Austen, Jane: Uskollinen ystävänne 230 s.
Kinnunen, Tommi: Neljäntienristeys (Sukutarina #1) 334 s.
Meresmaa, J.S.: Mifongin lunastama (Mifonki #6) 517 s.
Malmberg, Ilkka: 1917 – Samaan aikaan toisaalla 277 s.
Montgomery, L. M. & Ylimartimo, Sisko: Alppipolku – L. M. Montgomeryn elämä ja teokset 322 s.
Montgomery, L. M.: Anna omassa kodissaan (Anna #5) 221 s. [U]
Weisberger, Lauren: Paholainen pukeutuu Pradaan 490 s.
kotimaisia: 4
käännöskirjoja: 4
omasta hyllystä: 4
kirjastosta: 2
muualta: 1
Jatkumo-lukuhaaste: 10 kirjaa (Koukussa sarjoihin)
Jane Austenin kirjenovellikokoelma Uskollinen ystävänne oli juuri täydellistä kesä- ja matkalukemista: hilpeitä ja kepeitä novelleja, joissa Austenin huumori ja terävä kynä pääsee oikeuksiinsa. Toki näissäkin oli fiktiivisille kirje- ja päiväkirjateksteille tyypillistä epäuskottavuutta, mutta annettakoon se anteeksi. Vaikka novellit olivatkin taidokkaasti kirjoitettuja, totesin pitäväni enemmän Austenin romaaneista, joissa on se ihanan lempeän pisteliäs kertojanääni, joka kirjenovelleista puuttuu. Lempinovellejani olivat Austenin 14-vuotiaana (!!) kirjoittama Rakkaus ja ystävyys, jolle nauroin useamman kerran ääneen ja josta luin pyörtymiskohtauksia myös matkaseuralleni, sekä Lady Susan, joka on pienoisromaaniksi määriteltävä, todella erikoisen ja vastenmielisen nimihenkilön sisältävä kertomus.
Ostin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen viime kesänä, mutta nyt sain aikaiseksi tarttua siihen. Ensimmäisistä sivuista alkaen olin koukussa. En yhtään ihmettele tämän saamia kehuja! Rakastin Kinnusen tapaa kertoa vain sen verran, kuin oli tarpeen: aukot täytettiin toisen näkökulman aikana, jos tarvitsi. Kieli oli kaunista ja hiottua, ja nautin sen lukemisesta todella paljon. Henkilöt tuntuivat aidoilta, ja vaikka esimerkiksi Lahja on erittäin epämiellyttävä hahmo, hänessä on syvyyttä ja käytökselle annetaan syitä. Henkilöiden ja kielen lisäksi pidin myös tavasta, jolla historian tapahtumia käsitellään: ne ovat ikään kuin taustalla, vaikuttaen henkilöiden elämään, mutta niitä ei missään vaiheessa alleviivata tai nosteta ihmisten edelle. Elämä kulkee kulkuaan, vaikka mitä tapahtuisi. Koska romaani on todella hiottu ja tarkasti kirjoitettu, huomasin häiriintyväni aikamuodon vaihtelusta: jopa saman näkökulman sisällä saattaa olla preesensissä kirjoitettu luku imperfektin keskellä, eikä sille tunnu löytyvän mitään perustelua. En jaksa uskoa kyseessä olevan huolimattomuusvirhe, mutta en keksinyt sille syytäkään. Se häiritsi jonkin verran lukemista. Neljäntienristeys onnistui kuitenkin menemään ihon alle ja jäämään sinne: sen henkilöt ja taphtumat pyörivät edelleen ajatuksissani toisinaan. Lopotin luen heti, kun olen toipunut tästä kokemuksesta.
Mifongin lunastama päättää J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan. Täytyy myöntää, että hieman pelotti tarttua tähän kirjaan: vaikka luotto olikin kova, epäilin silti, saako päätösosa solmittua kaikki viiden edellisen osan langat yhteen tarpeeksi hyvin. Pelkoni osoittautui turhaksi. Mifongin lunastama onnistuu vetämään maton jalkojen alta ja viiltämään sydämeen kirveleviä haavoja, mutta lopulta kaikki tarinat saavat jonkinlaisen lopun ja kysymykset vastauksen. Raskaimmalta lukiessa tuntui ero tärkeiksi muodostuneista hahmoista. Heidän matkaansa olen seurannut monen vuoden ajan, nähnyt heidän kasvavan, saavan uusia asioita elämäänsä ja menettävän toisia. Tässä osassa entisten suosikkihahmojen rinnalle uudeksi lemppariksi nousi Ardisin ja Connailin tytär Pyon, joka on aivan ihana, älykäs ja herkkä tyttö. Pelkäsin, että Meresmaa olisi keksinyt jotain kamalaa hahmojensa pään menoksi, mutta onneksi loppu oli omalla tavallaan onnellinen. Sitä huomasin kaivanneeni tämän pitkän matkan päätteeksi. Arvattavissa oli, että itkisin jossain kohdassa ja tosiaankin itkin, monesta syystä. Maailmasta ja hahmoista ero kirpaisi enemmän kuin alun perin olin osannut arvata. Toisaalta lopussa joitain asioita jäi vielä auki, enkä panisi pahakseni, vaikka niihin palattaisiin myöhemmin esimerkiksi novellimuodossa. Mifongin lunastama on melko lailla täydellinen päätösosa. Kuuden kirjan sarjan lukeminen saattaa olla raskaskin ponnistus, mutta Mifonkien kohdalla kyseessä on todella palkitseva kokemus. Tekisi lukea koko sarja uudelleen läpi heti! (Nyt ei ainakaan tarvitsisi odottaa vuotta jokaisen kirjan välissä :D) (Täytyy muuten hieman kitistä siitä, että toivoin erään parin päätyvän yhteen, mutta toiveeni ei toteutunut. Se onkin ainoa pettymys tässä kirjassa!)
Vaikka Suomi100 ehtikin jo viime vuonna tursuta ulos korvista, tarttui 1917 – Samaan aikaan toisaalla kirjastosta mukaan. En tiedä, mitä odotin, mutta kirja onnistui murtamaan ennakko-oletukseni heti ensimmäisiltä sivuiltaan alkaen. Ilkka Malmbergin kirjoitustyyli on mahtava: tavallaan jutusteleva ja humoristinen, mutta samalla asiallinen ja lämminhenkinen. Myös kirjan sisältämät historian käänteet olivat kiinnostavia: vuosi 1917 oli hyvin tapahtumarikas ympäri maailmaa. Suomen itsenäistyminen tuntuu hyvin pieneltä asialta tähän suhteutettuna. Tulevat suurmiehet ja -naiset puuhailivat milloin mitäkin tai olivat vasta lapsia, ensimmäinen maailmansota pauhasi taustalla, "vanha hyvä aika" jäi historiaan. Malmberg kuoli ennen kuin kirja valmistui, joten kaksi viimeistä lukua on kirjoitettu hänen saneluidensa ja muistiinpanojensa pohjalta. Se tavallaan rikkoo kirjan rakenteen, mutta onnistuu kuitenkin olemaan lähes yhtä hyvää tekstiä kuin Malmbergin itse kirjoittama osuus, eikä missään nimessä pilaa kirjaa. Bussikirjana tällaiset lyhyet, toisiinsa linkittyvät kertomukset olivat täydellisesti sopivia, mutta voin suositella tätä vaikka ääneen luettavaksi. Se tarjoaa matalan kynnyksen historiaan, mutta tarjoaa uutta tietoa myös historianörteille.
Alppipolku sisältää kaksi kirjaa: L. M. Montgomeryn kirjoittaman omaelämäkerran Alppipolku sekä uusintapainoksen Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme -kirjasta, joka käsittelee Montgomeryn elämää ja kirjoja. Montgomeryn omin sanoin kertoma elämäntarina on mielenkiintoista erityisesti sen takia, että hänen elämästään on huomattavissa paljon myös hänen kirjoissaan esiintyviä yksityiskohtia. Hän kirjoitti Pienen runotytön vasta Alppipolun jälkeen, mutta aina omaelämäkerran nimestä alkaen yhtäläisyydet Emiliaan ovat suuria. Ylimartimon kirja tukee Alppipolkua hyvin. Vaikka toistolta ei tietenkään vältytä, Ylimartimo kertoo myös ne asiat, jotka Montgomery jättää sanomatta. Kirjailijan elämä oli suurimmaksi osaksi kurjaa, ja 2000-luvulla onkin varmistettu, että hän teki itsemurhan. Silti hän onnistui luomaan sellaisen määrän unohtumattomia tyttöhahmoja, joita rakastetaan yhä. Ylimartimo on tehnyt todella paljon töitä kirjansa eteen, minkä vuoksi sitä on ilo lukea. Oikeastaan ainoa asia, joka jäi harmittamaan, oli joidenkin teosten jääminen vain muutaman maininnan varaan. Sininen linna, eräs suosikki Montgomerylta, jäi todella vähälle huomiolle. Kiinnostava yksityiskohta kirjassa puolestaan on esimerkiksi se, että Montgomeryn ei tarvinnut vuosiin kirjoittaa sanaakaan koneella: hän lähetti käsinkirjoitetut liuskat konekirjoittajille, jotka kirjoittivat hänen kirjansa puhtaaksi. Ajatella, että maailma on joskus ollut noin erilainen kuin nykyään! Pieni ongelma, joka kirjasta aiheutui, oli minussa syttynyt vastustamaton halu lukea kaikki Montgomeryn kirjat uudelleen. Onneksi tämä ei ole aivan mahdoton tehtävä ;)
Juhannuksen vietin Annan seurassa. Rakastan tämän kirjan kantta suunnattomasti, vaikka Anna omassa kodissaan ei ole koskaan ollutkaan mikään ykkössuosikkini. Mielipiteeni on yhä sama, mutta huomasin unohtaneeni kirjan tapahtumia niin paljon, että viihdyin sen parissa erittäin hyvin. Vaikka Vihervaara tulee aina olemaan rakkaimpia fiktiivisiä paikkojani, Glen st. Mary onnistuu lumoamaan yhtä lailla. Annan ja Gilbertin avioelämän alku iloineen ja suruineen on todella suloista luettavaa. Muistan aiemmilla lukukerroilla itkeneeni kirjan kuolemille sydämeni pohjasta, mutta tällä kertaa luin ne läpi kuivin silmin. Hassua, sillä olen itkenyt edellisten osien kohdalla sellaisillekin kohdille, joissa en ennen itkenyt. Leslien tarina aukeni jotenkin eri tavalla kuin ennen. Huomasin ahmivani Leslien kohtauksia ja odottavani hänen ilmestymistään yhtä kiihkeästi kuin Annakin. Hän on todella kiehtova hahmo kaikessa traagisuudessaan, eikä voi kuin hymyillä auringon viimein pilkistäessä hänenkin elämässään. Anna omassa kodissaan tuoksuu sumulta ja maistuu merisuolalta ja on tummista sävyistään huolimatta annamainen ja siksi ihana.
Sain Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjan lainaksi kaveriltani, kun totesin, etten ollut koskaan lukenut sitä. Tiesin pääidean jo etukäteen, eivätkö odotukseni olleet kovin korkealla, mutta huomasin pitäväni tästä enemmän kuin luulin. Andrea on suurimman osan ajasta mukavan fiksu päähenkilö, ja Runaway-lehden johtaja Miranda Priestley on oikeasti todellinen paholainen. Muotimaailma tuntuu monessa mielessä uskomattomalta. Koska kirjailija on ollut Vogue-lehden päätoimittajan assistenttina, ja takakansi vihjaa kirjan perustuvan tositapahtumiin, ei voi kuin pyöritellä päätään ja uskoa ainakin jokin totuus kaiken ihmeellisyyden ja mutkikkuuden takana. Ehdoton lempihahmoni kirjassa oli Andrean poikaystävä Alex, johon liittyy myös isoimpia turhautumisia kirjan aikana. Vaikka turhauduin Andrean kanssa, kun hänen läheisensä eivät ymmärrä työn vaativuutta, en voinut olla repimättä hiuksiani, kun Andrea kohtelee poikaystäväänsä ja parasta ystäväänsä epäoikeudenmukaisesti (se kauhea viettelijäkirjailija!). Myös Mirandan palvominen turhautti, minkä vuoksi hykertelin lopussa melkein ääneen. Viihdyin kirjan seurassa kuitenkin hyvin: se ei ollut aivotonta hömppää, vaan oikeasti fiksua ja terävästi kirjoitettua luettavaa. En ehkä lukisi uudelleen, mutta positiivinen yllättyminen on aina iloinen asia.
*********
Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
4. Kirjan nimessä on jokin paikka: Neljäntienristeys
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan: Mifongin lunastama
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan: 1917
25. Novellikokoelma: Uskollinen ystävänne
Kesäkuun YA-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
Fantasia: Mifongin lunastama
Kesäkuu hujahti suurimmaksi osaksi töissä ja yhteishaun tuloksia jännittäen. Mukaan mahtui myös viikon mittainen Rooman reissu, joka oli juuri sopiva irtiotto raskaan kevään jälkeen, sekä juhannuksen juhlintaa kotona hyvän ruuan ja Loma Roomassa -elokuvan merkeissä (huomaatteko tässä jotain teemaa?). Matkan ehdin lukea yllättävän paljon ja lukeminen sujui kesäkuussa muutenkin kivasti. Vaikka säät eivät Suomessa ihmeemmin sallineet, kesäkuu sujui kuitenkin ihan mukavasti. Kuukauden isoin pettymys oli se, kun maaginen 28.6. ei tarjonnutkaan vielä vastauksia syksyn suunnitelmistani, vaan sain kuulla olevani 2. varasijalla ensimmäiseen hakukohteeseeni, muista en saanut paikkoja. (Jos olisin laittanut toisen ja kolmannen hakukohteen toisin päin, olisin päässyt papereilla sisään erääseen yliopistoon, mikä harmittaa todella paljon.) Jännitys siis jatkuu heinäkuussakin. Epätietoisuus stressaa todella paljon, samoin kuin ajatus välivuodesta. Mutta ehkä seuraavaa koostetta kirjoittaessani olen viisaampi :)
Heinäkuussa on luvassa vielä ahkeraa työntekoa, mutta myös eräät kansallispuvun käytön mahdollistavat juhlat (tosin helteellä en aio tuota hyvin lämmintä asua päälleni pukea) sekä pienempiä suunnitelmia ihan vain kahvilla käymisestä Ylpeys ja ennakkoluulo -maratoniiin. Lisäksi heinäkuutani täyttää Camp NaNoWriMo, josta puhuinkin jo edellisessä postauksessa. Toistaiseksi menee hyvin, mutta siitä lisää todennäköisesti huomenissa :) Rooma-postauksia on tulossa vielä kaksi, mutta niiden ilmestymisaikatauluja en osaa luvata: niiden kirjoittaminen ja kuvien valikoiminen on aikaanvievää hommaa. Tulossa ovat kuitenkin, älkää huoliko!
Kuukauden biisi on ehdottomasti Scandinavian music groupin uusin kappale, Mua ei saa muuttumaan, joka julkaistiin toukokuussa. Vähän erilaista Smg:tä kuin ennen, mutta loistava biisi kuitenkin! Sävellyksestä tulee todella vahvat Autoheart-fiilikset, erityisesti Oxford blood ja My hallelujah. Sanoitus on näkökulma Terhi Kokkosen Vain elämää -kohuun. Kokkonen oli ehdottomasti viime kauden parasta antia, vaikka olenkin äärimmäisen katkera siitä, miten vähän hänen päivänään laulettiin Smg:n tuotatoa. Mua ei saa muuttumaan on todella upea biisi, joka on tietyiltä osin erittäin samaistuttava. Erityisen ihastunut olen väliosaan:
"Miten sä voit?/Ihan hyvin kai/Näytät siltä kun oisit jotenki/miten sen sanois, pihalla/Aijaa, oikei tota aha/Miten sä voit?/Pitää mennä/Nähdään taas/Hymyile vähän/Joo just noin/Joo sori tai siis/En tiedä mitä sanoa/tähänkään" (Terhi Kokkonen)
Helteistä heinäkuuta teille, olkoon se lempeä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano sanottavasi, mutta älä räyhää. Tarkistan kommentit ja julkaisen vain asialliset :)