Heinäkuun luetut 2021

Heinäkuussa 2021 luin kuusi kirjaa (465 sivua, 24 h 50 min), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuva, yksi säeromaani, neljä äänikirjaa ja yksi uusinta.

Hynynen, Susanna & Terentjeva, Dess: Spiraalitie (Neonkaupunki #2) 13 h 6 min [K]

Simukka, Salla: Matalapaine/Korkeapaine 2 h 7 min [K]

Crossan, Sarah: Kuunnousu 381 s. 

Satrapi, Marjane: Luumukanaa 84 s. 

Simukka, Salla: Lukitut 5 h 56 min [K]

Enoranta, Siiri: Gisellen kuolema 3 h 41 min [K] [U]

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 2

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 2

muualta: 4

Väkivaltainen, synkkä ja kasariesteettinen Neonkaupunki ihastutti venäläisen mytologian käytöllään ja hahmoillaan, joihin syntyi vahvoja viha-rakkaussuhteita, joten toinen osa oli automaattisesti lukulistallani. Spiraalitie jatkaa suunnilleen siitä, mihin Neonkaupunki jäi. Vera, Tarkkis ja Slava ovat palanneet takaisin valomaailmaan, mutta sinne sopeutuminen on vaikeaa, ja he tuntevat voimakasta vetoa takaisin Elmille, jopa Vera, joka yrittää taistella tunnetta vastaan. Kolmikko päätyy kuin päätyykin Elmille, jossa mikään ei ole enää kuin ennen: Gorkyjen aluetta ei enää ole, ja jäljelle jääneet jengiläiset ovat liittoutuneet muiden hajonneiden jengien kanssa. Elmillä riehuvat Luupojat, jotka ovat tuhonneet useita jengejä ja niiden alueita vielä tehokkaammin kuin aikaisemmin. Kyseessä oli jälleen melkoinen rymistely! Edellisen osan kohdalla annoin kritiikkiä juonen kuljetuksesta, joka ei tuntunut erityisen sujuvalta, mutta nyt sitä ongelmaa ei enää ollut. Tykkäsin kirjassa erityisen paljon siitä, että nyt päästiin tutustumaan paremmin muihin jengeihin, esimerkiksi Fantomeihin, joiden vaaleanpunaiseen ja kauneuteen nojaava estetiikka miellyttää minua enemmän kuin Gorgyjen nahkatakit :D Venäläinen kulttuuri ja mytologia tuo tarinaan oman, uniikin lähestymiskulmansa, josta kovasti nautin. Venäläisen kulttuurin kuvauksen lisäksi trilogian vahvin rakennuspalikka on ehdottomasti sen hahmot, jotka ovat raivostuttavia, mutta inhimillisiä. Vaikka lähes kaikki lempihahmoni heittivät henkensä jo edellisessä osassa, oli heitä onneksi jäljellä tässäkin (Nova! <3). Myös uusista tuttavuuksista pidin. Hämmästyksekseni huomasin myös pitäväni Slavasta, vaikka en voinut sietää häntä edellisessä osassa. Tarkkis puolestaan on aivan yhtä raivostuttava kuin ennenkin, mutta hänkin on hyvin luotu hahmo, jossa on tasoja ja kiinnostavia harmaan sävyjä. Pidän siitä, miten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat luonteva osa tarinaa. Esimerkiksi erään hahmon transtausta tuotiin mielestäni kivan luontevasti esiin, eikä siihen jääty jumittamaan, koska kyseessä ei ollut juonen kannalta merkittävä asia. (En muista, mainittiinko asiasta jo edellisessä osassa, mutta kuitenkin.) Myös kirjan kielenkäyttö ja kuvailu on riemastuttavaa: välillä piti oikein pysähtyä makustelemaan sanavalintoja, kun ne olivat niin hienoja. Suurin ongelmani kirjan suhteen johtui täysin minusta itsestäni: edellisen osan lukemisesta oli reilu vuosi, ja olin ehtinyt jo unohtaa suuren osan valtavasta hahmokaartista ja tapahtumista, joihin viitattiin ahkerasti. Tämän takia tarinaan oli aika vaikeaa päästä sisään. Väkivallalle kovin herkille en kirjaa suosittelisi, itsekin parahtelin ääneen muutamien kuvausten kohdalla. Koska kuuntelin kirjan äänikirjana, minulla ei edelleenkään ole mitään käsitystä siitä, miten nimet ja venäjänkieliset lausahdukset kirjoitetaan. Oli kiinnostavaa, että vaikka äänikirjan lukija oli sama kuin Neonkaupungissa, hän äänsi jotkut nimet aivan eri tavalla kuin edellisellä kerralla, mikä hämmensi välillä hieman. Spiraalitie jäi muuten melkoiseen cliffhangeriin! (Jälleen parannus edelliseen osaan: ei irrallisen oloista epilogia!) Viimeisen osan tahtoisin käpäliini nyt ja heti, mutta valitettavasti se on vielä kirjoittajiensa käsissä. Tämä on ärsyttävä puoli, kun lukee sarjoja ilmestymistahtiin :D

Salla Simukan uutuuskirja kiehtoi kääntökirjakonseptillaan: toisella puolella on Varpusta kertova Matalapaine, ja toisella puolella Sagan tarinan kertova Korkeapaine. Molemmat tarinat kertovat samasta kesästä, kun tytöt ovat juuri päättäneet yhdeksännen luokan. Varpua ei ole koskaan huomannut kukaan, kun yhtäkkiä suosittu ja kaunis Saga suutelee häntä rannalla päättäjäispäivänä. Kesän aikana tyttöjen välinen suhde syvenee seksuaaliseksi, jopa romanttiseksi, mutta molemmilla on elämässään synkkiä asioita, joista ei ääneen puhuta. Odotin tämän olevan perinteinen teinirakkaustarina, mutta tässä olikin väännetty vanhat kaavat toisin päin, ja kääntökirjaformaatti oli ehkä kaikista kiinnostavin! Simukka on julkaissut toisenkin kääntökirjan, novellikokoelman Sytytä valot!/Sammuta valot!, mutta mielestäni Matalapaine/Korkeapaine hyödyntää kääntökirjan konseptia kiinnostavammin. Varpun ja Sagan tarinat täydentävät ja peilaavat toisiaan, ja nautin yhteyksiä huomatessani kovasti. Erityisesti teoksen nimen selittyminen ja sen ristiriitaisuus kiehtoi. Pidin kovasti myös teoksen runollisesta ja vimmaisesta kielestä. Oli myös hauska ratkaisu, että äänikirjalla oli kaksi lukijaa, molemmilla puoliskoillaan omansa. Harmi kyllä, teos jäi minulle turhan epätasaiseksi. Matalapaineen päähenkilö Varpu on melko tylsä näkökulmahenkilö, vaikka hänen tarinansa ja kerrontansa on kiinnostavaa, ja Korkeapaineessa ongelma on päinvastainen. Jäin miettimään myös sitä, miten kirjaa markkinoidaan rakkaustarinana, mutta minun silmiini tyttöjen välinen suhde oli melkoisen myrkyllinen ja epäterveellä pohjalla. En kyseenalaista sitä, etteikö heidän välillään olisi ollut aitoja tunteita toisiaan kohtaan, mutta erityisesti Saga kohtelee Varpua todella huonosti, eikä sitä mitenkään problematisoida. Ei YA-kirjallisuudessa missään nimessä tarvitse olla henkilöitä, jotka tekevät aina oikein, eikä sen tarvitse olla opettavaista, mutta silti jäin miettimään, voiko Sagan ja Varpun suhde näyttäytyä jollekin nuorelle lukijalle esimerkkinä siitä, millaista (tyttö)rakkauden kuuluu olla. Jos mietin esimerkiksi itseäni yläasteen alkupuolella, en välttämättä olisi osannut lukea tyttöjen suhdetta toksisena, varsinkin, jos takakannessa puhutaan rakkaustarinasta. Matalapaine/Korkeapaine toi mieleeni monessa kohdassa Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -kirjan, tässä oli todella paljon samoja elementtejä! Myös tunnelmassa oli jotain samaa (ainakin hämärien muistikuvieni mukaan, pitäisi lukea Huotarisen kirja joskus uudelleen). Kannattaa muuten lukea Matalapaine ensiksi, silloin tästä saa paljon enemmän irti! 

Sarah Crossanin Yksi oli surumielinen ja kipeä säeromaani, joten Kuunnousu lähti ilman sen kummempaa harkintaa kirjastosta mukaan, kun siihen törmäsin. Kuunnousu kertoo Joesta, jonka veli Ed on ollut 10 vuotta vankilassa, odottamassa kuolemantuomiota. Tuomion täyttöönpanon hetki on lähellä, ja Joe lähtee tapaamaan veljeään vielä viimeisen kerran. Hänen tunteensa ovat melko sekavia: onko veli enää sama ihminen kuin lapsena? Mitä hänen kanssaan pitäisi, voisi, puhua? Olisiko sittenkin mahdollista saada toinen yritys ja saada Ed pois teloitusjonosta? Vaikka olen yleensä pitänyt säeromaaneista kovastikin, Kuunnousu ei vakuuttanut minua, lukukokemus oli melkoisen meh-tasoa. Säeromaaneille tyypillisesti myös Kuunnousu käsittelee hyvin raskaita teemoja, mutta vaikka säemuodon tarkoitus on tuoda siihen keveyttä, tässä tapauksessa koin sen oikeastaan etäännyttäväksi, vaikka kirjan tapahtumat olivatkin dramaattisia ja surullisia. Ehkä tämä olisi toiminut paljon paremmin perinteisenä romaanina? Säemuoto ei nimittäin tuonut mielestäni tarinaan mitään lisää, kielikään ei ollut erityisen mielenkiintoista (en tosin tiedä, onko käännöksellä jotain tekemistä asian kanssa). Joen ja Nellienkin suhde jäi jotenkin todella laimeaksi ja lähinnä ärsytti, vaikka siitäkin olisi saanut vaikka ja mitä irti. Ei ollut minun kirjani tämä. 

Marjane Satrapin omaelämäkerrallinen Persepolis-sarjakuva on parhaita koskaan lukemiani sarjakuvia, joten odotukset niin ikään omaelämäkerrallisia aiheita sivuavaan Luumukanaa-teokseen olivat korkealla. Kirjan päähenkilö on Satrapin isosetä Nasser Ali Khan, jonka rakkaan tar-soittimen hänen vaimonsa suutuspäissään hajottaa. Soittaminen on ollut hänen synkän elämänsä ainoa ilo, ja soittimen rikkoutuminen syöksee hänet masennuksen syövereihin, johon ei auta enää mikään. Hän asettuu sänkyynsä odottamaan kuolemaa, ja käy viikon päivien ajan läpi mielessään elämäänsä, onnetonta lapsuuttaan, menetettyä nuoruudenrakastettuaan ja rakkaudetonta avioliittoaan. Nasser Alin omaan tarinaan kietoutuu Iranin historia ja Vaikka sarjakuvan perusidea kuulostaa synkältä ja ankealta, on teoksessa myös Satrapille ominaista (mustaa) huumoria. Luumukanaa ei ihan kuitenkaan pystynyt nousemaan Persepoliksen tasolle, vaikka siitä kovasti pidinkin. Voi olla, että teoksen lyhyydestä johtuen en oikein päässyt sisään sen tunnelmaan ja hahmoihin, tai sitten lukuhetki vain ei ollut oikea. Oli miten oli, teos ei ollut todellakaan huono, ja muistutti minua jälleen siitä, mikä Satrapin tyylissä ihastuttaa. 

Heinäkuun toinen Simukka oli viime kesänä ilmestynyt Lukitut. Lukitut kertoo tilanteesta, jossa 50 nuorta suljetaan yhtäkkiä vankilaan. Kyseessä on varotoimi: on todennäköistä, että jokainen heistä tulee suorittamaan tulevaisuudessa rikoksen. Jos he arvaavat oman rikoksensa ennen 18-vuotissyntymäpäiväänsä, he pääsevät pois vankilasta. Muuten he joutuvat kärsimään rangaistuksensa loppuun asti. Tarinaa kerrotaan viiden vangitun nuoren, Meean, Johanneksen, Oliverin, Kaspianin ja Vegan näkökulmista. Valitettavasti Lukittujen idea oli parempi kuin toteutus. Kirja oli kyllä kirjoitettu koukuttavasti, ja viihdyin sen parissa, mutta moniin kiinnostaviin juonenkäänteisiin ei käytetty aikaa, vaan keskityttiin mielestäni vähemmän mielenkiintoisiin osiin tarinassa. Esimerkiksi kuvaus nuorten vankilassa tekemästä musikaalista oli mielestäni aika tylsä, vaikka musikaaleista kovasti pidänkin. Tykkäsin kuitenkin siitä, että loppuratkaisu ei ollut ihan se ennalta-arvattavin. Tosin siihenkin liittyi  ongelmia: viimeinen luku oli melkoisen raskas infodumppi, kun kaikki plot-twistit tuotiin esiin. (Sosiaalisen) median rooli oli myös melko pieni ja nopeasti ohitettu, vaikka se oli tarinalle tärkeä. Toki infodumpin välttäminen olisi vaatinut toisenlaista rakennetta koko kirjalle, mutta tällaisenaan se oli raskas ratkaisu. Tykkäsin kovasti siitä, että päähenkilöissä oli runsaasti diversiteettiä: oli erilaisia ihonvärejä, sukupuolia ja seksuaalisuuksia, perhetaustoja, harrastuksia. Simukan kirjoissa onnistuneinta onkin usein se, miten kirjavia henkilöhahmot ovat. 

Hetken mielijohteesta päädyin kuuntelemaan Siiri Enorannan Gisellen kuoleman äänikirjana. Olin lukenut kirjan vuonna 2015 paperikirjana, mutta huh ja wau, miten paljon äänikirjamuoto toi siihen lisää! Olin antanut kirjalle viisi tähteä Goodreadsissa jo ensimmäisen lukukerran jälkeen, joten kirja oli tehnyt vaikutuksen jo silloin, mutta nyt toivoin, että vaihtoehtona olisi ollut vaikka 10 tai saman tien 100 tähden antaminen, niin paljon lujempaa se iski näin viisi ja puoli vuotta myöhemmin. Gisellen kuolemassa 15-vuotias Linnea palaa takaisin kotiin Ruotsista, missä hän on ollut viimeiset kahdeksan vuotta tätinsä omistamassa balettikoulussa. Loukkaantumisen myötä Linnea on menettänyt elämänsä tärkeimmän osan, tanssimisen, ja on ymmärrettävästi poissa tolaltaan. Linnean isoveli Joel on aina ollut siskonsa varjossa, ja kun Linnea yhtäkkiä onkin kotona, eikä pelkkä kiiltokuva, jolla äiti leuhkii sukujuhlissa, ei yhteentörmäyksiltä vältytä. Linnean ja Joelin välillä on voimakasta vetoa, jonka molemmat tietävät vaaralliseksi, tuhoavaksi voimaksi. Vaikka muistin tarinan olleen surullinen ja traaginen, se oli vielä repivämpi ja rajumpi kuin muistelin. Rikkinäiset perhesuhteet, kommunikaatio-ongelmat, kielletyt tunteet, syyllisyys, pakkomielteisyys, elämän keskittyminen yhden asian ympärille ja sen seuraukset, kyseessä on tosiaan melkoinen keitos. Ja miten pienestä voi tuhoisatkin tapahtumaketjut saada alkunsa! Tämä kaikki on kuitenkin kirjoitettu niin hengästyttävän upealla kielellä, ettei voi kuin ihmetellä ja ihastella Enorannan taitoa kirjoittaa. Ensimmäisellä lukukerralla kuvailin kieltä paremman sanan puutteessa "keskeneräiseksi", mutta luulen, että se johtui kirjoitusasusta, josta esimerkiksi puuttui välimerkkejä, sillä kuunneltuna kieli oli vimmaista ja voimakasta, eikä siitä tullut samankaltaista vaikutelmaa. Kieli jopa aiheutti minussa melkein fyysisiä reaktioita, ja välillä piti tiskatessakin vain pysähtyä silmät kiinni kuuntelemaan, miten Enoranta kutoi sanoilla niin voimakkaita tunteita ja mielikuvia esiin. Gisellen kuolema on ehdottomasti eräs Enorannan parhaista teoksista, ja minusta tuntuu, että suosittelen sitä nimenomaan äänikirjana kaikille tästä eteenpäin, sillä vaikka luetussa muodossa kirjasta jää luonnollisesti sen tekstin asettelu pois, tämä oli mielestäni kuin luotu äänikirjaksi. Erityisen nautittava ratkaisu oli se, että kun loppupuolella Linnea saa tarinassa äänen, äänikirjankin lukija vaihtuu. Heittämällä koko kuukauden paras lukukokemus.  

*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

6. Kirja kertoo rakkaudesta: Matalapaine/Korkeapaine

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella: Lukitut

13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin: Gisellen kuolema

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut: Spiraalitie

Heinäkuusta kertoo kyllä jotain se, että lähes kaikki lukemani kirjat olivat äänikirjoja! Työkuvioni muuttuivat hieman kesäkuusta, mikä johti sitten siihen, että tein sitten enemmän töitä kuin aikaisemmin. Kun töiden jälkeen piti vielä kotiin päästyä opiskella ja lukea tentteihin, eivät fyysiset kirjat kauheasti enää houkutelleet, mutta kotihommien taustalla äänikirjat toimivat hyvin. Töiden ohella ehdin jonkin verran nähdä kavereita, käydä ainejärjestön tapahtumassa ensimmäistä kertaa naismuistiin, viettämässä kesäiltaa naapurikaupungissa, majoittaa yhden yökylävieraan ja kävinpä jopa pienimuotoisissa sukujuhlissakin, kun useampi lähisukulainen täytti pyöreitä vuosia. Kiirettä siis piti, ja varsinkin työt (eteenkin hellejakson aikana) ottivat aika pahasti voimille, mutta onneksi niiden tasapainona oli kiireettömiä, ihania hetkiä. 

Campnanon kanssa kävi tänä vuonna historiallisesti: en nimittäin päässyt sanatavoitteeseeni, mitä ei ole koskaan Campissa käynyt. Tiedän olleeni jokseenkin ylioptimistinen tavoitteeni (10230 sanaa) suhteen, varsinkin, kun heinäkuussa työt ja opiskelu veivät suuren osan aikaani. Lopullinen tulokseni oli kuitenkin ihan hyvä olosuhteet huomioiden: 8694 sanaa. Vaikka kuun puolivälissä pääsin tosi hyvään draiviin tekstin kanssa, ja ylitin tavoitesanamäärän huimasti, kuun loppu romahdutti hyvän vauhdin, ja kahtena viimeisenä päivänä sanasaldo jäi nollille. Tästä huolimatta DVR eteni reippaasti eteenpäin, kaksi lukua valmistui ja kolmaskin melkein, ja nyt ollaan jo aivan loppumetreillä (luku 30/33 tällä hetkellä menossa!). 

Kuukauden biisi on PMMP:n Lautturi II. Tykästyin tähän Matkalaulu-albumin versioon kovasti muutama vuosi sitten, mielestäni siinä on enemmän haavoittuvaisuutta, pelkoa ja jopa kauhutunnelmaa kuin "varsinaisessa" versiossa kappaleesta. Tämä sopi äänimaailmansa puolesta täydellisesti JL:n soittolistalle, mutta hoksasin, että tämä riisuttu versio on täydellinen myös DVR:n listalle. Kirjoitin kässäriin heinäkuussa erästä kohtausta, johon minun oli vaikea löytää sopivaa taustamusiikkia, mutta Lautturi II oli eräs sopivimmista löytämistäni. Tarinan hahmot kulkevat tällä hetkellä melko syvissä vesissä erään järisyttävän tapahtuman jälkeen, ja yksinäisyyttä ja surua kaikuva kappale kuvastaa käsillä olevien lukujen fiilistä paremmin kuin hyvin, vaikka sanat eivät ihan kohdalleen osukaan. (DVR:n soittolistaa muuten pääsee kuuntelemaan tästä, jos kiinnostaa.) 

Hyviä hetkiä elokuuhunne!