Mattila, Riina: Järistyksiä 151 s.
Rannela, Terhi: Läpi yön 284 s. [U]
Silvan, Heidi: John Lennon minussa 200 s.
Smith, Patti: Omistautuminen 126 s.
Helminen, Sini: Maan povessa (Väkiveriset #4) 248 s.
Francis, Frank: Taikalähde − satuja vierailta mailta 76 s.
Tulilintu − venäläisiä kansansatuja 83 s.
Ihonen, Essi: Ainoa taivas 239 s.
kotimaisia: 5
käännöskirjoja: 3
omasta hyllystä: 0
kirjastosta: 8
muualta: 0
Järistyksiä oli nimensä mukainen: järisyttävä tarina itsensä löytämisestä ja ensirakkaudesta. Eelia on muunsukupuolinen nuori, joka löytää rakkauden kaukana kotoa, taidelukiossa. Vaikka kirja on lyhyt, siihen mahtuu paljon. Mattila onnistuu kirjan aikana käsittelemään seksuaali- ja sukupuoli-identiteettejä, suhteita vanhempiin ja ystävyyssuhteita. Vaikka pääpaino on Eelian ja Islan rakkaustarinassa, pidin myös siitä, että Eelian paras ystävä Karhu oli kokonainen henkilö, joka ei hävinnyt kuvioista seurustelusuhteen alkaessa. Oli kiinnostavaa lukea kirjaa, jonka päähenkilö oli jotain perinteisen sukupuolijaon ulkopuolelta. Seksuaalivähemmistöistä kertovia kirjoja olen lukenut melko paljon, mutta sukupuolivähemmistöistä paljon vähemmän, enkä muista äkkiseltään yhtääkään kirjaa, jossa olisi ollut muunsukupuolisia hahmoja, ainakaan päähenkilöinä. On erittäin hyvä asia, että kirjallisuuden henkilökaartit monipuolistuvat! Eelian vanhempien suhtautuminen lapsensa muunsukupuolisuuteen oli raastavaa luettavaa. Entistä turhauttavammaksi kirjan teki se, että kirjailijan ei ole tarvinnut keksiä mahdollisimman kauheita vanhempia, vaan tällaisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Järistysten kieli on aivan omaa luokkaansa: runollista ja välillä hengästyttävän kaunista. Henkilöiden, varsinkin Eelian, mutta myös muiden, tunteet tulevat sitä kautta todella vahvasti myös lukijan iholle. Todella vahva esikoisteos!
Luin Terhi Rannelan Läpi yön -romaanin ysiluokalla ollessani, ja siitä lähtien se on kuulunut kaikista tärkeimpiin kirjoihini, vaikka en ollut lukenut sitä sen jälkeen. Kirja alkaa ysiluokkalaisen Marian itsemurhayrityksestä ja seuraa hänen elämäänsä aina yliopistoon asti päiväkirjojen kautta. Minun ei tarvinnut lukea kirjaa kovin pitkälle, kun sain jo todella vahvoja flashbackeja edelliseltä lukukerralta: äkkiä olinkin taas 15-vuotias, istuin lukemassa jonain pitkänä joulukuisena päivänä äikänluokan edessä olevalla penkillä, ympärilläni niin tärkeitä ihmisiä, kuin sellaisiakin, joita en ole nähnyt tai ajatellut enää vuosiin. Sain kiinni todella vahvasti silloisista tunteistani ja ajatuksistani. Vaikka oma elämäni on ollut aina paljon kevyempää kuin Marialla, samaistuin kirjaan vahvasti silloin ja vahvasti nyt. Jotkut näistä asioista olivat (onneksi) eri asioita kuin 15-vuotiaalla, mutta jotkut kohdat iskivät kuin moukarilla edelleen. Minun on todella vaikea pukea lukukokemusta sanoiksi. On ehkä vähän vaikea ymmärtää, miksi samaistun Mariaan niin paljon kuin samaistun. Suurista eroista huolimatta meissä on kuitenkin joitain samaa: välillä piinaavaksi yltyvä kympintyttöys, neiti Kunnianhimo ja palo kirjoittaa. Läpi yön toimi ehkä menneisyyden Celelle viestinä siitä, että vaikka juuri sillä hetkellä elämä tuntuukin hankalalta ja pimeältä, valo odottaa kyllä jossain. Sinne ei välttämättä päästä ilman takapakkeja, mutta sinne päästään. Se on lohdullinen viesti edelleen. Kirjoitan melko harvoin lainauksia kirjasta ylös lukiessani, mutta Läpi yön tarjosi pari kertaa sellaisia kohtia, jotka oli pakko saada itselle muistiin. Niistä eräs tärkeimmistä oli tämä: "En tiedä, miksi kirjoitan, mutta pakko on kirjoittaa."
John Lennon minussa on kirja, jota en olisi lukenut, jos siinä ei oltaisi mainittu John Lennonia. En erityisemmin pitänyt kirjasta. Jos John Lennonin olisi poistanut, on kirja melko tyypillinen nuortenromaani ilman sen kummempia yllätyksiä. Yleensä jokaisen uuden juonenkäänteen kohdalla tiesin, mihin suuntaan asiat seuraavaksi menevät. Lisäksi kirjassa on eräs seksuaalista ahdistelua sisältävä kohtaus, joka kuitenkin ohitetaan todella nopeasti. Minulle jäi lukiessani tästä todella ikävä olo. John Lennonin mystinen hahmo on vähän kummallinen: välillä hän on pelkkä näkymätön haamu, mutta toisinaan hän kuitenkin toimii niin, että hänen tekonsa ulottuvat myös fyysiseen maailmaan. Myös hänen persoonallisuutensa tuntuu välillä vähän kummalliselta. En tietenkään voi väittää, että tietäisin sataprosenttisesti, millainen John Lennon oli persoonaltaan, mutta olen kuitenkin perehtynyt aiheeseen sen verran hyvin, että välillä kurtistelin lukiessa kulmiani ja mietin, olisiko oikea John toiminut noin. Oli kuitenkin kivaa lukea kirja lähes yhdeltä istumalta: se jaksoi viihdyttää bussimatkan ajan. Plussaa myös siitä, että päähenkilöllä on lievä Asperger, joka kuitenkin todetaan normaalina asiana, eikä sitä alleviivata liikaa. Tällaista lisää!
Rakastin Patti Smithin omaelämäkerrallista romaania Ihan kakaroita. Luin kotikotona käydessäni Omistautumisen, jota kirjan aiemmin lukenut ei ihmeemmin hehkuttanut. Pyrin lukemaan kirjan mahdollisimman neutraalein odotuksin, mutta petyin silti. Kirja koostuu Smithin matkakertomuksesta ja hänen kirjoittamastaan novellista. Matkansa aikana Smith pohtii kirjoittamista ja luomista Pariisissa ja Albert Camus'n kotitalossa. Nämä osuudet tarjosivat joitain mielenkiintoisia ajatuksia, mutta kokonaisuus vähän velloi ja junnasi paikallaan. Novelli puolestaan oli kauniisti kirjoitettu, mutta aiheiltaan ja tapahtumiltaan niin vastenmielinen ja inhottava, että en voinut vilpittömästi pitää siitä. Minun ja Omistautumisen kemiat eivät kohdanneet, mutta onneksi on Ihan kakaroita, joka on aivan ihana kirja.
Sini Helmisen Väkiveriset -sarjan päätösosa Maan povessa löytyi kirjaston hyllystä yllättävän nopeasti ilmestymisensä jälkeen, joten nappasin uunituoreen kirjan mukaani. Tiesin, mitä kirjalta odottaa: viihdyttävää ja vuhdikasta urbaania fantasiaa. Odotukseni osuivat oikeaan, mutta toisin kuin John Lennon minussa, Maan povessa onnistui myös yllättämään. Kun kolme edellistä osaa ovat olleet itsenäisiä tarinoita, Maan povessa sitoo ne yhteen. Pidin siitä, miten henkilöt kohtasivat toisensa ja reagoivat toisiinsa. Fantasiaelementeistä huomimatta pidin siitä, miten realistisia tietyt osat korjassa olivat. Kun Pinja, Pekko ja Mari tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa, ei kaikki ole pelkkää riemua, vaan kolmella erilaisella ihmisellä on myös konflikteja. Myös edellisen osan koulukiusattu Mari ei ole muuttunut maagisesti koko koulun suosituimmaksi tytöksi, vaan kokee yhä ulkopuolisuutta, vaikka pahin kiusaaja onkin vaiennut. Positiivista tässä kirjassa oli myös sinipiika Tuulian hahmo. Olen jokaisen kirjan kohdalla huomauttanut, että Tuulia on mielestäni ärsyttävä hahmo, mutta tässä kirjassa olin toisinaan jopa hänen puolellaan, mitä en ole muiden osien kanssa kokenut. Helminen on kehittynyt kirjailijana todella paljon sarjan myötä. Hyvä päätösosa!
Hakiessani kerran kirjastosta kurssikirjoja, satuin huomaamaan lastenosastolla kirjaston henkilökunnan tekemän kirjanäyttelyn otsikolla Varaston aarteita. Iskin silmäni heti kahteen värikkääseen 1970-luvun satukirjaan, ja lainasin ne. Taikalähteen luin ensimmäiseksi. Se sisältää satuja useammasta eri maasta, kuten Puolasta ja Venäjältä. Ilahduin siitä, että lähes kaikki sadut olivat minulle entuudestaan vieraita. Oli mielenkiintoista lukea eri maiden satuja, joissa oli omia erityispiirteitään, mutta myös yhtäläisyyksiä. Samalla kuitenkin mietin, kuinka paljon satuja oltiin muokattu. Millaisia ovat näiden satujen alkuperäiset versiot? Ovatko paikalliset Grimmin veljekset lisänneet satuihin verta ja suolenpätkiä, jotka on pitänyt lapsia varten siistiä? Hämmennystä herätti myös se, että kirja väitti H. C. Andersenin Keisarin uusia vaatteita japanilaiseksi saduksi. En keksi tälle mitään järkevää selitystä.
Toinen samasta näyttelystä mukaan lähtenyt kirja oli Tulilintu (josta en muuten löytänyt mistään kirjoittajan nimeä! Jos joku tietää, ilmoittakoon), joka sisältää venäläisiä kansansatuja. Yksi näistä saduista oli tuttu jo Taikalähteestä, tosin hieman erilaisena versiona. Venäläisissä saduissa on kyllä aivan omanlaisensa tunnelma, mistä pidän kovasti. Myös kirjan kuvitus on uskomattoman hieno!
Kuukauden viimeiseksi kirjaksi jäi Ainoa taivas, joka kertoo esikoislestadiolaistyttö Ainosta, joka kamppailee uskonsa kanssa. Kuten Järistyksen kanssa, tämäkin kirja teki minut vihaiseksi siksi, että tällaista tapahtuu tämän päivän Suomessa. Olen sitä mieltä, että ihmisellä on oikeus uskoa tai olla uskomatta mihin tahtoo, kunhan ei vahingoita itseään tai muita. Samaa miettii Ainokin, mutta yhteisöstä irrottautuminen ei ole helppoa. Ahdistuin kirjasta välillä todella paljon. Ihmiset Ainon ympärillä pitävät naisia miehille alisteisina, joiden ainoa tehtävä on huolehtia kodista ja lapsista. Ajatus siitä, että oma tulevaisuus on niin tiukasti määritelty, on todella puistattava. Onneksi kirja tarjosi myös helpottavia hetkiä: Ainolla on ympärillään myös sellaisia ihmisiä, jotka ymmärtävät ja tukevat häntä valinnoissaan. Mainio esikoisromaani tämäkin!
Järistyksiä oli nimensä mukainen: järisyttävä tarina itsensä löytämisestä ja ensirakkaudesta. Eelia on muunsukupuolinen nuori, joka löytää rakkauden kaukana kotoa, taidelukiossa. Vaikka kirja on lyhyt, siihen mahtuu paljon. Mattila onnistuu kirjan aikana käsittelemään seksuaali- ja sukupuoli-identiteettejä, suhteita vanhempiin ja ystävyyssuhteita. Vaikka pääpaino on Eelian ja Islan rakkaustarinassa, pidin myös siitä, että Eelian paras ystävä Karhu oli kokonainen henkilö, joka ei hävinnyt kuvioista seurustelusuhteen alkaessa. Oli kiinnostavaa lukea kirjaa, jonka päähenkilö oli jotain perinteisen sukupuolijaon ulkopuolelta. Seksuaalivähemmistöistä kertovia kirjoja olen lukenut melko paljon, mutta sukupuolivähemmistöistä paljon vähemmän, enkä muista äkkiseltään yhtääkään kirjaa, jossa olisi ollut muunsukupuolisia hahmoja, ainakaan päähenkilöinä. On erittäin hyvä asia, että kirjallisuuden henkilökaartit monipuolistuvat! Eelian vanhempien suhtautuminen lapsensa muunsukupuolisuuteen oli raastavaa luettavaa. Entistä turhauttavammaksi kirjan teki se, että kirjailijan ei ole tarvinnut keksiä mahdollisimman kauheita vanhempia, vaan tällaisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Järistysten kieli on aivan omaa luokkaansa: runollista ja välillä hengästyttävän kaunista. Henkilöiden, varsinkin Eelian, mutta myös muiden, tunteet tulevat sitä kautta todella vahvasti myös lukijan iholle. Todella vahva esikoisteos!
Luin Terhi Rannelan Läpi yön -romaanin ysiluokalla ollessani, ja siitä lähtien se on kuulunut kaikista tärkeimpiin kirjoihini, vaikka en ollut lukenut sitä sen jälkeen. Kirja alkaa ysiluokkalaisen Marian itsemurhayrityksestä ja seuraa hänen elämäänsä aina yliopistoon asti päiväkirjojen kautta. Minun ei tarvinnut lukea kirjaa kovin pitkälle, kun sain jo todella vahvoja flashbackeja edelliseltä lukukerralta: äkkiä olinkin taas 15-vuotias, istuin lukemassa jonain pitkänä joulukuisena päivänä äikänluokan edessä olevalla penkillä, ympärilläni niin tärkeitä ihmisiä, kuin sellaisiakin, joita en ole nähnyt tai ajatellut enää vuosiin. Sain kiinni todella vahvasti silloisista tunteistani ja ajatuksistani. Vaikka oma elämäni on ollut aina paljon kevyempää kuin Marialla, samaistuin kirjaan vahvasti silloin ja vahvasti nyt. Jotkut näistä asioista olivat (onneksi) eri asioita kuin 15-vuotiaalla, mutta jotkut kohdat iskivät kuin moukarilla edelleen. Minun on todella vaikea pukea lukukokemusta sanoiksi. On ehkä vähän vaikea ymmärtää, miksi samaistun Mariaan niin paljon kuin samaistun. Suurista eroista huolimatta meissä on kuitenkin joitain samaa: välillä piinaavaksi yltyvä kympintyttöys, neiti Kunnianhimo ja palo kirjoittaa. Läpi yön toimi ehkä menneisyyden Celelle viestinä siitä, että vaikka juuri sillä hetkellä elämä tuntuukin hankalalta ja pimeältä, valo odottaa kyllä jossain. Sinne ei välttämättä päästä ilman takapakkeja, mutta sinne päästään. Se on lohdullinen viesti edelleen. Kirjoitan melko harvoin lainauksia kirjasta ylös lukiessani, mutta Läpi yön tarjosi pari kertaa sellaisia kohtia, jotka oli pakko saada itselle muistiin. Niistä eräs tärkeimmistä oli tämä: "En tiedä, miksi kirjoitan, mutta pakko on kirjoittaa."
John Lennon minussa on kirja, jota en olisi lukenut, jos siinä ei oltaisi mainittu John Lennonia. En erityisemmin pitänyt kirjasta. Jos John Lennonin olisi poistanut, on kirja melko tyypillinen nuortenromaani ilman sen kummempia yllätyksiä. Yleensä jokaisen uuden juonenkäänteen kohdalla tiesin, mihin suuntaan asiat seuraavaksi menevät. Lisäksi kirjassa on eräs seksuaalista ahdistelua sisältävä kohtaus, joka kuitenkin ohitetaan todella nopeasti. Minulle jäi lukiessani tästä todella ikävä olo. John Lennonin mystinen hahmo on vähän kummallinen: välillä hän on pelkkä näkymätön haamu, mutta toisinaan hän kuitenkin toimii niin, että hänen tekonsa ulottuvat myös fyysiseen maailmaan. Myös hänen persoonallisuutensa tuntuu välillä vähän kummalliselta. En tietenkään voi väittää, että tietäisin sataprosenttisesti, millainen John Lennon oli persoonaltaan, mutta olen kuitenkin perehtynyt aiheeseen sen verran hyvin, että välillä kurtistelin lukiessa kulmiani ja mietin, olisiko oikea John toiminut noin. Oli kuitenkin kivaa lukea kirja lähes yhdeltä istumalta: se jaksoi viihdyttää bussimatkan ajan. Plussaa myös siitä, että päähenkilöllä on lievä Asperger, joka kuitenkin todetaan normaalina asiana, eikä sitä alleviivata liikaa. Tällaista lisää!
Rakastin Patti Smithin omaelämäkerrallista romaania Ihan kakaroita. Luin kotikotona käydessäni Omistautumisen, jota kirjan aiemmin lukenut ei ihmeemmin hehkuttanut. Pyrin lukemaan kirjan mahdollisimman neutraalein odotuksin, mutta petyin silti. Kirja koostuu Smithin matkakertomuksesta ja hänen kirjoittamastaan novellista. Matkansa aikana Smith pohtii kirjoittamista ja luomista Pariisissa ja Albert Camus'n kotitalossa. Nämä osuudet tarjosivat joitain mielenkiintoisia ajatuksia, mutta kokonaisuus vähän velloi ja junnasi paikallaan. Novelli puolestaan oli kauniisti kirjoitettu, mutta aiheiltaan ja tapahtumiltaan niin vastenmielinen ja inhottava, että en voinut vilpittömästi pitää siitä. Minun ja Omistautumisen kemiat eivät kohdanneet, mutta onneksi on Ihan kakaroita, joka on aivan ihana kirja.
Sini Helmisen Väkiveriset -sarjan päätösosa Maan povessa löytyi kirjaston hyllystä yllättävän nopeasti ilmestymisensä jälkeen, joten nappasin uunituoreen kirjan mukaani. Tiesin, mitä kirjalta odottaa: viihdyttävää ja vuhdikasta urbaania fantasiaa. Odotukseni osuivat oikeaan, mutta toisin kuin John Lennon minussa, Maan povessa onnistui myös yllättämään. Kun kolme edellistä osaa ovat olleet itsenäisiä tarinoita, Maan povessa sitoo ne yhteen. Pidin siitä, miten henkilöt kohtasivat toisensa ja reagoivat toisiinsa. Fantasiaelementeistä huomimatta pidin siitä, miten realistisia tietyt osat korjassa olivat. Kun Pinja, Pekko ja Mari tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa, ei kaikki ole pelkkää riemua, vaan kolmella erilaisella ihmisellä on myös konflikteja. Myös edellisen osan koulukiusattu Mari ei ole muuttunut maagisesti koko koulun suosituimmaksi tytöksi, vaan kokee yhä ulkopuolisuutta, vaikka pahin kiusaaja onkin vaiennut. Positiivista tässä kirjassa oli myös sinipiika Tuulian hahmo. Olen jokaisen kirjan kohdalla huomauttanut, että Tuulia on mielestäni ärsyttävä hahmo, mutta tässä kirjassa olin toisinaan jopa hänen puolellaan, mitä en ole muiden osien kanssa kokenut. Helminen on kehittynyt kirjailijana todella paljon sarjan myötä. Hyvä päätösosa!
Hakiessani kerran kirjastosta kurssikirjoja, satuin huomaamaan lastenosastolla kirjaston henkilökunnan tekemän kirjanäyttelyn otsikolla Varaston aarteita. Iskin silmäni heti kahteen värikkääseen 1970-luvun satukirjaan, ja lainasin ne. Taikalähteen luin ensimmäiseksi. Se sisältää satuja useammasta eri maasta, kuten Puolasta ja Venäjältä. Ilahduin siitä, että lähes kaikki sadut olivat minulle entuudestaan vieraita. Oli mielenkiintoista lukea eri maiden satuja, joissa oli omia erityispiirteitään, mutta myös yhtäläisyyksiä. Samalla kuitenkin mietin, kuinka paljon satuja oltiin muokattu. Millaisia ovat näiden satujen alkuperäiset versiot? Ovatko paikalliset Grimmin veljekset lisänneet satuihin verta ja suolenpätkiä, jotka on pitänyt lapsia varten siistiä? Hämmennystä herätti myös se, että kirja väitti H. C. Andersenin Keisarin uusia vaatteita japanilaiseksi saduksi. En keksi tälle mitään järkevää selitystä.
Toinen samasta näyttelystä mukaan lähtenyt kirja oli Tulilintu (josta en muuten löytänyt mistään kirjoittajan nimeä! Jos joku tietää, ilmoittakoon), joka sisältää venäläisiä kansansatuja. Yksi näistä saduista oli tuttu jo Taikalähteestä, tosin hieman erilaisena versiona. Venäläisissä saduissa on kyllä aivan omanlaisensa tunnelma, mistä pidän kovasti. Myös kirjan kuvitus on uskomattoman hieno!
Kuukauden viimeiseksi kirjaksi jäi Ainoa taivas, joka kertoo esikoislestadiolaistyttö Ainosta, joka kamppailee uskonsa kanssa. Kuten Järistyksen kanssa, tämäkin kirja teki minut vihaiseksi siksi, että tällaista tapahtuu tämän päivän Suomessa. Olen sitä mieltä, että ihmisellä on oikeus uskoa tai olla uskomatta mihin tahtoo, kunhan ei vahingoita itseään tai muita. Samaa miettii Ainokin, mutta yhteisöstä irrottautuminen ei ole helppoa. Ahdistuin kirjasta välillä todella paljon. Ihmiset Ainon ympärillä pitävät naisia miehille alisteisina, joiden ainoa tehtävä on huolehtia kodista ja lapsista. Ajatus siitä, että oma tulevaisuus on niin tiukasti määritelty, on todella puistattava. Onneksi kirja tarjosi myös helpottavia hetkiä: Ainolla on ympärillään myös sellaisia ihmisiä, jotka ymmärtävät ja tukevat häntä valinnoissaan. Mainio esikoisromaani tämäkin!
*********
Maaliskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot: John Lennon minussa
13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja: Ainoa taivas
14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi: Läpi yön
21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja: Omistautuminen
27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja: Maan povessa
46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö: Järistyksiä
47. Kirjassa on alle 100 sivua: Taikalähde
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Tulilintu
Maaliskuun aikana luin enemmän kuin koko tänä vuonna yhteensä! Muuten kuukausi oli vähän hassu: minulla ei ollut ihmeemmin opiskelujuttuja tehtävänä tai luentoja käytävänä, mutta silti tuntuu, että stressasin lähes koko ajan jostakin. Maaliskuu on ollut jo pitkään inhokkikuukauteni marraskuun ohella, ja vaikka kevään tulo saikin hymyilemään, onnistui kuukausi olemaan melkoista taistelua tänäkin vuonna. Onneksi on kirjoja, kirjoittamista, musiikkia ja ihmisiä ympärillä.
Huhtikuu lupaa melkoista hulinaa, mutta onneksi hulinat ovat kivoja! Lisäksi huhtikuutani rytmittää Camp Nano, josta puhuin jo edellisessä postauksessa (joka muuten oli blogin 300. postaus!), joten jos kirjoitusjutut kyllästyttää ja ärsyttää, tulkaa vappuna takaisin!
Kuukauden kuunnelluin on mahdollisesti Olavi Uusivirran Ehkä sun on pakko mennä. Valvoin puoleenyöhön ja odotin biisi julkaisua, ja oli kyllä sen arvoista! Täysin biisin sisään pääseminen vaatikin useamman kuuntelun, mutta pidän siitä jokaisella kerralla enemmän. Odotan Olavin uutta levyä todella paljon.
Kevätaurinkoista huhtikuuta!
Minullekin maaliskuu on ollut jo pari vuotta vaikea kuukausi. Hassua, vaikka olen kyllä kuullut että esimerkiksi masennus saattaa pahentua kevään myötä. Mikäköhän syy tällekin on...
VastaaPoistaParempaa huhtikuuta! :)
Joo, kuulin samasta viime sykysnä! Tuntuu absurdilta, että lisääntyvä valo saisi mielen mustemmaksi, mutta ehkä kevätahdistus on joskus valoa painavampi.
PoistaSamoin!