Leinonen, Anne: Kirjanoita (Kirjanoita #1) 228 s.
Leppänen, Erkka & Meresmaa, J.S. (toim.): Käärmeenliekit – suomalaisia lohikäärmetarinoita 280 s.
Camboni, Filippi: Mikki ja hukkunut meri 60 s.
Burton, Jessie: The Miniaturist 432 s.
Doyle, Arthur Conan: Baskervillen koira 298 s.
Rowling, J. K.: Tästä alkaa elämä 73 s.
Helminen, Sini: Kiven sisässä (Väkiveriset #2) 231 s.
Hai, Magdalena: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta 228 s.
Hagman, Sandra: Seitsemän kummaa veljestä – kertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta 271 s.
Ness, Patrick & Dowd, Siobhan: Hirviön kutsu 215 s.
Parkkola, Seita & Repo, Niina: Loisto (Rajat Express #2) 349 s.
Itäranta, Emmi: Kudottujen kujien kaupunki 335 s.
kotimaisia: 7
käännöskirjoja: 4 (+1 englanniksi luettu)
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 10
muualta: 0
Jatkumo-lukuhaaste: 13 kirjaa (Koukussa sarjoihin)
Kirjanoita tarjosi kirjarakkautta pursuvan tarinan rinnakkaismaailma Hellbystä. Kirja oli mukavan nopealukuinen ja sujuvaa luettavaa, minkä lisäksi se puhui kirjojen ja sanojen mahtavasta voimasta, mikä on aina positiivista. Kokonaisuus jäi kuitenkin vähän vaisuksi. Kirja tuntui vähän pintaraapaisulta kaikkeen, olisin halunnut perehtyä syvemmin kirjasieluisuuteen ja Hellbyhyn. Toivoisin, että jatko-osa Noitakirja onnistuisi syventämään ensimmäisen osan puutteita. Pakko muuten sivuhuomiona sanoa, että vaikka osasta Hellbyn paikannimistä tunnistinkin Helsingin vastaavat paikat, huomaan ärsyyntyväni oletuksesta, että kaikkien lukijoiden pitäisi tuntea Helsinki niin hyvin, että tietää paikkojen sijainnit ja välimatkat. En tiedä, oliko tämä lopulta omien korvieni välissä, mutta sellainen olo minulle tuli, eikä Kirjanoita ole ainoa kirja, jossa olen tähän törmännyt. Elämää on myös täällä kehä kolmosen ulkopuolella, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin!
Olen aina pitänyt lohikäärmeistä hurjasti, joten pidin myös suomalaisia lohikäärmetarinoita sisältävästä Käärmeenliekit-novellikokoelmasta. Novellit olivat tasaisen laadukkaita ja ne kaikki käsittelivät lohikäärmemyyttejä vähän eri kulmista. Esipuheen erilaisuuden hehkuttamisen perusteella odotin kuitenkin vähän jotain muuta ja jouduinkin pettymään hieman. Novelleiden lohikäärmeet ovat usein länsimaalaisen perinteen mukaan vaarallisia ja verenhimoisia petoja, joista on pelkkää harmia. Olisin toivonut hieman itämaisempaa näkökulmaa, jossa lohikäärme nähdään hyvän onnen enteenä ja suojelijana. Tästä huolimatta viihdyin novellikokoelman kanssa hyvin, ja sen monipuoliset novellit tarjosivat herkullista ruokaa lohikäärmeennälkään. Suosikkinovellejani olivat Mixu Laurosen Empiiristä, J.S. Meresmaan Hyvä emo, Katja Salmisen Lohikäärmefragmentteja, Minna Roinisen Tarina punaisesta naisesta, Tarja Sipiläisen Asfalttiritari, Hanna Morren Rakelin päätös, Magdalena Hain Hänen kuvansa, Erkka Leppäsen Uralin sininen, Heikki Nevalan Rungot kuin Siivekkäät käärmeet, Jussi Katajalan Lento OA1701 ja Anni Nupposen Käärmeenkantajat.
Luin helmikuussa Hurjapää Mikin, joka tarjoili vähän erilaista Mikki-seikkailua kuin mihin olin tottunut. Tällaisten erilaisten Mikki-tarinoiden sarjaa jatkaa steampunk-henkinen Mikki ja hukkunut meri. Tyylilaji on tällä kertaa scifi ja tunnelma hieman vakavampi kuin Hurjapää Mikissä. Rakastan steampunk-estetiikkaa, ja tämö albumi olikin visuaalisuudessaan aivan uskomaton. Melkein teki mieli itkeä pelkästään siitä ilosta, että sain näin kaunista kirjaa lukea. Tarina ei ehkä kaikilta osilta napannut, mutta kokonaisuus oli niin upea, että en kadu tämän lukemista lainkaan.
The Miniaturist ehti lojua kirjahyllyssäni hävettävän pitkään (saadessani kirjan sitä ei oltu vielä suomennettu ja tätä postausta kirjoittaessani suomennoksesta on varmaan jo useampi vuosi aikaa), mutta Rooman-matkalla sain lopulta aikaiseksi aloittaa lukemisen. En meinannut millään päästä tarinaan sisään. Kieli oli todella haastavaa, minkä lisäksi preesensmuoto häiritsi jostain syystä todella paljon. Kirja alkoi vetämään oikeastaan vasta puolenvälin paikkeilla, kun Johanneksen salaisuus selvisi. Sen jälkeen viihdyin kirjan seurassa melko hyvin. Se oli vauhdikas ja viihdyttävä mysteereineen, mutta hahmot jäivät lopulta hieman ohuiksi. Lisäksi liikaa asioita jätettiin mielestäni auki. Selittely on ärsyttävää, mutta olisin toivonut hieman parempaa lankojen solmimista. Tosin auki jääminen voi myös johtua vaikeasta kielestä ja siitä, ettei 1600-luvun Hollantiin liittyvät käsitteet ole sanavarastoni aktiivisimmassa käytössä. Kirja kuitenkin onnistui yllättämään ja järkyttämäänkin useampaan kertaan, eikä se todellakaan ole huonoin lukemani.
Baskervillen koira on hyvin nopealukuinen ja viihdyttävä klassikko. Tarina oli minulle tuttu lähinnä BBC:n Sherlockin kautta, jonka Baskerville-jakso on ehdottomasti koko sarjan pelottavin. Jakso ja kirja eroavat yllättävän paljon toisistaan, varsinkin, kun monet jaksot ovat hyvinkin tarkasti alkuperäisten tarinoiden pohjalta tehtyjä. Kun tästä hämmennyksestä päästiin, viihdyin Sherlock Holmesin seikkailujen parissa mainiosti! Kirja on viehättävällä tavalla vanhanaikainen, ja murhasta ja muista synkistä asioista huolimatta sävy on kepeä. Juuri sopiva kesäkirja! Joitain asioita arvasin, mutta ratkaisevien palojen kanssa jouduin turvautumaan Sherlockin apuun. Yllätyin kuitenkin siitä, miten vähän Sherlock lopulta kirjassa esiintyi: suurimman osan ajasta vain John Watson viettää aikaa Baskervillen perijän kanssa nummilla mysteeriä tutkien. Kun pari vuotta sitten luin Holmesin seikkailuista yhteisniteenä, huomasin saaneeni pienen yliannostuksen, mutta Baskervillen koirasta pidin niin paljon, että ehkä Sherlock-ähkyni on laantunut. Jos tahdot lukea jonkun klassikon suhteellisen vähällä vaivalla, suosittelen Baskervillen koiraa!
Sain ylioppilaslahjaksi J. K. Rowlingin Tästä alkaa elämä -kirjan. Kirja sisältää Rowlingin vuonna 2008 Harvardin yliopiston valmistuvalle luokalle pitämän puheen alaotsikonkin mukaan "epäonnistumisen ilosta ja mielikuvituksen tärkeydestä". Pienen kirjan lukee nopeasti, mutta siihen mahtuu todella paljon asiaa. Se on lohduttava ja rohkaiseva, ja vaikka tavallaan sen ajatukset on kerrottu moneen kertaan aiemminkin, Rowling onnistuu silti tuomaan uuttakin kulmaa puheeseensa. Myös visuaalisesti kirja on aivan ihana.
Kiven sisässä jatkaa Väkiveriset-sarjaa. Tällä kertaa päähenkilönä on Helsinkiin muuttava Pekko. Pidin Pekosta heti paljon enemmän kuin edellisen osan lapsellisen raivostuttavasta Pinjasta. Seikkailu on jälleen vauhdikasta urbaania fantasiaa, ja vaikka pidinkin suunnattomasti edellisen osan metsäkuvauksesta, viihdyin myös Helsingin Kallioon sijoittuvasta seikkailusta. Juonikin lähtee heti vetämään. Hieman olisin kaivannut syventämistä Pekon hahmoon, nyt hän jäi aavistuksen verran paperiseksi. Minecraft-jutuista en ihmeemmin välittänyt, mutta toisaalta oli kiva, että nuortenkirjan päähenkilöllä on jokin muu harrastus kuin lukeminen tai jalkapallo :D Mielestäni tämä oli huomattavasti paljon parempi kuin Kaarnan kätkössä! Joskin Gwinin nimi häiritsi todella paljon: mieleen tuli salaperäisen ja kummallisen tytön sijaan vain Mustesydämen sarvekas näätä :D Väkiveriset ei ole lempisarjojani, mutta sopivan viihdyttävää ja päätänollaavaa luettavaa, ja aion lukea seuraavatkin osat. (Ilman Tuuliaa kylläkin pärjättäisiin ihan hyvin, tosi ärsyttävä hahmo!)
Blogiani lukevat tietävät, että en tykkää kauhujutuista. Kuitenkin hämärässä menneisyydessäni on eräs positiivinen kauhumuisto: ala-asteen käsityönopettajalla oli tapana lukea meille kauhutarinoita, kun neuloimme tai teimme ristipistoja. Vuorotellen meille luettiin Vuokko Mujeen Havukkavuoren mustaa lintua ja Vesa Sisättön Kummitusten luokkaa, ja osasinkin molemmista pätkiä ulkoa. Kummitusten luokka pelotti minua enemmän, mutta inhosin sitä, kun lapset ihmepelastuivat joka tarinassa. Olisin tahtonut jotain kamalaa oikeasti tapahtuvan :D Näillä saatesanoilla voitte arvata, että ihastuin Haisevaan käteen ikihyviksi. Tarinat ovat sopivalla tavalla hurjia ja käsittelivät myös ihan oikeita nykypäivän lasten kokemia ongelmia. Eikä siinä vielä kaikki: kaikki tarinat eivät loppuneet onnellisesti! Olin aivan riemuissani kirjaa lukiessani, ja olinkin varma, että olisin ala-asteella rakastanut tätä, jos tämä silloin olisi jo ollut olemassa. Tai no, mitä sitä salailemaan: rakastin nytkin, 18-vuotiaana. Lempinovellejani olivat Lokakuu, Pahanukke, Näkymätön, Namusetä, Poika portilla, Meistä on moneksi, Peto ja Perhonen, Takarivin tyttö, Täydellinen Alina, Talven lapset sekä Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa.
Seitsemän kummaa veljestä on tietokirja seitsemästä suomalaisesta miehestä, jotka kaikki tuomittiin historian saatoissa homoseksuaalisuudesta. Tarinoita on seitsemältä vuosikymmeneltä, aina 1900-luvun alusta 1970-luvulle. Joka luvun alussa kerrotaan suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen tieteen ja lain näkökulmasta kyseisenä aikana. Osasin jo alun perin arvella, että kirja tulisi suututtamaan ja turhauttamaan minua, enkä ollut väärässä. Kirja oli todella mielenkiintoinen. Lukiessani opin esimerkiksi sen, että 1900-luvun alkupuolella vain tyttöjä pidettiin mahdollisina seksuaalirikosten uhreina ja kirjassa mainitun kansakoulunopettajan ahdistelemat pojat nähtiin opettajan rikoskumppaneina, eikä uhreina. Eräs toinen kirjassa kuvatuista miehistä puolestaan sai kovemman tuomion viinan trokaamisesta 1920-luvulla kuin homoseksuaalisuudesta. Olisin toivonut kirjan vielä kertovan, miten nämä seitsemän miestä jatkoivat elämäänsä vankeustuomioiden tai sakkojen jälkeen. Vain parin elämästä kerrotaan laajemmin, aina hänen kuolemaansa saakka. Toisaalta materiaalia heidän myöhemmistä vaiheistaan ei välttämättä ole olemassa, mutta nyt tarinat tuntuivat jäävän kesken. Vaikka kirja kuvaa epäoikeudenmukaista suhtautumista seksuaalivähemmistöihin, on kuitenkin muistettava, miten paljon eteenpäin tässäkin asiassa on 2010-luvulla tultu. Maailma ei ole valmis, mutta asenteet muuttuvat paremmiksi koko ajan. (Olisipa tällainen kirja myös seitsemästä kummasta sisaresta! Kiinnostaisi, olivatko asenteet kuinka erilaiset.)
Hirviön kutsu oli nopeasti luettu, mutta ei niin nopeasti käsitelty. Ajattelen tarinaa yhä. Ennakko-odotukseni olivat korkealla, enkä joutunut pettymään, vaikka odotinkin jotain ihan muuta kuin mitä tarina lopulta tarjosi. Tarina on pohjattoman surullinen, siitä ei pääse yli eikä ympäri, mutta jollain hassulla tavalla siinä on pieni hippunen toivoa. Lisäksi koko juttu oli kerrottu niin kauniisti, että vaikka sydäntä riipi ja itketti, nautin silti lukemisesta. Conor on todella aito päähenkilö, jolle ei soisi tapahtuvan mitään pahaa. Olisin halunnut vain halata häntä todella tiukasti. Paitsi että tarina oli hieno ja pullollaan symboliikkaa, myös Jim Kayn kuvitus oli uskomattoman upea! Hieman toivoin värikuvitusta, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että mustavalkoinen sopii tarinaan ja tunnelmaan paremmin.
Luin Lupauksen joskus kaksi vuotta sitten, joten Loistoa aloittaessani muistikuvani olivat äärimmäisen hatarat, enkä muistanut kuin erään lihansyöjää erittäin pahasti ahdistaneen kohtauksen. Pääsin kuitenkin nopeasti mukaan juoneen ja heittäytymään mediamaailman julmaan raadollisuuteen. Rajat Express ei ole kirjailijaparin Parkkola & Revon paras, mutta siinä oli silti tarkkanäköisyyttä ja kammottavuutta, josta nautin. Ehkä Loisto oli parempi kuin Lupaus, en voi varmaksi sanoa, mutta kirja jaksoi pitää mukanaan koko pituutensa verran. Parasta antia oli kuitenkin siivoojien henkilöllisyyden selviäminen. Olin jo ensimmäisessä osassa arvannut toisen henkilöllisyyden, mutta toinen jäi arvoitukseksi. Voittajafiilis oli melkoinen, kun hoksasin hänenkin nimensä ennen kuin se paljastettiin lukijoille. Loppuluku oli niin kaunis, että teki mieli itkeä.
Ihastuin syksyllä Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan, joten Kudottujen kujien kaupunki oli tietenkin lukulistallani. Kirja vie melko erilaisiin maisemiin kuin Itärannan esikoinen, mutta on yhtä lailla taitavasti kirjoitettu ihastuttavalla kielellä. Tämä kallistuu enemmän fantasian kuin dystopian puolelle, mikä miellyttää itseäni enemmän. Salaperäisyys kuiskii pitkin saarta, meri tuoksuu. Myös rakkaustarina on äärimmäisen suloinen. Ikävä kyllä kirja hiukan levisi liikaa loppupuolella, eikä sitä saatu mielestäni kudottua (heh) täysin kokoon takaisin, mikä oli harmi niin loistavan alun jälkeen. Myöskin maailma jäi vähän turhan avoimeksi, olisin kaivannut hieman syvennystä siihen. En tiedä pidinkö enemmän tästä vai Teemestarin kirjasta. Kudottujen kujien kaupunki ainakin voittaa minua puolelleen lumoavan kauniilla kielellään ja kuvauksellaan, pitkään mielessä viipyilevän tunnelman lisäksi. Lisäplussaa Itärannalle nimistöstä, joka soljuu kielellä kauniisti.
Olen aina pitänyt lohikäärmeistä hurjasti, joten pidin myös suomalaisia lohikäärmetarinoita sisältävästä Käärmeenliekit-novellikokoelmasta. Novellit olivat tasaisen laadukkaita ja ne kaikki käsittelivät lohikäärmemyyttejä vähän eri kulmista. Esipuheen erilaisuuden hehkuttamisen perusteella odotin kuitenkin vähän jotain muuta ja jouduinkin pettymään hieman. Novelleiden lohikäärmeet ovat usein länsimaalaisen perinteen mukaan vaarallisia ja verenhimoisia petoja, joista on pelkkää harmia. Olisin toivonut hieman itämaisempaa näkökulmaa, jossa lohikäärme nähdään hyvän onnen enteenä ja suojelijana. Tästä huolimatta viihdyin novellikokoelman kanssa hyvin, ja sen monipuoliset novellit tarjosivat herkullista ruokaa lohikäärmeennälkään. Suosikkinovellejani olivat Mixu Laurosen Empiiristä, J.S. Meresmaan Hyvä emo, Katja Salmisen Lohikäärmefragmentteja, Minna Roinisen Tarina punaisesta naisesta, Tarja Sipiläisen Asfalttiritari, Hanna Morren Rakelin päätös, Magdalena Hain Hänen kuvansa, Erkka Leppäsen Uralin sininen, Heikki Nevalan Rungot kuin Siivekkäät käärmeet, Jussi Katajalan Lento OA1701 ja Anni Nupposen Käärmeenkantajat.
Luin helmikuussa Hurjapää Mikin, joka tarjoili vähän erilaista Mikki-seikkailua kuin mihin olin tottunut. Tällaisten erilaisten Mikki-tarinoiden sarjaa jatkaa steampunk-henkinen Mikki ja hukkunut meri. Tyylilaji on tällä kertaa scifi ja tunnelma hieman vakavampi kuin Hurjapää Mikissä. Rakastan steampunk-estetiikkaa, ja tämö albumi olikin visuaalisuudessaan aivan uskomaton. Melkein teki mieli itkeä pelkästään siitä ilosta, että sain näin kaunista kirjaa lukea. Tarina ei ehkä kaikilta osilta napannut, mutta kokonaisuus oli niin upea, että en kadu tämän lukemista lainkaan.
The Miniaturist ehti lojua kirjahyllyssäni hävettävän pitkään (saadessani kirjan sitä ei oltu vielä suomennettu ja tätä postausta kirjoittaessani suomennoksesta on varmaan jo useampi vuosi aikaa), mutta Rooman-matkalla sain lopulta aikaiseksi aloittaa lukemisen. En meinannut millään päästä tarinaan sisään. Kieli oli todella haastavaa, minkä lisäksi preesensmuoto häiritsi jostain syystä todella paljon. Kirja alkoi vetämään oikeastaan vasta puolenvälin paikkeilla, kun Johanneksen salaisuus selvisi. Sen jälkeen viihdyin kirjan seurassa melko hyvin. Se oli vauhdikas ja viihdyttävä mysteereineen, mutta hahmot jäivät lopulta hieman ohuiksi. Lisäksi liikaa asioita jätettiin mielestäni auki. Selittely on ärsyttävää, mutta olisin toivonut hieman parempaa lankojen solmimista. Tosin auki jääminen voi myös johtua vaikeasta kielestä ja siitä, ettei 1600-luvun Hollantiin liittyvät käsitteet ole sanavarastoni aktiivisimmassa käytössä. Kirja kuitenkin onnistui yllättämään ja järkyttämäänkin useampaan kertaan, eikä se todellakaan ole huonoin lukemani.
Baskervillen koira on hyvin nopealukuinen ja viihdyttävä klassikko. Tarina oli minulle tuttu lähinnä BBC:n Sherlockin kautta, jonka Baskerville-jakso on ehdottomasti koko sarjan pelottavin. Jakso ja kirja eroavat yllättävän paljon toisistaan, varsinkin, kun monet jaksot ovat hyvinkin tarkasti alkuperäisten tarinoiden pohjalta tehtyjä. Kun tästä hämmennyksestä päästiin, viihdyin Sherlock Holmesin seikkailujen parissa mainiosti! Kirja on viehättävällä tavalla vanhanaikainen, ja murhasta ja muista synkistä asioista huolimatta sävy on kepeä. Juuri sopiva kesäkirja! Joitain asioita arvasin, mutta ratkaisevien palojen kanssa jouduin turvautumaan Sherlockin apuun. Yllätyin kuitenkin siitä, miten vähän Sherlock lopulta kirjassa esiintyi: suurimman osan ajasta vain John Watson viettää aikaa Baskervillen perijän kanssa nummilla mysteeriä tutkien. Kun pari vuotta sitten luin Holmesin seikkailuista yhteisniteenä, huomasin saaneeni pienen yliannostuksen, mutta Baskervillen koirasta pidin niin paljon, että ehkä Sherlock-ähkyni on laantunut. Jos tahdot lukea jonkun klassikon suhteellisen vähällä vaivalla, suosittelen Baskervillen koiraa!
Sain ylioppilaslahjaksi J. K. Rowlingin Tästä alkaa elämä -kirjan. Kirja sisältää Rowlingin vuonna 2008 Harvardin yliopiston valmistuvalle luokalle pitämän puheen alaotsikonkin mukaan "epäonnistumisen ilosta ja mielikuvituksen tärkeydestä". Pienen kirjan lukee nopeasti, mutta siihen mahtuu todella paljon asiaa. Se on lohduttava ja rohkaiseva, ja vaikka tavallaan sen ajatukset on kerrottu moneen kertaan aiemminkin, Rowling onnistuu silti tuomaan uuttakin kulmaa puheeseensa. Myös visuaalisesti kirja on aivan ihana.
Kiven sisässä jatkaa Väkiveriset-sarjaa. Tällä kertaa päähenkilönä on Helsinkiin muuttava Pekko. Pidin Pekosta heti paljon enemmän kuin edellisen osan lapsellisen raivostuttavasta Pinjasta. Seikkailu on jälleen vauhdikasta urbaania fantasiaa, ja vaikka pidinkin suunnattomasti edellisen osan metsäkuvauksesta, viihdyin myös Helsingin Kallioon sijoittuvasta seikkailusta. Juonikin lähtee heti vetämään. Hieman olisin kaivannut syventämistä Pekon hahmoon, nyt hän jäi aavistuksen verran paperiseksi. Minecraft-jutuista en ihmeemmin välittänyt, mutta toisaalta oli kiva, että nuortenkirjan päähenkilöllä on jokin muu harrastus kuin lukeminen tai jalkapallo :D Mielestäni tämä oli huomattavasti paljon parempi kuin Kaarnan kätkössä! Joskin Gwinin nimi häiritsi todella paljon: mieleen tuli salaperäisen ja kummallisen tytön sijaan vain Mustesydämen sarvekas näätä :D Väkiveriset ei ole lempisarjojani, mutta sopivan viihdyttävää ja päätänollaavaa luettavaa, ja aion lukea seuraavatkin osat. (Ilman Tuuliaa kylläkin pärjättäisiin ihan hyvin, tosi ärsyttävä hahmo!)
Blogiani lukevat tietävät, että en tykkää kauhujutuista. Kuitenkin hämärässä menneisyydessäni on eräs positiivinen kauhumuisto: ala-asteen käsityönopettajalla oli tapana lukea meille kauhutarinoita, kun neuloimme tai teimme ristipistoja. Vuorotellen meille luettiin Vuokko Mujeen Havukkavuoren mustaa lintua ja Vesa Sisättön Kummitusten luokkaa, ja osasinkin molemmista pätkiä ulkoa. Kummitusten luokka pelotti minua enemmän, mutta inhosin sitä, kun lapset ihmepelastuivat joka tarinassa. Olisin tahtonut jotain kamalaa oikeasti tapahtuvan :D Näillä saatesanoilla voitte arvata, että ihastuin Haisevaan käteen ikihyviksi. Tarinat ovat sopivalla tavalla hurjia ja käsittelivät myös ihan oikeita nykypäivän lasten kokemia ongelmia. Eikä siinä vielä kaikki: kaikki tarinat eivät loppuneet onnellisesti! Olin aivan riemuissani kirjaa lukiessani, ja olinkin varma, että olisin ala-asteella rakastanut tätä, jos tämä silloin olisi jo ollut olemassa. Tai no, mitä sitä salailemaan: rakastin nytkin, 18-vuotiaana. Lempinovellejani olivat Lokakuu, Pahanukke, Näkymätön, Namusetä, Poika portilla, Meistä on moneksi, Peto ja Perhonen, Takarivin tyttö, Täydellinen Alina, Talven lapset sekä Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa.
Seitsemän kummaa veljestä on tietokirja seitsemästä suomalaisesta miehestä, jotka kaikki tuomittiin historian saatoissa homoseksuaalisuudesta. Tarinoita on seitsemältä vuosikymmeneltä, aina 1900-luvun alusta 1970-luvulle. Joka luvun alussa kerrotaan suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen tieteen ja lain näkökulmasta kyseisenä aikana. Osasin jo alun perin arvella, että kirja tulisi suututtamaan ja turhauttamaan minua, enkä ollut väärässä. Kirja oli todella mielenkiintoinen. Lukiessani opin esimerkiksi sen, että 1900-luvun alkupuolella vain tyttöjä pidettiin mahdollisina seksuaalirikosten uhreina ja kirjassa mainitun kansakoulunopettajan ahdistelemat pojat nähtiin opettajan rikoskumppaneina, eikä uhreina. Eräs toinen kirjassa kuvatuista miehistä puolestaan sai kovemman tuomion viinan trokaamisesta 1920-luvulla kuin homoseksuaalisuudesta. Olisin toivonut kirjan vielä kertovan, miten nämä seitsemän miestä jatkoivat elämäänsä vankeustuomioiden tai sakkojen jälkeen. Vain parin elämästä kerrotaan laajemmin, aina hänen kuolemaansa saakka. Toisaalta materiaalia heidän myöhemmistä vaiheistaan ei välttämättä ole olemassa, mutta nyt tarinat tuntuivat jäävän kesken. Vaikka kirja kuvaa epäoikeudenmukaista suhtautumista seksuaalivähemmistöihin, on kuitenkin muistettava, miten paljon eteenpäin tässäkin asiassa on 2010-luvulla tultu. Maailma ei ole valmis, mutta asenteet muuttuvat paremmiksi koko ajan. (Olisipa tällainen kirja myös seitsemästä kummasta sisaresta! Kiinnostaisi, olivatko asenteet kuinka erilaiset.)
Hirviön kutsu oli nopeasti luettu, mutta ei niin nopeasti käsitelty. Ajattelen tarinaa yhä. Ennakko-odotukseni olivat korkealla, enkä joutunut pettymään, vaikka odotinkin jotain ihan muuta kuin mitä tarina lopulta tarjosi. Tarina on pohjattoman surullinen, siitä ei pääse yli eikä ympäri, mutta jollain hassulla tavalla siinä on pieni hippunen toivoa. Lisäksi koko juttu oli kerrottu niin kauniisti, että vaikka sydäntä riipi ja itketti, nautin silti lukemisesta. Conor on todella aito päähenkilö, jolle ei soisi tapahtuvan mitään pahaa. Olisin halunnut vain halata häntä todella tiukasti. Paitsi että tarina oli hieno ja pullollaan symboliikkaa, myös Jim Kayn kuvitus oli uskomattoman upea! Hieman toivoin värikuvitusta, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että mustavalkoinen sopii tarinaan ja tunnelmaan paremmin.
Luin Lupauksen joskus kaksi vuotta sitten, joten Loistoa aloittaessani muistikuvani olivat äärimmäisen hatarat, enkä muistanut kuin erään lihansyöjää erittäin pahasti ahdistaneen kohtauksen. Pääsin kuitenkin nopeasti mukaan juoneen ja heittäytymään mediamaailman julmaan raadollisuuteen. Rajat Express ei ole kirjailijaparin Parkkola & Revon paras, mutta siinä oli silti tarkkanäköisyyttä ja kammottavuutta, josta nautin. Ehkä Loisto oli parempi kuin Lupaus, en voi varmaksi sanoa, mutta kirja jaksoi pitää mukanaan koko pituutensa verran. Parasta antia oli kuitenkin siivoojien henkilöllisyyden selviäminen. Olin jo ensimmäisessä osassa arvannut toisen henkilöllisyyden, mutta toinen jäi arvoitukseksi. Voittajafiilis oli melkoinen, kun hoksasin hänenkin nimensä ennen kuin se paljastettiin lukijoille. Loppuluku oli niin kaunis, että teki mieli itkeä.
Ihastuin syksyllä Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan, joten Kudottujen kujien kaupunki oli tietenkin lukulistallani. Kirja vie melko erilaisiin maisemiin kuin Itärannan esikoinen, mutta on yhtä lailla taitavasti kirjoitettu ihastuttavalla kielellä. Tämä kallistuu enemmän fantasian kuin dystopian puolelle, mikä miellyttää itseäni enemmän. Salaperäisyys kuiskii pitkin saarta, meri tuoksuu. Myös rakkaustarina on äärimmäisen suloinen. Ikävä kyllä kirja hiukan levisi liikaa loppupuolella, eikä sitä saatu mielestäni kudottua (heh) täysin kokoon takaisin, mikä oli harmi niin loistavan alun jälkeen. Myöskin maailma jäi vähän turhan avoimeksi, olisin kaivannut hieman syvennystä siihen. En tiedä pidinkö enemmän tästä vai Teemestarin kirjasta. Kudottujen kujien kaupunki ainakin voittaa minua puolelleen lumoavan kauniilla kielellään ja kuvauksellaan, pitkään mielessä viipyilevän tunnelman lisäksi. Lisäplussaa Itärannalle nimistöstä, joka soljuu kielellä kauniisti.
 |
| Luin niin paljon, etteivät kaikki kirjat mahtuneet samaan ruudukkoon :D |
*********
Olavi Uusivirtaa olen kuunnellut parin biisin verran, mutta koska kävin heinäkuussa hänen keikallaan, päätin kuunnella hänen tuotantonsa läpi ennen keikkaa. Paperisiivet osui ja upposi heti. Pelkkä biisin ajatteleminen rutistaa hieman sydäntä ja kutittelee kyynelkanavia, niin kaunis, niin kaunis.
Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epökohtaa: Seitsemän kummaa veljestä
42. Kirjan nimessä on adjektiivi: Haiseva käsi
42. Kirjan nimessä on adjektiivi: Haiseva käsi
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle: Kudottujen kujien kaupunki
44. Kirja liittyy johonkin peliin: Kiven sisässä
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja: Mikki ja hukkunut meri
Heinäkuun YA-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
Kirja on omalta TBR-listalta: Kirjanoita
Kirja käsittelee LGBTQ+ -aiheita: Loisto
Kirjassa mieskertoja: Kiven sisässä
Heinäkuussa olin lähinnä töissä, mutta sen lisäksi ehdin tehdä vaikka mitä muuta! Kävin kaverini kanssa katsomassa Smg:tä ja Olavi Uusivirtaa, toisen kaverin kanssa kahvilla, yökyläillä, käydä rannalla ja tavata vanhoja tuttuja, maratoonata BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -tv-sarjan (koko homma kesti melkein kuusi tuntia, hiki tuli vain sohvalla istuessa), juhlia erään sukulaisen kunnioitettavaa ikää (en muuten laittanut kansallispukua, olisin paistunut sinne!) ja osallistua Camp NaNoWriMoon, jonka myös onnellisesti voitin. Kun katsoo sitä, miten paljon ehdin töiden lisäksi tehdä, tuntuu käsittämättömältä, että luin myös 12 kirjaa. En edes muista, milloin viimeksi olisin kuukauden aikana lukenut noin älyttömän määrän!
Heinäkuun suurin asia oli kuitenkin ihan loppukuusta tulleet uutiset. Siirryin kuun puolivälissä ykköshakukohteeni varasijajonossa toiselta ensimmäiselle sijalle, mutta yritin jo hyväksyä välivuoden. Se ei todellakaan ollut helppoa: kympin tyttöys nosti taas päätään ja potki lujaa. Rowlingin kirjasta Goodreadsiin kirjoitin näin: "Vaikka tuntuukin, että oma elämäni ei todellakaan ala tästä, ainakin kirja muistuttaa alaotsikonkin mukaan epäonnistumisen tärkeydestä." Vielä viime viikon maanantaina sanoin puhelimessa ystävälleni, että opiskelupaikan saaminen on erittäin epätodennäköistä, ja että eiköhän sitä välivuodelle jäädä. Seuraavana päivänä avasin töissä tauolla sähköpostin ja sain tiedon, että vastoin kaikkia todennäköisyyksiä olin saanut opiskelupaikan ykkösvaihtoehdostani!! Kuluneet kaksi viikkoa olenkin soitellut suuntaan sun toiseen, ravannut kaupoilla ostamassa milloin mitäkin vedenkeitintä ja vessaharjaa, tehnyt listoja, hyväksynyt asuntotarjouksen, stressannut, riemuinnut, vastaanottanut onnitteluja ja säätänyt asioita. Olisihan se ollut ihan kiva saada tieto jo silloin kesäkuun lopussa, mutta vaikka meinaakin vähän kiire tulla, en voisi olla helpottuneempi. Onneksi työt loppuivat tiistaina, nyt on sitten kunnolla aikaa valmistella ja pakkailla.
Elokuu tulee siis tuomaan mukanaan muuton ihan uuteen kaupunkiin ja opiskelujen aloituksen. En ole vielä päättänyt, kerronko opiskelukaupunkiani blogissa, mutta sen verran voin paljastaa, että minusta tulee historian opiskelija :) Muuttorumban keskellä luvassa on onneksi myös muita juttuja, esimerkiksi reissu ystävän kanssa Helsinkiin ja pientä synttärijuhlintaa. Sen lisäksi pitäisi suorittaa autokoulu teoriakoevaiheeseen, hieman stressaa sekin, mutta ehkä kaikesta on mahdollista selvitä. Niinhän se Beatleskin aikanaan totesi: we can work it out.
Olavi Uusivirtaa olen kuunnellut parin biisin verran, mutta koska kävin heinäkuussa hänen keikallaan, päätin kuunnella hänen tuotantonsa läpi ennen keikkaa. Paperisiivet osui ja upposi heti. Pelkkä biisin ajatteleminen rutistaa hieman sydäntä ja kutittelee kyynelkanavia, niin kaunis, niin kaunis.
Luit ihailtavan määrän kirjoja! Seitsemän kummaa veljestä alkoi vähän kiinnostamaan. (Miksi tämän lauseen voi ymmärtää kahdella eri tavalla? :D)
VastaaPoistaOnnea opiskelupaikasta! Minäkin haluaisin opiskella historiaa (tai kulttuureja tai kansatiedettä tai...). Olisi kiva kuulla joskus opinnoistasi enemmän, vaikkapa millaisia kursseja on ja mihin aiheisiin opiskelu painottuu :)
Joo, tuo määrä ei lakkaa hämmentämästä :D Seitsemää kummaa veljestä suosittelen kovasti, luulen, että voisit tykätä siitä! :)
PoistaKiitos kiitos! Ehkä kerronkin opinnoistani sitten, kun tiedän itsekin enemmän :D en tosiaan vielä tiedä, kuinka paljon tulen opinnoista blogissa puhumaan, mutta ainakin sähköpostilla voin tarvittaessa jutella!