Jansson, Tove: Kesäkirja 135 s. [U]
Nurmisto, Eino: Homopojan opas 157 s.
Voutilainen, Maiju: Itke minulle taivas 29 min [K]
Näre, Sari & Kirves, Jenni (toim.): Ruma sota: talvi ja jatkosodan vaiettu historia 462 s.
Huotarinen, Vilja-Tuulia & Koskimies, Satu: Emilia Kent: Runotytön tarina jatkuu 308 s.
kotimaisia: 5
käännöskirjoja: 0
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 1
muualta: 2
Montgomery-lukuhaaste: seitsemän kirjaa
Kesäkirjan luin uudelleen sukupuolentutkimuksen kurssityötä varten. Valitsin kirjan esseeni pohjateokseksi siksi, että se löytyi omasta hyllystä, siinä on mielenkiintoisia (nais)hahmoja ja se on lyhyt ja nopealukuinen. Lukaisinkin kirjan vajaassa kahdessa päivässä, ja nautin siitä vähintään yhtä paljon kuin edellisellä kerralla kaksi vuotta sitten. Oli kieltämättä vähän hassua lukea niin vahvasti kesään liittyvää kirjaa marraskuussa, mutta tavallaan se oli myös lääke lähestyvään pimeään aikaan. Pidän Janssonin tyylistä todella paljon, ja odotankin innolla, että pääsisin hänen muiden teostensa kimppuun. Tein myös sellaisen huomion, että pokkarini mahtuu villakangastakkini taskuun kuin valettu :D
Kuten jo kirjamessupostauksessani mainitsin, olen lukenut Eino Nurmiston Tämän kylän homopoika -blogia jo monta vuotta, joten hänen esikoisteoksensa Homopojan opas oli ehdottomasti lukulistallani. Sainkin kirjan käteeni jo aiemmin kuin luulin, kun kotikotona käydessäni eräs perheenjäseneni oli sen kirjastosta lainannut. Homopojan opas on täsmälleen sitä, mitä nimi lupaa: kirja nuorille miehille ja pojille, jotka ovat jotain muuta kuin heteroita. Itse olin siis todella kaukana kirjan kohderyhmästä, mutta viihdyin silti kirjan parissa. Se on hauskasti kirjoitettu, minkä lisäksi pidin sen ulkoasusta ja Nurmiston itsensä tekemistä kuvituksista. Itselleni kirjalla oli lähinnä taustatutkimusarvoa, mutta tiedostan kyllä, että tämä kirja on takuulla monille ihmisille todella tarpeellinen, sillä se ei ujostele kertoa suorasanaisesti mistään, oli kyse sitten kaapista tulemisesta tai seksistä. Nurmisto toteaa, että pystyy puhumaan vain omasta puolestaan monessa asiassa, mutta on kuitenkin haastatellut kirjaansa homoksi identifioituvia transmiehiä, mikä on todella hieno juttu!
Tubettaja Maiju Voutilaisen runokirja Itke minulle taivas ilmestyi BookBeatiin kirjailijan itsensä lukemana, ja kun huomasin kirjan kestävän vain puoli tuntia, päätin iltapuuhieni ohessa kuunnella sen. Suhtaudun tubettajien julkaisemiin kirjoihin melko skeptisesti, sillä ainakin monesti vaikuttaa siltä, että heidän ei tarvitse kustannussopimuksen saamisen eteen tehdä kovin paljoa töitä, ja itse tällä hetkellä romaanikäsikirjoitusta kustantamokuntoon hioessa sellainen tuntuu todella turhauttavalta ja epäreilulta. Eräs ystäväni totesi joskus kirjan ilmestyessä selailleensa sitä kirjakaupassa ja miettineensä, että jos kirjan runot olisivat kenen tahansa muun kirjoittamia, Otavan kaltainen iso kustantamo ei olisi julkaissut sitä. Vaikka olin skeptinen, minua kuitenkin kiinnosti Voutilaisen kirja, sillä olen katsonut hänen videoitaan jo useamman vuoden. Lähdin kuuntelemaan kirjaa avoimin mielin, mutta puolen tunnin jälkeen huomasin, että ystäväni oli ollut oikeassa. Kirjassa oli muutamia hyviä ajatuksia ja kivoja sanavalintoja ja kielikuvia, mutta kokonaisuutena teos oli melko hiomaton ja helposti unohtuva. Voutilaisella on potentiaalia kirjoittajana, sen huomasin, mutta hänen esikoisteoksensa ei iskenyt minuun, vaikka joitain sen voimakkaista tunteista tunnistin ja allekirjoitin. Plussaa kuitenkin siitä, että Voutilainen lukee äänikirjan tosiaan itse! Siinä sai runoihin aivan omanlaisensa tuntuman.
Olen sellainen historianopiskelija, jota (toisen maailmansodan) sotahistoria ei kiinnosta lainkaan. Tai no, kiinnostaa siinä määrin, että luen paljon mielelläni kuvauksia kotirintaman elämästä kuin opettelen ulkoa panssarivaunujen numeroita tai lentokoneiden malleja. Kuitenkin Ruma sota kiehtoi heti aihepiirillään. Kirja nimittäin esittelee sellaisia puolia Suomen viimeisimmistä sodista, jotka ovat yleensä julkisuudessa vaiettu. Eri tutkijoiden kirjoittamissa artikkeleissa valotetaan esimerkiksi huumeiden ja alkoholin käyttöä, propagandaa, poliittisten vankien kohtelua ja seksuaalista väkivaltaa. Monet näistä asioista olivat sellaisia, joiden olemassaolosta tiesin, mutta esimerkiksi huumeiden ja alkoholin käytön laajuus tuli minulle yllätyksenä. Kyseistä artikkelia lukiessani mietin, pitäisikö minun itkeä vai nauraa: tuntuu todella absurdilta, että sotaa on sekä johdettu että sodittu enemmän tai vähemmän pöllyisenä. Uusia asioitakin opin: esimerkiksi poliittisista vangeista kertova artikkeli oli minulle suurimmaksi osaksi uutta tietoa. Tässäpä aihe, jota ei yleensä historiankirjoissa käydä! Vankileirejä kutsutaan kaunistelemattomasti keskitysleireiksi, mikä tuntuu Suomen oloissa käsittämättömältä. Ymmärrän, miksi aiheesta ollaan haluttu vaieta, mutta siitä ei saisi olla puhumatta, kuten ei mistään muustakaan kirjan käsittelemästä aiheesta. Yhtään veteraanien panosta vähättelemättä mielestäni tavassa, jolla suomalaisessa narratiivissa käsitellään talvi- ja jatkosotaa, on hieman väärä sävy, kun puhutaan pelkistä uroteoista ja ylpeyden hetkistä rintamalla. Kuten kirjan nimikin jo toteaa, sota on aina rumaa, eikä siinä ole mitään ylevää tai kaunista. Tämä kirja toimii siitä loistavana muistutuksena, ja mielestäni tämän pitäisi olla pakollista luettavaa yhdelle jos toisellekin suomalaiselle. Koska itse opiskelen historiaa, en osaa sanoa, kuinka helppolukuista tämä on vähemmän aiheesta tietävälle, mutta ainakin itse koin tämän tietyssä mielessä "helpommaksi" kuin jotkut muut kirjat, joita olen opintojen puolesta lukenut. (Ruman sodan tosiaan luin ihan vapaa-ajallani.)
Kun sain kuulla, että Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoittavat jatko-osan L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogialle, ensimmäinen reaktioni oli halu loikata kattoon pelkästä innostuksesta. Kymmenenvuotias Celestine minussa nosti päätään ja hihkui riemusta, sillä Runotyttöjen loppu vaivasi minua pienenä todella paljon. Anna-sarjaa jatketaan pitkälle seuraavaan sukupolveen asti, mutta Runotyttö päättyy siihen, kun Emilia ja Teddy ovat avioliittonsa kynnyksellä. Seuraava reaktioni oli pieni huoli: olisiko tämä fanifiktio sellainen, jonka voisin hyväksyä? Pystyisivätkö Koskimies ja Huotarinen käsittelemään minulle rakasta hahmoa tarvittavalla kunnioituksella? Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin olen hyväksynyt Montgomeryn ratkaisun Runotyttöjen lopettamisen suhteen, ja minua pelotti, että "jatko-osa" pilaisi tarinan. Kun aloitin lukemaan Emilia Kentiä, ensimmäinen reaktioni oli todellinen hämmästys. Tuntui aivan siltä, että olisin lukenut Montgomeryn itsensä kirjoittamaa kirjaa! Myös juoni kulki sellaisia ratoja, jotka pystyin hyväksymään, jos en aivan canoniksi, niin ainakin hyvin todennäköiseksi mahdollisuudeksi siitä, mitä Emilian elämässä tapahtui sen jälkeen, kun Montgomery hänen tarinansa päätti. Kaikesta hyvästä huolimatta Emilia Kent ei aivan tavoittanut Montgomeryn henkeä. Tarinassa tuntui olevan ehkä jossain mielessä liikaa tavaraa, ja esimerkiksi Dean Priestin ilmestyminen kuvioihin tuntui vähän oudolta ratkaisulta, kun konflikteja oli muutenkin runsaasti. Ehdin jo innostua myös Emilian lapsienhankinta- ja lapsettomuuspohdinnoista, mutta kun asiaan viitattiin loppupuolella, petyin hieman. Myös yhden suoranaisen virheen kirjasta löysin: ohimennen mainittiin, että lapsena Emilia olisi salakuunnellut tätiensä ja enojensa keskustelua hänen kohtalostaan isän kuoleman jälkeen Uuden Kuun pöydän alla, mutta eikös tämä tapahtunut vielä Emilian ja hänen isänsä kotona? (Korjatkaa, jos olen väärässä!) Kuitenkin vihdyin kirjan parissa mainiosti ja ihailin tapaa, jolla se tavoitti Montgomeryn tyylin. Uhkarohkea yritys, joka kuitenkin onnistui hyvin!
Montgomery-lukuhaaste: seitsemän kirjaa
Kesäkirjan luin uudelleen sukupuolentutkimuksen kurssityötä varten. Valitsin kirjan esseeni pohjateokseksi siksi, että se löytyi omasta hyllystä, siinä on mielenkiintoisia (nais)hahmoja ja se on lyhyt ja nopealukuinen. Lukaisinkin kirjan vajaassa kahdessa päivässä, ja nautin siitä vähintään yhtä paljon kuin edellisellä kerralla kaksi vuotta sitten. Oli kieltämättä vähän hassua lukea niin vahvasti kesään liittyvää kirjaa marraskuussa, mutta tavallaan se oli myös lääke lähestyvään pimeään aikaan. Pidän Janssonin tyylistä todella paljon, ja odotankin innolla, että pääsisin hänen muiden teostensa kimppuun. Tein myös sellaisen huomion, että pokkarini mahtuu villakangastakkini taskuun kuin valettu :D
Kuten jo kirjamessupostauksessani mainitsin, olen lukenut Eino Nurmiston Tämän kylän homopoika -blogia jo monta vuotta, joten hänen esikoisteoksensa Homopojan opas oli ehdottomasti lukulistallani. Sainkin kirjan käteeni jo aiemmin kuin luulin, kun kotikotona käydessäni eräs perheenjäseneni oli sen kirjastosta lainannut. Homopojan opas on täsmälleen sitä, mitä nimi lupaa: kirja nuorille miehille ja pojille, jotka ovat jotain muuta kuin heteroita. Itse olin siis todella kaukana kirjan kohderyhmästä, mutta viihdyin silti kirjan parissa. Se on hauskasti kirjoitettu, minkä lisäksi pidin sen ulkoasusta ja Nurmiston itsensä tekemistä kuvituksista. Itselleni kirjalla oli lähinnä taustatutkimusarvoa, mutta tiedostan kyllä, että tämä kirja on takuulla monille ihmisille todella tarpeellinen, sillä se ei ujostele kertoa suorasanaisesti mistään, oli kyse sitten kaapista tulemisesta tai seksistä. Nurmisto toteaa, että pystyy puhumaan vain omasta puolestaan monessa asiassa, mutta on kuitenkin haastatellut kirjaansa homoksi identifioituvia transmiehiä, mikä on todella hieno juttu!
Tubettaja Maiju Voutilaisen runokirja Itke minulle taivas ilmestyi BookBeatiin kirjailijan itsensä lukemana, ja kun huomasin kirjan kestävän vain puoli tuntia, päätin iltapuuhieni ohessa kuunnella sen. Suhtaudun tubettajien julkaisemiin kirjoihin melko skeptisesti, sillä ainakin monesti vaikuttaa siltä, että heidän ei tarvitse kustannussopimuksen saamisen eteen tehdä kovin paljoa töitä, ja itse tällä hetkellä romaanikäsikirjoitusta kustantamokuntoon hioessa sellainen tuntuu todella turhauttavalta ja epäreilulta. Eräs ystäväni totesi joskus kirjan ilmestyessä selailleensa sitä kirjakaupassa ja miettineensä, että jos kirjan runot olisivat kenen tahansa muun kirjoittamia, Otavan kaltainen iso kustantamo ei olisi julkaissut sitä. Vaikka olin skeptinen, minua kuitenkin kiinnosti Voutilaisen kirja, sillä olen katsonut hänen videoitaan jo useamman vuoden. Lähdin kuuntelemaan kirjaa avoimin mielin, mutta puolen tunnin jälkeen huomasin, että ystäväni oli ollut oikeassa. Kirjassa oli muutamia hyviä ajatuksia ja kivoja sanavalintoja ja kielikuvia, mutta kokonaisuutena teos oli melko hiomaton ja helposti unohtuva. Voutilaisella on potentiaalia kirjoittajana, sen huomasin, mutta hänen esikoisteoksensa ei iskenyt minuun, vaikka joitain sen voimakkaista tunteista tunnistin ja allekirjoitin. Plussaa kuitenkin siitä, että Voutilainen lukee äänikirjan tosiaan itse! Siinä sai runoihin aivan omanlaisensa tuntuman.
Olen sellainen historianopiskelija, jota (toisen maailmansodan) sotahistoria ei kiinnosta lainkaan. Tai no, kiinnostaa siinä määrin, että luen paljon mielelläni kuvauksia kotirintaman elämästä kuin opettelen ulkoa panssarivaunujen numeroita tai lentokoneiden malleja. Kuitenkin Ruma sota kiehtoi heti aihepiirillään. Kirja nimittäin esittelee sellaisia puolia Suomen viimeisimmistä sodista, jotka ovat yleensä julkisuudessa vaiettu. Eri tutkijoiden kirjoittamissa artikkeleissa valotetaan esimerkiksi huumeiden ja alkoholin käyttöä, propagandaa, poliittisten vankien kohtelua ja seksuaalista väkivaltaa. Monet näistä asioista olivat sellaisia, joiden olemassaolosta tiesin, mutta esimerkiksi huumeiden ja alkoholin käytön laajuus tuli minulle yllätyksenä. Kyseistä artikkelia lukiessani mietin, pitäisikö minun itkeä vai nauraa: tuntuu todella absurdilta, että sotaa on sekä johdettu että sodittu enemmän tai vähemmän pöllyisenä. Uusia asioitakin opin: esimerkiksi poliittisista vangeista kertova artikkeli oli minulle suurimmaksi osaksi uutta tietoa. Tässäpä aihe, jota ei yleensä historiankirjoissa käydä! Vankileirejä kutsutaan kaunistelemattomasti keskitysleireiksi, mikä tuntuu Suomen oloissa käsittämättömältä. Ymmärrän, miksi aiheesta ollaan haluttu vaieta, mutta siitä ei saisi olla puhumatta, kuten ei mistään muustakaan kirjan käsittelemästä aiheesta. Yhtään veteraanien panosta vähättelemättä mielestäni tavassa, jolla suomalaisessa narratiivissa käsitellään talvi- ja jatkosotaa, on hieman väärä sävy, kun puhutaan pelkistä uroteoista ja ylpeyden hetkistä rintamalla. Kuten kirjan nimikin jo toteaa, sota on aina rumaa, eikä siinä ole mitään ylevää tai kaunista. Tämä kirja toimii siitä loistavana muistutuksena, ja mielestäni tämän pitäisi olla pakollista luettavaa yhdelle jos toisellekin suomalaiselle. Koska itse opiskelen historiaa, en osaa sanoa, kuinka helppolukuista tämä on vähemmän aiheesta tietävälle, mutta ainakin itse koin tämän tietyssä mielessä "helpommaksi" kuin jotkut muut kirjat, joita olen opintojen puolesta lukenut. (Ruman sodan tosiaan luin ihan vapaa-ajallani.)
Kun sain kuulla, että Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoittavat jatko-osan L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogialle, ensimmäinen reaktioni oli halu loikata kattoon pelkästä innostuksesta. Kymmenenvuotias Celestine minussa nosti päätään ja hihkui riemusta, sillä Runotyttöjen loppu vaivasi minua pienenä todella paljon. Anna-sarjaa jatketaan pitkälle seuraavaan sukupolveen asti, mutta Runotyttö päättyy siihen, kun Emilia ja Teddy ovat avioliittonsa kynnyksellä. Seuraava reaktioni oli pieni huoli: olisiko tämä fanifiktio sellainen, jonka voisin hyväksyä? Pystyisivätkö Koskimies ja Huotarinen käsittelemään minulle rakasta hahmoa tarvittavalla kunnioituksella? Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin olen hyväksynyt Montgomeryn ratkaisun Runotyttöjen lopettamisen suhteen, ja minua pelotti, että "jatko-osa" pilaisi tarinan. Kun aloitin lukemaan Emilia Kentiä, ensimmäinen reaktioni oli todellinen hämmästys. Tuntui aivan siltä, että olisin lukenut Montgomeryn itsensä kirjoittamaa kirjaa! Myös juoni kulki sellaisia ratoja, jotka pystyin hyväksymään, jos en aivan canoniksi, niin ainakin hyvin todennäköiseksi mahdollisuudeksi siitä, mitä Emilian elämässä tapahtui sen jälkeen, kun Montgomery hänen tarinansa päätti. Kaikesta hyvästä huolimatta Emilia Kent ei aivan tavoittanut Montgomeryn henkeä. Tarinassa tuntui olevan ehkä jossain mielessä liikaa tavaraa, ja esimerkiksi Dean Priestin ilmestyminen kuvioihin tuntui vähän oudolta ratkaisulta, kun konflikteja oli muutenkin runsaasti. Ehdin jo innostua myös Emilian lapsienhankinta- ja lapsettomuuspohdinnoista, mutta kun asiaan viitattiin loppupuolella, petyin hieman. Myös yhden suoranaisen virheen kirjasta löysin: ohimennen mainittiin, että lapsena Emilia olisi salakuunnellut tätiensä ja enojensa keskustelua hänen kohtalostaan isän kuoleman jälkeen Uuden Kuun pöydän alla, mutta eikös tämä tapahtunut vielä Emilian ja hänen isänsä kotona? (Korjatkaa, jos olen väärässä!) Kuitenkin vihdyin kirjan parissa mainiosti ja ihailin tapaa, jolla se tavoitti Montgomeryn tyylin. Uhkarohkea yritys, joka kuitenkin onnistui hyvin!
*********
Marraskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
4. Kirjailijan ainoa teos: Homopojan opas
Marraskuu oli raskas. Se on jostain syystä ollut minulle aina todella rankka kuukausi, ja tiedän, etten ole ainoa, joka kärsii samasta vaivasta. Alkukuussa pohdin, mahtaako marrasmurheeni olla sittenkin vain asennekysymys ja päätin yrittää rynniä kuukauden läpi pää pystyssä, mutta pian huomasin, että pitkät, harmaat viikot tuntuivat yhtä toivottomilta kuin edellisinäkin vuosina. Asiaa ei helpottanut opiskelujen puolesta todella raskas periodi (vaikka yhden kurssin ja yhden kirjatentin hylkäsinkin), joka vei todella paljon aikaa ja energiaa.
Kuukauteeni liittyi erottamattomasti myös Nanowrimo, jossa tänä vuonna kirjoitin yhtä aikaa sekä Pusun versiot 3.1 että puolisalaista novelliprojektia. Voitto ei tälläkään kerralla napsahtanut kohdalle, mutta kirjoitin silti hurjat 19785 sanaa. Kumpikaan projekti ei valmistunut, mutta molempia sain mukavasti eteenpäin. Jospa ensi marraskuussa saisin ainakin 20k:n haamurajan täyteen?
Kuukauden biisi on (todella yllättävästi) Miljoonasateen Marraskuu. Erehdyin kuuntelemaan tämän joskus marraskuun alussa, ja sittenhän se soi päässäni luupilla lähes useamman viikon. Hyvä biisi, ei siinä mitään.
Ihanaa joulukuuta kaikille! Itse yritän vielä jaksaa muutamat viimeiset rutistukset, sitten pääsen onneksi lomailemaan <3
4. Kirjailijan ainoa teos: Homopojan opas
Marraskuu oli raskas. Se on jostain syystä ollut minulle aina todella rankka kuukausi, ja tiedän, etten ole ainoa, joka kärsii samasta vaivasta. Alkukuussa pohdin, mahtaako marrasmurheeni olla sittenkin vain asennekysymys ja päätin yrittää rynniä kuukauden läpi pää pystyssä, mutta pian huomasin, että pitkät, harmaat viikot tuntuivat yhtä toivottomilta kuin edellisinäkin vuosina. Asiaa ei helpottanut opiskelujen puolesta todella raskas periodi (vaikka yhden kurssin ja yhden kirjatentin hylkäsinkin), joka vei todella paljon aikaa ja energiaa.
Kuukauteeni liittyi erottamattomasti myös Nanowrimo, jossa tänä vuonna kirjoitin yhtä aikaa sekä Pusun versiot 3.1 että puolisalaista novelliprojektia. Voitto ei tälläkään kerralla napsahtanut kohdalle, mutta kirjoitin silti hurjat 19785 sanaa. Kumpikaan projekti ei valmistunut, mutta molempia sain mukavasti eteenpäin. Jospa ensi marraskuussa saisin ainakin 20k:n haamurajan täyteen?
Kuukauden biisi on (todella yllättävästi) Miljoonasateen Marraskuu. Erehdyin kuuntelemaan tämän joskus marraskuun alussa, ja sittenhän se soi päässäni luupilla lähes useamman viikon. Hyvä biisi, ei siinä mitään.
Ihanaa joulukuuta kaikille! Itse yritän vielä jaksaa muutamat viimeiset rutistukset, sitten pääsen onneksi lomailemaan <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano sanottavasi, mutta älä räyhää. Tarkistan kommentit ja julkaisen vain asialliset :)