanhojen tuttujen tapaaminen oli hauskaa, mutta monta kertaa kirjan aikana unohdin, että he ylipäänsä olivat mukana lasten seikkailuissa. Serkkujenkin persoonallisuudet, varsinkin poikien, jäivät vähän ohuiksi, enkä muista enää esimerkiksi heidän kaikkien nimiä, vaikka kirjan lukemisesta on hyvin vähän aikaa. Pikku Päällikköön liittyy myös toinen suuri ongelmani kirjan kanssa. Pidän hänen hahmostaan todella paljon, mutta Amerikan alkuperäisasukkaana hän kohtaa paljon rasismia sekä kirjan hahmojen (tässä osassa lähinnä Sassie-tädiltä) että itse kirjailijan puolelta. Erityisen ikävältä tuntui se, että Pikku Päällikkö on viime tapaamisen jälkeen mennyt kristilliseen kouluun ja muuttanut nimensä englantilaiseksi, mikä automaattisesti tekee hänestä paremman ja sivistyneemmän ihmisen, tai näin kirja ainakin antaa ymmärtää. Rasismi on ollut koko sarjan isoimpia ongelmia, ja on ollut masentavaa huomata, että kirjasarjassa, josta niin paljon tykkäsin nuorempana, on näin suuria ongelmia. Toki sarja on kirjoitettu 1930-luvulla, jolloin näinkin räikeä rasismi kirjallisuudessa oli yleisesti hyväksyttyä, ja ajallinen konteksti on tärkeää muistaa, mutta se ei ole mikään vapauttava asia, sillä rasismi on aina yhtä paha asia, oli se sitten mitä aikaa hyvänsä. Vaikka rasismiongelman ohi on vaikea katsoa, sarja on kuitenkin hauska ja viihdyttävä. Susannan seikkailuja ja hahmokehitystä olisi ollut kivaa lukea vielä enemmänkin kuin vain neljän kirjan verran.Tämän viimeisen osan nimi on muuten suomeksi paljon parempi kuin englanniksi: alkuperäisen kirjan nimi on nimittäin Susannah rides again, vaikka kirjassa ei ole hevosia nimeksikään. 

Olen jo vuosikaudet rakastanut Terhi Kokkosen sanoituksia Scandinavian music groupin musiikissa, joten hänen esikoisromaaninsa Rajamaa oli automaattisesti lukulistallani. Keski-ikäisen avioparin kriisistä kertova trilleri ei ole aihe, johon normaalisti välttämättä kirjallisuudessa tarttuisin, mutta välillä lienee hyvä mennä epämukavuusalueelle. Rajamaa kertoo varakkaasta helsinkiläispariskunnasta, Karosta ja Ristosta, jotka ovat olleet Lapissa lomailemassa ja hoitamassa kireää avioliittoaan. Matkalla lentokentälle he joutuvat kuitenkin auto-onnettomuuteen ja lääkärin määräyksestä jäävät Artic Mirage -nimiseen lomakylään muutamaksi päiväksi toipumaan. Karo kokee paikan epämiellyttäväksi, mutta äkkiä Risto ei haluakaan enää lähteä kotiin. Kirjassa on hyvin tiivis tunnelma, ja nautinkin pysähtyneestä ja painostavasta fiiliksestä, joka luksusresortissa vallitsee. Lukija näkee heti alusta, että Karon ja Riston avioliitossa on suuria ongelmia, mutta niiden taustat ja todellinen laajuus keriytyy auki kirjan edetessä. Välillä olisin toivonut, että tarinaa ja henkilöitä olisi taustoitettu enemmän, vaikka toisaalta siinä on aina se vaara, että sorrutaan liikaan selittämiseen ja lukijan aliarviointiin. Nyt lukija pysyi skarppina, kun joutui koko ajan yhdistelemään palasia päässään, mikä oli kuitenkin mukavaa :) Sivuhenkilöiden tarinat tuntuivat hyvin turhilta: heidän elämäntarinansa ja toimintansa syyt eivät tuoneet tarinaan mitään lisää, ja ne saivat alun napakan rakenteen löystymään ikävästi. Kokkosen tausta laulunkirjoittajana näkyy tiiviissä kielessä ja lyhyissä virkkeissä, mutta itse en ainakaan löytänyt niistä samaa runollisuutta kuin hänen lauluteksteissään. Kuitenkin hän onnistuu hienosti luomaan vahvoja mielikuvia vähillä sanoillakin, mikä on myös selvä piirre hänen sanoituksissaan. Rajamaa ei ole missään nimessä täydellinen, mutta viihdyin sen parissa, ja istuin kirjan loputtua vain tujijottamassa ulos ikkunasta ja pohtimassa  loppuratkaisua. En välttämättä olisi tarttunut tähän kirjaan, ellei kirjailija olisi kiinnostanut, mutta en missään nimessä kadu sen lukemista! Kokkonen lukee äänikirjan itse, ja vaikka aluksi hänen lukuäänensä vaati totuttelua, pidin sitä lopulta erittäin hyvin kirjaan sopivana. 

Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä unohtui kuvata!

********

Lokakuu meni ohi aivan päätähuimaavan nopeasti. On kauhean vaikea uskoa, että nyt on oikeasti marraskuu, ja että vuosi on ohi aivan kohta. Lokakuu koostui lähinnä opiskelusta (ja sen välttelystä). Työmäärä uuvuttaa tällä hetkellä melkoisesti, mutta ehkä siitä selviää. Lokakuussa oli onneksi kivojakin juttuja: ehdin ruskaretkeillä, lueskella muutakin kun koulukirjoja, aloitella editointia, kirjoittaa ja käydä jopa kotikotona viikon verran. Disney+ on myös tuonut iloa synkeisiin syysiltoihini. Siitä huolimatta, että tänä vuonna on ehtinyt tottua siihen, että kaikki tapahtumat perutaan, tuntui lokakuinen elämä silti tyhjältä, kun kirjamessut olivat tänä vuonna etänä. Vaikka viime kuukausikoosteessa uhosinkin, että en aikonut etämessuille osallistua, päädyin kuitenkin yllättäen seuraamaan ohjelmaa. Olihan kotimessuissa puolensakin, mutta silti oli ikävä oikeaa messuhumua. Lisäksi messujen YA- ja spefi-ohjelmisto oli melko pieni,, ja se minua olisi nimen omaan kiinnostanut. Messutunnelmaa pääsi onneksi vähän larppaamaan niin etäkahvitteluissa kuin varjomessuilussa ystävän luona teekupin äärellä. 


Kuukauden biisi on Sufjan Stevensin Mystery of love. Katsoin Call me by your name -elokuvan alkukuusta, ja vaikka en siitä ihmeemmin pitänyt (yliarvostettu, sanon minä), visuaalisen puolen lisäksi elokuvassa iski musiikki. Sufjan Stevensin Mystery of love ja Visions of Gideon ovat todella kauniita kappaleita, joita olen kuunnellut ja fiilistellyt paljon elokuvan jälkeenkin. Vaikka elokuva kuvaakin kaunista italialaista kesää, sopivat nämä kappaleet näin pimenevän syksynkin fiilistelyyn. 

Voimaa marraskuuhunne!