Joulukuun luetut 2021

Joulukuussa 2021 luin 11 kirjaa (2324 sivua, 9 h 50 min), joista yksi oli spefiä, kaksi sarjakuvaa, yksi näytelmä, kaksi äänikirjaa, yksi uusinta, yksi runokirja, yksi säeromaani ja kolme non-fictionia.

Garber, Stephane: Caraval (Caraval #1) 359 s. 

Ahonen, J. P.: Kypsyyskoe (Villimpi Pohjola #3) 88 s. 

Thomas, Angie: Betoniruusu (Viha, jonka kylvät #0) 8 h 22 min [K]

Holma, Antti: Kauheimmat joululaulut 1 h 28 min [U] [K]

Kinnunen, Tommi & Salminen, Paula: Neljäntienristeys: Näytelmäsovitus 172 s. + kuvaliite

Silvola, Sakari: Nukkumatin kylmä sota 202 s. + liitteet

Ducret, Diane: Diktaattorien naiset 410 s. 

Kemppainen, Jouni K.: Kaija Koo – Taipumaton 363 s. + kuvaliitteet

Meresmaa, J.S.: Khimaira (Dodo #2) 180 s. 

Høeg, Peter: Lumen taju 487 s. 

Takalo, Tiitu: Jää 63 s. 

kotimaisia: 7

käännöskirjoja: 4

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 5

muualta: 4

Olen törmäillyt Caravaliin kirjasomessa, ja se vaikutti viihdyttävältä fantasiahömpältä, joten se päätyi kirjastoreissulla mukaani. Caraval kertoo Scarlettista, joka on koko elämänsä haaveillut pääsevänsä mukaan Caravaliksi kutsuttuun maagiseen peliin, jota hallinnoi mystinen Legend. Kun Scarlett on menossa naimisiin, hän saa yllättäen kutsun peliin. Vastahakoinen Scarlett päätyy pikkusisarensa Tellan ja ärsyttävän (mutta komean) merimies-Julianin kanssa Caravaliin, missä selviää, että tämän vuoden tehtävänä on löytää Legendin kaappama Tella. Palkintona on yksi toive, ja pelin säännöt ovat arvaamattomat. Koukutuin Caravaliin melko tehokkaasti, ja ahmin kirjaa suurissa palasissa. Viihdyin kirjan parissa, mutta se oli kuitenkin melkoisen kevyttä ja höttöistä, aivan kuten olin arvannutkin. Vaikka kirjassa käsitellään vakaviakin aiheita, kuten Scarlettin ja Tellan isän tyttäriinsä kohdistamaa väkivaltaa, en kokenut teosta erityisen painavana. Pidin kirjassa kovasti sen visuaalisuudesta: Caravalin maailma on mielenkiintoinen, täynnä kummallisen näköisiä ihmisiä ja värejä. Caravalissa oli tunnelmaltaan jotain samaa kuin Yösirkuksessa, mutta erotuksena on se, että Yösirkus oli näistä kahdesta parempi :D Minua häiritsi kuitenkin todella paljon se, miten kirjassa Scarlett kuvaili tuntemuksiaan väreinä. Välillä pidin näistä oivalluksista, mutta suurimman osan ajasta ne vain ärsyttivät turhana kikkailuna. Ohimennen mainittiin, että Scarlett oli aina hahmottanut maailmaansa näin, mutta mielestäni se ei riittänyt oikeuttamaan (tekotaiteellista) kielenkäyttöä. Kirjan höttöisyydestä johtuen hahmotkin jäivät todella ohuiksi, ja loppujen lopuksi itse pelikin toimi pelkkänä kulissina rakkaustarinalle. (Noh, se rakkaustarina itsessään oli ihan suloinen, vaikka olikin melkoisen kliseinen ja juustoinen :D) Loppu tuntui myös melkoisen antiklimaattiselta, kun jännitystä on punottu ja salaisuuksista vihjailtu koko tarinan ajan. Teoksesta jäi ilmaan melkoisen monta kysymysmerkkiä, enkä tiedä, ratkaistaanko niitä tulevissa osissa. Miljöö jäi esimerkiksi pelkiksi suuntaviivoiksi. Olisin saattanut pitää tästä kirjasta enemmän esimerkiksi yläasteella ollessani, nyt monet juonen ratkaisut olivat monta kertaa nähtyjä, vaikka Garberin maailmassa uniikkejakin piirteitä on. Jatko-osat aion kuitenkin lukea, sillä välillä ihminen kaipaa höyhenenkevyttä huttuakin. 

Villimmän Pohjolan lukeminen jatkui joulukuussa sarjan kolmannen osan parissa. Olin lukiessani suorastaan hämmästynyt: mitä ihmettä tämän ja edellisen osan välissä oikein tapahtui? Kypsyyskoe oli nimittäin huomattavasti parempi kuin kaksi edellistä osaa, niin juonellisesti kuin piirrostyyliltäänkin. Mukana on yhä kepeitä, yhden sivun mittaisia hassutteluja, mutta mukana on myös vakavampia teemoja ja koko albumin kestäviä tarinakaaria, kun ikisinkku Anna huomaa olevansa raskaana. Pöhköhuumorin ja vakamman tarinan liitto toimi ja oli tasapainoinen, tykkäsin! Tämän sarjiksen seurassa jatkan ehdottomasti myös tänä vuonna! 

Nauratti ääneen.

Olen pitänyt erittäin paljon Angie Thomasin edellisistä kirjoista, joten Betoniruusu oli automaattisesti lukulistallani. Betoniruusu on esiosa romaanille Viha jonka kylvät ja kertoo sen päähenkilö Starrin isästä Maverickista, kun tämä oli 17-vuotias. Mavin elämässä on lähes kaikki mallillaan: on maailman upein tyttöystävä Lisa, serkku Dre, joka pitää huolta Mavin perheestä isän ollessa vankilassa ja jengi, jossa Mav tietää oman paikkansa. Yhtäkkiä Mav saa kuitenkin kuulla olevansa muutaman kuukauden vanhan vauvan isä. Vauvan äiti jättää lapsesta huolehtimisen täysin Maverickin vastuulle, ja tämän elämä muuttuu kokonaan. On tehtävä päätöksiä: onko hänen huolehdittava lapsesta vai pysyä uskollisena jengilleen? Onko järkevämpää käydä koulu loppuun vai jatkaa huumeiden myymistä? Entä läheisen ihmisen puolesta kostaminen, voiko hän tehdä niin? Thomas kyllä osaa mainioiden kirjojen kirjoittamisen!! Useamman kerran juonenkäänteet onnistuivat yllättämään ja hämmästyttämään, ja tunteet olivat pinnassa monessa kohdassa. Varsinaista vuoristorataa siis! Periaatteessahan tarinan loppuratkaisu oli selvillä, kun Viha, jonka kylvät oli luettu, mutta tarinassa riitti silti odottamattomia kohtauksia. Maverick on sympaattinen päähenkilö, ja hänen reaktionsa ja toimintansa on ymmärrettävää, vaikkei aina itse olisi samaa mieltä. Oli mukavaa myös lukea teiniraskausteemaa käsittelevää teosta, jossa näkökulma on pojan. En muista törmänneeni täällaiseen aikaisemmin! Yhtäkkisessä isyydessä olisi nuorelle miehelle jo tarpeeksi kestettävää, mutta sen lisäksi täytyy luovia lähiön väkivaltaisessa kulttuurissa, jossa kunniakysymykset ja säännöt ovat tiukkoja. Vaikka kirjan kuvaama elämä on hyvin kaukana omastani, se tuntui realistiselta ja aidolta. Se on kirjallisuuden arvokkaimpia puolia: saa kurkistusaukon erilaisten ihmisten elämään. Raskaista teemoista huolimatta Betoniruusussa oli myös huumoria ja onnellisia hetkiä. Angie Thomasin jokainen kirja on ollut napakymppi, odotan innolla, mitä muuta hän tulevaisuudessa kirjoittaa! 

Betoniruusun jälkeen kaipasin jotain kevyttä joulupuuhastelujen taustalle, päädyin kuuntelemaan Kauheimpia joululauluja Antti Holman itsensä lukemana. Olin lukenut kirjan edellisen kerran vuonna 2018. Alatyyliset ja synkät joulurunot kertovat jouluista, jotka menevät enemmän tai vähemmän pieleen: Joulupukin poikaystävä on yksinäinen jouluaattoiltana ja perheen joulunvieton pilaa Noro-tonttu. Jotkut runoista naurattivat ääneen, toiset saivat aikaan lähinnä vain hymähdyksen, mutta kaiken kaikkiaan Antti Holman musta huumori iskee minuuun. Ymmärrän kyllä, että se ei varmasti ole kaikkien juttu :D Jostain syystä tällä kertaa minua naurattivat kaikista eniten Karin Toisiks-Paraskeen runot, Edith Södermalmin runot puolestaan tuntuivat vähän tylsän kaavamaiselta, punchlinen osasi usein arvata. Holmasta lukijana nautin kovasti. 

Neljäntienristeys oli yksi vuoden parhaista lukuelämyksistä vuonna 2018, joten kun näytelmäversio osui tielleni kirjastossa, se oli pakko ottaa mukaan. Én ole kauhean kokenut näytelmien lukija, mutta minua kiinnosti nähdä, miten neljässä eri aikatasossa kulkeva tarina ollaan saatu toteutettua näyttämölle. Kätilö Maria tahtoo pidemmän talon kuin kellään. Hänen avioton tyttärensä Lahja häpeää läheistensä valintoja, ja yirttää kontrolloida elämää, joka ei koskaan kulje niin kuin hän tahtoisi. Lahjan miniä Kaarina purkaa vanhaa taloa ja suvun tapoja, ja Lahjan aviomies Onni kantaa sisällään suurta salaisuutta. Pidin todella paljon tavasta, miten näytelmäversiossa menneisyys ja tarinan nykyhetki sulautuvat toisiinsa, kulkevat yhtä matkaa ja eri suuntiin. Luonteva tapa kertoa tällainen tarina. Hahmot jäävät tekstissä hieman etäisiksi, mutta luulen, että näyttämöllä heihin pääsisi paremmin sisään. Kirjan alussa Paula Salmela kertoo dramaturgisesta prosessista kirjan kohdalla, mikä oli mielettömän kiinnostavaa! Hän kuvaili myös, miten muissa teatterissa tehdyt produktiot erosivat kantaesityksestä, ja olikin kiinnostava huomata, millaisia tulkintoja samasta tekstistä voidaan erilaisella ohjauksella tai lavastuksella nostaa esiin. Tätä tuki myös kirjan lopussa oleva kuvaliite, jossa oli kuvia eri produktioista. Kaikissa oli omanlaisensa tunnelma. 

Olin kuuntelemassa Helsingin kirjamessuilla, kuinka Sakari Silvola kertoi kirjastaan Nukkumatin kylmä sota, ja päädyin ostamaankin kirjan sieltä. Kuten messupostauksessani mainitsin, muistan Nukkumatin hyvin selkeästi varhaislapsuudestani, vaikka ohjelma on lopetettu Ylellä ollessani vain kolme- tai neljävuotias. (Kutsuin tosin pienenä hahmoa Huppulakiksi). Minulla oli tiedossani, että Nukkumatti-antimaation taustalla oli jonkinlainen DDR:n propagandakoneisto, mutta en tiennyt sen tarkempia yksityiskohtia. Lapsuuden nostalgian ja kulttuurihistorioitsijan kiinnostuksen ajamana päädyin kirjan pariin jo junassa messuilta kotiin, mutta loppuun kirjan luin vasta joululomalla. Silvola kirjoittaa selkeästi ja tarpeeksi yksinkertaisesti niin Nukkumatin syntyyn vaikuttaneesta historiallisesta kontekstista (DDR:n ja Länsi-Saksan välinen kilpailu näkyi myös lastenohjelmissa ja valtiot päätyivät jopa "kilpailemaan" Nukkumateillaan), Nukkumatin propaganda-asemasta (Nukkumatti vieraili esimerkiksi uusissa lähiöissä ja pioneerileireillä) kuin ohjelman kulttuurisesta merkityksestäkin (Nukkumattia esitetään Saksassa edelleen ja se on ostalgian merkittävimpiä symboleja). Nukkumatti on hyvin kiinnostava ilmiö. Toisaalta sarja oli DDR-propangandaa: Nukkumatti ei ylittänyt rautaesirippua tai ajanut länsiautoilla. Toisaalta se oli myös hieman kapinallinen esimerkiksi tilanteessa, jossa Nukkumatti saapui paikalle riippuliitimellä, vaikka lentävät välineet olivat valtion tasolta kiellettyjä Nukkumatin kulkuvälineenä (niiden pelättiin inspiroivan ihmisiä loikkaamaan länteen). Kirjassa ei unohdeta sitäkään, että Nukkumatti-animaatio oli myös oma taiteenlajinsa, sitä tehtiin huolella ja rakkaudella. Arvostin kirjassa erityisesti sitä, että Silvola toi oman tutkijapositionsa esiin. Hän kirjoitti, että katsoo asioita jälkiviisaasti nykypäivän näkökulmasta käsin ja yrittää siksi ehkä nähdä asioissa merkityksiä, joita niissä ei välttämättä oikeasti ole. Hän tuo myös esiin henkilökohtaisen suhteensa Nukkumattiin, vaikka kirja keskittyykin käsittelemään animaatiota yleisesti. Vaikka kirja on kaikin puolin ansiokas, parissa kohdassa koin, että se jäi ikään kuin pintaraapaisuksi aiheeseen. Kirjassa esimerkiksi sanottiin monta kertaa, että Nukkumatin asema Suomessa on poikkeuksellinen, esitettiinhän sitä pitkään Saksojen yhdistymisenkin jälkeen, ja Suomen ja DDR:n suhde oli kiinnostava. Olisin kuitenkin halunnut tietää, millainen Nukkumatin tie oli esimerkiksi muissa länsi-Euroopan maissa: ohjelmaa esitettiin nimittäin myös esimerkiksi Ruotsissa. Toisaalta Silvola toteaa, että dokumentit sarjan viennistä muihin maihin ovat monesti vaillinaisia, ja ymmärrän kyllä, miksi kirjassa on haluttu keskittyä nimenomaan Suomeen, mutta esimerkiksi tähän aiheeseen olisin kaivannut syventymistä. Minua häiritsi todella paljon myös se, että menneisyydessä tapahtuneista asioista puhuttiin preensesissä. Kummallinen valinta, sanon minä. Kuitenkin kirja on mielenkiintoinen kuvaus mielenkiintoisesta ilmiöstä, enkä kadu sen ostamista. Jos lastenohjelmien ja propagandan suhde kiinnostaa, suosittelen ehdottomasti tarttumaan tähän kirjaan! 

Niin ikään Helsingin kirjamessuilta ostettu teos on Diane Ducretin Diktaattorien naiset (tosin vuoden 2018 messuilta). Nimensä mukaisesti teos esittelee 1900-luvun kuuluisempien diktaattorien vaimoja ja rakastajattaria. Mukana on tietenkin nin Hitler, Stalin kuin Mussolinikin, mutta myös muutama hieman tuntemattomampikin, kuten Keski-Afrikan keisarikunnan diktaattori Bokassa ja Portugalia melkein viidenkymmenen vuoden ajan johtanut Salazar. Vaikka lähes kaikki diktaatorit olivat tuttuja koulun historiantunneilta, en muista, että Eva Braunia lukuun ottamatta heidän naissuhteistaan olisi puhuttu juuri mitään. Onkin todella kiinnostavaa, miten hirveitä asioita tekevät hallitsijat onnistuivat viehättämään niin suurta määrää naisia. Toiset hullaantuivat diktaattorien komeaan ulkonäköön tai karismaattiseen esiintymiseen, kuten Hitlerin pitkäaikainen rakastajatar Eva Braun tai Mussolinin kanssa teloitettu Clara Petacci, toiset puolestaan ihastuivat valtaan ja olivat jopa miestään innokkaampia hirmuhallitsijoita, kuten Maon puoliso Jiang Qing ja Ceausescun vaimo Elena. Yhteistä näille naisille on, että lähes jokaiselle kävi loppujen lopuksi hyvin huonosti: joko mies hankkiutui heistä eroon, he kuolivat oman käden kautta tai rakastettunsa rinnalla. Nekin, jotka selvisivät hengissä diktaattorien kynsistä, joutuivat parisuhteissaan kokemaan kovia, "vähimmillään" pettämistä, pahimmillaan väkivaltaa. Kirjassa oli monenlaista mielenkiintoista faktaa. Tiesittekö esimerkiksi, että Lenin eli suurimman osan elämästään suhteessa, joka nykyään määriteltäisiin polyamoriseksi (tosin Lenin itse vastusti naisten seksuaalista vapautumista!)? Tai että Elena Ceausesculla oli kuollessaan 74 romanialaista ja ulkomaalaista yliopistotitteliä huolimatta siitä, että hän oli käynt koulua vain neljänteen luokkaan asti? Opinpa tästä kirjasta senkin, että Portugalissa on ylipäänsä joskus ollut diktatuuri! Äärimmäisen kiinnostavasta aiheestaan huolimatta kirjassa oli monia ongelmia, joita mielenkiintoinen sisältö ei paikannut. Ensinäkään kirjassa ei ollut yhtään kuvia. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miltä kirjassa kuvatut henkilöt näyttivät, nyt he jäivät vain nimiksi. Ongelmaksi koin myös sen, että kirjailija tuntui olettavan lukijan tuntevan kaikki kirjassa esitellyt diktaattorit ja heidän toimintansa yksityiskohdat. Toki arvostin sitä, että pääpaino oli nimenomaan heidän naissuhteissaan ja naisten elämässä, mutta kontekstin vuoksi edes jonkinlainen yhteenveto siitä, kuka olikaan kyseessä ja mitä hän loppupeleissä teki, ei olisi ollut pahitteeksi. En oikein pidä siitä, että joudun (tieto)kirjaa lukiessani googlaamaan henkilöitä, joita kirja käsittelee... Kirja on myös hyvin epäkronologinen. On tietenkin totta, että historian tapahtumat eivät ole lineaarisia, ja asioita tapahtuu yhtä aikaa, jolloin historiankirjoituksessa on tehtävä valintoja, mutta tapa kertoa ensin vaimosta, sitten nuoruudenrakastetusta, sitten vaimon kanssa yhtä aikaa olleesta rakastajattaresta, sitten puhua diktaattorin kuolemasta ja sen jälkeen kuvata vielä jotain toista nuoruudenrakastettua sai pään pahimman kerran sekaisin, ja jouduin palaamaan kerran jos toisenkin tarkistamaan, mistä vuodesta nyt olikaan kyse ja kuinka monta naista diktaattorin kuviossa oli yhtä aikaa mukana. Ducretin kirjoitustyylillekään en aivan lämmennyt. Se on hyvin tarinallinen ja menee henkilöiden pään sisään, usein ilman lähdeviitteitä. Välillä tuntuikin, että olisin lukenut tietokirjan sijaan romaania, eikä se tässä kontekstissa ole kehu. Tässäkin käytettiin preesens-muotoa koko kirjan läpi, mikä lisäsi kohdallani kirjoitustyyliin luontaantyöntävyyttä. En siis oikein loppupeleissä tiedä, mitä mieltä kirjasta olen. Ehkä asiasisältö kallistaa sitä positiivisen puolelle, vaikka sen ongelmatkin painavat vaakakupissa jonkin verran. 

Olen blogissakin useaan otteeseen maininnut guilty pleasureni olevan Kaija Koo, tosin siinä ei enää ole mitään salaista :D Lieni siis itsestäänselvää, että luen uuden Kaija-elämäkerran! Vaikka Kaijan ysärituotantoa rakastankin, täytyy myöntää, etten tiennyt hänen elämästään lopujen lopuksi juuri mitään. Yllätyksensä tulikin siis kummalliset, puhumattomat perhesuhteet, nuoruuden bändit (vaikka Steel citysta tiesinkin, en tiennyt, että se oli niin merkittävä) ja aviomiehen alkoholismi. Elämäkerta on melkoisen perinteinen genressään: tapahtumat käydään kronologisesti läpi, välillä kerrotaan huvitavia anekdootteja vuosien varrelta. Ja niitähän riittää, ulottuuhan Kaija Koon ura 1980-luvulta tähän päivään asti. Opinpa tästäkin kirjasta paljon uutta. Esimerkiksi vuosituhannen vaiheessa Kaijan kansainväliseen uraan panostettiin, mutta usean sattuman summasta siitä ei tullutkaan mitään. Oli myös kiinnostavaa (tosin myös surullista) lukea siitä, kuinka Kaija on uransa aikana joutunut tappelemaan miesvaltaisessa musiikkimaailmassa ja kuuntelemaan kaikenlaisia törkeyksiä, joihin ei ole puututtu. Ei ole ollut helppoa nousta siihen asemaan, jossa hän nykyään on. Välillä minua ärsytti kirjassa sen selviytymisnarratiivi: vaikeuksienkin kohdalla oikein korostettiin, että Kaija ei missään vaiheessa murtunut, vaikka vaikeaa oli. Huolimatta siitä, että tämä on varmasti totta, ja viesti selviytymiestä voi olla lohdullinen jollekulle, joka kärsii samanlaisessa tilanteessa, tuntui välillä, jonkin siinä hiersi vastaan. Todennäköisesti tämä on kuitenkin ollut kohteelleen tärkeää. Toinen minua häirinnyt asia oli se, että loppupuolella ensimmäisen Vain elämää -kauden jälkeiset tapahtumat käytiin melkoisella vauhdilla läpi. Toisaalta vuodesta 2012 vuoteen 2021 ei ehkä ole tapahtunut nin suuria muutoksia, että niistä kerrottaisiin monin sivuin, mutta nyyt tuntui hieman siltä, että kirjalle oli asetettu maksimisisvumäärä, ja se alkoi kirjan loppua kirjoittaaessa häämöttää liian lähellä. Kirjan kirjoitustyylikin saattaa jakaa mielipiteitä. Jouni K. Kemppainen on HS:n Kuukausiliitteen toimittaja, ja sen kyllä huomasi, sillä tekstissä käytettiin hyvin samantyyppisiä kirjallisia keinoja ja maneereja kuin Kuukausiliitteen jutuissakin. Minua se ei haitannut, mutta luulen, että jollekulle se voi tuntua etäänyyttävältä. Kaijan itsensä (?) kirjoittamista kohdista en ehkä kauheasti välittänyt. Vaikka niissä käsiteltiin ihan kiinnostavia puolia hänen urastaan, ne oli rytmitetty kirjaan todella oudosti. Kuvia oli runsaasti, siitä pisteet. 

J.S. Meresmaan säeromaani Dodo ihastutti kovasti, joten Iinan, Saran ja Tuukan tarinaa jatkava Khimaira oli automaattisesti lukulistalla. Siinä missä Dodon pähenkilö oli Iina, Khimairassa seurataan Saraa. Sara on suomenvenäläinen ja kiinnostunut valokuvauksesta, myyteistä ja runoudesta. Sen lisäksi hän on lesbo ja polysuhteessa, mutta jälkimmäisiä asioita hän ei ole kertonut vanhemmilleen. Kuten ei sitäkään, että hän ei aio ensi keväänä yrittää päästä uudelleen lääkikseen, koska ei ole koskaan halunnut sitä. Kotona ei puhuta monesta muustakaan asiasta, ja kipeä perhesalaisuus kalvaa Saraa. Täytyy myöntää, että aluksi kirjassa käytetty kieli tuntui hieman oudolta. Olen tottunut siihen, että säeromaanien muoto on hyvin vapaa, joten riimit tuntuivat vierailta ja oudoilta. Toisaalta samaan kiinnitetään huomiota itse kirjassakin: Suomessa vierastetaan riimejä muualla kuin lastenrunoissa, kun taas venäläisessä kulttuurissa riimit ovat oleellinen osa runoutta. Imeydyin kuitenkin syvälle tarinaan hyvin nopeasti ja luinkin kirjan yhdeltä istumalta. Sara on kiinnostava päähenkilö, ja kodissa vallitseva puhumattomuuden painostus tulee kirjan riveltä iholle asti. Pidin siitäkin, että tarinan keskiössä on polysuhde, jota ei kuvata pelkkänä utopiana ja onnena, vaan tavallisena seurustelusuhteessa, jossa on omat onnensa ja onnettomuutensa. Se ei ole sen parempi tai huonompi kuin mikään muukaan suhdemuoto! Ainoastaan loppuratkaisu tuntui tulevan hieman yllättäen, mutta ratkaisuna se oli uskottava ja kaunis. Itkin melkein koko kirjan lukemisen ajan, ja se on yleensä hyvä merkki, niin nytkin. On ihanaa, että sarja tulee täydentymään triloiaksi vielä tämän vuoden aikana! Viimeinen osa kertoo Tuukasta, ja sen nimi on Kerberos. 

Helmet-haasteeseen vaadittiin jännityskirjaa tai dekkaria, eikä kumpikaan oikein ole omaa genreäni. Ajattelin lukaista joululomalla jonkun Christien, mutta sitten minulle suositeltiin Lumen tajua. Kirjan päähenkilö on Kööpenhaminassa asuva, Grönlannista kotoisin oleva Smilla, joka ei ole koskaan täysin sopeutunut yhteiskunnan noprmeihin ja uuteen kotimaahansa. Eräänä talvisena päivänä Smillan naapuri ja ystävä, 6-vuotias Esajas, putoaa varastorakennuksen katolta ja kuolee. Poliisi kuittaa kuoleman onnettomuutena, mutta Smilla näkee katolle jääneistä jäljistä, että jutussa on jotain mätää. Smilla alkaa selvittää Esajaksen kuoleman takana olevia tapahtumia, ja päätyy sotkeutumaan hyvin syvälle verkkoon, johon kuuluu tutkimusretket Grönlantiin. Näillä retkillä on löydetty jotain, mikä on haluttu salaata, mutta mitä? Kirja lähti jotenkin hitasti liikkeelle, ja useaan otteeseen tuskailin myös virsikirjanohuita sivuja. Hahmoja oli myös todella paljon, ja heissä oli vaikea pysyä mukana. Arvostan aina sitä, jos kirjailija on tehnyt kirjaansa varten runsaasti taustatyötä ja se näkyy kirjassa, mutta tässä kohdassa se teki kirjasta monessa kohdassa melkoisen raskaan. Oli kirjassa jännittävätkin hetkensä: välillä luin kirjaa sata sivua yhdeltä istumalta vain siksi, että en pystynyt lopettamaan jännittävään kohtaan. Enkä muuten muista, että olen ahtaanpaikankammoni takia pitämään aikaisemmin taukoa kirjan lukemisesta, mutta tulipahan sekin koettua! (Joskus televisiota katsoessa kammo on muisuttanut olemassaolostaan, mutta yleensä se ei ole kirjallisuudessa ongelma....) Smilla on mielenkiintoinen henkilö, josta pidin kovasti kaikessa ristiriitaisuudessaan. Lisäksi pidin mekaanikosta, kömpelöstä ja isokokoisesta miehestä, joka välittää läheisistään, vaikkei aina osaakaan sanoittaa sitä. Loppuratkaisu jätti jälkeensä hieman ristiriitaisen olon. Olisin toivonut lankojen solmimista yhteen, mutta toisaalta se sopi ehkä kirjan tyyliin. Kirjan aihe ja idea oli ehkä loppupleisissä kiinnostavampi kuin sen toteutus. 

Luettuani Memento morin ja Minä, Mikko ja Annikin tiesin, että haluan lukea Tiitu Takalon tuotantoa lisää. Meni kuitenkin melkein vuosi, ennen kuin päädyin tämän mielihalun toteuttamaan. Jää sisältää muutaman sivun mittaisia tarinoita, tunnelmapaloja ja kuvitettuja ajatuskulkuja. Toiset tarinat saivat minulla kyyneleet silmiin, toiset eivät jättäneet juurikaan muisti- tai tunnejälkiä. Takalon piirrostyylissä on eroja eri tarinoiden välillä, mutta pidin kaikista tyyleistä aivan todella paljon. Tavoite vuodelle 2022: lukea loputkin Takalon teokset. Lempitarinoitani tässä kokoelmassa olivat Suomen suurin lähiö, Kuvaamataidosta yhdeksän, Jää, Ei tarvitse sietää, Tietokilpailu Jäämerellä, Tositarkoituksella, Tarranauha ja Prinsessa. 

*********

Joulukuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä: Betoniruusu (ehkä vähän tulkinnanvarainen, mutta saa luvan kelvata) 

26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa: Kaija Koo – Taipumaton

31. Jännityskirja tai dekkari: Lumen taju

36. Kirjassa liikutaan ajassa: Neljäntienristeys: Näytelmäsovitus (en edelleenkään ole ihan varma, mitä tällä kohdalla tarkoitetaan, mutta mielestäni tämä sopii tähän) 

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta: Historian jännät naiset & Diktaattorien naiset

Joulukuun alku oli tuhottoman kiireinen kaiken opiskelu- ja elämäkiireen kasautessa vuoriksi. Välillä mietinkin, miten ihmeessä selviän siihen asti, että joululoma koittaa! Mutta tulihan se loma sieltä lopulta, ja ensimmäistä kertaa koko yliopistoaikani aikana pääsin lähtemään joulomalle niin, ettei minun tarvinnut tehdä mitän juttuja enää junassa matkalla kotiin tai sinen päästyäni, vaan pystyin vain heittäytymään lomailun iloihin. Joululomalla olen nähnyt ystäviäni ja maannut kiirrettömänä sohvalla, se oli aivan järjettömän tarpeellista ja ihanaa. Joulukuussa juhlin myös humanististen tieteiden kandidaatiksi valmistumistani pienellä ystäväporukalla, se oli ihanaa <3 Kotikaupungissani on ollut runsaasti lunta, mistä nautin kovasti. 

Kuukauden biisi on Dađi Freyrin Something magical. Freyr oli Islannin viisuedustaja vuonna 2021 (ja olisi ollut myös vuonna 2020, ellei viisuja olisi tuolloin peruttu), ja oli ehdottomasti yksi omista suosikeistani. Hänen sympaattista ja pehmeää ääntään kuuntelee mielellään, ja kun törmäsin tähän uuteen joulubiisiin, ilahduin kovasti. Tästä tulee aina tosi hyvälle tuulelle, kuuntelin tätä tuulettaessani joululomalle pääsemistäni!