Green, Hank: Ihan mieletön juttu (Carl #1) 388 s.
Meripaasi, Helena: Pentukuumetta (Koirahullun päiväkirja #6) 228 s. [U]
Vik, Erika: Nefrin tytär (Kaksosauringot #3) 560 s.
Zafón, Carlos Ruiz: Marina 282 s.
Hai, Magdalena: Kuolleiden kirja: paluu Uhriniituntakaiseen 198 s.
Spungen, Deborah: Nancy 380 s.
Andersen, Sarah: Aikuisuus on myytti 109 s.
Pitkäkangas, Elina: Hukan perimät (Kuura #0.5) 363 s.
Milton, Giles: Maailma on outo: 101 eriskummallista historiallista tapahtumaa 400 s.
Wilder, Laura Ingalls: Pieni talo suuressa metsässä (Pieni talo #1) 194 s. [U]
Jansson, Tove: Nukkekaappi ja muita kertomuksia 121 s. (e-kirja)
Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Väärän kissan päivä 342 s.
Ahonen, Katriina: Suon takana aarniometsä
Jansson, Tove: Muumipeikko ja pyrstötähti (Muumit #2) 150 s. [U]
Ibsen, Henrik: Nukkekoti 123 s.
Thomas, Angie: Mun vuoro 11h 55min [K]
Strömquist, Liv: Kielletty hedelmä 143 s.
kotimaisia: 8
käännöskirjoja: 9
omasta hyllystä: 4
kirjastosta: 11
muualta: 2
John Greenin veli Hank on ollut minulle tuttu lähinnä vain veljesten Vlogbrothers-youtubekanavalta, mutta hänen esikoisteoksensa Ihan mieletön juttu kiinnosti silti. Kirja kertoo kaksikymppisestä Aprilista, joka yöllä töistä lähtiessään törmää mystiseen, suuren robottipatsaaseen. Hetken mielijohteesta hän pyytää ystävänsä Andyn kuvaamaan robottia videolle. Videolla April nimittää patsasta Carliksi, eikä hän osaa arvata, että kun Andy lataa videon nettiin, somejulkisuus räjähtää käsiin. Carleja on nimittäin ilmestynyt joka puolelle maailmaa, eikä niiden alkuperästä ole mitään tietoa. Pian käy ilmi, että Carleihin liittyy paljon muutakin kummallista, eikä Aprilin, Andyn tai Aprilin tyttöystävä Mayan elämä ole enää entisellään. En oikein tiedä, mitä kirjalta odotin, mutta se yllätti minut positiivisesti! Vaikka en ole mikään scifin ylin ystävä, tämän kanssa viihdyin. Ehkä tämä on jonkinlaista pehmoscifiä, mutta scifiksi luokiteltavaa mielestäni kuitenkin! Kuitenkin tämä on scifi-elementeistään huolimatta yllättävän realistinen, mikä lisää kirjan viehätystä. Jos vastaavat tapahtumat tapahtuisivat tässä ja nyt, ihmiset reagoisivat siihen todennäköisesti samalla tavalla. Realistisuudesta huolimatta tarina ottaa välillä todella absurdeja kierroksia, ja naurahtelinkin usein ääneen. April on todella raskas ja rasittava päähenkilö, mutta juuri siksi niin kiinnostava! Carlien arvoituksen ratkaiseminen puolestaan muistuttaa jossain määrin jopa Christie-tyyppistä mysteeriä, ainoana erona vain se, että kukaan, edes April, ei tiedä arvoituksen ratkaisua. Lopun cliffhangerkin koukuttaa, toivottavasti toinen osa ilmestyy suomeksi pian! (Epäilen, että tämä saattaa kaikessa teknisyydessään olla minun kielitaidolleni liian haastava luettavaksi alkukielellä...) Lukiessani tosin pohdin, kuinka sosiaalisen median kuvailu ikääntyy, mutta tässä ajassa somejulkisuus ja sen sivuilmiöt tuntuivat todenmukaisilta ja aidoilta.
(Ärsytti muuten suunnattomasti takakannen vertailu John Greeniin! Veljekset kirjoittavat niin erilaisia kirjoja, että vertailu ei ole mielekästä, ja John Green on itsekin sanonut, ettei näe Hankia minkäänlaisena kilpailijana itselleen...)
Elokuussa sain loppuun "kesäprojektini", eli Koirahullun päiväkirja -sarjan uusintaluvun. Viimeinen osa, Pentukuumetta, käsittelee nimensäkin mukaan pentuaihetta, Ulla on nimittäin päättänyt teettää Daralla pennut ja käynyt tuumasta toimeen. Pentuihin liittyy kuitenkin paljon enemmän työtä kuin Ulla osaa odottaa: ei riitä, että ne saadaan onnellisesti maailmaan, niille täytyy myös löytää sopivat omistajat, mikä on aivan oma työmaansa. Ymmärrettävästi kirja pyörii hyvin tiiviisti pentujen ympärillä, eikä mielestäni yllä aivan siihen rimaan, jonka pari viimeisintä osaa asettivat. Kyseessä on kuitenkin hyvin menevä ja viihdyttävä kirja, jonka luin yhdeltä istumalta. Koirahullun päiväkirja on pienestä ajoittaisesta haparoinnista kuitenkin oikein hyvä sarja, ja Ullan ja Daran edesottamuksista olisi ollut hauskaa lukea vielä lisää. Toisaalta arvostan, että Meripaasi osasi lopettaa sarjan ajoissa. Seuraavaksi kiinnostelisi kovasti lukea Meripaaden Kisse-sarja, joka on itsenäinen jatko-osa Koirahulluille. Ensimmäisen osan luin joskus vuosia sitten, mutta sarjan loppuun lukeminen jostain syystä jäi.
Viime kuussa sain niin ikäään luettua loppuun Kaksosauringot-trilogian. Edellinen osa Seleesian näkijä oli melkoinen meh-kokemus, joten odotukset olivat melko matalalla myös päätösosa Nefrin tytärtä kohtaan. Yllätyin kuitenkin positiivisesti! Kolmas osa alkaa suurin piirtein siitä, mihin Seleesian näkijä jäi: Aleia on kaapattu ja matkalla kohti Thelluriaa, ja Corildon ja muut seleesit ovat lähteneet hänen peräänsä. Nefrin tytär ei täysin päässyt eroon niistä ongelmista, jotka edellisiä osia vaivasivat, sillä vaikeita henkilöiden, paikkojen, esineiden ja lajijen nimiä oli edelleen todella paljon, ja mielestäni monia tärkeitä asioita ei selitetty tarpeeksi. Kankean alun jälkeen tarina lähti kuitenkin vetämään paremmin kuin edellisessä osassa, ja hahmojen kohtalot jaksoivat kiinnostaa enemmän. Aleian mysteerikin selviää viimein, ja vaikka se olikin ehkä aavistuksen ennalta-arvattava, se oli kuitenkin lukijaa tyydyttävä ratkaisu. Olin myös hyvin tyytyväinen siihen, että eräs mahdollinen pariskunta ei päätynyt yhteen :D Tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa oli myös kiinnostavaa lukea ihmisten rasismista ja ennakkoluuloista seleesejä kohtaan. Tämä on hyvä esimerkki sitä, miten fantasian keinoin voi käsitellä todellisen maailman ongelmia. Viimeisen osan ansiosta sarja saa minulta kokonaisuutena suopeamman arvion, mutta suosikikseni se ei nouse.
Pari vuotta sitten luin Zafónin Tuulen varjon, jonka maagisesta tunnelmasta nautin, joten Marina lähti kirjastosta mukaan, koska toivoin tunnelman olevan samanlainen. (Samaan aikaan myös tahdoin Helmet-haasteen kohdan suoritettua!) Marinan päähenkilö on Oscar, joka hetken mielijohteesta pujahtaa sisään hylätyltä näyttävään taloon ja tutustuu siellä ikäiseensä Marina-tyttöön ja tämän sairastelevaan leski-isään. Marina ja Oscar alkavat selvittää yhdessä mysteeriä, johon liittyvät nimetön hauta, surupukuinen nainen ja hylättyjä rakennuksia. Mysteerin selvittäminen ottaa kuitenkin nopeasti yhä kauheampia kierroksia, kun tapaukseen liittyvät ihmiset alkavat kuolla. Viihdyin kirjan parissa mainiosti! Zafónin Barcelona on lumoava paikka, jonka mystiseen tunnelmaan lukijana mielelläni sukelsin. Tarinakin oli kiehtova, ja vaikka siinä olikin paljon samaa kuin Tuulen varjossa, se oli vähemmän monimutkainen, mikä oli hyvä asia: muistin tuskailleeni Tuulen varjon kanssa sitä, että useissa eri aikatasoissa kulkeva ja polveileva tarina oli välillä todella haastava hahmottaa. Kuitenkin jokin jäi mielestäni kirjasta puuttumaan. Ehkä pieni tarinan ennalta-arvattavuus häiritsi, ehkä se, että Marina tuntui liian täydelliseltä minun makuuni. Toki tarinaa kertoo Marinaan aikoinaan ihastunut Oscar, mutta Marina jäi silti mielestäni pelkästään kauniiksi ja älykkääksi kiiltokuvaksi, jossa ei ollut mitään sisältöä. Huomasin myös ärsyyntyväni siitä, että sekä Tuulen varjossa (muistaakseni ainakin) että Marinassa liittyy joihinkin henkilöihin epämuodostumia, erityisesti kasvoissa, mikä on hieman kyseenalaista, kun nämä henkilöt ovat yleensä salaperäisiä, pelottaviakin, eikä heidän moraalisesta kannastaan ole täyttä varmuutta. Toisaalta molemmat teokset ovat tunnelmaltaan jonkin velkaa goottilaiselle kauhukirjallisuudelle, joissa epämuodostumiin perustuva kauhu oli tavallista, mutta minulle tämä tuntui lukiessa inhottavalta. Näistä asioista huolimatta Marina oli kivaa kesälukemista, mutta tykkäsin kyllä Tuulen varjosta enemmän.
Niin ikään kaksi vuotta sitten luin Magdalena Hain Haisevan käden, joka sisälsi varhaisnuorille suunnattuja kauhutarinoita. Paitsi että yllätyin kirjan sisällöstä positiivisesti, se toi myös mieleen kivoja lapsuusmuistoja. (Kuulostipa hassulta sanoa näin tällaisen kirjan yhteydessä :D) Siksi jatko-osa Kuolleiden kirja oli ehdottomasti lukulistallani! Tartuin kirjaan innokkaasti, mutta ikävä kyllä jouduin hieman pettymään. Vaikka kirjassa on monia hyviä novelleja, ne eivät samalla tavalla saaneet minua oikeasti pelkäämään kuten ensimmäisen osan tarinat, vaikka tässäkin oli tietenkin useampia vähän karmivia juttuja. Jotenkin tuntui, että tässä ehkä käsiteltiin enemmän reaalimaailman ongelmia, kuten kiusaamista ja uusperheen ongelmia, mikä on myös tärkeää, mutta kauhu jäi monissa novelleissa hieman paitsioon. Lempinovellejani olivatkin vähän kummalliset ja vinksahtaneet tarinat, kuten Äitini vihasi voikukkia ja Nuku rauhassa. Päätön hirvimies oli kivalla tyylillä kirjoitettu, ja Kepponen oli sairas ja oksettava, mutta ainakin se jäi elävästi mieleen. (Edelleen meinaa tulla vähän paha olo, kun ajattelen kyseistä novellia.) Myös Korppikesä, Viimeinen bussi ja Naarmu olivat novelleja, joista kovasti tykkäsin.
Minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Sex Pistolsiin, mutta Nancy-teoksen (kultti?)klassikkostatus kiinnosti. Sex Pistolsin basisti Sid Viciousin tyttöystävänä tunnettu Nancy Spungen kuoli vain 20-vuotiaana, kun hänet puukotettiin Chelsea-hotellin vessaan. Teosta syytettiin Viciousia, joka kiisti syytteet ja kuoli itsekin vain vähän myöhemmin yliannostukseen. Nancyn äiti Deborah kirjoitti kirjan tyttärestään, kun kyllästyi siihen, että lehdistö esitti Nancyn pelkkänä tyhjäpäisenä, huumeita käyttävänä tyttönä. Pohdin kirjaa lukiessani sitä, kuinka luotettavana pidän Deborahin narratiivia tyttärestään: sokeuttaako läheinen ihmissuhde, puhumattakaan siitä, mikä on ollut todellinen motiivi kirjan kirjoittamiseen. Kuitenkin mitä pidemmälle kirjaa kuin, sitä enemmän luotin äidin sanaan tyttärestään, sillä Spungen ei kaunistele Nancyn käytöstä. Nancy oli nimittäin vastasyntyneestä asti todella hankala, ja hänen vanhempansa ja sisarukset olivat todella kovilla hänen kanssaan. Tarina on todella surullinen. Lukiessani kirjaa en voinut olla miettimättä, olisiko tilanne ollut toinen, jos Nancy olisi saanut apua ja diagnoosin esimerkiksi skitsofreniastaan ajoissa. Olisiko elämä ollut tällaisessa tilanteessa helpompaa niin Nancylle itselleen kuin hänen perheelleen? Nancy oli kuitenkin hyvin älykäs tyttö, mutta muiden ihmisten kanssa toimeen tuleminen oli hänelle äärimmäisen vaikeaa. Myöskään 1960-70-lukujen mielenterveysongelmia vahvasti stigmatisoiva ilmapiiri (joka onneksi on ainakin jonkin verran lientynyt) ei ainakaan helpottanut Spungenin perheen elämää ja yrityksiä hakea apua. Deborah Spungen sanoo kirjassaan tienneensä jo pitkään, ettei Nancy tule elämään kovin vanhaksi. Myös Nancy itse totesi, ettei elä yli 20-vuotiaaksi, mutta tapa, jolla Nancy kuoli, oli todella raaka ja siitä seuraava julkisuus perheelle todella raskasta. Nancy on kirja, joka jäi mieleeni hyvin. Se ei ehkä ollut yhtä shokeeraavaa luettavaa kuin mahdollisesti aikaisemmille sukupolville (esimerkiksi huumeiden käyttö nähtiin vain äidin silmien kautta, eikä Nancyn omia kokemuksia siitä varsinaisesti kuvattu), mutta teki minut kuitenkin surulliseksi, vihaiseksi ja turhaantuneeksi. (Sitä vain ihmettelin, että miksi ihmeessä Nancy-nimisen kirjan kannessa on kuva vain Sex Pistolsista, eikä Nancysta itse? Vaikka Nancy tulikin tunnetuksi bändin kautta, tämä on Nancyn tarina, ja Sex Pistols esiintyy kirjassakin vasta loppupuolella.)
Sarah Andersonin sarjakuvia olen nähnyt todella paljon netissä pyöriessäni. Aikuisuus on myytti -albumi oli kulkeutunut meille kirjastosta ja se lykättiin minulle käteen saatesanoilla: "tulit mieleen." En tiedä, pitäisikö olla otettu vai vähän loukkaantunut :D Andersonin sarjakuvien päähenkilö on epäsosiaalinen, tykkää syödä herkkuja ja nukkua päiväunia, eikä aina toimi niinkuin yhteiskunta odottaa "oikean aikuisen" toimivan. Tykkään kovasti piirrostyylistä, ja vaikka osa stripeistä olikin tuttuja ennestään, naurahtelin useamman kerran ääneen. Vähän kuitenkin vierastin välillä joissain stripeissä esiintyvää huumoria, jota saatiin esimerkiksi päähenkilön lihomisesta ja herkuttelusta. Mielestäni tämä ei ollut erityisen hyvää huumoria, ja se jättikin albumista vähän pahan maun suuhun, vaikka useat jutut kirjassa olivatkin hauskoja.
Pidin todella paljon Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogiasta, joten tänä keväänä ilmestynyt esiosa kiinnosti todella paljon. Esiosa alkaa noin 10 vuotta ennen Kuura-trilogian tapahtumia, kun ihmissusia metsästävä Jahti-järjestön talvinen keskiyönkomennus menee traagisesti pieleen. Ryhmästä jäävät henkiin vain kokenut jääkäri Väinö ja ensimmäisellä komennuksellaan ollut nuori Alexander, ja molemmat saavat hukkien hyökkäyksessä lykantropiaviruksen. Heistä tulee yhdessä yössä lainsuojattomia, ja kirja kertookin siitä kuinka he ja heidän läheisensä tottuvat uuteen tilanteeseen. Kuura-trilogia oli mielestäni sen verran vahva ja omilla jaloillaan seisova kokonaisuus, ettei esiosalle periaatteessa ollut tarvetta. Tykkäsin esiosasta tästä huolimatta! Kun Kuura keskittyi teini-ikäisten päähenkilöiden ihmissuhdesotkuihin ja oman navan ympärillä pyöriviin draamailuihin, Hukan perimissä käsitys hukka-Suomesta laajenee, kun näkee, miten lykantropia vaikuttaa aikuisiin. (Ei sillä, tykkäsin kyllä siitä teinidraamailustakin!) Myös alkuperäisen trilogian sivuhahmojen tarinat saavat vähän enemmän lihaa luiden päälle tämän kirjan myötä. Erityisen paljon tykkäsin tässä Väinön vaimosta Ellasta, joka sai kirjan myötä paljon enemmän persoonallisuutta ja syveni hahmona todella paljon, alkuperäisessä trilogiassa hän nimittäin jäi aika kaukaiseksi hahmoksi. Sen sijaan Alexanderista en voi edelleenkään sanoa pitäväni, mutta ainakin hänen toimintansa Kuurassa sai nyt lisää sävyjä. Marjateran kulttiin liittyvä sivujuoni ei mielestäni oikein toiminut. Se oli itsessään kiinnostava ja kiehtova tarina, mutta mielestäni se ei istunut kunnolla kirjan maailmaan ja tuli jotenkin puskista. Jos olisin lukenut vain tästä kultista kertovan kirjan, olisin varmastikin pitänyt siitä, mutta tämän kirjan maailmassa se tuntui jotenkin oudolta ja irralliselta. Myös jotkut anakronismit häiritsivät melkoisesti, vaikka kyseessä olikin vaihtoehtohistoria. Näistä valituksista huolimatta kyseessä oli oikein vetävä teos, joka oli kiva lisä Kuura-trilogian maailmaan. Tykkäsin, kuinka viimeisessä luvussa viitattiin jo varsinaisen trilogian tapahtumiin.
Olen lukenut useamman osan Atena-kustantamon julkaisemaa "sarjaa", jossa kuvaillaan erilaisia historiallisia sattumuksia milloin mistäkin näkökulmasta: esimerkiksi Maailmassa on virhe kertoo historiallisista epäonnistumisista ja Maailman pisin pajunköysi oikoo harhakäsityksiä ja sitkeitä myyttejä. Maailma on outo puolestaan kertoo kummallisista sattumuksista ja tapahtumista, joista ihmiset eivät välttämättä tiedä. Mielestäni Maailma on outo on ehdottomasti "sarjan" kirjoista paras! Kirjaan on valittu todella kiinnostavia tapahtumia, jotka ovat vielä kirjoitettu hauskasti. Vaikka joitain tuttujakin juttuja kirjassa oli, opin siitä myös jotain uusia asioita. Muutamat asiat kuitenkin häiritsivät minua todella paljon. Ensinäkin lähes kaikki tarinat joko sijoittuivat länsimaihin tai länsimaalaiset olivat tarinan toimijoita, mitkä tekivät niistä tietyltä osin todella yksipuoleisia. Lisäksi sattumukset olivat suurimmaksi osaksi modernimpaa historiaa, 1800-lukua vanhempia tarinoita ei juurikaan ollut. Mietin myös sitä ratkaisua, että tarinat oli jaoiteltu aihepiirin mukaan (esimerkiksi sotatarinat ja rikosjutut), eikä kirjoitettu kronologisessa järjestyksessä. Omasta mielestäni tämä tapa oli virkistävä, mutta mietin, voiko se olla jollekulle muulle haastava, jos epäkronologinen järjestys vaikeuttaa tapahtumien hahmottamista suuremmassa kuvassa. Kivaa historiaviihdettä kirja kuitenkin oli! Jos joku väittää, että historia on tylsää, kannattaa hänen lukea tämä kirja :)
Minun oli tarkoitus lukea kesällä Pieni talo preerialla -sarja uudelleen, mutta Koirahullun päiväkirjojen tahkoaminen vei huomion niiltä :D Totesin kuitenkin, että sarjan lukeminen ei niinkään ole vuodenajasta kiinni, joten tartuin ensimmäiseen osaan sitten elokuussa. Pieni talo suuressa metsässä on ehkä sarjasta se osa, jonka olen lukenut kaikista useimmin, joten se oli kokonaisuudessaan hyvin mielessäni, vaikka edellisestä lukukerrasta on monia vuosia aikaa. (Luulen, että näin on, vaikka Pieni talo preeriallakin on tullut luettua monta monituista kertaa!) Ensimmäisessä osassa Laura on viisivuotias tyttö, joka asuu, kuten kirjan nimestä voi päätellä, suuressa metsässä perheensä kanssa. Elämä on yksinkertaista, muttei helppoa: kaikki täytyy tehdä itse. Kirja sisältääkin tarkkoja kuvauksia esimerkiksi lihan savustamisesta ja juuston valmistamisesta. Kirja on hyvin episodimainen ja se oikeastaan kuvaa vain Ingallsin perheen elämää metsässä. Tämä oli yhtä sympaattinen ja herttainen kuin lapsenakin luettaessa! (Mielestäni tarkat kuvaukset Ingallsien elämästä eivät olleet tylsiä pienenäkään, enemmänkin kiehtovia 2000-luvun kaupunkilaislapselle :D) Perheen suurimmat vaikeudet ovat vasta edessäpäin, ja tässä vaiheessa annetaan elämän kulkea omalla painollaan. Elämässä on joitain pieniä murheita, kuten tylsät sunnuntait tai sisaruskateus, mutta toisaalta serkkujen kanssa leikkiminen jouluna lumessa tai vaahterasiirappitanssiaiset isoisän luona tuovat riemua lasten arkeen. Sekä joulu- että tanssiaisluku olivat muuten lemppareitani nuorempana <3 Jatkan ilolla seuraavan osan pariin, jahka saan sen käsiini: tämä sarja on nimittäin niitä kirjoja, jotka jätin (väliaikaisesti) kotikotiin, kun minun täytyi valikoida ne kirjat, jotka ottaisin mukaan opiskelukaupunkiin...
Tove Janssonin aikuisille suunnattu tuotanto ei ole minulle kovin tuttua, olen aikaisemmin lukenut vain Kesäkirjan ja muutamia novelleja. Minulle kuitenkin vinkattiin luettavaksi Suuri matka -novellia, koska vinkkaajan mielestä se muistutti erästä tekstiäni. Päädyin lukemaan novellin Bookbeatin e-kirjaversiosta Nukkekaapista, ja novellin luettuani totesin, että voisin lukea kokoelman loppuunkin. Kirja oli minulle kuitenkin jotenkin raskas lukukokemus, vaikka joistain novelleista pidin kovastikin. Osasin odottaa sitä, etteivät novellit tarjoa pelkkää muumimaista onnea ja auvoa, mutta jokainen novelli oli jotenkin synkkä ja päähenkilöt melko ikäviä ihmisiä, ja kun sellaisia luki monta putkeen, jäi itsellekin jotenkin ikävä ja synkkä olo. Toisaalta mietin myös, oliko e-kirja-muoto kohdallani väärä valinta tälle kirjalle. Olisiko paperikirja antanut tarinoille enemmän tilaa hengittää? Oli miten oli, nautin näissä novelleissa Janssonin taidosta kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin ja yksinkertaistenkin asioihin lumoavan tarkkaan kuvailuun. Se on ehdottomasti eräs lempiasiani Janssonin kirjoissa! Lukiessani pohdiskelin myös sitä, mahtavatko jotkut novellit, esimerkiksi Suuri matka ja Sarjakuvapiirtäjä, pohjautua Janssonin omiin kokemuksiin. Lempinovellejani tässä synkässä kokoelmassa olivat Nukkekaappi, Aikakäsite, Lokomotiivi, Muisto uudesta maasta, White lady, Päärooli, Kukkalapsi ja Suuri matka.
Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin teos Väärän kissan päivä ehti odotella hyllyssäni hyvän tovin, ennen kuin siihen sain aikaiseksi tarttua. Kirja on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu kuvitteellisen Marrasvirran kaupungin festivaalipäivään. Kaarna-niminen mies (jonka etunimeä ei koskaan kerrota) joutuu jättämään perheensä jäätelöbaariin, kun kaupungin hoitokodista soitetaan, että hänen demenitaa sairastanut äitinsä on kuollut. Pian käy kuitenkin ilmi, että äiti on elossa uuden ihmelääkkeen ansiosta. Äiti on kuitenkin ehtinyt karata hoitokodista festivaalivilinään, ja Kaarnan täytyy lähteä etsimään äitiään. Enempää en kirjan juonesta viitsi sanoa, sillä en tahdo spoilata mitään. Kirja käsittelee todella mielenkiintoisia muistamiseen, unohtamiseen ja identiteettiin liittyviä kysymyksiä ja ideoita, mutta se ei ollut kuitenkaan yhtä raskas kuin Sielut kulkevat sateessa, joka kävi pitkissä pohdinnoissaan välillä vähän suon tarpomiseseksi. Väärän kissan päivässä tuntui välillä siltä, että itse tarinaa tärkeämpää olivat juurikin nämä muistamisen teemat ja tarinan absurdi, karnevalistisessaan tunnelmassaan vähän pelottava ja painajaismainenkin tunnelma. Pidän Jääskeläisen teoksissa erityisesti siitä, miten niiden maailma on aina jotenkin vähän vinksallaan, mutta henkilöt eivät kiinnitä arkisiin vinksahduksiin mitään huomiota. Vaikka olen lukenut Jääskeläisen muutkin kirjat, tapa, jolla kirjailija nyrjäyttää lukijansa aivot yllättää joka kerta. Väärän kissan päivän lopputwisti oli sellainen, että minun täytyi mennä lukemisen jälkeen pitkälleen pimeään huoneeseen, koska aivoni menivät niin pahasti solmuun. Vielä seuraavanakin päivänä lukemisen jälkeen en voinut ajatella juurikaan muuta kuin kirjaa ja sen loppuratkaisua. Väärän kissan päivä ei ehkä ole aivan suosikki-Jääskeläiseni, mutta oli se kyllä kaikin puolin kova!
Myös Katriina Ahosen runokokoelma Suon takana aarniometsä ehti odotella hyllyssäni pari vuotta ennen kuin sen luin. Ahosen lastenrunot ovat olleet minulle tuttuja, mutta Suon takana aarniometsä on kirjailijan ensimmäinen aikuisille suunnattu runokokoelma. Runot käsittelevät esimerkiksi luontoa, lapsia ja ikääntymistä. Toisin kuin Ahosen lastenrunoissa, näissä runoissa muoto on vapaampi. Jotkut runot eivät koskettaneet minua juurikaan, ja esimerkiksi Senioriräppi oli melko kaukana omalta mukavuusalueeltani, mutta tästä kirjasta löytyi kuitenkin useita hienoja ajatuksia ja sanoja, jotka kolahtivat, jotkut jopa niin, että vähän itketti lukiessa. Luin kokoelman eräänä hyvin sateisena lauantaina, ja se sopi tunnelmaan täydellisesti. Runot eivät ole turhan vaikeita, mitä tällainen yhä hieman haparoiva runonlukija arvostaa kovasti! (Sivuhuomio: tunnen kirjailijan, mikä todennäköisesti vaikuttaa mielipiteeseeni teoksesta hieman, mutta tämä on kuitenkin rehellinen mielipiteeni.)
Muumien uusintaluku jatkui Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan myötä. Luin kirjan viimeksi vuonna 2014, kun yritin lukea kaikki Muumit Janssonin juhlavuoden kunniaksi. (Tavoite jäi kananlennoksi, kuten olen jo aikaisemmin sanonut.) Heti alkutekijöissä hämmennyin, kun kirjassa ei ollutkaan lainkaan muistamaani silkkiapinaa, mikä sai minut googlettamaan ja tutkimaan asioita. Selvisikin, että Jansson itse muokkasi kirjaa yhteensä kolme kertaa, ja aikaisemmin lukemani suomennos perustuu toiseen versioon. Tämä nyt lukemani (ja myös omistamani) painos sen sijaan on tarkistettu suomennos, joka on tehty Janssonin viimeisen version pohjalta, jolloin siitä puuttuu kokonaan esimerkiksi silkkiapina. (Wikipedia-artikkeli tässä!) Tämän minulle uuden suomennoksen lukeminen häiritsi jonkin verran lukuelämystäni, sillä vertasin tätä versiosta jatkuvasti hämäriin muistikuvaani aikaisemmin lukemastani versiosta, jolloin keskityin enemmän mahdollisiin muutoksiin kuin itse tarinaan. Jos tämän piirteen lukukokemuksesta unohtaa, oli tarina oikein sympaattinen ja herttainen! Vaikka maailmanloppu lähestyy Muumilaaksoa, ja se on ahdistavaa laakson asukkaille, on tunnelma kuitenkin lastenkirjamaisen lämmin: maailmanlopun edelläkin voi tanssia ja juhlia, ja Muumimamma odottaa kakun kanssa kotona. Toisaalta aikuisempana lukiessa ja tarinan taustat tietäessä kirjaan sai kivaa uutta kulmaa, kun näki selkeämmin pyrstötähden metaforana sodalle. Huomasin myös, että Niisku on rasittava sovinisti myös kirjassa, eikä vain tv-sarjassa :D Kiehtoo kyllä mennä sarjassa eteenpäin, myöhempien osien lukemisesta aivan todella pitkä aika!
Nukkekodin luin lähes vain Helmet-lukuhaasteen vuoksi, mutta se yllätti minut positiivisesti! Näytelmä kertoo Nora ja Torvald Helmerin avioliitosta, joka kohtaa kriisin. Torvald haluaisi, että Nora olisi hänen sievä pieni nukkevaimonsa, joka hoitaisi kotia ja lapsia valittamatta. Noralla on kuitenkin salaisuuksia, joista hänen miehensä ei tiedä, ja muutaman päivän sisään ne eskaloituvat entisestään. Siihen nähden, että lähes kaikki näytelmän tapahtumat tapahtuvat pelkästään henkilöiden päässä ja tapahtumat ovat suurimmaksi osaksi pelkkää puhumista, tunnelma on todella intensiivinen ja mukaansatempaava. Ymmärrän hyvin, miksi tämä näytelmä aiheutti ilmestyessään kohun ja keskustelun naisen asemasta, sillä ikävä kyllä teemat ovat jossain mielessä ajankohtaisia edelleen, minkä vuoksi näytelmä tuntuu yhä tuoreelta, vaikka onkin peräisin 1800-luvun lopusta. Noran hahmo on todella kiehtova, ja onkin kiinnostavaa pohtia, mikä hänet lopulta ajoi ratkaisuunsa: pidemmän ajan turhautuminen vai hetken oivallus? Vaikka en ole kovin tottunut näytelmien lukija, Nukkekodista pidin kovasti!
Angie Thomasin Viha jonka kylvät oli parhaita viime vuonna lukemiani kirjoja, joten myös hänen toinen teoksensa Mun vuoro kiinnosti kovasti. Olisin teokseen tutustunut jossain vaiheessa muutenkin, mutta tänä kesänä yltynyt Black lives matter -liike toimi kipinänä lukea kirja juuri nyt. Mun vuoro kertoo nuoresta Brista, joka unelmoi räppärin urasta. Hänen edesmennyt isänsä oli kuuluisa räppäri, ja Bri tahtoo jatkaa hänen jalanjäljissään. Ei ole kuitenkaan helppoa tavoitella unelmiaan getossa, varsinkin, kun Brin äidiltä menee äkkiä työpaikka alta ja perhe uhkaa joutua kodittomaksi. Elämää ei todellakaan helpota huumediileritädin epäilyttävät bisnekset, koulun rasistinen ilmapiiri, puhumattakaan Brin omista ihmissuhdesotkuista. Vaikka en tiedä hiphop- ja räp-kulttuurista juuri mitään, eikä se minua myöskään ihmeemmin kiinnosta, pidin kirjasta silti! Ymmärrettävästi räp-asiat ovat etusijalla tarinassa, mutta siinä on paljon muutakin sisältöä. Kirjaa kuunnellessa ei voinut kuin ihmetellä, miten huonosti Yhdysvalloissa edelleen kohdellaan ei-valkoista väestöä. Ei tilanne ole juuri missään muuallakaan valkoisen valtaväestön maassa, Suomessakaan, sen parempi, mutta tuntui uskomattomalta, että kouluun piti kulkea metallinpaljastimen läpi. Koulun vartijoiden käytös muistutti minua uutisista, joita olin nähnyt Yhdysvaltojen poliisiväkivallasta. Thomasin kirjat ovat äärimmäisen tärkeitä, ja mielestäni jokaisen maailman ihmisen tulisi lukea ne. Kirja ei mielestäni ollut yhtä tajunnanräjäyttävän hyvä kuin Viha jonka kylvät. Oli epäreilua verrata näitä kahta kirjaa keskenään, koska ne olivat kuitenkin niin erilaisia, mutta en voinut olla tekemättä niin väkisinkin, sillä Thomasin edellinen teos oli minulle niin vahva ja mieleenjäävä lukukokemus. Hauska yksityiskohta on muuten se, että vaikka nämä kaksi kirjaa eivät liity millään tavalla toisiinsa, Bri asuu samalla asuinalueella kuin Viha jonka kylvät -kirjan Starr, ja Mun vuorossa viitataan toisinaan "siihen poikaan, joka ammuttiin" ja siitä seuranneisiin mellakoihin. Ilkka Rekiaron suomennos ei myöskään mielestäni toiminut yhtä hyvin kuin edellisen kirjan suomennos, jonka oli tehnyt Kaijamari Sivill, vaikka ei missään nimessä huono ollutkaan. Mielestäni oli kuitenkin tosi kivaa, että kirjan luki ei-valkoinen nainen (Rebekka Kuukka)!
Liv Strömquistin feministiset sarjakuvat ovat olleet lukulistallani jo hyvän aikaa. Kielletty hedelmä kertoo asiasta, joka kutsutaan "naisen sukupuolielimeksi": kyseessä on elin jota on kunnioitettu ja pelätty, ja jota yhteiskunta (eli lähinnä miehet) ovat yrittäneet vuosikausia kontrolloida, vähätellä ja piilottaa. Vaikka kyseessä on tietokirja, sävy on kirpeän humoristinen, ja nauroinkin ääneen monta kertaa kirjaa lukiessani. Tykkäsin kovasti siitä, että kirjassa oli lähdeviitteet! Totta kai tämä on tietokirjassa tärkeää, mutta jotenkin en ollut tullut ajatelleeksi, että sarjakuvassakin voisi olla lähdeviitteet! Asia, mistä en kirjassa pitänyt, oli sarjakuvan tekstaus, joka oli mielestäni jotenkin raskasta lukea. Kielletty hedelmä ei välttämättä tuonut minulle kovin paljoa varsinaista uutta tietoa (jotain kylläkin), mutta runnoi kyllä jotain ajatuksia uusiksi ja herätti myös aivan uusia oivalluksia. Mielestäni tämäkin on sellainen kirja, joka kaikkien pitäisi lukea, oli oma sukupuoli sitten mikä tahansa!
(Ärsytti muuten suunnattomasti takakannen vertailu John Greeniin! Veljekset kirjoittavat niin erilaisia kirjoja, että vertailu ei ole mielekästä, ja John Green on itsekin sanonut, ettei näe Hankia minkäänlaisena kilpailijana itselleen...)
Elokuussa sain loppuun "kesäprojektini", eli Koirahullun päiväkirja -sarjan uusintaluvun. Viimeinen osa, Pentukuumetta, käsittelee nimensäkin mukaan pentuaihetta, Ulla on nimittäin päättänyt teettää Daralla pennut ja käynyt tuumasta toimeen. Pentuihin liittyy kuitenkin paljon enemmän työtä kuin Ulla osaa odottaa: ei riitä, että ne saadaan onnellisesti maailmaan, niille täytyy myös löytää sopivat omistajat, mikä on aivan oma työmaansa. Ymmärrettävästi kirja pyörii hyvin tiiviisti pentujen ympärillä, eikä mielestäni yllä aivan siihen rimaan, jonka pari viimeisintä osaa asettivat. Kyseessä on kuitenkin hyvin menevä ja viihdyttävä kirja, jonka luin yhdeltä istumalta. Koirahullun päiväkirja on pienestä ajoittaisesta haparoinnista kuitenkin oikein hyvä sarja, ja Ullan ja Daran edesottamuksista olisi ollut hauskaa lukea vielä lisää. Toisaalta arvostan, että Meripaasi osasi lopettaa sarjan ajoissa. Seuraavaksi kiinnostelisi kovasti lukea Meripaaden Kisse-sarja, joka on itsenäinen jatko-osa Koirahulluille. Ensimmäisen osan luin joskus vuosia sitten, mutta sarjan loppuun lukeminen jostain syystä jäi.
Viime kuussa sain niin ikäään luettua loppuun Kaksosauringot-trilogian. Edellinen osa Seleesian näkijä oli melkoinen meh-kokemus, joten odotukset olivat melko matalalla myös päätösosa Nefrin tytärtä kohtaan. Yllätyin kuitenkin positiivisesti! Kolmas osa alkaa suurin piirtein siitä, mihin Seleesian näkijä jäi: Aleia on kaapattu ja matkalla kohti Thelluriaa, ja Corildon ja muut seleesit ovat lähteneet hänen peräänsä. Nefrin tytär ei täysin päässyt eroon niistä ongelmista, jotka edellisiä osia vaivasivat, sillä vaikeita henkilöiden, paikkojen, esineiden ja lajijen nimiä oli edelleen todella paljon, ja mielestäni monia tärkeitä asioita ei selitetty tarpeeksi. Kankean alun jälkeen tarina lähti kuitenkin vetämään paremmin kuin edellisessä osassa, ja hahmojen kohtalot jaksoivat kiinnostaa enemmän. Aleian mysteerikin selviää viimein, ja vaikka se olikin ehkä aavistuksen ennalta-arvattava, se oli kuitenkin lukijaa tyydyttävä ratkaisu. Olin myös hyvin tyytyväinen siihen, että eräs mahdollinen pariskunta ei päätynyt yhteen :D Tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa oli myös kiinnostavaa lukea ihmisten rasismista ja ennakkoluuloista seleesejä kohtaan. Tämä on hyvä esimerkki sitä, miten fantasian keinoin voi käsitellä todellisen maailman ongelmia. Viimeisen osan ansiosta sarja saa minulta kokonaisuutena suopeamman arvion, mutta suosikikseni se ei nouse.
Pari vuotta sitten luin Zafónin Tuulen varjon, jonka maagisesta tunnelmasta nautin, joten Marina lähti kirjastosta mukaan, koska toivoin tunnelman olevan samanlainen. (Samaan aikaan myös tahdoin Helmet-haasteen kohdan suoritettua!) Marinan päähenkilö on Oscar, joka hetken mielijohteesta pujahtaa sisään hylätyltä näyttävään taloon ja tutustuu siellä ikäiseensä Marina-tyttöön ja tämän sairastelevaan leski-isään. Marina ja Oscar alkavat selvittää yhdessä mysteeriä, johon liittyvät nimetön hauta, surupukuinen nainen ja hylättyjä rakennuksia. Mysteerin selvittäminen ottaa kuitenkin nopeasti yhä kauheampia kierroksia, kun tapaukseen liittyvät ihmiset alkavat kuolla. Viihdyin kirjan parissa mainiosti! Zafónin Barcelona on lumoava paikka, jonka mystiseen tunnelmaan lukijana mielelläni sukelsin. Tarinakin oli kiehtova, ja vaikka siinä olikin paljon samaa kuin Tuulen varjossa, se oli vähemmän monimutkainen, mikä oli hyvä asia: muistin tuskailleeni Tuulen varjon kanssa sitä, että useissa eri aikatasoissa kulkeva ja polveileva tarina oli välillä todella haastava hahmottaa. Kuitenkin jokin jäi mielestäni kirjasta puuttumaan. Ehkä pieni tarinan ennalta-arvattavuus häiritsi, ehkä se, että Marina tuntui liian täydelliseltä minun makuuni. Toki tarinaa kertoo Marinaan aikoinaan ihastunut Oscar, mutta Marina jäi silti mielestäni pelkästään kauniiksi ja älykkääksi kiiltokuvaksi, jossa ei ollut mitään sisältöä. Huomasin myös ärsyyntyväni siitä, että sekä Tuulen varjossa (muistaakseni ainakin) että Marinassa liittyy joihinkin henkilöihin epämuodostumia, erityisesti kasvoissa, mikä on hieman kyseenalaista, kun nämä henkilöt ovat yleensä salaperäisiä, pelottaviakin, eikä heidän moraalisesta kannastaan ole täyttä varmuutta. Toisaalta molemmat teokset ovat tunnelmaltaan jonkin velkaa goottilaiselle kauhukirjallisuudelle, joissa epämuodostumiin perustuva kauhu oli tavallista, mutta minulle tämä tuntui lukiessa inhottavalta. Näistä asioista huolimatta Marina oli kivaa kesälukemista, mutta tykkäsin kyllä Tuulen varjosta enemmän.
Niin ikään kaksi vuotta sitten luin Magdalena Hain Haisevan käden, joka sisälsi varhaisnuorille suunnattuja kauhutarinoita. Paitsi että yllätyin kirjan sisällöstä positiivisesti, se toi myös mieleen kivoja lapsuusmuistoja. (Kuulostipa hassulta sanoa näin tällaisen kirjan yhteydessä :D) Siksi jatko-osa Kuolleiden kirja oli ehdottomasti lukulistallani! Tartuin kirjaan innokkaasti, mutta ikävä kyllä jouduin hieman pettymään. Vaikka kirjassa on monia hyviä novelleja, ne eivät samalla tavalla saaneet minua oikeasti pelkäämään kuten ensimmäisen osan tarinat, vaikka tässäkin oli tietenkin useampia vähän karmivia juttuja. Jotenkin tuntui, että tässä ehkä käsiteltiin enemmän reaalimaailman ongelmia, kuten kiusaamista ja uusperheen ongelmia, mikä on myös tärkeää, mutta kauhu jäi monissa novelleissa hieman paitsioon. Lempinovellejani olivatkin vähän kummalliset ja vinksahtaneet tarinat, kuten Äitini vihasi voikukkia ja Nuku rauhassa. Päätön hirvimies oli kivalla tyylillä kirjoitettu, ja Kepponen oli sairas ja oksettava, mutta ainakin se jäi elävästi mieleen. (Edelleen meinaa tulla vähän paha olo, kun ajattelen kyseistä novellia.) Myös Korppikesä, Viimeinen bussi ja Naarmu olivat novelleja, joista kovasti tykkäsin.
Minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Sex Pistolsiin, mutta Nancy-teoksen (kultti?)klassikkostatus kiinnosti. Sex Pistolsin basisti Sid Viciousin tyttöystävänä tunnettu Nancy Spungen kuoli vain 20-vuotiaana, kun hänet puukotettiin Chelsea-hotellin vessaan. Teosta syytettiin Viciousia, joka kiisti syytteet ja kuoli itsekin vain vähän myöhemmin yliannostukseen. Nancyn äiti Deborah kirjoitti kirjan tyttärestään, kun kyllästyi siihen, että lehdistö esitti Nancyn pelkkänä tyhjäpäisenä, huumeita käyttävänä tyttönä. Pohdin kirjaa lukiessani sitä, kuinka luotettavana pidän Deborahin narratiivia tyttärestään: sokeuttaako läheinen ihmissuhde, puhumattakaan siitä, mikä on ollut todellinen motiivi kirjan kirjoittamiseen. Kuitenkin mitä pidemmälle kirjaa kuin, sitä enemmän luotin äidin sanaan tyttärestään, sillä Spungen ei kaunistele Nancyn käytöstä. Nancy oli nimittäin vastasyntyneestä asti todella hankala, ja hänen vanhempansa ja sisarukset olivat todella kovilla hänen kanssaan. Tarina on todella surullinen. Lukiessani kirjaa en voinut olla miettimättä, olisiko tilanne ollut toinen, jos Nancy olisi saanut apua ja diagnoosin esimerkiksi skitsofreniastaan ajoissa. Olisiko elämä ollut tällaisessa tilanteessa helpompaa niin Nancylle itselleen kuin hänen perheelleen? Nancy oli kuitenkin hyvin älykäs tyttö, mutta muiden ihmisten kanssa toimeen tuleminen oli hänelle äärimmäisen vaikeaa. Myöskään 1960-70-lukujen mielenterveysongelmia vahvasti stigmatisoiva ilmapiiri (joka onneksi on ainakin jonkin verran lientynyt) ei ainakaan helpottanut Spungenin perheen elämää ja yrityksiä hakea apua. Deborah Spungen sanoo kirjassaan tienneensä jo pitkään, ettei Nancy tule elämään kovin vanhaksi. Myös Nancy itse totesi, ettei elä yli 20-vuotiaaksi, mutta tapa, jolla Nancy kuoli, oli todella raaka ja siitä seuraava julkisuus perheelle todella raskasta. Nancy on kirja, joka jäi mieleeni hyvin. Se ei ehkä ollut yhtä shokeeraavaa luettavaa kuin mahdollisesti aikaisemmille sukupolville (esimerkiksi huumeiden käyttö nähtiin vain äidin silmien kautta, eikä Nancyn omia kokemuksia siitä varsinaisesti kuvattu), mutta teki minut kuitenkin surulliseksi, vihaiseksi ja turhaantuneeksi. (Sitä vain ihmettelin, että miksi ihmeessä Nancy-nimisen kirjan kannessa on kuva vain Sex Pistolsista, eikä Nancysta itse? Vaikka Nancy tulikin tunnetuksi bändin kautta, tämä on Nancyn tarina, ja Sex Pistols esiintyy kirjassakin vasta loppupuolella.)
Sarah Andersonin sarjakuvia olen nähnyt todella paljon netissä pyöriessäni. Aikuisuus on myytti -albumi oli kulkeutunut meille kirjastosta ja se lykättiin minulle käteen saatesanoilla: "tulit mieleen." En tiedä, pitäisikö olla otettu vai vähän loukkaantunut :D Andersonin sarjakuvien päähenkilö on epäsosiaalinen, tykkää syödä herkkuja ja nukkua päiväunia, eikä aina toimi niinkuin yhteiskunta odottaa "oikean aikuisen" toimivan. Tykkään kovasti piirrostyylistä, ja vaikka osa stripeistä olikin tuttuja ennestään, naurahtelin useamman kerran ääneen. Vähän kuitenkin vierastin välillä joissain stripeissä esiintyvää huumoria, jota saatiin esimerkiksi päähenkilön lihomisesta ja herkuttelusta. Mielestäni tämä ei ollut erityisen hyvää huumoria, ja se jättikin albumista vähän pahan maun suuhun, vaikka useat jutut kirjassa olivatkin hauskoja.
Pidin todella paljon Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogiasta, joten tänä keväänä ilmestynyt esiosa kiinnosti todella paljon. Esiosa alkaa noin 10 vuotta ennen Kuura-trilogian tapahtumia, kun ihmissusia metsästävä Jahti-järjestön talvinen keskiyönkomennus menee traagisesti pieleen. Ryhmästä jäävät henkiin vain kokenut jääkäri Väinö ja ensimmäisellä komennuksellaan ollut nuori Alexander, ja molemmat saavat hukkien hyökkäyksessä lykantropiaviruksen. Heistä tulee yhdessä yössä lainsuojattomia, ja kirja kertookin siitä kuinka he ja heidän läheisensä tottuvat uuteen tilanteeseen. Kuura-trilogia oli mielestäni sen verran vahva ja omilla jaloillaan seisova kokonaisuus, ettei esiosalle periaatteessa ollut tarvetta. Tykkäsin esiosasta tästä huolimatta! Kun Kuura keskittyi teini-ikäisten päähenkilöiden ihmissuhdesotkuihin ja oman navan ympärillä pyöriviin draamailuihin, Hukan perimissä käsitys hukka-Suomesta laajenee, kun näkee, miten lykantropia vaikuttaa aikuisiin. (Ei sillä, tykkäsin kyllä siitä teinidraamailustakin!) Myös alkuperäisen trilogian sivuhahmojen tarinat saavat vähän enemmän lihaa luiden päälle tämän kirjan myötä. Erityisen paljon tykkäsin tässä Väinön vaimosta Ellasta, joka sai kirjan myötä paljon enemmän persoonallisuutta ja syveni hahmona todella paljon, alkuperäisessä trilogiassa hän nimittäin jäi aika kaukaiseksi hahmoksi. Sen sijaan Alexanderista en voi edelleenkään sanoa pitäväni, mutta ainakin hänen toimintansa Kuurassa sai nyt lisää sävyjä. Marjateran kulttiin liittyvä sivujuoni ei mielestäni oikein toiminut. Se oli itsessään kiinnostava ja kiehtova tarina, mutta mielestäni se ei istunut kunnolla kirjan maailmaan ja tuli jotenkin puskista. Jos olisin lukenut vain tästä kultista kertovan kirjan, olisin varmastikin pitänyt siitä, mutta tämän kirjan maailmassa se tuntui jotenkin oudolta ja irralliselta. Myös jotkut anakronismit häiritsivät melkoisesti, vaikka kyseessä olikin vaihtoehtohistoria. Näistä valituksista huolimatta kyseessä oli oikein vetävä teos, joka oli kiva lisä Kuura-trilogian maailmaan. Tykkäsin, kuinka viimeisessä luvussa viitattiin jo varsinaisen trilogian tapahtumiin.
Olen lukenut useamman osan Atena-kustantamon julkaisemaa "sarjaa", jossa kuvaillaan erilaisia historiallisia sattumuksia milloin mistäkin näkökulmasta: esimerkiksi Maailmassa on virhe kertoo historiallisista epäonnistumisista ja Maailman pisin pajunköysi oikoo harhakäsityksiä ja sitkeitä myyttejä. Maailma on outo puolestaan kertoo kummallisista sattumuksista ja tapahtumista, joista ihmiset eivät välttämättä tiedä. Mielestäni Maailma on outo on ehdottomasti "sarjan" kirjoista paras! Kirjaan on valittu todella kiinnostavia tapahtumia, jotka ovat vielä kirjoitettu hauskasti. Vaikka joitain tuttujakin juttuja kirjassa oli, opin siitä myös jotain uusia asioita. Muutamat asiat kuitenkin häiritsivät minua todella paljon. Ensinäkin lähes kaikki tarinat joko sijoittuivat länsimaihin tai länsimaalaiset olivat tarinan toimijoita, mitkä tekivät niistä tietyltä osin todella yksipuoleisia. Lisäksi sattumukset olivat suurimmaksi osaksi modernimpaa historiaa, 1800-lukua vanhempia tarinoita ei juurikaan ollut. Mietin myös sitä ratkaisua, että tarinat oli jaoiteltu aihepiirin mukaan (esimerkiksi sotatarinat ja rikosjutut), eikä kirjoitettu kronologisessa järjestyksessä. Omasta mielestäni tämä tapa oli virkistävä, mutta mietin, voiko se olla jollekulle muulle haastava, jos epäkronologinen järjestys vaikeuttaa tapahtumien hahmottamista suuremmassa kuvassa. Kivaa historiaviihdettä kirja kuitenkin oli! Jos joku väittää, että historia on tylsää, kannattaa hänen lukea tämä kirja :)
Minun oli tarkoitus lukea kesällä Pieni talo preerialla -sarja uudelleen, mutta Koirahullun päiväkirjojen tahkoaminen vei huomion niiltä :D Totesin kuitenkin, että sarjan lukeminen ei niinkään ole vuodenajasta kiinni, joten tartuin ensimmäiseen osaan sitten elokuussa. Pieni talo suuressa metsässä on ehkä sarjasta se osa, jonka olen lukenut kaikista useimmin, joten se oli kokonaisuudessaan hyvin mielessäni, vaikka edellisestä lukukerrasta on monia vuosia aikaa. (Luulen, että näin on, vaikka Pieni talo preeriallakin on tullut luettua monta monituista kertaa!) Ensimmäisessä osassa Laura on viisivuotias tyttö, joka asuu, kuten kirjan nimestä voi päätellä, suuressa metsässä perheensä kanssa. Elämä on yksinkertaista, muttei helppoa: kaikki täytyy tehdä itse. Kirja sisältääkin tarkkoja kuvauksia esimerkiksi lihan savustamisesta ja juuston valmistamisesta. Kirja on hyvin episodimainen ja se oikeastaan kuvaa vain Ingallsin perheen elämää metsässä. Tämä oli yhtä sympaattinen ja herttainen kuin lapsenakin luettaessa! (Mielestäni tarkat kuvaukset Ingallsien elämästä eivät olleet tylsiä pienenäkään, enemmänkin kiehtovia 2000-luvun kaupunkilaislapselle :D) Perheen suurimmat vaikeudet ovat vasta edessäpäin, ja tässä vaiheessa annetaan elämän kulkea omalla painollaan. Elämässä on joitain pieniä murheita, kuten tylsät sunnuntait tai sisaruskateus, mutta toisaalta serkkujen kanssa leikkiminen jouluna lumessa tai vaahterasiirappitanssiaiset isoisän luona tuovat riemua lasten arkeen. Sekä joulu- että tanssiaisluku olivat muuten lemppareitani nuorempana <3 Jatkan ilolla seuraavan osan pariin, jahka saan sen käsiini: tämä sarja on nimittäin niitä kirjoja, jotka jätin (väliaikaisesti) kotikotiin, kun minun täytyi valikoida ne kirjat, jotka ottaisin mukaan opiskelukaupunkiin...
Tove Janssonin aikuisille suunnattu tuotanto ei ole minulle kovin tuttua, olen aikaisemmin lukenut vain Kesäkirjan ja muutamia novelleja. Minulle kuitenkin vinkattiin luettavaksi Suuri matka -novellia, koska vinkkaajan mielestä se muistutti erästä tekstiäni. Päädyin lukemaan novellin Bookbeatin e-kirjaversiosta Nukkekaapista, ja novellin luettuani totesin, että voisin lukea kokoelman loppuunkin. Kirja oli minulle kuitenkin jotenkin raskas lukukokemus, vaikka joistain novelleista pidin kovastikin. Osasin odottaa sitä, etteivät novellit tarjoa pelkkää muumimaista onnea ja auvoa, mutta jokainen novelli oli jotenkin synkkä ja päähenkilöt melko ikäviä ihmisiä, ja kun sellaisia luki monta putkeen, jäi itsellekin jotenkin ikävä ja synkkä olo. Toisaalta mietin myös, oliko e-kirja-muoto kohdallani väärä valinta tälle kirjalle. Olisiko paperikirja antanut tarinoille enemmän tilaa hengittää? Oli miten oli, nautin näissä novelleissa Janssonin taidosta kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin ja yksinkertaistenkin asioihin lumoavan tarkkaan kuvailuun. Se on ehdottomasti eräs lempiasiani Janssonin kirjoissa! Lukiessani pohdiskelin myös sitä, mahtavatko jotkut novellit, esimerkiksi Suuri matka ja Sarjakuvapiirtäjä, pohjautua Janssonin omiin kokemuksiin. Lempinovellejani tässä synkässä kokoelmassa olivat Nukkekaappi, Aikakäsite, Lokomotiivi, Muisto uudesta maasta, White lady, Päärooli, Kukkalapsi ja Suuri matka.
Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin teos Väärän kissan päivä ehti odotella hyllyssäni hyvän tovin, ennen kuin siihen sain aikaiseksi tarttua. Kirja on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu kuvitteellisen Marrasvirran kaupungin festivaalipäivään. Kaarna-niminen mies (jonka etunimeä ei koskaan kerrota) joutuu jättämään perheensä jäätelöbaariin, kun kaupungin hoitokodista soitetaan, että hänen demenitaa sairastanut äitinsä on kuollut. Pian käy kuitenkin ilmi, että äiti on elossa uuden ihmelääkkeen ansiosta. Äiti on kuitenkin ehtinyt karata hoitokodista festivaalivilinään, ja Kaarnan täytyy lähteä etsimään äitiään. Enempää en kirjan juonesta viitsi sanoa, sillä en tahdo spoilata mitään. Kirja käsittelee todella mielenkiintoisia muistamiseen, unohtamiseen ja identiteettiin liittyviä kysymyksiä ja ideoita, mutta se ei ollut kuitenkaan yhtä raskas kuin Sielut kulkevat sateessa, joka kävi pitkissä pohdinnoissaan välillä vähän suon tarpomiseseksi. Väärän kissan päivässä tuntui välillä siltä, että itse tarinaa tärkeämpää olivat juurikin nämä muistamisen teemat ja tarinan absurdi, karnevalistisessaan tunnelmassaan vähän pelottava ja painajaismainenkin tunnelma. Pidän Jääskeläisen teoksissa erityisesti siitä, miten niiden maailma on aina jotenkin vähän vinksallaan, mutta henkilöt eivät kiinnitä arkisiin vinksahduksiin mitään huomiota. Vaikka olen lukenut Jääskeläisen muutkin kirjat, tapa, jolla kirjailija nyrjäyttää lukijansa aivot yllättää joka kerta. Väärän kissan päivän lopputwisti oli sellainen, että minun täytyi mennä lukemisen jälkeen pitkälleen pimeään huoneeseen, koska aivoni menivät niin pahasti solmuun. Vielä seuraavanakin päivänä lukemisen jälkeen en voinut ajatella juurikaan muuta kuin kirjaa ja sen loppuratkaisua. Väärän kissan päivä ei ehkä ole aivan suosikki-Jääskeläiseni, mutta oli se kyllä kaikin puolin kova!
Myös Katriina Ahosen runokokoelma Suon takana aarniometsä ehti odotella hyllyssäni pari vuotta ennen kuin sen luin. Ahosen lastenrunot ovat olleet minulle tuttuja, mutta Suon takana aarniometsä on kirjailijan ensimmäinen aikuisille suunnattu runokokoelma. Runot käsittelevät esimerkiksi luontoa, lapsia ja ikääntymistä. Toisin kuin Ahosen lastenrunoissa, näissä runoissa muoto on vapaampi. Jotkut runot eivät koskettaneet minua juurikaan, ja esimerkiksi Senioriräppi oli melko kaukana omalta mukavuusalueeltani, mutta tästä kirjasta löytyi kuitenkin useita hienoja ajatuksia ja sanoja, jotka kolahtivat, jotkut jopa niin, että vähän itketti lukiessa. Luin kokoelman eräänä hyvin sateisena lauantaina, ja se sopi tunnelmaan täydellisesti. Runot eivät ole turhan vaikeita, mitä tällainen yhä hieman haparoiva runonlukija arvostaa kovasti! (Sivuhuomio: tunnen kirjailijan, mikä todennäköisesti vaikuttaa mielipiteeseeni teoksesta hieman, mutta tämä on kuitenkin rehellinen mielipiteeni.)
Muumien uusintaluku jatkui Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan myötä. Luin kirjan viimeksi vuonna 2014, kun yritin lukea kaikki Muumit Janssonin juhlavuoden kunniaksi. (Tavoite jäi kananlennoksi, kuten olen jo aikaisemmin sanonut.) Heti alkutekijöissä hämmennyin, kun kirjassa ei ollutkaan lainkaan muistamaani silkkiapinaa, mikä sai minut googlettamaan ja tutkimaan asioita. Selvisikin, että Jansson itse muokkasi kirjaa yhteensä kolme kertaa, ja aikaisemmin lukemani suomennos perustuu toiseen versioon. Tämä nyt lukemani (ja myös omistamani) painos sen sijaan on tarkistettu suomennos, joka on tehty Janssonin viimeisen version pohjalta, jolloin siitä puuttuu kokonaan esimerkiksi silkkiapina. (Wikipedia-artikkeli tässä!) Tämän minulle uuden suomennoksen lukeminen häiritsi jonkin verran lukuelämystäni, sillä vertasin tätä versiosta jatkuvasti hämäriin muistikuvaani aikaisemmin lukemastani versiosta, jolloin keskityin enemmän mahdollisiin muutoksiin kuin itse tarinaan. Jos tämän piirteen lukukokemuksesta unohtaa, oli tarina oikein sympaattinen ja herttainen! Vaikka maailmanloppu lähestyy Muumilaaksoa, ja se on ahdistavaa laakson asukkaille, on tunnelma kuitenkin lastenkirjamaisen lämmin: maailmanlopun edelläkin voi tanssia ja juhlia, ja Muumimamma odottaa kakun kanssa kotona. Toisaalta aikuisempana lukiessa ja tarinan taustat tietäessä kirjaan sai kivaa uutta kulmaa, kun näki selkeämmin pyrstötähden metaforana sodalle. Huomasin myös, että Niisku on rasittava sovinisti myös kirjassa, eikä vain tv-sarjassa :D Kiehtoo kyllä mennä sarjassa eteenpäin, myöhempien osien lukemisesta aivan todella pitkä aika!
Nukkekodin luin lähes vain Helmet-lukuhaasteen vuoksi, mutta se yllätti minut positiivisesti! Näytelmä kertoo Nora ja Torvald Helmerin avioliitosta, joka kohtaa kriisin. Torvald haluaisi, että Nora olisi hänen sievä pieni nukkevaimonsa, joka hoitaisi kotia ja lapsia valittamatta. Noralla on kuitenkin salaisuuksia, joista hänen miehensä ei tiedä, ja muutaman päivän sisään ne eskaloituvat entisestään. Siihen nähden, että lähes kaikki näytelmän tapahtumat tapahtuvat pelkästään henkilöiden päässä ja tapahtumat ovat suurimmaksi osaksi pelkkää puhumista, tunnelma on todella intensiivinen ja mukaansatempaava. Ymmärrän hyvin, miksi tämä näytelmä aiheutti ilmestyessään kohun ja keskustelun naisen asemasta, sillä ikävä kyllä teemat ovat jossain mielessä ajankohtaisia edelleen, minkä vuoksi näytelmä tuntuu yhä tuoreelta, vaikka onkin peräisin 1800-luvun lopusta. Noran hahmo on todella kiehtova, ja onkin kiinnostavaa pohtia, mikä hänet lopulta ajoi ratkaisuunsa: pidemmän ajan turhautuminen vai hetken oivallus? Vaikka en ole kovin tottunut näytelmien lukija, Nukkekodista pidin kovasti!
Angie Thomasin Viha jonka kylvät oli parhaita viime vuonna lukemiani kirjoja, joten myös hänen toinen teoksensa Mun vuoro kiinnosti kovasti. Olisin teokseen tutustunut jossain vaiheessa muutenkin, mutta tänä kesänä yltynyt Black lives matter -liike toimi kipinänä lukea kirja juuri nyt. Mun vuoro kertoo nuoresta Brista, joka unelmoi räppärin urasta. Hänen edesmennyt isänsä oli kuuluisa räppäri, ja Bri tahtoo jatkaa hänen jalanjäljissään. Ei ole kuitenkaan helppoa tavoitella unelmiaan getossa, varsinkin, kun Brin äidiltä menee äkkiä työpaikka alta ja perhe uhkaa joutua kodittomaksi. Elämää ei todellakaan helpota huumediileritädin epäilyttävät bisnekset, koulun rasistinen ilmapiiri, puhumattakaan Brin omista ihmissuhdesotkuista. Vaikka en tiedä hiphop- ja räp-kulttuurista juuri mitään, eikä se minua myöskään ihmeemmin kiinnosta, pidin kirjasta silti! Ymmärrettävästi räp-asiat ovat etusijalla tarinassa, mutta siinä on paljon muutakin sisältöä. Kirjaa kuunnellessa ei voinut kuin ihmetellä, miten huonosti Yhdysvalloissa edelleen kohdellaan ei-valkoista väestöä. Ei tilanne ole juuri missään muuallakaan valkoisen valtaväestön maassa, Suomessakaan, sen parempi, mutta tuntui uskomattomalta, että kouluun piti kulkea metallinpaljastimen läpi. Koulun vartijoiden käytös muistutti minua uutisista, joita olin nähnyt Yhdysvaltojen poliisiväkivallasta. Thomasin kirjat ovat äärimmäisen tärkeitä, ja mielestäni jokaisen maailman ihmisen tulisi lukea ne. Kirja ei mielestäni ollut yhtä tajunnanräjäyttävän hyvä kuin Viha jonka kylvät. Oli epäreilua verrata näitä kahta kirjaa keskenään, koska ne olivat kuitenkin niin erilaisia, mutta en voinut olla tekemättä niin väkisinkin, sillä Thomasin edellinen teos oli minulle niin vahva ja mieleenjäävä lukukokemus. Hauska yksityiskohta on muuten se, että vaikka nämä kaksi kirjaa eivät liity millään tavalla toisiinsa, Bri asuu samalla asuinalueella kuin Viha jonka kylvät -kirjan Starr, ja Mun vuorossa viitataan toisinaan "siihen poikaan, joka ammuttiin" ja siitä seuranneisiin mellakoihin. Ilkka Rekiaron suomennos ei myöskään mielestäni toiminut yhtä hyvin kuin edellisen kirjan suomennos, jonka oli tehnyt Kaijamari Sivill, vaikka ei missään nimessä huono ollutkaan. Mielestäni oli kuitenkin tosi kivaa, että kirjan luki ei-valkoinen nainen (Rebekka Kuukka)!
Liv Strömquistin feministiset sarjakuvat ovat olleet lukulistallani jo hyvän aikaa. Kielletty hedelmä kertoo asiasta, joka kutsutaan "naisen sukupuolielimeksi": kyseessä on elin jota on kunnioitettu ja pelätty, ja jota yhteiskunta (eli lähinnä miehet) ovat yrittäneet vuosikausia kontrolloida, vähätellä ja piilottaa. Vaikka kyseessä on tietokirja, sävy on kirpeän humoristinen, ja nauroinkin ääneen monta kertaa kirjaa lukiessani. Tykkäsin kovasti siitä, että kirjassa oli lähdeviitteet! Totta kai tämä on tietokirjassa tärkeää, mutta jotenkin en ollut tullut ajatelleeksi, että sarjakuvassakin voisi olla lähdeviitteet! Asia, mistä en kirjassa pitänyt, oli sarjakuvan tekstaus, joka oli mielestäni jotenkin raskasta lukea. Kielletty hedelmä ei välttämättä tuonut minulle kovin paljoa varsinaista uutta tietoa (jotain kylläkin), mutta runnoi kyllä jotain ajatuksia uusiksi ja herätti myös aivan uusia oivalluksia. Mielestäni tämäkin on sellainen kirja, joka kaikkien pitäisi lukea, oli oma sukupuoli sitten mikä tahansa!
*********
Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
2. Iloinen kirja: Pieni talo preerialla
23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Muumipeikko ja pyrstötähti
26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö: Marina
47.- 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Nukkekaappi & Nukkekoti
Elokuu oli ehkä kesäkuukausistani vauhdikkain. Elokuu on myös varsinainen synttärikuukausi, niin tänäkin vuonna: vietin alkukuusta synttäreitäni, ja kuun lopussa blogi täytti kuusi vuotta. Palasin kuun puolivälissä takaisin opiskelukaupunkiin, jossa ehdin viettää pari mukavaa kesälomaviikkoa tässäkin kaupungissa, kun opinnot eivät vielä alkaneet. Luin myös enemmän yhden kuukauden aikana kuin moniin vuosiin! (Tarkistin asian: viimeksi olen lukenut 17 kirjaa kesäkuussa 2015, mikä on muutenkin henkilökohtainen ennätykseni ainakin tämän nykyisen lukupäiväkirjan aikakaudella! Voi olla, että joskus nuorempana tämä ennätys on tullut hakattua, mutta koska vanhimmat lukupäiväkirjani ovat kotikotona, en pääse asiaa nyt tarkistamaan.)
Kuukauden biisi on Miljoonasateen ja Värttinän yhteistyö Karkumorsian. Värttinän osuudet tuovat lauluun keveyttä ja kivaa lisäväriä, minkä lisäksi laulun tarinassa on mielestäni mukava twisti perinteiseen (surulliseen) rakkauslauluun verrattuna. Tässä on myös vähän P-viboja, mikä on aina hauskaa!
Minäkin luin elokuussa 17 kirjaa, mutta kolme niistä oli kyllä lasten iltasatukirjoja. :D Ja onnea blogisynttäreiden johdosta, en ole aiemmin löytänyt blogiisi, mutta liityin nyt lukijoihin. :)
VastaaPoistaOlen tänä vuonna lukenut jo tähän mennessä kuin moneen vuoteen, mutta tosiaan niistä iso osa on esimerkiksi sarjakuvia, runoja tai lastenkirjoja, jotka ovat nopealukuisempia. Mutta toisaalta nämä eivät ole yhtään sen vähempiarvoisia teoksia kuin "kunnon" romaanit, joten sanoisin että kirja kuin kirja!
PoistaKiitos kiitos, ihanaa, kun liityit joukkoon! :)