Toukokuun luetut 2020

Toukokuussa 2020 luin 10 kirjaa (2071 sivua, 14h 54min), joista neljä oli spefiä, kaksi sarjakuvaa, kaksi non-fictionia, kolme runokirjaa, yksi äänikirja ja kaksi uusintaa. 

Salama, Annukka: Piraijakuiskaaja (Faunoidit #2) 377 s. [U]

Tabermann, Tommy: Ilma – runoja jotta uskaltaisit uneksia 72 s.

Salama, Annukka: Harakanloukku (Faunoidit #3) 446 s. [U]

Masters, Edgar Lee: Spoon river antologia 304 s. 

Breen, Martha & Jordahl, Jenny: Naiset – 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta 121 s.

Hynynen, Susanna & Terentjeva, Dess: Neonkaupunki (Neonkaupunki #1) [K] 14h 54min

Kauranen, Anja: Syysprinssi 126 s. 

Hall, Steven: Haiteksti 451 s. 

Tabermann, Tommy: Vesi – runoja sinulle joka luulit löytäneesi tien 65 s.

Säfström, Maja: Tärkeitä tietoja eläinvauvoista 109 s. 

kotimaisia: 6

käännöskirjoja: 4

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 3

muualta: 5

Toukokuussa jatkoin Annukka Salaman Faunoidit-sarjan uudelleenlukua. Pidän kaikista sarjan osista, mutta mielestäni Piraijakuiskaaja on silti trilogian heikon lenkki. Kirjassa on kuitenkin paljon hyvää: faunoidijengi lähtee Suomesta kohti Kaliforniaa, jossa on tarkoitus paitsi avittaa Joonen bändiä maailmanmaineeseen, myös selvittää Unnan taustoja. Mutkilta matkassa ei vältytä: jo lentokoneessa porukka kohtaa kaksi muuta faunoidinuorta, jokikameleontti Nemon ja hänen siskonsa Edenin, joka ei ole yli 50-prosenttinen faunoidi, vaikka lähellä sitä onkin. Sisaruksista on porukalle reissussaan hyötyä, mutta varsinkin Rufuksen on vaikea hyväksyä Nemoa reviirillään. Tämä osa sarjasta oli juonen rakentamisen puolesta paljon parempi kuin edellinen osa: jännite säilyi hyvin, eikä ollut parissa sivussa ohi. Myös loppukliimaksin jälkeiset tapahtumat tuntuivat uskottavilta. Kuitenkin jokin ensimmäisen osan tunnelmasta jää puuttumaan, eikä Piraijakuiskaaja onnistu kietomaan lumoihinsa yhtä vahvasti kuin ensimmmäinen osa. Salaman huumori kuitenkin naurattaa edelleen ääneen: minua naurattaa jo pelkkä tullilappujen täyttämiskohtauksen ajattelu. Faunoidien maailma kasvaa ja aukenee sekä Unnalle että lukijoille enemmän, siitäkin iso plussa. Eräs isoimmista ongelmista tämän osan kanssa on kuitenkin draamapari Unna ja Rufus, joiden meininki menee välillä aivan uskomattomalle tasolle. En muista, mitä mieltä olin nuorempana kaikista heidän suhteensa käänteistä, nyt lähinnä pudistelin niille päätäni. Toki loppu oli melkoisen raastava edelleen, ja seuraavan osan pariin jatkoinkin siltä seisomalta. Ronnista tykkäsin tässä osassa tosi paljon, hän kun on niin pienessä osassa Käärmeenlumoojassa, että oli kiva lukea hänestä enemmänkin. Ja kun Käärmeenlumoojan kohdalla pohdin, olivatko kirjojen seksikohtaukset vähemmän kuumottavia nyt isompana luettaessa, niin tämän kohdalla sain huomata, että niiden osalta ensimmäinen osa oli pelkkää lämmittelyä :D Mauttoman puolelle ei lipsahdeta, mutta uskaltaisin sanoa, että Salama käsittelee nuorten päähenkilöidensä seksuaalisuutta rohkeammin kuin monet amerikkalaiset YA-kirjat. Pisteet siitä! 

Myös Tommy Tabermannin runojen lukeminen jatkui toukokuussa. Ilma oli parempi kuin huhtikuussa lukemani Tuli! Kokonaisuus oli jälleen melko vaihteleva, mutta minuun uponneita runoja oli yhteensä enemmän. Pidän kovasti Tabermannin tyylistä: se on varmaa, eikä haparoi, mutta se ei kuitenkaan ole mitenkään yli-itsevarmaa, vaan näyttää haavoittuvaisuutensa ja epäröintinsä kauniilla tavalla. (En todellakaan pidä itseäni minään runojen asiantuntijana :D) Jälleen teoksen alaotsikko kiehtoo ja onnistuu, ainakin paikoin, lunastamaan lupauksensa. Runo nimeltään Paikka, jota ei ole toi minulle myös hyvin vahvasti mieleen DVR:n ja sen päähenkilöt, siitäkin voi varmaan antaa plussaa ;)

Harakanloukku oli ensimmäisellä lukukerralla suosikkini Faunoidit-trilogiasta, ja samaa mieltä olin myös nyt, lähes kuusi (!) vuotta ensimmäisen kerran jälkeen. Edellisen osan dramaattisten tapahtumien jälkeen on faunoidijengin jälleen yhdistettävä voimansa, sillä Vikke on kaapattu Venoriin, metsästäjien kaupunkiin, josta hänet on pelastettava. Kun Piraijakuiskaaja syvensi faunoidien maailmaa ja kulttuuria, avaa Harakanloukku kirjaimellisesti pelottavien, julmienkin metsästäjien maailmaa, mikä on todella kiinnostavaa. Paitsi että sankareillamme on rajattu aika löytää Vikke, operaatiosta tekee entistä hankalamman jengin kiristyneet välit, puhumattakaan siitä, että Joone katoaa Venoriin heti kättelyssä. Kaupunki on vaarallinen tottumattomalle, varsinkin tottumattomalle faunoidille, mutta onneksi Joone kohtaa nuoren metsästäjän, Iivarin, joka tarjoutuu auttamaan häntä. Joone on ollut lempihahmoni ensimmäisestä osasta lähtien, joten minusta oli ihanaa, että hän oli niin keskeisessä osassa tässä kirjassa. Kun Unna ja Rufus jatkavat draamailuaan, Joonen ja Iivarin kehittyvä suhde on äärimmäisen suloinen ja herttainen. <3 Jos tätä osaa on jostain moitittava, niin sarjan tunnusomaista huumoria on vähemmän kuin edellisissä osissa. Kyllä sitä tässäkin on (Tiivi ja Taavi! Legolas Joonen sohvalla!), mutta kuitenkin vähemmän. Lisäksi aivan loppurytinät tuntuvat menevän jotenkin aivan ohi, ja rytmitys tuntuu siinä kohdassa jotenkin oudolta. Tajusin myös, että Unnan sisko Saana on tässä osassa aivan täysin olematon, hänet mainitaan ehkä kerran, mutta siihen se sitten jääkin. Aivan kuin koko hahmo olisi täysin unohdettu. Näistäkin moitteista huolimatta tämä osa kruunaa sarjan hienosti, ja on eräs parhaista YA-sarjoista, joita Suomessa on 2010-luvulla julkaistu. Harmittaa, että Salama on tämän jälkeen melko lailla kadonnut julkisuudesta (tai ei ole ainakaan minun somekuplaani eksynyt), varsinkin, kun hän tuolloin lupaili kirjoittavansa jotain uutta Faunoidien maailmaan liittyen. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, josko hän palaisi ryminällä takaisin jonain päivänä! Jos Salamalta joskus ilmestyy uusi kirja, olen heti kieli pitkällä sitä odottamassa. 

Spoon river antologia on kiinnostanut minua jo pitkään. Eräs kaikkien aikojen lempikappaleeni on Samae Koskisen Spoon river, joka on ollut tärkeä osa elämääni jo seitsemänneltä luokalta lähtien. Spoon river antologiaan törmäsin myös ensimmäisenä sanisvuonnani, kun kirjoitimme omaan kotikaupunkiimme sijoittuvia novelleja, joiden henkilöt toisiinsa niin, että toisen kirjoittama päähenkilö esiintyi myös omassa novellissa. Tällöin opettajamme luki meille kokoelman aloittavan runon Kummut, joka kiehtoi minua todella paljon, ja vaikka jo silloin päätin lukea teoksen, se sitten kuitenkin jäi, vaikka se perheen hyllystä löytyikin. Yhtenä iltana tuossa toukokuussa kuuntelin jälleen Samae Koskisen kappaletta, jossa laulun puhuja toteaa, että ei ole lukenut Spoon riveriä, ja totesin itselleni, että enpä ole minäkään, vaikka se on ollut lukulistalla jo pitkään. Sillä hetkellä päätin luopua tekosyistäni ja tarttua tähän runoteokseen, joka ei ole aivan se tavanomaisin mahdollinen. Kaikki runot kertovat Spoon river -nimisen kaupungin asukkaista, jotka ovat kuolleet ja kertovat tarinaansa haudan takaa. Toiset uskaltavat nyt vasta puhua totuuden elämästään, jotkut jatkavat valehteluaan yhä. Mielenkiintoisen teoksesta tekee se, että monissa runoissa mainitut henkilöt kertovat myös oman tarinansa, jolloin lukija saa kuulla tapahtumista toisen puolen tai uuden näkökulman. Mielestäni tämä on hyvin kiehtova piirre kyseisessä kirjassa. Olin tosin aluksi hieman sekaisin siitä, ketkä runoissa mainituista henkilöistä olivat jo kertoneet oman tarinansa ja ketkä ei, mutta onneksi jossain vaiheessa hoksasin kirjan lopussa olevan henkilöluettelon. Vaikka silti jouduin lukiessani selailemaan kirjaa suuntaan sun toiseen, viihdyin sen parissa erittäin hyvin. Kunnianhimoinen idea on totetutettu suurimmaksi osin hienosti. Sanon suurimmaksi osin, sillä loppupuolen runot eivät oikein enää vakuuta. Alkupään runot ovat hyvin konkreettisia, usein koruttomia ja toimivat siksi mainiosti pikkukaupungin tavallisten asukkaiden sanomatta jääneinä muistokirjoituksina. Loppupuolen runot kuitenkin ovat paljon abstraktimpia ja eroavat muutenkin tyyliltään ensimmäisistä runoista todella paljon. Lopussa on vielä kaksi pitkää runoa, Spooniadi ja Epilogi, jotka olivat jotain aivan muuta kuin haudan takaa kerrotut runot, ja joihin minun oli todella vaikea keskittyä. Esipuhe paljasti, että Edgar Lee Masters kirjoitti teokseensa lisää runoja vielä muutama vuosi alkuperäisen julkaisun jälkeen, ja suomennokseen nämäkin runot on otettu mukaan. Ilmeisesti uusien runojen saama vastaanotto oli aikanaan melko nuiva, enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä ne eivät uponneet minulle läheskään yhtä hyvin kuin ensimmäiset runot. Tästä huolimatta suosittelen kirjaa todella paljon! Se on kiehtova teos siitä, miten ihmisten elämät kietoutuvat toisiinsa, välillä osapuolten sitä edes tietämättä. Ihailin myös sitä, miten vähillä sanoilla voi kertoa kokonaisen elämäntarinan. 

Olen tänä keväänä käynyt sukupuolentutkimuksen opintoihin kuuluvaa Feminismin historia -kurssia, jossa (yllättäen) käsiteltiin feminismin kehitystä 1700-luvun lopulta 1970-luvulle eri aikakausien feministien kirjoittamien tekstien perusteella. Kurssi oli todella kiinnostava ja opin siitä paljon uutta. Monia feministisiä ajattelijoita en ollut edes tuntenut etukäteen, esimerkiksi yhtenä ensimmäisenä feministinä pidetty Mary Woolstonecraft ja 1920-luvulla Neuvostoliitossa vaikuttanut Alexandra Kollontai olivat minulle aivan vieraita ennen kurssia. Kun kirjastosta oli sattumoisin kulkeutunut kotiin niin ikään feminismin historiaa käsittelevä Naiset-sarjakuva, ei minulla kauaa nokka tuhissut sen pariin syöksyessä ja sitä lukiessa. Sarjakuva kokoaa feminismin historian päälle sataan sivuun, mutta sisältää silti paljon tietoa ja vastaa hyvin kysymyksiin kuka, milloin ja miksi. Huomasin, että kirja käsitteli lopulta hyvin vähän sellaisia ajattelijoita ja toimijoita, joita olin yliopiston kurssilla käsitellyt, ja esitteli paljon muita feminismin kannalta tärkeitä ihmisiä, joista en ollut aiemmin kuullut mitään. Miksi koulun historiantunneilla ei käsitelty näitä aiheita lainkaan? Tämä olisi loistava teos esimerkiksi juuri yläasteen historiantunneille! Koska kirja on melko yksinkertainen, se saa monet feminismin käymät taistelut vaikuttamaan melko nopeasti ja helposti voitetuilta, mikä on pieni miinus, mutta toisaalta ymmärrettevä puute tällaisessa kirjassa. Vaikka sarjakuva on värikäs ja siinä on jonkin verran huumoriakin mukana, se ei kuitenkaan pelkää esitellä naisten huonoa asemaa ennen ja nykyään. Pidin myös siitä, että vaikka pääpaino onkin länsimaalaisessa feminismissä, se esittelee muutaman feministin myös muualta maailmasta. 

Neonkaupunki kiinnosti minua kovasti, sillä olen aikoinani lukenut molempien kirjailijoiden blogeja ahkerasti. Kun sain edellisen äänikirjan päätökseen, päätin sitten aloittaa lähes saman tien tämän kuuntelun. (Ehkä mielenkiintoinen yksityiskohta: aloitin tämän kuuntelun sinä päivänä, kun lähdin kotikotiin maaliskuussa, silloin vielä kuvitellen, että tulisin takaisin...) Neonkaupunki kertoo suomalais-venäläisestä Verasta, jonka ystävä Tarkkis on kadonnut. Salaperäisen muukalaisen mukana Vera joutuu Elmille, painajaiskaupunkiin, jossa vallitsee ikuinen yö, jota vain neonvalot valaisevat ja joita erilaiset jengit pitävät hallussaan. Tarkkis on kohonnut johtavaan asemaan gorgyjen jengissä, johon Vera otetaan mukaan, vastoin Veran omaa tahtoa. Gorgyjen jengiä suojelee noita-akka Baba Jaga, jonka huhutaan syövän tottelemattomat lapset. Venäläistä mytologiaa ja kasariestetiikkaa sekoittava Neonkaupunki on tosiaan melkoinen soppa. Siitä ei puutu julmuutta tai raakaa väkivaltaa, mutta samalla hahmoihin kiintyy ja heidän puolestaan saa jännittää, sillä kukaan ei ole Elmillä turvassa. (Ainakin kolme lempihahmoani kuoli.) Pidin kirjasta. Siinä oli todella kiehtova, uudenlainen maailma, jossa oli tuttuja elementtejä, mutta joka oli kuitenkin uniikki ja omanlaisensa. Kuvailu on vahvasti visuaalista, eikä minulla ollut ongelmaa kuvitella miljöitä. Myös venäläinen kulttuuri oli kiinnostava lisä tarinaan. Kuitenkaan aivan täydellinen tämä kirja ei ollut, sillä tarinan rytmitys oli paikoin äärimmäisen epätasainen. Hahmot kulkevat hurjasta tilanteesta toiseen, mutta silti tuntuu, että kyseiset tapahtumat eivät varsinaisesti vaikuta loppukliimaksiin, ainakin minusta tuntui siltä. "Epiloginkin" olisin jättänyt itse pois, sillä vaikka ymmärränkin sen tarkoituksen (cliffhanger), se tuntui liian irralliselta muuhun tarinaan nähden. Myös äänikirjamuodossa oli ehkä omat hankaluutensa, vaikka lukijasta tykkäsinkin tosi paljon! Koska kirjassa on paljon venäläisiä nimiä ja sanontoja, en tiedä, miten ne kirjoitetaan. Lisäksi useiden venäjänkielisten lausahdusten sisältö jäi epäselväksi, vaikka asiayhteydestä toki voi päätellä merkityksen. Kirjan instatilillä on linkki tiedostoon, jossa lausahdusten merkitykset ja myös alkuperäinen kirjoitusasu selviää, mutta luulen, että sitä olisi ollut kaikin puolin helpompi käyttää, jos olisi lukenut perinteistä kirjaa. Äänikirjaan liittyvät nillitykset ovat kuitenkin vain pieniä juttuja, eivätkä muutkaan moitteeni ole niin vakavia, ettenkö odottaisi sarjan seuraavaa osaa innolla!

Myös Anja Kaurasen Syysprinssi on kirja, joka minun on ollut tarkoitus lukea jo pitkään. Kyseessä oli ensimmäinen lukemani Kaurasen kirja, mutta tiesin, että kirja on hyvin vahvasti autofiktiivinen. Tämän vuoksi minulla oli ehkä jonkin verran vaikeuksia kirjaan eläytymisessä. Jotenkin koin tiedon siitä, että kirja oli ikään kuin melkein totta, häiritseväksi. En osaa kunnolla sanoittaa tunnettani, mutta minun oli vaikea suhtautua tällaiseen kirjaan, sillä en pystynyt lukemaan sitä pelkkänä fiktiona ja jouduin usein muistuttamaan itselleni, että kyseessä ei ollut faktoihin perustuva elämäkerta. Kirjan rakenne viehätti kuitenkin minua todella paljon: tarinassa kulkevat ristikkäin nimettömäksi jäävän päähenkilön ja Syysprinssin, nuoren ja kohutun esikoiskirjailijan, nuoruuden rakkaustarina, sekä henkilöiden yhteiset hetket vuosia myöhemmin, kun kumpikin on tahollaan parisuhteessa, eikä mies muista enää kunnolla nuoruutensa tapahtumia. Vaikka se vaati ensiksi hieman totuttelua, hoksattuani kaavan (tarinan nykyhetkessä miestä ei koskaan nimitetä Syysprinssiksi, vain pelkäksi mieheksi) nautin siitä täysin rinnoin. Myös nopealukuinen, yksityiskohtiin keskittyvä kirjoitustyyli miellytti minua kovasti. Kiinnostaisi lukea muutakin Kaurasen/Snellmanin tuotantoa, kerro ihmeessä, jos sinulla on jokin suosikki häneltä! 

Haitekstiin tuskin olisin tarttunut, ellei veljeni olisi sitä minulle suositellut. Luulen, että lukukokemus on parempi, mitä vähemmän kirjasta tietää, joten jätän arvionikin niukkasanaiseksi. Kirjan alkutilanteessa Eric Sanderson herää muistinsa menettäneenä ja alkaa selvittää taustojaan, josta paljastuu jotain aivan muuta kuin mitä hän osaa odottaa. Kirja ei mennyt aivan sinne suuntaan kuin odotin, ja n. 100 ensimmäisen sivun jälkeen tulevat tapahtumat tuntuivat ensiksi pieneltä pettymykseltä, mutta kun pääsin tarinan uuteen suuntaan kiinni, viihdyin hyvin. Kiehtovia ideoita niin tekstillisesti kuin visuaalisestikin. Paketti hajoilee toisinaan, mutta siinä oli paljon hyvää. Ei ehkä uusi lempikirja, mutta sen verran nyrjäyttelevä ja mielenkiintoinen kokemus, että uskaltaisin suositella sitä muillekin. 

Tommy Tabermannin Vesi-kokoelma oli kahden hyvän kokoelman jälkeen pettymys. Runot olivat suurimmaksi osaksi melko mitäänsanomattomia, vaikka joitain hyviä yksilöitä jäikin mieleen. Alaotsikkokin jää jotenkin epämääräisen kryptiseksi. Minulla on näitä kokoelmia lukematta vielä yksi, joten toivon, että se jättää paremman maun suuhun. 

Kuukauden viimeiseksi kirjaksi jäi Maja Säfströmin Tärkeitä tietoja eläinvauvoista. Luin pari vuotta sitten saman kirjailijan kirjan Tärkeitä tietoja eläimistä, joka oli paitsi äärimmäisen suloinen kirja, myös sellainen teos, josta oppi uutta. Sama päti tähänkin osaan, joka ei suloisuudessaan ja opettavaisuudessaan häviä yhtään edeltäjälleen. Suosittelen hyvin lämpimästi <3

Niin söpön näköinen kirja <3

*********

Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja: Tärkeitä tietoja eläinvauvoista

34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana: Piraijakuiskaaja

40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja: Ilma

44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa: Haiteksti

46. Kirjassa on sauna: Harakanloukku

49. Vuonna 2020 julkaisu kirja: Neonkaupunki

Luin toukokuussa enemmän kuin missään muussa kuussa, mikä jotenkin yllätti itsenikin, olkoonkin, että luin useamman ohuen ja nopealukuisen kirjan, joilla luonnollisesti lukusaldo kasvoi suuremmaksi. Muuten toukokuu kului lähinnä opiskellen kotona (kuten varmaan monilla muillakin), joskin kuun viimeisellä viikolla uskaltauduin ensimmäistä kertaa maaliskuun jälkeen esimerkiksi kauppaan ja tapaamaan livenä jotakuta muuta ihmistä kuin saman katon alla asuvaa perheenjäsentä. Lisäksi maratonasin sisarusteni kanssa Great British bake-offia ja harjoittelin autolla ajamista kesäkuista inssiä varten (jospa autokoulun saisi viimein päätökseen, nimim. aloittanut elokuussa 2017). Viime viikonloppuna juhlin kotikevätjuhlaa kansallispuvun ja voileipäkakun voimin, se oli hyvä päätös tälle keväälle, vaikka ihan en vielä opiskelujutuista vapautunutkaan.

Listailin tuossa päivänä muutamana lukupäiväkirjani 2012-2019 sähköiseen muotoon, mukaan pääsivät nyt myös sellaiset kirjat, joita ei Goodreadsista löydy. Listan laitoin myös blogiin, joten jos kiinnostaa, mitä tämä bloggaaja onkaan vuosien aikana lukenut, esimerkiksi jo ennen blogin perustamista, linkki listaan löytyy (tietokoneversiossa) vasemmasta sivupalkista, Goodreads Reading Challenge -gadgetin alta.


Kuukauden biisi olikin vaikea valinta, sillä en ole mielestäni kuunnellut oikein mitään yksittäistä biisiä toukokuussa sen ihmeemmin. J. Karjalaisen hypnoottisen kaunista Terve, Sirkka Lautamiestä on kuitenkin tullut kuunneltua jonkin verran, joten ehkä sen kesäinen tunnelma suo sille kunnian olla toukokuun biisivinkki.

Kaunista kesäkuuta! 

Lähes unohtunut ämpärilista

Ei liene liioittelua sanoa, että tämä kevät ei ole mennyt ihan niin kuin suunniteltiin. Epävarmuuden takia en ollut tehnyt mitään kesäsuunnitelmia, ja unohdin perinteisen ämpärilistan kokonaan. Kun muistin asian, ajattelen, että en tee sitä ollenkaan: eihän sitä tiedä, mitä kesällä lopulta saa ja uskaltaa tehdä. Kuitenkin asiaa mietittyäni päätin tehdä pienten juttujen lyhyen listan, jonka suorittaminen on poikkeusoloissakin helppoa.

Pari listaan vaikuttavaa seikkaa: en saanut kesätöitä, ja olen pääsääntöisesti koko kesän kotikotona. Perinteikkäästi listan kohtien suorittaminen ei ole pakollista eikä siitä saa ottaa stressiä.

Kesällä 2020 minä

• suoritan tarpeelliset opiskelujutut
Minulla jäi kesälle vielä jonkin verran opiskelujuttuja. Täytyy kirjoittaa yksi folkloristiikan essee (tosin odotan opettajalta vielä lisätietoja siihen), käydä tekemässä yksi tentti ja jossain vaiheessa myös lukea museologian sivuainekokeeseen. (Ensi vuonna pitäisi tehdä kandi, joka arvatenkin vie aikaa ja energiaa, mikäs sen parempi suunnitelma kuin ottaa kolmas sivuaine!)

• käyn siskon kanssa kuvausreissulla
Muutaman kilometrin päässä kotoa on erittäin kaunis miljöö, jossa olisi hauskaa ottaa kuvia kauniissa kesäsäässä. Siskoni on luottokuvaajani, joten haluan, että hän ottaa kuvat minusta. Tilasin myös ompelutaitoiselta ystävältäni uuden mekon, joka sopisi näihin maisemiin, joten mikäs sen parempaa kuin laittaa se ylleni kuvaushetkelle.

• osallistun heinäkuun Camp NaNoWriMoon
DVR:n kirjoittaminen pysähtyi täysin huhtikuun Campin jälkeen. Yritän saada kirjoittamisesta taas kesäkuussa kiinni ja jatkaa sitä sitten heinäkuun Campissa tavoitteen kanssa.

• käyn uimassa
Perinteinen kesälistan rasti. Olisi kiva uida lähilammen lisäksi myös meressä, mutta se vaatisi matkustamista sisämaasta jonnekin rannikolle, joten saas nyt nähdä.

• kuuntelen keskeneräiset musikaalit loppuun
Hävettää myöntää, mutta minulla on kaksikin musikaalia, joita olen kuunnellut jonkin verran, mutta ne ovat syystä tahi toisesta jääneet kesken. Tavoitteenani on siis kuunnella ne loppuun. Jos innostun kuuntelemaan tai katsomaan jotain muita musikaaleja niiden lisäksi, se on pelkkää plussaa, mutta en ahnehdi liikoja.

• luen jonkun kirjasarjan ja runoja
Edellisen postauksen innoittamana haluan lukea kesällä jonkun kirjasarjan. Niitä voi olla useampiakin, voin lukea jotain uudelleen tai jotain ensimmäistä kertaa, kunhan lukisin jonkun sarjan alusta loppuun. Lisäksi ajattelin lukea runoja, ainakin yhden kokoelman verran olisi tarkoitus. Suosituksia otetaan vastaan!

• syön jäätelöä
Ehkä turhankin helppo rasti suorittaa, mutta se myös hyvin tärkeä osa kesää. Ai että, olisipa jäätelöä.

• käyn ainakin kerran opiskelukaupungissa
Tämä toteutunee viimeistään elokuussa, mutta toivon, että jo sitä ennen pääsisin käymään kotonani opiskelukaupungissa. Toki minulla on koti-ikävä (kun tosiaan olen asunut uudessa asunnossani vain kaksi viikkoa vaikka muutosta on jo kolme kuukautta), mutta myös esimerkiksi kaikista kivoimmat t-paitani ovat väärän kaupungin vaatekomerossa.

Onko teillä kesäsuunnitelmia?

Sarjojen lukemisesta

Ensiksi minulla oli ongelma Goodreadsin kanssa. Reading challengeni väitti, että olen lukenut joitain kirjoja kahdesti tämän vuoden aikana, vaikka asia ei ollut näin. Sen sijaan olin lukenut tuplana haasteessani näkyvät jo joskus aiemmin. Ratkaisin ongelman lopulta itse, mutta tajusin, että minun täytyi korjata kaikkiin aiemmin lukemiini kirjoihin edellisen lukukerran päivämäärä. Totesin, että minun on ehkä järkevintä nakutella kaikkien vuosina 2012-2015 lukemieni kirjojen lukupäivämäärät Goodreadsiin ylös, koska en ollut sitä tehnyt, ja halusin välttyä samalta ongelmalta tulevaisuudessa. Mikäs siinä sitten, kaivoin vanhat kirjavihkoni esille ja aloitin yksitoikkoisen hommani. Lukutilastojeni läpikäyminen vuosi kerrallaan osoittautuikin yllättävän hauskaksi ja nostalgiseksi puuhaksi. Mieleeni palautui lukumuistoja vuosien takaa. Vaikka itse kirjasta en muistaisi enää mitään, saatan muistaa esimerkiksi paikan, jossa kirjaa olen lukenut. (Jos lukumuistoni kiinnostavat, tsekkaa vuoden 2017 joulukalenteri!) Tein myös sellaisen huomion, että olin lukenut todella paljon erilaisia sarjoja. Totta kai tiesin ja muistin lukeneeni niitä, mutta jotenkin huomioni onnistui kuitenkin yllättämään.

Toinen pohdintaani innostaneista tekijöistä oli se, kun luin kuunvaihteessa Annukka Salaman Faunoidit-trilogian uudelleen, kun kaipasin jotain hauskaa ja kevyttä fantasiaa raskaampien, yleissivistävien klassikoiden rinnalle. Olin lukenut sarjan edellisen kerran yläasteella ja hankkinut sittemmin sarjan myös omaan hyllyyni. Koska kirjat olivat jääneet opiskelemaan muuttaessani kotikodin hyllyyn, ne tuntuivat mielekkäältä eristysajan lukemiselta monesta syystä. Ensimmäisen kirjan luettuani minulla iski vastustamaton halu lukea seuraava osa heti perään, ilman taukoja. Sama tunne minut kohtasi toisenkin osan jälkeen, ja ennen kuin huomasinkaan, olin hotkaissut koko trilogian vajaassa kolmessa viikossa. (Varmaan nopeampikin ahmintatahti olisi ollut mahdollinen, jos ei olisi tarvinnut opiskella ollenkaan, ja pää ollut luetuista asiateksteistä niin turvoksissa, että fiktionkaan lukeminen ei houkuttanut sitten yhtään...) Sarjan lukeminen sellaiseen tahtiin oli ollut aivan ihanaa, koska en ollut tehnyt sellaista pitkään aikaan.

Kuva kierrätetty sarjakirjojen lukuhaaste Jatkumon haastekoosteesta viime keväältä.

Nykyään pidän ehkä mieluummin yksittäisistä kirjoista sarjojen sijaan, mutta en mitenkään vastusta sarjojakaan. Vaikka en ole missään vaiheessa luopunut sarjojen lukemisesta, luin niitä aiemmin paljon lyhyemmillä aikaväleillä. Nyt saattaa olla, että minulla kestää vuoden päivät, ennen kuin pääsen sarjan seuraavan osan kimppuun, vaikka kirjan ilmestymistä ei tarvitsisikaan odotella. Samalla muistelen kaiholla jotain menneitä kesiä, joita määrittelevät muistoissani vahvasti kirjasarjat, joita silloin luin. Esimerkiksi kesällä 2009 luin koko L. M. Montgomeryn Anna-sarjan, ja mielessäni se on ikuisesti Anna-kesäni, sillä kirjat liittyvät niin vahvasti kesälomani kulkuun: Annan nuoruusvuodet kesäloman ensimmäisenä päivänä, Annan unelmavuodet tammen varjossa, Anna opettajana mummolassa, Kotikunnaan Rilla takapihan rappusilla... Kun elokuinen syntymäpäiväni koitti, olin ahminut koko kahdeksanosaisen sarjan. Eikä Annat suinkaan olleet ainoita kirjasarjoja, jotka hotkin lyhyen aikavälin sisällä. Lukiessani Faunoideja nyt, keväällä 2020, tavoitin jälleen sen tunteen, miten ihanaa on lukea kokonainen sarja lähes yhteen menoon. Aloin samalla kaivata sitä aikaa, jolloin lähes jokaisella kirjastoreissulla mukaani lähti jonkun sarjan osa. Ja se ihana tunne, kun sarjan uunituore osa saapui varaushyllyyn, ja kävin sen koulun jälkeen sieltä hakemassa <3 (Tajusin tässä juuri, että opiskelemaan muutettuani olen varannut pelkästään kurssikirjoja, kauhistus!)

Sarjoissa ehdottomasti parasta on se, että jos on ensimmäisessä osassa tykästynyt maailmaan ja/tai hahmoihin, ei kummastakaan tarvitse luopua sen jälkeen, kun viimeinen sivu on luettu. Ei tarvitse pohtia, mitä henkilöt tekevät sen jälkeen, kun kirja loppuu (toki tämä on joskus kuitenkin sarjoissakin edessä)! Käytän ehkä vähän tylsää esimerkkiä, mutta mielestäni Harry Potterit ovat äärimmäisen hyvä esimerkki siitä, miten hienosti sarja voi toimia. Vaikka kyseessä on pitkä sarja, se pysyy silti kasassa loppuun saakka, ja maailma ja hahmot kasvavat sitä mukaa, kun sarja etenee. En varmaan koskaan lakkaa ihailemasta sitä, miten upeasti Rowling tiputtelee jo ensimmäisissä osissa vihjeitä tulevasta, ja sarjasta aukenee jokaisella lukukerralla uusia puolia. (Toki hyvään sarjaan kuuluu myös se, että kirjailija osaa lopettaa sen ajoissa ja päästää siitä irti, mikä on ollut Rowlingille ongelma, mutta ei siitä nyt enempää tällä kerralla.) Minulla on myös yleensä tapanani lukea sarjat loppuun, vaikka ensimmäinen osa ei vakuuttaisi, sillä sarja saattaakin kääntyä hyväksi. Tästä esimerkkinä on muutama vuosi sitten lukemani Annika Thorin Saari meren keskellä -sarja, jonka luettuani taputtelin itseäni kovasti selkään sen ansiosta, että keskinkertaisen aloitusosan jälkeen jaksoin lukea loppuun sarjan, joka edetessään parani huomattavasti. Tosin jos sarjan seuraavakin osa tuntuu tervanjuonnilta, jätän sarjan todennäköisesti kesken.

Ehkäpä tällä jaarittelulla ei ollut muuta tärkeää tarkoitusta kuin todeta, että olen taas muistanut, mikä sarjojen lukemisessa viehättää, mutta toki kommenttikenttä on avoinna, jos haluttaa esimerkiksi kertoa, lukeeko mieluummin sarjoja vai yksittäisiä kirjoja, ja onko mieltymyksiin jotain perusteluja. Keskustelisin aiheesta hyvin mielelläni! Kenties kesän tullessa voisin taas lukea jotain sarjaa ahmimisvauhtia, joko uudelleen tai ensimmäistä kertaa. Kovasti houkuttelisi esimerkiksi lukea uudelleen Pieni talo preerialla -sarja, sekin löytyy hyllystä kokonaisuudessaan. (Ja jep, kyseisiin kirjoihin perustuva tv-sarjahan on tällä hetkellä Yle areenassa. Katsoin sitä säännöllisen epäsäännöllisesti joskus ala-asteikäisenä, mutta en kuitenkaan suuremmin sitä fanittanut. Voisi vilkaista, miten uppoaa nykyään. En kyllä ole aivan varma, uskallanko katsoa joitain pikku-Celeä traumatisoineita jaksoja vieläkään.) 

Hylsyt kolisevat postilaatikossa

Pusu lähti kustantamokierrokselle tammikuun ensimmäisenä päivänä. Jaoittelin mahdolliset kustantamot ns. A-listaan ja B-listaan, joista A-listalla olivat isoimmat kustantamot ja sellaiset, jotka ovat tunnettuja YA-kirjallisuudestaan, B-listalla on pienempiä kustantamoja ja sellaisia, joiden kannasta Pusun kaltaiseen tekstiin en ole aivan varma. A-listan seitsemän kustantamoa olivat ne, joihin lähetin kässärin tammikuun alussa, B-listan taloihin lähetin maaliskuun puolessavälissä. Olen myös tehnyt pientä C-listaa, ns. viimeinen oljenkorsi -listaa, josta en ole vielä, lähetänkö kässäriäni niihin. Jos niin teen, niin ainakin teen sen vasta sitten, kun kaikista kustantamoista on vastattu tai niihin lähettämisestä on jo todella pitkä aika.
(Sivuhuomautuksena: en pidä B- ja C-listan kustantamoja mitenkään vähäpätöisempänä julkaisujensa puolesta! Ne ovat omalla B- ja C-listallani vain ja ainoastaan suhteutettuna tähän käsikirjoitukseen.)

Ensimmäinen hylsy tuli vajaassa kuukaudessa. Koska se tuli vähän pienemmältä kustantamolta, se ei ollut pelkkä standardihylsy, ja vaikka siinäkään ei kummempia palautteita annettu, kirjoittamistani kehuttiin kuitenkin sujuvaksi. Ehkä jonkinlainen pessimistinen suhtautuminen koko kustantamopuuhaan auttoi siinä, että suhtauduin siihen ja kahteen seuraavaan hylsyyn olankohautuksella: tiesin, että kustantamoihin lähetetyistä käsikirjoituksista julkaistaan naurettavan pieni prosentti, joten osasin odottaa sitä, että postilaatikkooni kolisee todennäköisemmin hylsyjä kuin kustannussopimuksia.

Pahin isku oli se, kun sain hylsyn ykköstoiveeltani. Järjellä ajateltuna osasin odottaa sitä, mutta villeimmissä päiväunissani olin toivonut vihreää valoa juuri tältä nimenomaiselta kustantamolta. Toki surkeaan fiilikseeni liittyi varmaan sekin, että hylsy tuli sellaisena päivänä, jolloin kaikki tuntui menneen aivan pieleen, ja olo oli todella kurja jo ilman hylsyn kolahtamista sähköpostiin. (Toisaalta jonkinlaisena positiivisena kehityksenä voidaan ehkä pitää sitä, että tällä kertaa pettymyksen kohdatessa en itkenyt montaa tuntia ja halunnut sulkeutua komeroon loppuiäkseni, kuten joskus on käynyt.)

YA-fantasia ei liene Suomen luetuin kirjallisuusgenre. Ehkä jos minulle merkitsisi vain kirjailijuus, kirjoittaisin tiskirätinharmaata sotakirjallisuutta, joka menee taatusti kaupaksi isänpäivänä. Tai sitten äänikirjaksi kelpaavaa self-helpiä. Kuitenkin kirjoitan sellaista tekstiä, jota itse haluaisin lukea, vaikka tiedän, että tarinan kaupallinen potentiaali on vähän niin ja näin. Myöskään se, että minä tahtoisin lukea sellaista, jota itse kirjoitan, ei tarkoita, että sellaista haluaisi lukea kukaan muu. Edes esilukijoiden kommentit eivät tässä ajatuksessa paljoa paina: toki luotan heihin ja heidän mielipiteisiinsä, mutta samalla tiedän, että koska he ovat ystäviäni, ihmissuhde välillämme saattaa vääristää palautetta palautteen antajan sitä edes tiedostamatta. (Sivuhuomautuksena sanottakoon, että tuo kuulosti omaan korvaani siltä, että en saa negatiivista/kriittistä palautetta lainkaan, mutta asia ei ole niin!) Toisaalta viime aikoina on keskusteltu paljon YA:n tilasta Suomessa. On puhuttu paitsi siitä, että YA:ta käännetään todella vähän, mutta samalla myös siitä, että kotimainen young adult -kirjallisuus ei saa niin suurta huomiota kuin sen pitäisi. Toki kirjallisuuden julkaisuun ja suomentamiseen vaikuttavat monet tekijät, mutta silti tekisi mieli huudella että "hei, minulla olisi täällä kotimaista YA:ta aivan joutilaana, senkus otatte!"

Odottaminen on piinallista, varsinkin, kun odotusajan pituudesta ei ole mitään takeita (kyllähän kustantamot lupailevat sivuillaan toisinaan jotain suuntaa antavia kuukausimääriä, mutta ei niihin voi aina luottaa) ja vastaus on todennäköisimmin kieltävä, jos vastausta edes koskaan tulee. Joku (kustannusalan ammattilainen mahdollisesti) sanoi joskus jossain, että hyvä tarina löytää kyllä aina kodin jostain. Jos saan pelkkiä hylsyjä, tarkoittaako se, että teksti on sysihuono? Yön unettomina tunteina (sikäli kun niitä on) olen miettinyt jopa omakustanteen mahdollisuutta, mutta todennut, että tässä elämänvaiheessa se ei tunnu realistiselta hintansa vuoksi. (Sitä paitsi, ostaisivatko sitäkään muut kuin perheenjäsenet ja jotkut ystävät, hekin säälistä?) Jos Pusun kanssa ei tärppää, tarjoan todennäköisesti muita kässäreitäni jossain vaiheessa kustantamoihin. Ei kai sillä lopulta ole mitään väliä, mikä näistä neljästä tällä hetkellä työn alla olevasta "lapsesta" olisi esikoisteokseni. Rakastan kaikkia käsikirjoituksiani yhtä paljon, mutta toki Pusulla, jonka kanssa tuli alkuvuodesta täyteen viisi (!!) vuotta, on erityinen paikkansa sydämessäni.

Huhtikuussa ei tullut yhtäkään hylsyä. Tiedä sitten, onko se hyvä merkki vai pelkkää tyyntä myrskyn edellä.

Matoja on vielä koukussa.

(No jopas tuli sulkuja yhteen postaukseen.)

Huhtikuun luetut 2020

Huhtikuussa 2020 luin neljä kirjaa (1009 sivua), joista kaksi oli spefiä, yksi uusinta ja yksi runokirja.

Rowell, Rainbow: Wayward son (Simon Snow #2) 354 s. 
Golding, William: Kärpästen herra 264 s. 
Tabermann, Tommy: Tuli: runoja epäröiville rakastavaisille 61 s. 
Salama, Annukka: Käärmeenlumooja (Faunoidit #1) s. 330 s. [U]

kotimaisia: 2

käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 2

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 0

muualta: 2

Wayward son oli odotetuimpia kirjoja viime vuodelta, vaikka sen ehdinkin lukea vasta nyt. Rakastan Rainbow Rowellin Carry onia (ja muitakin häneltä lukemiani kirjoja), joten odotukset mutta myös pelot jatko-osan suhteen olivat korkealla, varsinkin, kun olin kuullut melko negatiivissävytteisiä arvioita kirjasta. Ikävä kyllä odotukseni eivät täysin täyttyneet ja pelkoni osittain toteutuivat. Wayward son kertoo Carry onin päähenkilöiden Simonin, Bazin ja Pennyn matkasta Amerikkaan, jonne he matkustavat paitsi tapaamaan ystäväänsä (ja Simonin ex-tyttöystävää) Agathaa, myös auttaakseen Simonia pääsemään ylös sohvalta, jonne hän on jumiutunut ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Idea on kieltämättä todella kiehtova: mitä sankarille tapahtuu sen jälkeen, kun päivä on pelastettu ja pahikset kuolleet? Toteutus puolestaan hieman ontuu. Viihdyin toki mainiosti nopeatempoisen tarinan ja tuttujen hahmojen parissa, mutta kirjasta tuntui puuttuvan tietynlainen lämpö, josta ensimmäisessä osassa nautin todella paljon. Jotkut juonenkäänteet tuntuivat myös melko turhilta, ja joihinkin tärkeisiin asioihin, esimerkiksi erääseen Pennyn kohtaamaan suureen kriisiin, ei juurikaan paneuduta, vaan parin luvun itkeskelyn jälkeen ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Agathan hahmo, joka osoittautuu hyvin merkittäväksi loppurymistelyissä jää myös jotenkin kaukaiseksi, mikä ärsytti minua jonkin verran: jos hänellä on tärkeä osa loppupuolella, miksi hän on pelkkä statisti, kun ryhmä rämä lopulta kohtaa hänet? Jopa Simon ja Baz, joiden suhteesta olin nauttinut todella paljon ensimmäisessä osassa, eivät oikein onnistuneet saamaan minua heidän puolelleen. En muutenkaan tykkää siitä, että sarjojen myöhemmissä osassa pääpariskunnalla on suhteessaan aina ongelmia, joista useimmiten selviäisi vain puhumalla, ja niitä märehditään koko kirjan, parhaassa tapauksessa useamman kirjan ajan. Oli se sitten kuinka realistista hyvänsä, en minä halua sellaista lukea! Pahinta tässä on se, että Simonin ja Bazin tilanne ei muuttunut suuntaan eikä toiseen kirjan aikana, vaan viimeisellä sivulla ollaan yhä samassa pisteessä kuin ensimmäisellä. Lopun cliffhangerkin sai minut lähinnä kiukkuiseksi, sillä se on cliffhangeriksi yksinkertaisesti tylsä ja ympäripöyreä. Bazin ja Pennyn välisestä suhteesta kyllä tykkäsin ja minusta olikin ihanaa, että heidän ystävyytensä (jos sitä voi sellaiseksi sanoa) syventyi tässä kirjassa. Pidin myös siitä, millainen taikaympäristö Yhdysvalloissa on, miten Rowellin taikasysteemi siellä toimi ja oli toimimatta. Se oli eräs kirjan kiinnostavimmista osista, mutta silti kaipasin brittimiljööseen, koska se tuntui ensimmäisessä kirjassa niin luontevalta. Plussaa on kyllä annettava myös Rowellin kielestä: se on niin sujuvaa, että parin ensimmäisen sivun jälkeen unohtaa kokonaan lukevansa englanniksi ja voi vain syventyä tarinaan. Oli miten oli, vaikka kovaa palautetta kirjalle annankin, ei se mielestäni ollut sysihuono. Ei todellakaan mikään uusi lempikirjani, ja selkeä pettymys Carry onin jälkeen, mutta luin sitä mielelläni ja viihdyin hyvin. En tiedä, milloin trilogian (?) päättävä (?) Anywhere the wind blows ilmestyy, mutta toivon, että se palauttaa sankarimme ja lukijat ensimmäisen kirjan tunnelmaan. 

Kärpästen herra on pitkään ollut klassikkoasemansa vuoksi lukulistalla, ja kun nyt satun olemaan vanhempieni kirjahyllyn kanssa samassa talossa jumissa, päätin ottaa sen luettavakseni. Mikäs sen parempaa erityslukemista kuin kirja pojista, jotka jäävät jumiin saarelle ja muuttuvat ennen pitkää englantilaisen yhteiskunnan koulimista mallioppilaista julmiksi ja villeiksi pedoiksi? Psykologisesti kirja on kiehtova, mutta muutenkin tarina on todella hurja. Minut yllätti sen rytmitys: jotenkin minulla oli sellainen käsitys, että tapahtumat eskaloituisivat eri tahtiin, mutta tämäkin tahti oli hyvä (jos tätä adjektiivia voi edes käyttää). Myös loppu tuli yllätyksenä: olin odottanut toisenlaista, raaempaa. Jonkin verran menin henkilöissä sekaisin, vaikka kaikkien poikien nimiä ei edes mainittu, ja merkittäviä henkilöitä oli lopulta melko vähän. (Minua huvitti jonkin verran kuoron johtajapoika Jackin argumentti siitä, miksi hänen pitäisi olla johtaja: hän osaa laulaa korkean C:n, minkä vuoksi hänen pitäisi johtaa poikien joukkoa saarella :D) Jossain määrin samaistuin Possuun, jonka oikeaa nimeä ei koskaan kerrota. Hän on pojista todennäköisesti fiksuin, vaikka saakin muiden naurut päälleen ylipainonsa ja heikkoutensa vuoksi. Possun tarina on kuitenkin eräs kirjan riipaisevimmista. Tunsin myös aitoa kauhua, kun hänen silmälasinsa varastettiin. Hyvin likinäköisenä ihmisenä pelkkä ajatuskin siitä, että olisin trooppisella saarella ilman silmälaseja on kuin pahimmasta painajaisesta. Pidin tavallaan myös siitä, että Golding tarjoaa lopulta hyvin pienen siivun poikien elämästä lukijan nähtäväksi: koskaan ei selviä, minne haaksirikkoutunut lentokone oli poikia kuljettamassa, miksi joukossa on niin suuri ikähaitari, miksi he eivät tunne toisiaan etukäteen, millaisista kotioloista pojat tulevat (pieniä mainintoja ja vihjauksia lukuun ottamatta) ja millä tavalla saaren tapahtumat vaikuttavat heidän elämäänsä myöhemmin. Nämä ovat kaikki todella kiehtovia kysymyksiä, mutta Golding tuntuu näyttävän, että näillä asioilla ei ole saarella mitään väliä. Kenestä tahansa voi tulla peto. Olen ajatellut kirjaa paljon sen jälkeen, kun sen luin, mikä on aina hyvän kirjan merkki. 

Tappelen tällä hetkellä iltasatukirjana Walt Disneyn elämäkerran kanssa, joten päätin että otan yhdeksi illaksi (myös fyysisesti) kevyemmän kirjan lukuun. Runokirja vaikutti hyvältä päätökseltä, joten päätin tarttua Tommy Tabermannin Tuli-nimiseen kokoelmaan, joka nimensä mukaan tarjoaa runoja epäröiville rakastajille. Kyseinen määritelmä ei minuun taida osua, mutta kirjan ensimmäinen runo, Iho muistaa, löi upeudellaan minusta ilmat pihalle sen verran kovalla voimalla, että valitsin hyllystä tämän luettavakseni. En ole Tabermannin runoja sen kummemmin lukenut, joihinkin törmännyt elämäni aikana, kuten lukiossa, kun olen kirjoittanut hänen runostaan äidinkielentunnilla analyysin, joten pidän tätä ensikosketuksenani hänen tuotantoonsa. Ensikosketukseni jäi positiivisen puolelle, vaikka en ihan sataprosenttisesti ihastunutkaan. Teoksen alaotsikko on myös osuva: todellisia epäröiviä rakkausrunoja tämä on pullollaan, vaikka myös varmempia tunteenpurkauksia siinä on. Tämän kokoelman runoista osa on uskomattomia ja hengästyttäviä, mutta siinä on myös sellaisia, jotka menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tällaisten runojen kohdalla en pääse ulos siitä ajatuksesta, että luen runoja väärin, ja sen takia en ymmärrä niitä, tai sitten kaikki johtuu siitä, että olen jotenkin tyhmä. Aion kuitenkin lukea muutkin tämän julkaisusarjan kirjat, mikä kertonee siitä, että kiinnostus Tabermannin tuotantoon jäi. 

Maaliskuussa lukemani Nälkätaiteilijan ja nyt luetun Kärpästen herran jälkeen kaipasin jotain kevyttä ja hauskaa, joten päätin lukea uudelleen teinivuosieni (voin sanoa näin, olenhan kahdenkymmenen vuoden kypsässä iässä) suuren suosikin Faunoidit-trilogian. Tämä on mielestäni heittämällä parhaita suomalaisia YA-sarjoja viime vuosikymmeneltä, eikä tämä mielestäni häviä kansainvälisillekään paranormaaleille romansseille hiukkaakaan. Muistikuvani Käärmeenlumoojasta oli lähinnä se, että tämä oli mielestäni uskomattoman hauska kirja, ja että sen lukeminen oli suunnilleen kuumottavinta, mitä olin kahdeksasluokkalaisena lukenut. Hauska se oli nytkin, useamman kerran naurahtelin ääneen, ja koukuttavakin, sillä luin sen suunnilleen kahdelta istumalta. Koukuttavuus on sinänsä hiukan hassu termi käyttää tämän kirjan kanssa, sillä tarinan huippukohta tulee ja menee, alkaa liian myöhään ilman sen suurempaa pohjustusta, ja loppuu ennen kuin ehtii alkaakaan, eikä loppuhäivytys kauhean syvällisesti sen vaikutuksia perkaa. Suuremman osan kirjasta Unna hengailee faunoidijengin kanssa kesäisessä kaupungissa, oppii uutta itsestään ja maailmasta, joka elää piilossa ihmisten katseilta, sekä käy kuumana Rufukseen, laumansa johtajaan. Mutta onko tässä oikeastaan mitään väärää? Viihdyin jengin (Joone <3) kanssa mainiosti ja nautin viimeisten kesälomaviikkojen laiskasta tunnelmasta. Pidän Salaman huumorista ja kirjoitustyylistä, ja vaikka draamapari (joskin tässä osassa draamailu pysyy ihan maltillisissa mitoissa) Unna ja Rufus vähän ärsyttääkin, he ovat myös ihan herttaisia. Faunoidimaailma voimaeläimineen on myös todella kiehtova. Entäs se kuumottavuus? Noh, ehkä olen kasvanut ja lukenut enemmän, tai sitten kuumottavimmat kohtaukset ovat vasta edessä (ainakin muistan lukeneeni Harakanloukkua koulussa korvat kirkkaanpunaisina). Minulla on tällä hetkellä Piraijakuiskaaja kesken, mikä kertonee siitä, että viihdyin Käärmeenlumoojan parissa yhtä hyvin kuin 14-vuotiaana, ja haluan vain lisää faunoidien seikkailuja. 

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa: Tuli
25. Kirjassa ollaan saarella: Kärpästen herra
39. Kirjassa lennetään: Wayward son
45. Esikoiskirja: Käärmeenlumooja

Huhtikuu kului samoin kuten todennäköisesti monilla muillakin: kotona. Vietän päiväni opiskellen ja käyn iltaisin kävelyllä pururadalla tai lammen rannalla. Jos näiltä jää aikaa, kirjoitan (varsinkin huhtikuussa, kun camp oli kirittämässä) tai luen. Ehkä vähän tylsää, mutta ainakin kaltaiselleni introvertille se sopii. Vähän tietenkin harmittaa, että esimerkiksi Olavi Uusivirran keikka, jota odotin todella paljon, siirtyi syksylle, mutta onpahan jotain odotettavaa marraskuun pimeydessäkin. Huhtikuun jännittävimpiä juttuja oli kuitenkin opiskeluihin liittyvät asiat: sain nimittäin pääaineeni kulttuurihistorian aineopinnot kandiseminaaria vaille kasaan! Pelkkä ajatuskin tuntuu absurdilta. Sivuaineissa tosin riittää vielä jonkin verran hommaa, vaikka hyvälle mallille saankin niitä jo tänä keväänä. (Kunhan nyt vain jaksaisin opiskella vielä hetken!) Huhtikuu toi myös hyvän uutisen siitä, että eräs unelma-ammatti onkin oman pääaineeni opiskelijoille mahdollinen. Tämä tosin on vasta maisterivaiheen asia, joten yritän nyt saada kandin paperit ennen kuin alan pohtia asiaa lisää. Tämä kuitenkin oli iso ja onnellinen juttu minulle, sillä olin jo melkein heittänyt kirveen kaivoon tämän alan suhteen.

Toukokuu lienee suhteellisen samanlainen kuin huhtikuukin, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä kotona keksiikään. En tiedä vielä, saanko kesätöitä mistään, mutta yritän kuitenkin saada opinnot suurimmaksi osaksi tehtyä toukokuun aikana, että saisin ainakin lomailla niistä kesän ajan.


Kuukauden biisi oli vähän vaikea valinta, mutta päädyin tämänhetkiseen lempibiisiini: Dan Hartmanin Relight my fire. Tämä on jotenkin niin menevä biisi, jota kuunnellessa tanssijalkaa alkaa välittömästi vipattamaan. Tulen hyvälle mielelle tästä joka kerta, kun tämän kuulen. 

Camp NaNoWriMo -päivitys 4

Hyvä minä, hyvä me, hyvä meidän joukkue!

10000 sanan tavoite tuli täyteen eilen iltapäivällä, mutta vappuhumun vuoksi (pysyin kyllä tiukasti kotona, älkää huoliko!) joudin päivittämään vasta nyt. Jos tarkkoja ollaan, niin pottiin kertyi myös kuusi sanaa tavoitteen päälle, joten voinen hyvällä omallatunnolla sanoa ylittäneeni tavoitteen :D

Olen suoritukseeni tyytyväinen. Sain campin Dystopiavampyyriromanssiin paljon paremman otteen kuin aiemmin, ja koen, että tästä on helpompi jatkaa. Kun huhtikuun alussa tekstiä oli noin 20 liuskan verran, on koko kässärin pituus tällä hetkellä 45 liuskaa. Valmista tekstistä ei tullut, enkä sitä odottanutkaan, mutta camp toimi loistavasti siinä tehtävässä, johon sitä tarvitsin: tarina eteni ja lisäsi minulle motivaatiota jatkaa tämän parissa. Huhtikuun aikana lähetin myös alun luettavaksi eräälle luottolukijalle, ja hän sanoi kiinnostuneensa tarinasta kovasti. Keskustelin hänen kanssaan myös vampyyrimyyteistä sun muusta, totta kai spoilereita vältellen, enkä muistanutkaan, kuinka ihanaa on puhua omasta tekstistään lukijan kanssa. Ääneen puhuminen myös selkeytti asioita itselleni.

Vaaleampi sininen käyrä on päivätavoite, tumma oma sanamäärä.

Olisi petkuhuiputusta sanoa, että kuukausi oli helppo kaikin puolin. Alkukuu meni mainiosti, olin koko ajan hieman edellä tavoitettani, mutta pääsiäinen katkaisi flow'n. Pidin tarkoituksellisesti pari päivää taukoa, mutta vaikka sain sanatavoitteeni kiinni, oli sanatavoitteeseen pääseminen silti toisinaan melkoista tervanjuontia, varsinkin, jos olin koko päivän kirjoittanut oppimispäiväkirjaa tai kotitentin vastauksia satojen sanojen verran, ja sen jälkeen piti vielä hakata näppäimistöä reilun 300 sanan verran. Tavoitteeseen kuitenkin pääsin hankaluuksista ja olen siihen tyytyväinen.

Päivittäiset sanamäärät. Kutsun tätä vekkuliksi käyräksi.

Todennäköisesti pidän nyt ainakin muutaman päivän lepotauon tekstistä, sillä varsinkin viimeinen viikko tuntui melko raskaalta rytistykseltä. Opintojakin on tällä hetkellä sen verran paljon, että keskityn mieluiten nyt eniten niihin, niin voin sitten kesällä kirjoitella paremmin. Toisaalta en haluaisi luopua rutiinistani, mutta katsotaan kuinka käy. Todennäköisesti osallistun myös heinäkuun Campiin, silloinkin DVR:lla, mutta toivon, että tarina etenisi jo ennen sitä.

Hyvää vappua kaikille!

Musikaalitohtori auttaa, osa 4

Musikaalitohtori tekee jälleen paluun blogin pariin pienellä musikaalikatsauksella! Näinä maailmanaikoina täytyy monien jäädä kotiin ja perua kaikki sosiaalinen elämä, joten mikäs sen parempi tapa viettää aikaa kotona kuin musikaalien katsominen! Epävarmuus tuo myös monia musikaalipuutostilan oireita esiin, joten on juuri oikea aika avata musikaalitohtorin lääkärinlaukku ja katsoa, mitä se on syönyt.

Jos oirettasi vastaavaa musikaalia ei löydy tästä katsauksesta, kannattaa kurkata myös osat 1, 2 ja 3.

Oireet: Sinulla ei ole mitään tekemistä.
Ratkaisu: Rytmi veressä (There's no business like a show business) (1954)

Täytyy tunnustaa, että musikaalitohtorin mielestä tämä oli hyvin heikko ja köykäinen musikaali monessa eri mielessä: tarina ei jää mieleen, lauluista puhumattakaan. Oikeastaan ainoa syy, miksi tämä kannattaisi katsoa on se, että siinä on Marilyn Monroe, mikä auttaa jo jonkin verran, vaikka tämä ei tosiaankaan ole Monroen parhaita töitä. Jos et tosiaan keksi mitään parempaa tekemistä, tai tahdot ehdoin tahdon nähdä huonon musikaalin, katso tämä.

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Tekee mieli laittaa pää aivan nollille hetkeksi.
Ratkaisu: Lemmenloukku (Let's make love) (1960)

Hauska musikaali väärinkäsityksistä ja teatterin tekemisestä. Marilyn Monroe on tässä elokuvassa aivan upea, musiikitkin ovat oikein viihdyttäviä ja meneviä. Paljon muuta sanottavaa tästä elokuvasta ei ole, mielestäni se oli oikein mukava päännollaushetki. Feministin näkökulmasta kuitenkin vähän ongelmallinen.

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Kaipaat melodramatiikkaa ja romantiikkaa, mielellään läpilauletussa muodossa.
Ratkaisu: Cherbourgin sateenvarjot (Les parapluies de Cherbourg) (1964)

Genevièven ja Guyn rakkaustarinan keskeyttää Algerian sota, johon Guyn on lähdettävä. Ikuista rakkautta vannova nuoripari joutuu erilleen, ja Geneviéve jää odottamaan Guyn paluuta äitinsä sateenvarjokauppaan. Haikea ja kaunis elokuva on läpilaulettu, ja se sopii elokuvan hieman unenomaiseen tunnelmaan hyvin. Myös värien käyttö on hienoa. Onko elokuva myös melodramaattinen? Todellakin, mutta ei se haittaa. Lopussa saattaa hieman itkettää tai suututtaa, mutta samalla tietää, että juuri näin sen pitikin mennä. Hieno elokuva ja erikoinen, ehdottomasti katsomisen arvoinen musikaali.

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Sinut valtaa vastustamaton halu kuulla ranskankielistä laulua värikkäässä ympäristössä.
Ratkaisu: Rochefortin tytöt (Les Demoiselles de Rochefort) (1967)

Ihanan karkkivärinen Rochefortin tytöt on saman ohjaajan käsialaa kuin Cherbourgin sateenvarjotkin, minkä myös huomaa. Tunnetasolla ei päästä samalle tasolle kuin muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneessä elokuvassa, mutta elokuva on kuitenkin vallan viihdyttävä musikaali. Sitä tuskin jaksaa katsoa kovin montaa kertaa uudelleen, sillä käsikirjoitus on hieman kökkö, mutta se on ihanan värikäs ja hieman hupsu ja kiusallinen, mikä on hyvä yhdistelmä. Soljuvaa ranskaa on myös ihana kuunnella.

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Klassikkonälkä vaivaa.
Ratkaisu: Viulunsoittaja katolla (Fiddler on the roof) (1971)

Eräs suurimmista ja tunnetuimmista musikaaliklassikoista on eittämättä Viulunsoittaja katolla. Pienen, 1900-luvun alun ukrainalaisen juutalaiskylän maitomies Tevjen elämän suurimpia ongelmia ovat köyhyys ja se, että hänen täytyisi saada kaikki viisi tytärtään hyviin naimisiin. Melkein kolmituntinen musikaali on tosiaankin melkoinen järkäle, joten ihan tuosta vain tätä musikaalia ei katso. Laulut ovat todennäköisesti lähes kaikille tuttuja. Vaikka musikaalitohtori ei tähän musikaaliin täysin ihastunutkaan, ajankuva ja "suurmusikaalin" tunnelma miellyttää.

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Kaipaat elämääsi hieman glamouria, mutta et jaksa mitään sokerikuorrutettua.
Ratkaisu: Cabaret (1972)

Jatkamme klassikkolinjalla: Cabaret kertoo berliiniläisestä yökerhosta 1930-luvun lopulla. Klubin ulkopuolella toista maailmansotaa enteilevät levottomuudet kasvavat, elämä on harmaata ja natsit keräävät kannatustaan, mutta Kit-kat-clubin sisällä maailma on kaunista, vaikkakin täyttä illuusiota. Elokuvan jotkin osat ovat ahdistavan ajankohtaisia edelleen. Erityisen ihastuttavaa musikaalitohtorin mielestä on musikaalin epäsovinnaiset hahmot, jotka ovat yllättävän rohkeita tämän aikakauden musikaalille, ja mielenkiintoinen kerrontaratkaisu: klubin salaperäinen johtaja ottaa kontaktin henkilöhahmojen sijaan katsojiin ja kommentoi tarinaa laulujen kautta.

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Tavallinen elämä tuntuu liian tylsältä ja normaalilta. Koet halua pukeutua verkkosukkahousuihin.
Ratkaisu: The Rocky Horror Picture Show (1975)

Listan varsinainen outolintu on kulttimusikaali Rocky Horror Picture Show. Hyveellinen kihlapari Brad ja Janet eksyvät salaperäiseen linnaan, jota hallitsee androgyyni, verkkosukkahousuihin ja korsettiin sonnustautunut tohtori Frank N. Furter. Koko musikaalia voi kuvailla vain sanalla kummallinen, ja se on oikeastaan eirttäin hyvä kuvaus kyseisestä teoksesta. Siitä löytyy kultaa, kimallusta ja synkkää goottilaista tunnelmaa. Musikaali vetoaa omaan kierohkoon huumorintajuuni, ja sen laulunumerot ovat myös mielestäni äärimmäisen hyviä. Hyvä ja tiivis paketti pääsee kuitenkin leviämään lopussa ja tuntuu pitkitetyltä, enkä siksi voi elokuvaa täysin varauksetta hehkuttaa, mutta silti suosittelen sitä, se on kuitenkin kokemus. "Let's do the time warp again!"

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Vanhat klassikot tuntuvat jotenkin tylsiltä ja kaipaisit niihin uutta kulmaa.
Ratkaisu: Wiz (1978)

Ihmemaa Oz -versiointi, jälleen? Motown-versio tutusta klassikosta on mielenkiintoinen yritys, mutta jää ehkä vähän laimeaksi siitäkin huolimatta, että näyttelijäkaartissa on sellaisia pieniä nimiä kuten Diana Ross ja Michel Jackson. Biisit ovat kuitenkin vetäviä, ja onhan elokuva vallan mielenkiintoinen outolintu, että tuskin sitä katsomalla mitään häviääkään. (Suosittelen katsomaan tämän videon, jos kiinnostaa enemmän, mikä elokuvassa mättää. Vaikka en ole kaikesta samaa mieltä, auttoi se jonkin verran sanoittamaan sitä, minkä takia en tähän musikaaliin ihastunut.)

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Kaipaat jonnekin kauas pois.
Ratkaisu: Into the woods (2014)

Stephen Sondheimin satumusikaali Into the woods sai elokuvaversionsa vuonna 2014. Tutut satuhahmot Punahilkasta Tuhkimoon törmäilevät toisiinsa metsässä, eivätkä tunnetut sadut mene aivan kuin voisi etukäteen olettaa. Blogiani pidempään lukeneet tuntevat rakkauteni satuihin, joten odotukset Into the woodsia kohtaan olivat korkealla, ja vaikka ne eivät aivan täyttyneetkään, en joutunut kuitenkaan pettymään. Musikaali on todella komean näköinen, ja tunnelma sekä juoni ovat kiehtova. Musikaalitohtori nauttii siitä, miten juoni leikittelee (länsimaalaisten) katsojien kollektiivisella muistilla ja odotuksilla. Musiikkiin on ehkä hieman hankala tosin päästä sisälle.  Musikaali tosin kärsii hieman disnifikaatiosta: synkimmät tarinalinjat on siivottu pois.

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Nostalgianälkä kaihertaa.
Ratkaisu: Mary Poppins returns (2018)

Maija Poppanen palaa Banksin perheen lasten luo vuosikymmeniä myöhemmin, tällä kertaa hoitamaan Michaelin lapsia. Samalla hän kuitenkin hoitaa omalla, maagisella tavallaan myös Michaelin ja Janen asioita kuntoon. Värikäs ja lapsenomainen musikaali on ihastuttavan päätä nollaavaa katsottavaa. Siinä on meneviä lauluja ja lämminhenkinen tunnelma (ja sekä Lin-Manuel Miranda että Colin Firth <3), eikä siitä tule paha mieli. Toki voidaan miettiä, onko jokaiselle alkuperäisversion musiikkikohtaukselle tehty pari nerokasta vai pelkkää halpaa rahastusta, mutta ainakin itse nautin elokuvasta kovasti. Vaikka jotkit juonenkäännökset tuntuivat melko turhilta (varsinkin eräs takaa-ajokohtaus oli jotenkin täysin elokuvan rytmiä ja tyyliä rikkova), tässä ei ollut yhtä paljon ilmaa kuin ensimmäisessä osassa, mikä on tässä tapauksessa hyvä asia. Piirroskohtaus muuten näyttää todella hyvältä! Disney saisi tehdä taas 2D-piirrettyjä <3

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Onko sinulla tällä hetkellä lempimusikaalia?