torstai 23. tammikuuta 2020

Joulukuun luetut 2019

Joulukuussa 2019 luin kuusi kirjaa (2163 sivua, 15 h 31 min), joista kaksi oli spefiä, yksi nonfictionia ja yksi äänikirja.

Favorite, EileenSankarittaret 308 s.
Moyes, JojoParillisia ja parittomia 15 h 31 min
Niffenegger, AudreyAikamatkustajan vaimo 652 s.
Lindgren, Astrid & Schwardt, Sara"Kätken kirjeesi patjani alle": kirjeenvaihto 1971-2002 203 s.
St. Aubyn, EdwardLoistava menneisyys (Patrick Melrose #1-3) 456 s.
Linna, VäinöTäällä Pohjantähden alla 3 544 s.

kotimaisia: 1
käännöskirjoja: 5
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 3
muualta: 1

Sankarittaret on kirja, jonka bongasin Risingshadow'sta joskus yläasteen alkupuolella. Kirjan takakansi houkutteli jo silloin lupaamalla klassisen kirjallisuuden sankarittarien kohtaamista nykymaailman kanssa. Bongasin kirjan syksyllä kirjastosta ja lainasin sen odottaen kepeää ja hauskaa luettavaa. Sankarittaret oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin kuvittelin. Toki se kertoo myös Scarlett O'Haran, Anna Kareninan ja kumppaneiden kohtaamisesta, mutta suurin juonikuvio on päähenkilö Pennyn kasvutarina, ja sankarittaret ovat lopulta melko pienessä sivuosassa, vaikka heidän olemassaolonsa potkaiseekin juonen liikkeelle (monessa mielessä). Juoni ottaa melko villin mutkan vähän ennen puoliväliä, kun päädytään mielisairaalaan. Tässä vaiheessa olin jo melko hämmentynyt siitä, että kirja oli jotain aivan muuta kuin takakansi lupasi. Tavallaan pidin siitä, että juoni meni yllättävään suuntaan, mutta tämä mutka ei mielestäni palvellut tarinaa, ja tapahtumat etenevät liian nopeasti. Tilannetta yritettiin hieman pelastaa lopun takaumalla, joka toi suhteellisen mielenkiintoisen lisän tarinaan, mutta loppu tuntui kokonaisuudessaan melko hätäillyltä. Petyin tähän kirjaan todella pahasti, vaikka ei se sysihuono ollutkaan. 

Parillisia ja parittomia olisi tuskin päätynyt luettavakseni, ellei Helmet-haasteeseen olisi tarvittu tuntemattoman henkilön lukema kirja. Syksyllä junassa bongasin eräältä kanssamatkustajalta tämän kirjan, joten kirjan Bookbeatista löydettyäni päädyin lukemaan (tai kuuntelemaan) ensimmäistä kertaa Jojo Moyesin kirjan. En tiedä, kuinka samanlainen Parillisia ja parittomia on verrattuna muihin Moyesin romaaneihin, mutta sen perusteella minulla ei ole intoa tarttua niihin. Henkilöt eivät olleet mielestäni erityisen kiinnostavia, eikä minua kiinnostanut, saavuttavatko he tavoitteensa. Vaikka juoni ottaakin mutkia ja käänteitä, jotka ovat toisinaan yllättäviäkin, loppuratkaisu on melko nopeasti pääteltävissä. Myös kirjoitustyyli oli jotenkin kiusallinen, ja tuntui vähän turhalta esimerkiksi korostaa monta kertaa lyhyen ajan sisään sitä, kuinka hyvää seksiä eräällä pariskunnalla oli ollut. Toisinaan kirja onnistui viihdyttämään ihan hyvin tiskaus- ja siivoushetkiäni, mutta suurimman osan ajasta olisi tehnyt mieli lyödä päätä seinään. Saa nähdä, annanko Moyesille vielä toisen mahdollisuuden joskus tulevaisuudessa. 

Aikamatkustajan vaimo on toinen kirja, jonka olen halunnut lukea jo pitkään, mutta tähän en tosiaankaan pettynyt. Vaikka järkälemäinen tiiliskivi hiukan pelotti aluksi, se imaisi nopeasti mukaansa. Henry on kirjastonhoitaja, joka kärsii aikamatkailusta: hän saattaa millä hetkellä hyvänsä siirtyä ajasta toiseen, eikä tiedä, kuinka kauan kestää, ennen kuin hän palaa omaan aikaansa. Eräällä tällaisella matkalla hän tapaa vaimonsa Claren pienenä tyttönä. Henry ja Clare yrittävät elää mahdollisimman normaalia elämää Henryn ongelmasta huolimatta. Kirja on todella koukuttava: monena iltana "muutaman sivun iltasatu" päätyi siihen, että havahduin aamukolmelta siihen, että seitsemän tunnin päästä olisi pitänyt olla luennolla, mutta kirjaa ei olisi malttanut laittaa pois. Aikamatkustajan vaimo on kirja, jota ajattelin todella paljon myös silloin, kun en kirjaa lukenut, mikä on ain. Se raastoi ja repi rikki, vaikka loppu ei olekaan täysin toivoton, tai täysin onnellinen. Aikamatkustustarinoissa usein ongelmana on juonen sekavuus, mutta Aikamatkustajan vaimo onnistuu olemaan suhteellisen selkeä, eikä laita aivoja ainakaan pahasti solmuun. Yksi parhaista kirjoista, jonka vuonna 2019 luin. Kirjan nimi tosin häiritsi minua melko paljon. Miksi Claren hahmo täytyy typistää vain persoonattomaksi vaimoksi, kun Henry saa kuitenkin kunnon tittelin? Toki Claren ja Henryn rakkaustarina on kirjan ydin, ajatus siitä, että Clare odottaa Henryä saapuvaksi lähes koko elämänsä, mutta silti kirjan nimi jotenkin ärsyttää. 

Joululomalle kotiin tullessani löysin siskoni kirjastolainapinosta Astrid Lindgrenin ja Sara Schwardtin kirjekokoelman Kätken kirjeesi patjani alle, jonka luin hänen suosituksestaan. Kirjeenvaihto on todella mielenkiintoinen jo ajatuksena. Astrid Lindgren sai satoja kirjeitä lapsilta ympäri maailmaa, ja hän pyrki vastaamaan kaikkiin, mutta ei ryhtynyt kirjeenvaihtoon kenenkään kanssa pyynnöistä huolimatta. Kun teini-ikäinen Sara kirjoitti hänelle hyvin kärkkään kirjeen, jossa enemmänkin käski kuin pyysi Lindgreniä hankkimaan hänelle elokuvaroolin ja haukkui Lindgrenin omiin kirjoihin pohjautuvien elokuvien lapsinäyttelijät lyttyyn, alkoi heidän välillään kirjeenvaihto, joka kesti 1970-luvun alusta 2000-luvun alkuun. Sara potee vaikeaa teini-ikää, ongelmat koulun ja vanhempien kanssa ovat todellisia, mutta hänellä on maailmankuulu kirjailija salaisena kirjeystävänä, ja kirjeistä näkee selvästi, kuinka tärkeää Saralle on kirjoittaa Astridille. Astrid itsekin on selvästi kiinnostunut Saran elämästä ja kuulumisista ja esimerkiksi pyytää Saraa lupaamaan, ettei tupakoisi ennen aikuisuutta, ja että tämä puhuisi isoäidilleen vaikeuksistaan. Kirjeenvaihtoa on kiinnostavaa lukea: Sara ei sensuroi itseään juuri missään vaiheessa, ja Astrid on ymmärtäväinen, mutta tarpeeksi tiukka, että osaa sanoa Saralle suoraan, milloin tämä on mennyt liian pitkälle. Voin vain kuvitella, kuinka tärkeä osa Saran nuoruutta tämä kirjeenvaihto on ollut. Mielenkiintoinen asia Saran ja Astridin kirjeenvaihdossa on se, että he eivät koskaan tavanneet toisiaan. Jäin pohtimaan, millainen kohtaaminen olisi mahdollisesti ollut. Olisiko ystävyys syventynyt entisestään, vai olisiko kumpikin osapuoli joutunut pettymään? 

Kesällä katsoin tapojeni vastaisesti Patrick Melrose -tv-sarjan, enkä lukenut sen pohjana olevia kirjoja ensiksi. Oikeastaan ainoa motivaationi katsoa sarja oli pääroolia esittävä Benedict Cumberbatch, mutta koukutuinkin synkkään sarjaan nopeasti. Turun kirjamessuilta ostin itselleni sarjan suomalaiset yhteisniteet (harvinaisen hyvännäköiset leffakannet, muuten!), ja joululomalla luin ensimmäisen kirjan Loistava menneisyys, johon sisältyy sarjan kolme ensimmäistä osaa: Mitäs pienistäIkävä juttu ja Toivon mukaan. Kirjassa uidaan hyvin syvissä vesissä: ensimmäisessä osassa käy selväksi, miten Patrickin isä käyttää poikaansa seksuaalisesti hyväksi, eikä alkoholisoitunut ja miehelleen alistunut äiti pysty auttamaan. Toisessa osassa seikkaillaan Patrickin huumehuuruisessa nuoruudessa New Yorkissa, ja kolmas osa läpileikkaa edellisiäkin osia vahvemmin brittiläisen yläluokan läpimätää tekopyhyyttä ja teeskentelyä. Kirjojen huumorikin on pikimustaa, eikä onnellisia hetkiä henkilöiden elämässä juuri näy. Ne ovat kuitenkin sujuvaa, lähes ahmittavaa luettavaa: St.Aubynin kieli (ja Markus Päkkilän käännös) on kiehtovaa ja herkullista. En voinut olla vertailematta sarjan kolmea ensimmäistä jaksoa kirjaan. Jos olisin lukenut tämän jo aiemmin, olisi tämä melko varmasti ollut viimevuotisessa joulukalenterissa, sillä adaptaatio on äärimmäisen onnistunut. Se tavoittaa romaanien synkeän mutta ironisen tunnelman hyvin. Toki esimerkiksi sivuhahmot ovat paljon syvempiä kirjassa, ja varsinkin Toivon mukaan keskittyy hyvin pitkälti heihin. Tähän liittyy myös huomioni sarjan kolmesta ensimmäisestä osasta: siihen nähden, että koko sarja on nimetty Patrick Melrosen mukaan, hän on keskimmäistä osaa lukuun ottamatta itse melko pienessä roolissa ainakin näin sarjan alkupuolella, sillä ensimmäinen osa keskittyy enemmän hänen vanhempiinsa ja heidän ystäväpiiriinsä (jos heitä nyt voi ystäviksi kutsua), ja kolmas osa seurapiirijuhlien vieraisiin. Kun Patrick on selkeästi päähenkilö tv-sarjassa, yllätyin tästä todella paljon. Hän tuntuu melkein kuin sivuhenkilöltä omassa kirjassaan. Toinen mielenkiintoinen ero kirjojen ja sarjan välillä on se, että sarjan ensimmäinen osa pohjautuu kirjaan Ikävä juttu ja vasta toinen osa kirjasarjan aloittavaan, jolloin se toimii takaumana eikä tarinan alkuna. Mielestäni molemmat ratkaisut toimivat, enkä äkkiseltään osaa sanoa, kumpi niistä on parempi. Loistava menneisyys ei ollut erityisen hilpeää joululukemista, mutta viihdyin sen parissa todella hyvin ja odotan innolla sitä, että pääsen sarjan viimeisten osien pariin. 

Vuoden ja vuosikymmenen viimeiseksi kirjaksi jäi Täällä Pohjantähden alla -trilogian viimeinen osa. Koin olevani tarpeeksi toipunut kakkososan sisällissotakuvauksista, joten tartuin viimeiseen kirjaan innoissani. Vaikka viimeistä osaa olen usein kuullut sanottavan sarjan heikommaksi lenkiksi, olin mukana jälleen Pentinkulman tutuissa paikoissa välittömästi ja tunteella. Toki kirjan loppupuoli tuntui vähän kiirehdityltä, mutta muuten tämä oli mielestäni aivan edeltäjiensä tasoinen. Sisällissota on ohi, mutta Pentinkulman (kuten oikeastaan koko Suomen) toipumisessa menee pitkän aikaa. Vanhat kaunat ovat yhä olemassa, eikä asiaa mitenkään helpota kylään saapuva uusi opettaja Rautajärvi, joka on Lapuan liikkeen intohimoinen kannattaja. En muista edellisten osien kanssa kokeneeni lukiessani yhtä suurta kiukkua kuin kolmannen osan kanssa. Surua ja turhautumista kylläkin, mutta kolmas osa tarjosi useita hetkiä, jolloin olin valmis viskaamaan kirjan seinään. Eniten turhautti se, että vaikka aikaa tämän kirjan kuvaamasta ajasta on lähes 100 vuotta, tietynlainen lapsellinen jääräpäisyys omista kannoistaan ja muiden osapuolten huomioimatta jättäminen on edelleen arkipäiväistä. Tämän lisäksi kiukuttelin itkua tuhertaen sitä, miksi Linnalla oli pakkomielle tappaa Koskelan väkeä niin kovalla kädellä. Hetken jo toivoin, että Vilho Koskela, suosikkihahmoni Tuntemattomassa sotilaassa, olisi sittenkin jäänyt henkiin, mutta jouduin kärsimään saman tuskan uudelleen kuin Tuntsikkaa lukiessani. Täällä Pohjantähden alla on kokonaisuus, mutta jokainen yksittäinen osa tuntuu kuitenkin tarkkaan mietityiltä. Trilogia ei suotta ole klassikko, ja olenkin valmis allekirjoittamaan väitteen, että jokaisen suomalaisen pitäisi lukea se edes kerran elämässään. Mitä parahultaisin päätös lukuvuodelle ja -vuosikymmenelle! 


*********

Joulukuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan: Parillisia ja parittomia
33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan: Loistava menneisyys (tässä tapauksessa tosin kyseessä on tv-sarja)

Joulukuusta on kulunut jo melko pitkä aika, mutta sen alku oli melko stressaavaa aikaa. Minulla oli opiskelujen puolesta aika rankka loppuvuosi, ja palautettavat tehtävät ja virkamiesruotsin kokeet veivät todella paljon aikaa ja energiaa. Myös kuun alussa ollut kuorokonsertti stressasi hyvin paljon, sillä ohjelmisto osoittautuikin yllättävän vaikeaksi, ja kenraaliharjoituksetkin tuntuivat menneen niin penkin alle, että melkein itketti. Konsertti kuitenkin sujui hämmästyttävän hyvin kaikkiin vastoinkäymisiin nähden! Muita kivoja juttuja joulukuussa oli ainejärjestön pikkujoulut, Kauneimmat joululaulut, puurojuhla ystävän kanssa, joululoma (vaikka matka kotikotiin oli oman aikataulusössimisen ja lumimyrskyn vuoksi melkoinen seikkailu, ja astuin kotiovesta sisään viisi tuntia myöhemmin kuin oli alun perin tarkoitus kuljettuani sitä ennen viimeiset parisataa kilometriä VR:n piikkiin taksilla) ja itse joulun vietto ja juhlinta. Näin kotikotona lomaillessani monia sellaisia ihmisiä, joita en ollut nähnyt moneen kuukauteen, se oli erittäin ihanaa. Loma tuli todella tarpeeseen!



Kuukauden biisi on Rajattoman Aattoyö. Rajaton julkaisi kolmannen joululevynsä, ja vaikka se ei yllä mielestäni kahden ensimmäisen tasolle, Aattoyö on kuitenkin todella kaunis biisi, joka tavoittaa mielestäni sen tietyn kaihoisuuden, joka minut toisinaan joulun aikaan valtaa.

Tarmoa tammikuuhunne, onhan sitä vielä muutama viikko jäljellä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano sanottavasi rohkeasti, minä en pure ;)

Tarkistan kommentit räyhääjien varalta.