keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

All I think of is Stonehenge (Etelä-Englannin roadtrip, osa 3)

(Otsikko on Ylviksen biisistä Stonehenge.)

Etelä-Englannin roadtrip jatkuu. Matkapostauksen viimeinen osa. Sellainen määrä kuvia, että itkettää.

Olen laiska, enkä ole laittanut vesileimaa näihin kuviin. Kaikki kuvat ovat joko itseni tai jonkun Jormaperan matkaseuralaiseni ottamia. Olethan siis ystävällinen, äläkä vie niitä.


Etelä-Englannin roadtrip 7.-13.7.2016

Maanantai 11.7. 
eli päivä, jolloin kiipesin yli 400 porrasta

Huoneemme takka
Syötyämme aamupalat ja luovutettuamme avaimet lähdimme taas Bathiin. Tällä kertaa ohjelmassa oli päämäärätöntä harhailua ja kellotorniin kiipeämistä.



Kirkon kellotorniin järjestetään opastettuja kierroksia, jolle päätimme liittyä. Mukanamme kierroksella oli kymmenen kiinalaisen muodostama ryhmä oppaineen. Odotellessamme kierroksen alkua ihastelimme vaikuttavaa ja kaunista kirkkoa.







Kirkon lattian alle on haudattu lukuisia ihmisiä. Seinät ja lattiat olivat täynnä muistokylttejä, mistä päättelimme, että ruumiit olivat edelleen lattian alla. Kesäkuun Satakunnan retkellä kävimme kahdessa keskiaikaisessa kivikirkossa, Pyhän Olavin ja Pyhän Marian kirkoissa, joiden lattian alle haudattiin myös ihmisiä. Nykyään ruumiit on kuitenkin poistettu kirkkojen lattian alta. Mielestäni tämä on mielenkiintoista.

Joskus ilmeisesti tila on loppunut. Hautakiven päälle on laitettu toinen hautakivi ja koko komeuden päälle vielä kirkonpenkkikin. 

Lopulta opaskierros alkoi. Ensimmäiseen pysähdyspaikkaan oli 110 porrasta. Ahdas kierreporraskäytävä ei ollut erityisen nautinnollinen kulkea, mutta selvisimme hengissä kellonsoittohuoneeseen. (En kuitenkaan suosittele pahasta ahtaanpaikaankammosta kärsiville.) Katsellessani kirkonkellojen vetonyörejä päässäni alkoi soida Bells of Notre-Dame Disneyin Notre-Damen kellonsoittajasta. Ihan sama, vaikka olimmekin väärässä kaupungissa ja väärässä kirkossa.


Näillä voisi kuulemma soittaa niin syntymäpäivälauluja kuin Lady Gagaakin.

Kellonsoittohuoneessa jakaannuimme kahteen ryhmään, jotta pienempiin huoneisiin ahtautuminen olisi helpompaa. Meidän uhmämme meni ensin kirkkosalin katon "yläpuolelle" (todella vaikea selittää). Kirkkosalin katossa on reikiä, joisat kellonsoittajat voivat katsella alas saliin ja seurata jumalanpalveluksen kulkua. Helppoa ja kätevää, eikö totta? (Opas sanoi, että "our ceiling is very holey." Tiedä sitten tarkoittiko hän sitä vitsiksi, mutta minua ainakin nauratti.)

Aikamme nerokasta arkkitehtuuria ihasteltuamme vaihdoimme paikkaa toisen ryhmän kanssa ja menimme katsomaan kirkon kelloa. (Tätä kohtaa olisi helpompi kirjoittaa englanniksi, koska silloin voisin käyttää sanoja bell ja clock joutumatta toistamaan koko ajan sanaa kello.)




Nykyään kello valaistaan pimeän tullen sähköllä, mutta ennen se tehtiin lyhdyillä. Lyhtyä täytyi tietenkin vahtia, joten oli olemassa lyhdynvahdin ammatti. Lyhtyvahti istui kymmenen tuntia pienessä kopperossa lyhdyn kanssa kellon takana. Työolot eivät olleet ihanteelliset, mutta se oli helppo työ laiskalle ihmiselle: sai viettää kymmenen tuntia tekemättä yhtään mitään tai vaihtoehtoisesti vaikkapa lukea kirjaa tai parsia sukkia.

Kun ryhmät yhdistyivät taas, matka jatkui seuraavaan paikkaan. Tällä kertaa kiivettävänä oli vain 50 porrasta kapeissa käytävissä ennen kellohuonetta.

Siellä oli ahdasta ja pimeää ja todella haastava ottaa kuvia.

Opas kertoi meille, että Britanniassa on aivan oma, hienostunut tapa soittaa kelloa. Kello heiluu hallitusti puolelta toiselle, toisin kuin Euroopassa, jossa vain kilkutellaan kelloja miten sattuu.

Kellohuoneesta jatkoimme matkaa näköalatasanteelle, jonne olikin enää 40 porrasta jäljellä. Kiivettyäni yhteensä 200 porrasta kirkkosalista tornin huipulle olin iloinen päästessäni (varsin tuuliselle) kattotasanteelle.












Tekstiä ei näy, mutta tuon talon seinässä luki "Friends meeting house". Mielestäni se on aika ihana. 

Roman Bathin altaaseen tuijottavia ihmisiä.





Ihasteltuamme aikamme maisemia oppaat ilmoittivat, että oli aika lähteä takaisin alas. Mikäs siinä, siis toiset 200 porrasta!


Maahan päästyämme jatkoimme kaupungilla kiertelyä ja tähyilimme vielä kirkon torniin, vähän epäuskoisena, että oikeasti kävimme ylhäällä asti.




Iltapäiväteepaikkamme oli Sally Lunn's Eating house, joka on oven päällä olevan kyltin mukaan Bathin vanhin rakennus. (Emme ihan allekirjoittaneet sitä, koska Roman Bath.) Paikan kuuluisin tuote on Sally Lunn Bun, jonka mekin sitten tilasimme. Pullia sai niin makealla kuin suolaisellakin täytteellä. Itse päädyin paikan kuuluisaan kanelivoihin ja clotted creamiin. Pulla oli valehtelematta käteni kokoinen. Kanelin ja clotted creamin kanssa se maistui vähän riisipuurolta. Hyvänmakuinen ja täyttävä pulla ainakin oli, mutta sen jälkeen ei kyllä tehnyt mieli syödä mitään vähään aikaan.

Jotenkin säälittävän näköinen tuo sitruunaviipale.

Ennen lähtöä kävin vielä pyörähtämässä His master's voicessa, jossa kuolasin Sherlock-boksia, mutta kalliin hinnan vuoksi jätin sen hyllyyn.

Tämä oli ilmeisesti näytelmän mainos. Haluaisin niin kovasti nähdä tuon....
Ajaessamme Bathista Winchesteriin ohitimme jälleen Stonehengen.


Goottipaaleja viereisellä pellolla. 
Matkaväsymys alkoi tässä vaiheessa painaa sen verran, että aika pian Stonehengen jälkeen nukahdin. Hieman harmittaa, en tiedä, missasinko hienoja maisemia uinaillessani.

Lopulta saavuimme Winchesteriin, jossa majoittauduimme kolmen huoneen talossa. Kaksi huoneista oli varattu meille, mutta kolmannessa asui joku muu. Meillä oli kuitenkin yhteinen keittiö. (Emme nähneet kolmatta henkilöä kuin kerran ja kuulimme illalla hänen kuorsauksensa.)







Kun olimme astettautuneet taloksi lähdimme käymään kaupassa ja tutkimassa Winchesteriä.





Näitä kukkia näimme jokaisessa matkamme kaupungissa, mutta emme saaneet selville lajia. Tietääkö joku lukijoista? 
Tutkimusmatkamme jäi hiemaan lyhyeksi varoittamatta alkaneen rankkasateen takia.

Palasimme siis asunnolle ja vietimme siellä loppuillan syöden kolmioleipiä ja katsellen televisiosta tulevaa Ylpeys ja ennakkoluulo -tv-sarjaa. (Joka ei harmikseni ollut se The tv-sarja, jossa on Colin Firth.)

Tiistai 12.7. 
eli päivä, jolloin sain lukuisia fangirling-kohtauksia

Luovutettuamme avaimet veimme laukkumme autolle ja lähdimme kohti Winchesterin kirkkoa.





Pienen harhailun jälkeen löysimme perille. Kirkko oli hyvin jylhä ja valtavan kokoinen, vielä isompi kuin Bathin kirkko.



Alttarin alle oli haudattu jonkun paikallisen piispan jäännökset, ja muinaiset pyhiinvaeltajat ryömivät tästä aukosta sisään päästäkseen niiden lähelle. 







Ikkunalasit menivät rikki Englannin sisällissodassa. Ne korjattiin kirkon ympäriltä löytyneillä sirpaleilla. 




Myös Jane Austen on haudattu kirkkoon.

Hautakivessä ei mainita sanaakaan Austenin kirjallisesta urasta, vain siitä, kuinka hän oli hyvä ja kunnollinen ihminen.


Winchesterissä kävimme vielä teellä ja sitten jatkoimme matkaa Altoniin ja seuraavaan kohteeseen, jota ainakin minä olin odottanut kuin kuuta nousevaa.



Kyseiseen taloon Jane Austen muutti äitinsä ja siskonsa Cassandran kanssa vuonna 1809. Austenien veli Edward (joka oli adoptoitu lapsena ystäväperheeseen) omisti talon ja antoi sen perheen naisten käyttöön. Talossa asui myös perheystävä nimeltä Martha Lloyd.


Kovin monia oikeasti Jane Austenille kuuluneita esineitä ei museossa ollut, koska niitä ei ole säilynyt. Jane Austenin kirjoituspöytä kuitenkin oli ruokailuhuoneen ikkunan vieressä. Jane on oikeasti istunut pöydän ääressä ja kirjoittanut romaanejaan. Se tuntui uskomattomalta. Koko ajatus siitä, että seisoi katselemassa samasta ikkunasta tai kiipesi ylös samoja portaita kuin Jane Austen aikoinaan, oli hämmentävä ja mahtava yhtä aikaa.






Oikeanpuoleinen on aito Jane Austenin kirjoittama kirje.







Suomi mainittu, torilla tavataan.

Myös talon puutarha oli upea kaikin puolin.













Tätä minä kutsuisin taidekuvaksi.
Kun lopulta suostuin lähtemään talolta, menimme museokauppaan. Fangirling äityi yhtä pahemmaksi ja rahat menivät. (Näette myöhemmin, mihin.) Hyppelin niin iloisesti ympäriinsä kaupan paperipussi kädessäni, että seuralaiseni pyörittelivät silmiään ja katsoivat kuin lopullisesti seonnutta. (Kenties vähän olinkin.)

Ruokapaikkamme. Kyseinen kahvila/ravintola oli aivan Jane Austenin taloa vastapäätä, joten kenties nimi ei ollut ihan tuulesta temmattu. 

Kun olimme syöneet, oli aika sanoa heippa Jane Austenin hengelle, joka talossa ja sen läheisyydessä leijaili ja lähteä taas kohti Gatwickin lentoasemaa.


Lentokentälle päästyämme palautimme ensin auton (Ei yhtään kolhuja! Ei yhtäkään ruumista autoilun aikana!) ja sitten kirjauduimme sisään lentokenttähotelliin. Huoneet muistuttivat enemmän avaruusaluksen kuin hotellin huoneita. Valoja, lämpötilaa ja verhoja ohjailtiin seinään kiinnitetystä tabletista, tilaa ei ollut juuri nimeksikään ja vessassa oli erittäin kummallinen suihku. Syötyämme iltapalakolmioleivät yhdessä lentokentän kahviossa päädyimme kaikki makaamaan huoneen parisängyssä ja katsomaan televisiosta tulevaa Jeeves & Woosteria. Lähtöhaikeus iski ja tuntui pahalta katsella ikkunasta kiitoradalle.

Keskiviikko 13.7. 
eli päivä, jolloin söin reissun viimeisen kolmiovoileivän


Aikainen herätys. Bag-dropin ja passintarkastuksen kautta etsimään jotain ruokapaikkaa kentältä. Päädyimme Pret a mangeriin, jossa olimme käyneet myös viime kesän Lontoon reissulla syömässä lentokenttäaamuplaa (tosin Heathrow'lla). Söin murhemielin viimeisen kolmiovoileipäni (kylmäsavulohitäytteellä) (tärkeät yksityskohdat matkasta, osa #83736).

Vaikka Heathrow'n kenttä on isompi kuin Gatwick, muistikuvani sieltä ovat paljon rauhallisemmat ja hiljaisemmat. Kenties myös aikainen aamu ja väsymys aiheuttivat ärtymystä, mutta Gatwick tuntui inhottavan meluistalta paikalta, jossa oli ihan liikaa ihmisiä.


Lopulta pääsimme koneeseen (jossa ei tällä kertaa onneksi ollut lähes koko matkaa itkevää pikkulasta). Nukahdin jälleen kiitoradalla. Olin aika väsynyt ja tokkurainen koko lentomatkan, mutta aloittelin Neitoa vanhassa linnassa.


Laskeuduimme ajallamme Helsinkiin. Haimme laukut (laukkuhihnalla on järkyttävän rumia koristeita) ja lähdimme kohti kotia. Matkalla ruokailimme huoltoasemalla, mutta muuten ajoimme koko matkan yhtäjaksoisesti. Kotiin päästyäni totesin, että vaikka matkustelu onkin mukavaa, oma sänky on silti paras sänky.

***
Oheisessa kuvassa näkyy matkaostokseni: I love mr. Darcy -kangaskassi, BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -tv-sarja (tunnetaan myös nimellä The tv-sarja) ja uudet kuulokkeet (vanhat kun olivat rikki).


Reissu oli kaikin puolin ihana ja mielenkiintoinen. Kaikki kolme kaupunkia olivat sopivan pieniä ja käveltävän kokoisia, toisin kuin Lontoo, jossa piti jatkuvasti liikkua metrolla. Kaupungit olivat myös kaikki erilaisia, vaikka samankaltaisuuksiakin tietty löytyi. Mistään kaupungista olisi tuskin löytynyt kuudeksi päiväksi tekemistä, joten senkin takia kiertely oli hyvä idea. Jopa autoilu rupesi tuntumaan muutaman päivän jälkeen mukavalta tavalta liikkua ympäriinsä, ja saatoinkin keskittyä maisemien ihailuun ilman pelkoa. Myös sää salli matkalaisia: mitä nyt muutamana päivänä satoi lyhyitä kuuroja, Winchesterissä kaatamalla pitemmän aikaa. 

Pientä harmia on tuonut ilmeisesti reissulta tarttunut flunssa, joka on ehtinyt saavuttaa jo kolme henkilöä seurueestamme, minut mukaanlukien. Mutta no, tunnollinen opiskelija sairastaa lomalla, ja pääasia on, ettei nuha osunut matkalle. 

Jos jaksoit lukea kaikki kolme postausta, onnittelen ja nostan virtuaalisesti hattuani. Jos vielä piditkin lukemastasi, saat virtuaalisen keksin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano sanottavasi rohkeasti, minä en pure ;)

Tarkistan kommentit räyhääjien varalta.