Hetki

Kun seisoo mäen päällä ja Spotify sylkäisee kuulokkeisiin biisin, joka heittää varoittamatta viime kevään tunnelmiin. Kun tajuaa, miten onnellinen on juuri tässä ja nyt.

Viimeisten auringonsäteiden kosketteassa

painan jalkojani kallion pintaa vasten

kai joskus on taas kesä

ehkä joskus en seiso täällä yksin

ehkä kerran maailmassa

haistan männyt ja mustikat

istun hiljaa kanervikossa

Muistan salaisen hiekkarannan

ja eväshetken kivikossa

muistan kultaisen metsän vuosia aiemmin

Istun hiljaa ja unelmoin

enkä tiedä, mitä kaipaan

auringon lämpöä kasvoilla

vai aaltojen muodostamia kuvia

hylätyn venevajan hämähäkinseittejä

närheä koivun latvassa

Ilonaiheita

Välillä huijaan itseäni ja muita tolkuttamalla, että olen perusluonteeltani positiivinen ja optimistinen. Ja pyh, suurimman osan ajasta olen kiukkuinen, angstaava ja jokaisesta asiasta kitisevä vastarannankiiski, joka käy useimpien kanssaeläjien ja varsinkin itsensä hermoille. (Olen minä iloinenkin joskus, mutta vaarallisen usein mariseva mytty.) Totesin, että ehkä minun kannattaisi ajatella elämää positiiviselta kannalta, vaikka uudet kengät vähän hiertävät ja saamattomuus ärsyttää, koska tällä hetkellä kaikki on periaatteessa erittäin hyvin. 

Joten, tämän hetken ilonaiheita: 

Kirjat. Vaikka kolme keskeneräistä kirjaa hieman stressaakin (yleensä luen max kahta kerrallaan), ne ovat erittäin hyviä kirjoja kaikki: Victor Hugon Pariisin Notre-Dame, jota luen koulua varten, Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä ja J. K. Rowlingin Harry Potter ja Kuoleman varjelukset. Lukeminen on kivaa. 

Huone. Huoneeni järjestys pistettiin lomalla ihan uusiksi. Pidän siitä kovasti. Sinne muodostui ihana pesä, jossa on mukava olla. Huoneeni on kiva.

Musiikki. Ziggy Stardust on kiva, uudelleenlöytämäni Passengerin All the little lights on kiva, Kate Bush on kiva, Ultra bra on kiva, Greasen soundtrack on kiva, laulaminen on kivaa. Beatlesin tuottajan George Martinin keskiviikkoinen kuolema ei ole kiva, vaan itselle melkoinen järkytys, mutta ehtihän sir Martin jo yhdeksänkymmenen vuoden kunnioitettavaan ikään ja ehti tehdä musiikkia monen eri artistin kanssa. Musiikki jää hänestä muistuttamaan, tässä In my life, jossa on Martinin ideoima ja soittama välisoitto. 

Ihmiset. Ihania tyyppejä, lähellä ja kaukana. Teistä tulee hyvä mieli. Olette kivoja. 

Kirjoittaminen. Hiihtoloma oli ja meni, eikä tavoitteeni ihanasta kirjoittamisajasta mennyt ihan putkeen: kirjoitin koko viikon aikana huimat 0 sanaa. Nyt kuitenkin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja jatkaa JL:n kirjoittamista. Etenen aika hitaasti, mutta kuitenkin varmasti. Pari seuraavaa lukua ovat valtavia infodumppeja, mutta se on editointivaiheen ongelma. Kirjoittaminen on kivaa. 

Lisään loppuun vielä kyseisestä tekstistä katkelman, jota pidän kovasti. 

"He pyörivät taivaan yli, hypähdellen ja pyörien. Joskus he leijuivat vähän matkaa alas lumihiutaleiden lailla, sitten ponnahtivat takaisin ylös. Välistä olento vei hänet kauemmas, hivutti kättään pois M:n kädestä niin, että vain sormet koskettivat toisiaan, antoi M:n liukua poispäin, sitten kiskaisi tytön taas lähemmäksi ennen kuin hän ehti pudota. Tuo pelon ja helpotuksen välillä tasapainottelu sai M:n sydämen jyskyttämään entistä lujempaa. Se oli oudolla tavalla lumoavaa. Olento ei puhunut, mutta heidän ei toisaalta edes tarvinnut puhua, he vain kulkivat jäisen pakkastaivaan yli.

Keskiyö oli värjännyt taivaan siniseksi, tähdet loistivat kirkkaina ja kuu kahta kirkkaampana, lumihiutaleet takertuivat heidän hiuksiinsa ja silmäripsiin. Kaikki oli niin unenomaista, kaunista. Entä jos M näkikin unta? Ei, ei se voinut olla niin. Kaikki oli aitoa. Hän tunsi olennon sydämenlyönnit painautuessaan tätä vasten, hän kuuli tuulen viheltävän korvissaan. Hetki olisi saanut kestää ikuisesti."

Unpopular bookish opinions

Kiitos Timo!

Menettele seuraavasti:

1. Linkkaa haasteen antajan blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät, mikä on homman nimi.

-----------------------------------------------------

1. Kirja tai kirjasarja, josta melkein kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

Veronica Rothin Outolintu-trilogia. Ensimmäinen osa oli ihan jees, mutta toinen osa ärsyttävä ja raivostuttava. Idea on hyvä, mutta hahmot tökkivät ja lujaa. Sinäänsä ymmärrän kyllä sarjan fanejakin, mutta itse en heihin kuulu. Luen varmasti viimeisenkin osan kakkososan cliffhangerin, mutta lukulistalla on korkeammalla muita kirjoja. 

2. Kirja tai kirjasarja, josta melkein kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Maria Turtschaninoffin Helsingin alla -kirjaa on useaan otteeseen moitittu lapselliseksi ja huonoksi, mutta minä tykkään. Ei vedä vertoja Arralle tai Maresille, mutta mukava kirja silti. 

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen henkilön kanssa, jonka et olisi halunnut.
Ehdottomasti Mustemaailman kolmiodraama!! Doria on kammottava, Farid olisi ollut Meggielle ainoa oikea.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pidä. 

Muistelen maininneeni asiasta aiemminkin, mutta kauhugenrestä en pidä. Hermoni ja vilkas mielikuvitukseni eivät kestä mörköjä. 

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

Varmaan koko haasteen vaikein kysymys. Päädyin kuitenkin hieman ykköskohtaan liittyvään vastaukseen, nimittäin Outolintu-kirjojen Neljä, eli Tobias. En näe, miksi hahmo on ihana ja sellainen, johon lukijat rakastuvat. Vaikka kyseessä onkin komea ja hyväkuntoinen lihaskimppu, on Neljä vähän kliseinen hahmo. Olkoonkin, että hän on sata kertaa fiksumpi kuin päähenkilö Tris.

6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et.

Paolo Coelho. En ole lukenut häneltä kuin Alkemistin, joka ei ollut niin huono kuin pelkäsin, mutta ei myöskään saanut minua hylkäämään koko elämääni ja muuttamaan aavikolle loppuiäkseni mietiskelemään. Alkemistin perusteella ei ole innostusta tutustua herran muuhun tuotantoon.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Nyt saan puolet tuntemistani ihmisistä vihaamaan minua, mutta Terry Pratchettin Kiekkomaailma ei koskaan ole kiinnostanut. Tiedän, että Pratchett on tärkeä spefikirjailija ja hänen kirjansa kuuluisivat (spefilukijan) yleissivistykseen, mutta en ole kiinnostunut hänen kirjoistaan. Vaikka kirjat vaikuttavatkin absurdilta ja hupaisalta fantasialta, ajatus sarjasta, jossa on kymmeniä kirjoja uuvuttaa.

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva/tv-sarja?

Olen muistaakseni puhunut tästä aiemminkin, mutta Ihmemaa Oz häviää vuoden 1939 samannimiselle elokuvalle. Jälkimmäiset osat, varsinkin Ozin prinsessa, ovat kyllä hyviä. 

-------------------------------------------------------

Haastan seuraavat blogit: 

Iltatähden syttyessä

Samakuu– blogi kirjoittamisesta

Mustetta paperilla

Alkusoittorakkautta

Musikaalitohtori on täällä taas!

Tänään aion puhua hieman musikaalien overtureista eli kotoisammin alkusoitoista ja siitä, miksi pidän niistä. Vaikka sana alkusoitto olisi ehkä paremmin tekstiin istuva, käytän mielummin sanaa overture, vaikka se kököltä kuulostaisikin.

Ensimmäiseksi: mikä ihme se on? Overtureksi kutsutaan sitä musiikkia, joka vanhoissa musikaaleissa (ja joissain muissakin elokuvissa, esim. Tuulen viemää) soi ihan elokuvan alussa alkutekstien taustalla. Musikaalitapauksissa kyse on usein lauluista koostetusta instrumentaalista. 

Omasta mielestäni overturet olivat ennen kuolettavan tylsiä ja hyppäsin ne aina yli kuunnellessani soundtrackeja. Kunnes eräänä kauniina syyspäivänä en jaksanut kurottautua painamaan levysoittimen skip-nappia Sound of musicia kuunnellessani ja tajusin, että tässähän on My favourite things ja Do-Re-Mi ja muita musikaalin lauluja yhdistettynä. Koin valaistuneeni. Kuuntelin overturet muistakin tutuista musikaaleista läpi ja valaistuin vielä enemmän. 

Miksi sitten pidän näistä alkusoitoista? Eivätkö ne ole vain jotain turhaa äänimaisemaa alkutekstien taustaksi? No, voivathan ne ollakin. Itse kuitenkin olen rakastunut niihin, mikäli se ei ole tullut selväksi. Overtureilla on vaikutusta sekä ensimmäisellä että myöhemmällä musikaalin katsomiskerralla. Ensimmäisellä kerralla (sikäli kun siihen kiinnittää huomiota) voi kuunnella jännittyneenä millaista musiikkia musikaalista löytyy ja toisella ja sen jälkeisillä kerroilla voi kuunnella tuttuja lauluja ja ihastella luovaa tapaa solmia ne yhteen. Ja miksei vaikka laulaa mukanakin! 

Uudemmissa musikaaleissa (tai musikaalielokuvissa) on harvemmin overtureja. Siksi Mamma Mia!n lavaversio Svenska teaterinissa sai minut suunnilleen hyppäämään ulos housuistani, koska siinä oli aivan käsittämättömän hieno overture, joka elokuvasta puuttuu. Siitä tuli kertaheitolla yksi lempiovertureistani. Toinen ääripää on West side story, joka oli pienoinen pettymys noin muutenkin, mutta myös overturensa osalta. Se oli yksinkertaisesti tylsä. (Saattaa tietysti vaikuttaa sekin, että heti sen perään soitetaan lisää instrumentaaleja eikä elokuva tunnu ikinä alkavan...) Yksi mielenkiintoinen overture löytyy Funny facesta, jossa osat siitä on laulettu ("S'WONDERFUL! S'MARVELLOUS!"). Pidän siitä. 

Mitenkäs te, armas lukijakunta? Mikä on suhteenne overtureihin? Onko jotain ehdotonta suosikkia?

Helmikuun luetut

Helmikuussa luin yhdeksän kirjaa (2735 sivua), joista neljä oli spefiä ja kaksi uusintoja. 

Paretskoi, Jyri: Shell's angles ja beibit (Shell's angles #3) 311 s.

Pullman, Philip: Salaperäinen veitsi (Universumien Tomu #2) 321 s. [U]

Jägerfeld, Jenny: Oli kerran äiti, joka katosi 353 s.

Simukka, Salla: Kun enkelit katsovat muualle (Kirsikka ja Susanna #1) 155 s.

Benway, Robin: Bonusraita 333 s.

Enoranta, Siiri: Nukkuu lapsi viallinen 165 s.

Rowling, J. K.: Harry Potter ja Puoliverinen Prinssi (Harry Potter #6) 698 s. [U]

Salinger, J. D.: Sieppari ruispellossa 201 s.

Kauppinen, Hanna: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut 198 s.

Shell's anglesin edellinen osa loppui melkoiseen pommiin, jota ryhdyttiin selvittelemään tässä kirjassa. Plot-twistejä tapahtuu suuntaan sun toiseen ja lukija on välillä hieman sekaisin. Vakavista aiheista huolimatta kirjassa on kuitenkin huumoria ja tunnelma ei ole angstinen. Ei ehkä sarjan paras, mutta välipalakirjana meni. Kirja, jota siis en todellakaan myönnä lukeneeni, mutta josta nautin ja odotan seuraavaa osaa. 

Helmikuussa jatkoin Universumien Tomun uusintalukua. Salaperäisestä veitsestä en pitänyt edellisellä lukukerralla 12-vuotiaana lainkaan, mutta tällä kertaa pidin enemmän. Kultaista kompassia tämä ei kuitenkaan voita. Ensimmäisen osan maailmaa kaipasin, mutta sekavaa maailmasta toiseen hyppelyä oli vähemmän kuin muistelen. (Ehkä sekoitan Maagiseen kaukoputkeen.) Will ja Lyra ovat hyviä henkilöhahmoja, Will ehkä välillä aavistuksen tylsä. Lyrasta on tullut kypsempi ja vähemmän lapsellinen kuin edellisessä osassa. Lopetuksen muistin, mutta silti toivoin, että se olisi voinut muuttua vuosien mittaan. Arvatkaa mitä? Ei ollut. Turhauttavaa. Pitäisi etsiä Maaginen kaukoputki käsiini pian.

Oli kerran äiti, joka katosi (mikä sanahirviö nimenä) oli kirja, jonka odotin olevan höttöhattaraa ja aivojennollaustavaraa. Se oli yllättävän angstinen ja ahdistava. Jos kirja alkaa kohtauksella, jossa päähenkilö leikkaa osan peukalostaan irti ja palaa veriseen välikohtaukseen jatkuvasti mielessään (sinäänsä erittäin ymmärrettävää) ja äidin katoamisesta kehitellään mitä kauheimpia teorioita, ei kirjasta voi tulla hyvä mieli. Edes romanssi ei pelastanut kirjaa hötön puolelle. En tiedä, oliko oma mielentilani lukemisen aikana kirjalle haitaksi, mutta paha maku siitä jäi silti suuhun. Ja Beatlesia haukuttiin lällyksi.

Kun enkelit katsovat muualle (ihana nimi!) oli lyhyt ja ennalta-arvattava tarina tyttörakkaudesta. Sen luki yhden illan aikana, eikä sitä tarvinnut sulatella. Nämä eivät ole haukkuja, sillä kirjasta tuli todella lämpöinen ja hyvä olo. Jotenkin kirjaa voisi kuvailla sanalla pehmeä. Pehmeä tarina ihastumisesta ja lukiolaisten elämästä. Kerronta ehkä vähän tökki välillä, mutta hattaranpuutteessa luin mielelläni. Minuuttivalssi lähtee ensi kirjastoreissulla mukaan. 

Bonusraita oli kuukauden höttöisin kirja. Hauska ja hyvätuulinen, tuli hyvä mieli. Kirjaa luki nopeasti, ahmimalla, ekä loppukaan ollut ihan niin ennalta-arvattava kuin olisi voinut luulla. Musiikkimaailma oli hyvä ja ei ehkä niin käytetty aihe tällaisessa kirjassa. Suosittelen hattaran ja onnellisten loppujen puutostilaan. 

Nukkuu lapsi viallinen (toinen ihana nimi!) oli toinen niistä Siiri Enorannan kirjoista, joita en ollut vielä lukenut. (Toinen on Surunhauras, lasinterävä, jota luen tällä hetkellä.) Kirja oli kauniisti kirjoitettu ja tarinakin oli mielenkiintoinen, mutta alku oli ehkä vähän hidas ja kirja jäi helposti junnaamaan paikalleen. Ei suosikkini, muttei inhokkinikaan. Loppu sai minut itkemään. 

Pottereiden uusintaluku jatkui Puoliverisellä Prinssillä. En ollut ennen pitänyt tästä kirjasta, mutta nyt jokin siinä osui ja upposi. Hahmot ihastuvat toisiinsa, stressaavat koulusta ja Dumbledore kertoo Voldemortin lapsuudesta. Rakastan ajatusseulakohtauksia ja inhoan Ronin ja Hermionen välirikkoa. Loppua ahdisti todella lujaa, vaikka tiesinkin, mitä tulisi tapahtumaan. Jatkan innoissani lempi-Potterini, Kuoleman varjelusten pariin. 

Sieppari ruispellossa oli lukulistallani kahdesta syystä: 1. Se on klassikko. 2. John Lennonin murhaajalla Mark Chapmanilla oli kirja mukanaan samana yönä, kun hän tappoi Lennonin. Goodreads-arvosteluja lukiessani huomasin, että monet pitivät kirjaa hidastempoisena ja tylsänä ja/tai kieltä kammottavana. On totta, että päähenkilö Holden ajattelee paljon ja muistelee asioita ja käyttää sivukaupalla aikaa muistojensa kertomiseen, mutta minusta oli kiinnostava seurata hänen päässään tapahtuvia asioita. Kieli oli haastavaa ensiksi, mutta kirjan mukana olevan sanaston avulla pääsin alkuun ja lopulta en edes jaksanut käydä tarkistamassa kaikkia sanoja. Luin Saarikosken suomennuksen, eikä se mielestäni ollut hullumpi. Holden on äärimmäisen mielenkiintoinen henikö. Alussa tuntui, etten tulisi pitämään hänestä, mutta sitten hän voitti minut puolelleen. Pidin kirjasta suunnattomasti, enkä ihmettele sen klassikkoarvoa. Palaan tähän varmasti vielä uudelleen. Suosittelen todella paljon, ei ole pitkä klassikoksi.

Olen lukenut Kirjan, jota kukaan ei koskaan lukenut ensimmäisen version ja tunnen kirjailijan. Silti voin vilpittömästi hehkuttaa kirjaa, sen juonta, kieltä ja hahmoja. Kieli on todella kaunista ja lumoavaa. Hahmot ovat eläviä, eivätkä tosiaankaan jää paperisiksi. Lyhyet ja nopealukuinen kirja on puhdasta täydellisyyttä ja tarina jää ajatuksiin pitkäksi aikaa. Lopussa kyyneleet valuivat poskille monista eri syistä ja se on hyvin usein hienon ja vaikuttavan kirjan merkki. Yksi parhaista koskaan lukemistani, pääsee kunniapaikalle hyllyyni. Kaunis tarina kaikille kirjoja rakastaville. 

Helmikuun alkupuolesta en muista juuri mitään, paitsi olon, jota yritin parannella hattarakirjoilla. Koulun kannalta kevyehkö kuukausi ja jakson vaihtumisen ansiosta saan viettää yhden ihanan kuusiviikkoisen ilman matematiikkaa. Luettua tuli melko paljon, editoitua jonkun verran, kirjoitettua vähemmän, eikä neuletyökään oikein edennyt. Helmikuun paras hetki oli kuitenkin odotettu reissu Rovaniemelle Kirjan, jota kukaan ei koskaan lukenut julkkarijuhliin. Ihana viikonloppu, ikävä ihania ihmisiä siellä kaukana. (Salsa tequila.) 

Nyt lomaillaan viikko, luetaan lisää ja tehdään muita kivoja juttuja.

Iloa maaliskuuhun! 

Kuvassa Rovaniemen reissulta mukaan tarttunut pino. Asetin itseni nyt about elinikäiseen kirjojenostokieltoon. Noi ei mahdu mun hyllyyn. 

Se tuli taas löpisemään jutuistaan

Olen ollut taas vaihteeksi vähän epäaktiivinen täällä blogin puolella ja jos totta puhutaan, myös tosielämässä. Ei, en ole kuollut, älkää huoliko.

Koeviikko tuli ja meni ja selvisin hengissä, vaikka kirjoitinkin elämäni huonoimpia esseitä ja muutama muukin vastoinkäyminen iski. Kummasti koeviikolla rupeaa kirjahyllyn siivoaminen ja levynkansien tutkiminen kiinnostamaan enemmän kuin ennen. Olen lukenut kirjoja, höttökirjoja ja Potteria ja Siepparia ruispellossa. En ole kirjoittanut JL:aa enempää kuin 200 sanaa, mutta sen sijaan Pusun tulostettu paperipinkka on kirjoitettu täyteen punakynämerkintöjä (oikeasti merkintävälineenä oli kuulakärkikynä, mutta punakynä kuulostaa paremmalta). Pusun piilotan nyt vähäksi aikaa pöytälaatikkoon ja keskityn JL:aan. Päässä kolkuttelee lisäksi yksi vanha idea, johon haluaisin ehkä tarttua, mutta kirjoitan talvisen JL:n ensin loppuun.

Hiihtoloma on erittäin pian ja toivon jaksavani sinne asti. Loma tulee tosiaankin tarpeeseen! Aikaa kirjoittaa, lukea ja nukkua, neuloa ja haaveilla ja nähdä ystäviä. Sitä odotellessa ihastelen lumisadetta ja luen Potteria.

Toivottavasti teilläkin menee kivasti.

Viiden kirjan haaste

Kiitoksia Pearl Clover!

Kirja jota luen parhaillaan

Menossa on kaksi kirjaa: J. K. Rowlingin Harry Potter ja puoliverinen prinssi uusintaluvussa ja J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa.

Kirja josta pidin lapsena

(Miten määritellään lapsi?) Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli oli ehdottomia suosikkeja nelivuotiaasta ylöspäin. Pidän niistä kovasti yhä.

Kirja joka jäi kesken

Jätän kirjoja erittäin harvoin kesken, yleensä tappelen vaikka veren maku suussa kirjan loppuun. Viimeisimmäksi kuitenkin kesken jäi P. B. Kerrin Lampun lapset-sarjan kakkososa, joka oli puuduttavan tylsä ja ehkä nuoremmille suunnattu. 

Kirja joka teki vaikutuksen

Näitä on monia, mutta sanotaan vaikka Siiri Enorannan Nokkosvallankumous. Se oli upea lukukokemus, kaunis, kamala ja vaikuttava kirja. 

Kirja johon palaan

Harry Potterit ja L. M. Montgomeryn kirjat tulee ensiksi mieleen. 

En taida haastaa ketään, koska tämä on kiertänyt jo niin monella. Saa tehdä, jos haluaa :) Loppuun vielä kuva kirjakasasta, kaikkia tässä mainittuja kirjoja siinä ei ole, koska en omista niitä. (Vaikka näinkin kerran unta ostavani Nokkosvallankumouksen erittäin halvalla jostain... Voitte uskoa, että herätessä harmitti.)