Maaliskuun luetut 2020

Maaliskuussa 2020 luin kahdeksan kirjaa (1776 sivua, 5 h 16 min), joista yksi oli spefiä, yksi äänikirja, kaksi uusintaa ja yksi tietokirja.

Kanto, Anneli: Veriruusut 427 s. 
Rönkä, Antti: Jalat ilmassa 5 h 16 min [K]
St. Aubyn, Edward: Toivoa sopii (Patrick Melrose #4-5) 442 s. 
Alcott, Louisa May: Pikku naisia (Pikku naisia #1) 255 s. [U]
Canth, Minna: Kauppa-Lopo 79 s. 
Uspenski, Eduard: Fedja-setä, kissa ja koira (Fedja-setä #1) 112 s. [U]
Lindquist, Leena & Ojanen, Norman: Taiteilijakoteja 239 s. 
Kafka, Franz: Nälkätaiteilija 222 s.

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 4

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 1

muualta: 5

Sisällissodan muistovuosi 2018 näkyi myös kulttuurissa: Anneli Kannon Tampereen naiskaartista kertovan Veriruusut-teokseen pohjautuvia näytelmiä nähtiin useissa kaupungeissa. Itse en nähnyt näistä mitään, mutta Tampereen työväen teatterissa esitetyn Tytöt 1918 -musikaalin soundtrackia olen kuunnellut Spotifysta melko paljon. Vaikka sen perusteella saa jonkinlaisen käsityksen musikaalin kulusta, puhumattakaan siitä, että tietää sisällissodan naiskaartien historialliset taustat, päätin kuitenkin lukea alkuperäisteoksen saadakseni juonesta paremmin kiinni. Pian sain kuitenkin huomata, että alkuperäisteosta on käytetty lähteenä hyvin löyhästi, vaikka välillä bongasin myös kokonaisia lauseita tai vuoropuheluita, jotka ovat siirtyneet musikaaliin sellaisenaan. Kun musikaalissa seurataan vain tamperelaisia tehtaantyttöjä, romaanissa tapahtumien keskiössä ovat myös Valkeakosken naiskaarti. Heti ensimmäisiltä sivuilta tiesin, että tarinan henkilöille ei tule käymään hyvin, ja olin oikeassa. Sisällissota tulee iholle, eikä julmuuksien kuvauksessa säästellä, mutta arvostin kuitenkin sitä, että kauheuksilla ei kuitenkaan mässäilty. Toisaalta pidin myös siitä, että vaikka kirja keskittyy sotaan, henkilöillä on muutakin elämää ja ajateltavaa kuin sota. He rakastuvat, pettyvät, kipuilevat perheensä kanssa ja samalla tukeutuvat heihin. Vaikka kirja on suhteellisen paksu, sitä suorastaan ahmii, vaikka kamalia asioita tapahtuu. Nimettyjä henkilöitä on tosin aivan liikaa, ja varsinkin sekä Tampereen että Valkeakosken naiskaartissa keskeisessä roolissa olevat Martat menevät helposti sekaisin. Kuitenkin kirja oli mieleenjäävä ja ravisteleva kokemus ja sai minut miettimään niin naisen asemaa kuin sisällissodan merkitystä ja sen esittämistä fiktiossa. Suosittelen lämpimästi, vaikka kirja onkin välillä todella inhottava ja raaka. Mielestäni se oli myös vähemmän kiusallinen kuin musikaali, joka luo tytöistä välillä vähän vaivaannuttavan kuvan. Kannon naiset tuntuivat aidoimmilta ja sympaattisemmilta, vaikka kaikki eivät pidettäviä olekaan.

Antti Röngän kehuttu esikoisteos Jalat ilmassa olisi tuskin muuten löytänyt tietään kuunneltavakseni, ellen olisi tarvinnut muuttolaatikoiden purkamisen taustalle jotain kuunneltavaa. Siskoni kehui tätä kirjaa kovasti, ja koska se oli melko lyhyt, ajattelin sen sopivan tähän väliin kuunneltavaksi. Kirja alkaa, kun Aaro muuttaa Lahden suunnalta Jyväskylään opiskelemaan. (Hauska yksityiskohta on se, että kuuntelin tätä ennen Minna Canthin nuoruusvuosista kertovan kirjan Rouva C., joka alkaa siitä, kun Canth saapuu opiskelemaan Jyväskylän opettajaseminaariin. Parisataa vuotta sinne tänne, mutta samassa tilanteessa ollaan :D) Mukana kulkevat myös painavat rankat kiusaamiskokemukset ala-asteen ajoilta. Jalat ilmassa ei lyhyydestään huolimatta ole mitenkään helppo tai kevyt kirja, ja on ilmeisesti myös joiltain osin autofiktiivinen, mikä tekee siitä entistä rankemman. Pelkäsin etukäteen, että tämä saattaisi olla minulle liian ahdistava lukukokemus, mutta tätä ongelmaa ei ollut: minulle tämä ei ollut mitenkään vuoden paras lukuelämys missään mielessä. Ymmärrän, että se saattaa olla joillekin koulukiusaamista kokeneille samaistuttava ja voimaannuttava kokemus, mutta minä en mitenkään pystynyt samaistumaan kirjaan tunnetasolla. Mielestäni kirjaan pitäisi pystyisi samaistumaan edes jollain tasolla, vaikka ei olisi itse kokenut hahmojen kokemia asioita, mutta Jalat ilmassa jätti minut kylmäksi. Myös kirjoitustyyli oli mielestäni rasittava. Se oli hyvin yksinkertainen, eikä siinä ihmeemmin ollut muuta kuin päälauseita, ja äänikirjamuoto tuntui vain korostavan tätä tyyliä, ja minua alkoi jossain vaiheessa ärsyttämään tyyli todella paljon. Ymmärrän kirjan ansiot ja kunnioitan nuorta esikoiskirjailijaa, mutta Jalat ilmassa ei ollut minun kirjani. 

Luin joulukuussa Patrick Melrose -sarjan kolme ensimmäistä osaa ja maaliskuussa tartuin kahteen jälkimmäiseen osaan. Toivoa sopii -nimisessä yhteisniteessä kirjat Äidinmaitoa ja Loppujen lopuksi kertovat Patrickin aikuisiästä. Huumehuuruinen nuoruus on jäänyt taakse, hän on mennyt naimisiin ja perustanut perheen, mutta hänen ongelmansa eivät ole taaksejäänyttä elämää ja häntä vaivaa alkoholismin ja viilentyvän avioliiton lisäksi äitisuhde. Kun kolme ensimmäistä kirjaa keskittyivät enemmän Patrickin ja häntä hyväksikäyttäneen, sadistisen isän suhteeseen, on Patrickin moniongelmainen äiti Eleanor enemmän keskiössä näissä jälkimmäisissä osissa. Vaikka Eleanorin toimintaa ei monestikaan voi hyväksyä, hänen valintojaan kuitenkin joten kuten ymmärtää. Iloista luettavaa nämä st. Aubynin kirjat eivät tosiaankaan ole. Jossain mielessä tämä oli ehkä vähemmän rankka kuin ensimmäiset osat, mutta se ei siltikään tarkoita kukkaniittyjä ja pikkuponeja. Jälleen tuskailin kerran jos toisenkin sitä, että Patrick (ja monet muutkin hahmot) käyttäytyy täysin ääliömäisesti ja vastuuttomasti, vaikka ymmärsinkin syyt. Kuitenkin pidän todella paljon st. Aubynin tyylistään kirjoittaa, ja tavasta, jolla hän sukeltaa hahmojensa nahkoihin. Erityisesti Äidinmaitoa-kirjan aloittava osuus, jossa on äänessä Patrickin esikoispoika Robert, on mielestäni kiinnostava ja onnistunut. Kritisoin kuitenkin samaa kuin ensimmäisen osan kohdalla: ollakseen sarjan nimihenkilö, Patrick itse tuntuu toisinaan jäävän sivuhahmoksi. Mielestäni tv-sarja piti fokuksen paremmin Patrickissa itsessään, mutta toisaalta kirjan kerrontaratkaisut kiehtovat. Voin siis suositella molempia versioita tästä tarinasta! Tv-sarja löytyy tällä hetkellä Yle areenasta. 

Kävin ystävieni kanssa katsomassa uuden Pikku naisia -elokuvan, joka oli mielestäni erittäin hyvä, vaikka ei ehkä paras adaptaatio olekaan. (Silti itkin melkein koko kaksituntisen...) Elokuvan jälkeen tuli sellainen olo, että haluan lukea kirjan uudelleen. En edes muista, kuinka monta kertaa olen tämän sarjan ensimmäisen osan lukenut, mutta lukupäiväkirjoja tutkailemalla selvisi, että edellinen kerta on ollut vuonna 2012, joten oli jo aikakin tarttua siihen uudemman kerran. Tutun kirjan maailmaan sukeltaminen oli äärimmäisen hyvä idea: heti ensimmäisiltä sivuilta (jotka osaan suurin piirtein ulkoa= lähtien minusta tuntui siltä, että olisin tullut kotiin. Marchin perheen neljän tytön elämää seurataan vuoden ajan Yhdysvaltain sisällissodan ajan, mutta sota varsinaisesti näkyy tyttöjen elämässä melko vähän, jos ei oteta huomioon sitä, että perheen isä on rintamalla. Enemmän teoksessa keskitytään henkiseen kasvuun: tytöt yrittävät vuoden aikana päästä irti huonoista puolistaan ja tulla sellaisiksi pikku naisiksi, joista heidän vanhempansa voisivat olla ylpeitä. Kiinnitin tällä lukukerralla enemmän huomiota siihen, miten moralisoivaksi kerronta paikka paikoin lipsahtaa. Toki kirja on jo satoja vuosia vanha, jolloin siltä ei voi odottaakaan täysin modernia otetta. Eihän Pikku naisia ole varmastikaan pahimmasta päästä tässä tavassaan, mutta nyt se jotenkin hyppäsi toisinaan silmille. Eniten tämä tuntui korostuvan luvussa, jossa Meg pääsee tanssiaisiin, joissa hänet puetaan ja meikataan. Tämä nähdään todella vakavana ja kauhistuttavana asiana, ja vaikka turhaamaisuus ei varsinaisesti ole edelleenkään hyveenä pidettävä luonteenpiirre, minulle tuli tästä vähän ikävä olo. Toisaalta esimerkiksi tyttöjen suurin esikuva, heidän äitinsä, suhtautuu tyttöjen luonteisiin ja tekoihin todella lämpimästi ymmärtäväisesti, ja vaikka hän antaakin ohjeita paremmaksi ihmiseksi kasvamiseen, hän kuitenkin jättää asioitaan myös tyttöjen itsensä mietittäväksi. Vaikka rakastan romanssien lukemista, olin ilahtunut, kun tämä kirja ei vielä niinkään keskittynyt romansseihin, vaan tyttöjen kehittymiseen ja sisarussuhteisiin. Itku tuli myös kirjaa lukiessa. Totesin Goodreads-arviossani, että en pysty enää arvioimaan tätä täysin kylmän objektiivisesti (ihan kuin arvioisin näin mitään lukemaani :D), koska kirja on minulle niin tärkeä: voisin jopa sanoa, että se on niitä teoksia, jotka ovat tehneet minusta minut. Voin myös suositella uutta elokuvaa, se pöyhi kivasti vanhaa kirjaa ja erosi selvästi aiemmista versioista. (Se sai minut myös muistamaan, kuinka ihastunut olen aina ollut Laurieen <3)

Kuunneltuani helmikuussa Rouva C.:n, kiinnostuin enemmän Minna Canthin kirjoista. Kotikotona luin ensimmäiseksi Kauppa-Lopon, jonka luki lyhykäisyydessään nopeasti. Epäsiisti ja juopotteluun taipuvainen, mutta kuitenkin äärimmäisen hyväsydäminen kuopiolainen Kauppa-Lopo on päätynyt vankilaan Jyväskylässä. Vankilasta vapauduttuaan hän saa kuulla, että eräs hänen Kuopion-tuttunsa on jäänyt leskeksi ja päättää auttaa varakasta rouvaa. Tässä vaiheessa voi ehkä arvata, että homma ei aivan kuten Strömsössä mene. Kirja on melko tyylipuhdas esimerkki realismista, mutta viihdyin sen kanssa eirttäin hyvin, ja olisin voinut lukea pidemmänkin tarinan Lopon edesottamuksista, koska hän on kiinnostava hahmo. 1800-luvun Jyväskylä oli myös kiinnostava miljöö, vaikka minua hieman häiritsikin, että en aina aivan tiennyt, missä päin kaupunkia Lopo liikkui. 

Epävarmoina aikoina tekee mieli lukea tuttuja kirjoja, joten tartuin vuosien tauon jälkeen Fedja-setä, kissa ja koira -kirjaan, joka oli lapsuuteni suosikkeja. Lukaisinkin kirjan parissa illassa, ja viihdyin vähintäänkin yhtä hyvin kuin lapsena. Lastenkirjallisuudelle tyypillisesti ongelmat selviävät hyvin helposti, ja Fedja-sedän, Matroskin-kissan ja Musti-koiran välillä absurdinkin puolelle kallistuvat seikkailut ovat ihanan kevyttä ja hauskaa luettavaa. Koska kirja on luettu minulle monta kertaa, muistin sen tapahtumat melko hyvin, mutta silti siinä oli paljon sellaistakin, mitä olin unohtanut. Paljon enempää en tästä kirjasta keksi sanottavaa, mutta se ei tarkoita sitä, että kirja olisi jotenkin mitäänsanomaton, vaan sanon vain kaikille vinkkinä, että lastenkirjojen lukeminen on välillä todella ihanaa. 

Kun pohdin, mitä lukisin, ojensi äiti minulle Taiteilijakoteja-kirjan, joka nimensä mukaisesti esittelee suomalaisia taiteilijakoteja. Esittelynsä saa niin Sibeliuksen Ainola kuin Gallen-Kallelan Kalelakin, mutta mukana on myös vähän tuntemattomiakin koteja, kuten Cedercreuzin Harjula. Kirja esittelee sekä taiteilijoiden itsensä että heidän kotiensa historiaa sanoin ja kuvin. Monessa paikassa onkin tullut kesäreissuillamme käytyä, mutta muutamat kodit ovat minulta näkemättä, minkä vuoksi niistä olikin hauskaa lukea. Kirja oli kiinnostava ja silmänkarkkiakin löytyi suurien värikuvien ansiosta. Isoimpana ongelmana koin sen, että Kalelasta kertova teksti oli todella paljon pidempi ja tyyliltään eroaa todella paljon muista esittelytekstistä. Kirjan on kirjoittanut Akseli Gallen-Kallelan jälkeläinen, minkä vuoksi propagandamainen sävy on ymmärrettävä, mutta tuskailin Kalela-osuutta lukiessani jopa ääneen. Siltikin kirja oli viihdyttävä ja kiinnostava, ja vaikka faktaa tuleekin opintojen puolesta luettua päivät pitkät, tämä oli mukavan kevyt kirja opiskeluun verrattuna. 

Kuukauden viimeiseksi kirjaksi jäi Franz Kafkan novellikokoelma Nälkätaiteilija. En ollut lukenut Kafkalta muuta kuin Hiilisangolla ratsastaja -novellin, joka tästäkin kokoelmasta löytyy, mutta koska minua on jo pitkään kiinnostanut lukea Muodonmuutos, ja koska sekin sisältyy tähän kokoelmaan, oli se seuraavana lukulistallani. Huomasin melko pian, että Kafka kirjoittaa melko raskasta tekstiä. Vaikka novellit etenevät suhteellisen sutjakasti, ne ovat kuitenkin aiheiltaan synkkiä, ja niissä tapahtuu usein kummallisia asioita, jotka tekevät niistä raskaita lukea. Kokoelman aloittava novelli Tuomio sai minut myös pienen epätoivon valtaan, sillä vaikka tietyssä mielessä ymmärsin, mitä novellista tapahtui, lopullinen palojen loksahtaminen jäi tapahtumatta. Onneksi seuraavana vuorossa oli Muodonmuutos, joka oli kokoelman ehdottamasti paras novelli, ja jonka jälkeen novellit rupesivatkin vetämään paremmin. Kokoelma on kokonaisuutena täynnä synkkiä, ilkeitä ja absurdeja tarinoita, joissa toisinaan, kuten esimerkiksi Muodonmuutoksessa ja Selonteossa akatemialle, häivähtää pikimustaa huumoria. Ei ehkä parasta korona-ajan lukemistoa, mutta tulipahan tutustuttua kirjailijaan paremmin. Lempinovelleja olivat Muodonmuutoksen lisäksi Hiilisangolla ratsastaja, Selonteko akatemialle, Rangaistussiirtolassa ja Nälkätaiteilija. Onko teillä muuten Kafka-suosituksia? Eräs tuttava suositteli Oikeusjuttua, luen sen todennäköisesti joskus hamassa tulevaisuudessa. 

*********

Maaliskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
7. Kirjassa rikotaan lakia: Kauppa-Lopo
8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi: Taiteilijakoteja
12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera: Veriruusut
22. Kirjassa on epäluotettava kertoja: Toivoa sopii (en tiedä, vastaako tämä määritelmää täydellisesti, mutta useiden kertojien joukossa on esimerkiksi lapsi ja alkoholisti, eikä kumpikaan ole luotettavimmasta päästä)
32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa: Fedja-setä, kissa ja koira (kirja on alun perin julkaistu venäjäksi)
35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa: Jalat ilmassa
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa: Pikku naisia
43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja: Nälkätaiteilija (Gummerruksen Kompassikirja-sarja) 

Maaliskuu ei mennyt kenelläkään, myöskään minulla, kuten Strömsössä. Alkukuusta nautin vielä uudesta kodistani, motivaatio opiskeluun alkoi erään raskaamman tenttirupeaman jälkeen palata, juhlin kaverin synttäreitä sekä suunnittelin, mitä kaikkea voisin leipoa ja kokkailla uudessa keittiössäni. Kolme viikkoa sitten matkustin kotikaupunkiin osallistuakseni erääseen opiskelijatapahtumaan, mutta löysinkin itseni jäämästä eristäytymään kotikaupunkiin. Eristäytymiselämään on pitänyt hieman totutella, mutta toisaalta olen sen verran erakko ja introvertti, että se ei kauheasti eroa normaalista elämästäni. Toisaalta minua harmittaa tapahtumien, varsinkin Euroviisujen ja kuorokonsertin peruuntuminen, mutta toisaalta minusta on ihan kivaa olla vain kotona. Eniten harmittaa se, vaikka se myös huvittaa, että ihana uusi asuntoni, josta olin (ja olen edelleen) on tällä hetkellä asumattomana opiskelukaupungissa, ja ehdin asua siellä vain kaksi viikkoa ennen kuin siirryin perheeni luo kotikotiin. Onneksi se ei (toivottavasti) ainakaan katoa mihinkään, ystäväni on nakitettu kastelemaan kukkia ja tuparitkin ehtii järjestää syksyllä.


Kuukauden biisi on Folkhemin Kuolemantähti. Folkhem ei ehkä muuten olisi bändinä kiinnostanut juurikaan, mutta siinä on mukana kaksikin SMG:sta tuttua muusikkoa, Joel Melasniemi ja Kyösti Salokorpi. Tuplasinglen kappaleista Kuolemantähti on kirkkaasti parempi, ja olenkin kuunnellut sitä maaliskuun aikana todella paljon.