sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Marraskuun luetut 2017

Marraskuussa 2017 luin kolme kirjaa (565 sivua), joista yksi oli uusinta.

Kunnas, Mauri: Koiramäen Suomen historia (Koiramäki #9) 81 s.
Montgomery, L. M.: Anna ystävämme (Anna #2) 261 s. [U]
Loe, Erlend: Supernaiivi 223 s. 

kotimaisia: 1
käännöskirjoja: 2
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 1
muualta: 0
Uudelleen luettua -haaste: 6 luettua kirjaa (Kertaus on opintojen äiti)

Kuin tilauksesta sain käsiini Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historian juuri silloin, kun aloittelimme koulussa historian vitoskurssia, joka käsittelee ihan samoja aiheita kuin kirjakin. Vaikka historiasta kerrotaan tarpeeksi lapsille tarpeeksi yksinkertaisesti, se on siltikin todella hyvä tietopaketti Suomen kaukaisemmasta historiasta, ja hyvä muistutus siitä, mikä on Suomi100-huumassa ehkä vähän päässyt unohtumaan: Suomella on historiaa myös ennen itsenäistymistä. Asiantuntevan historiakertauksen lisäksi kirjassa pääsee tutustumaan koiramäkeläisten esivanhempien seikkailuihin, mikä on erittäin hauska lisä. Myös herra Hakkarainen seikkailee milloin missäkin, ja hihittelinkin yhdelle lempihahmolleni ääneen pari kertaa. Onneksi hänenkin esi-isänsä mahtui kirjaan :) Suosittelen tätä kirjaa erittäin lämpimästi! 

Annan kakkososan lukemista aloitin jo ennen kirjoituksia, kun tarvitsin jotain stressiä lieventävää iltalukemista ennen YTL:n kohtaamista. Anna ystävämme on Sateenkaarinotkon ohella niitä sarjan osia, jotka ovat jääneet vähemmälle lukemiselle. Anna ystävämme osoittautui kuitenkin yllättävän hyväksi, vaikken sitä edelleenkään lempiosanani pidä. Paitsi että lukiessani kiinnitin huomiota siihen, että Anna on minun ikäiseni ja toimii jo Avonlean opettajana, myös siihen, että kaksoset Davy ja Dora kokevat todella epätasa-arvoista kohtelua. En muista, ärsyynnyinkö Davyyn yhtä paljon lapsena, mutta muistan harmitelleeni Doran pientä roolia. Nyt minun teki mieli repiä hiuksia päästä joka kerta, kun Davy teki jotain tyhmää. Jos Dora on niin kiltti, ettei hänestä ole mitään kerrottavaa, olisiko hänelle voinut keksiä jonkin särön epätäydellisyyteen? Pahinta on se, että Anna ja Marilla toteavat suoraan ja vielä useampaan otteeseen pitävänsä enemmän Davysta. Onhan Davyssa enemmän luonnetta ja päässä hauskoja ajatuksia, mutta miten sellaisesta kauhukakarasta voi pitää enemmän kuin kiltistä, hyvin käyttäytyvästä lapsesta? Ehkä sisäinen "kiltti tyttöni" kapinoi vastaan: eikö riitä se, että on kiltti, pitääkö ihmisten kiintymyksen saavuttamiseksi olla kamala? Tästä huolimatta kirjassa on monia ihania hahmoja ja hetkiä, kuten kohtaukset Kaikurannassa ja Hester Grayn puutarha, joka on tärkeässä osassa myös Annan unelmavuosissa. Aion jatkaa Annojen uudelleenlukua hitaasti, mutta varmasti. Vihervaara on koti <3 (Täytyy muuten nostaa hattua suomentajalle: vaikka suomennoksia onkin lyhennelty, paikkojen suomennetut nimet ovat ihania.)

Supernaiivin luin kannesta kanteen bussimatkalla Helsinkiin ja takaisin, ja ai että, miten mahtava tunne olikaan lukea kirja lähes yhdeltä istumalta! Kirjakin oli vallan mainio. Päähenkilö katselee maailmaa omasta näkövinkkelistään, pohtii asioita ja purkaa paineita ja ahdistusta omalla, suloisen yksinkertaisella tavallaan. Miten voikaan pitää niin paljon kirjasta, jonka sisältö on lähinnä ajasta ja avaruudesta kertovan kirjan lukua, faksaamista suuntaan jos toiseenkin, listoja, pallon heittelyä, hakka-lelun hakkaamista ja sivukaupalla höpsöjä kirjastohakuja? Tavallaan tästä tuli mieleen Sieppari ruispellossa, jonka luin ykkösellä ollessani. Molempien kirjojen päähenkilöt ovat vähän eksyksissä elämässään ja tapaavat kummallisia ja vähemmän kummallisia ihmisiä matkoillaan. Luulen, että sekä Supernaiivi että Sieppari ruispellossa ovat sellaisia kirjoja, joita joko rakastaa tai sitten inhoaa. Itse kuulun molempien kirjojen kohdalla ensimmäiseen ryhmään. Ehkä luin nämä kirjat juuri sellaisessa elämänvaiheessa, että ne jollain tapaa kolahtivat. Suosittelen Supenaiivia kuitenkin hyvin lämpöisesti! Tähän maailmaan tarvitaan tällaisia kirjoja. 


Marraskuu sujahti ohi sellaista vauhtia, ettei perään ehtinyt. Tuntui, että olin hukkua koulujuttuihin, vaikka suurin osa ajasta taisikin kulua niiden ahkeraan välttelyyn. Jäljellä on enää kirjoitettavia aineita (+ ranska), ja tuntuukin, että kaikkeen pitää panostaa ja tehdä ahkerasti töitä kursseilla, mutta motivaatio on tasoa ei ole ja jaksaminen yhtä korkeissa pisteissä. Marraskuussa tapahtui tästä huolimatta kuitenkin myös kivoja juttuja, vaikka se on aina ollut inhokkikuukauteni maaliskuun ohella. Sain esimerkiksi kuulla viralliset yo-tulokseni, mikä aiheutti unettomuutta ja painajaisia edeltävänä yönä, mutta M sieltä napsahti, sekä psykologiasta että ruotsista. Varsinkin psykan puolesta pelkäsin todella paljon, mutta pisteeni riittivät juuri ja juuri arvosanaan M, mistä olen valtavan onnellinen. Nyt pitäisi vain jaksaa valmistautua kevään urakkaan... Marraskuussa näin myös kavereita: toisten kanssa muistelimme yläasteaikoja ja jaoimme kyllästymistämme Suomi100-juttuun, toisen kanssa yökyläilimme ja pidimme hurjat Heathers-bileet (=karkkia, leffa, musikaali ja diippejä keskusteluja tarinasta ja sen ulkopuolelta). 

Ehdin myös pyörähtää Helsingissä, ihan kaksikin kertaa (ja vielä peräkkäisillä viikoilla). Ensimmäisestä en ainakaan vielä puhu tarkemmin, mutta oli todella hämmentävää olla Helsingissä yksin arkipäivänä. Huomasin hahmottavani kaupunkia paremmin kuin ennen, eikä Google Mapsia tarvittu kuin kerran. Tämä on iso asia, koska minä olen ihminen, joka eksyy 16-vuotiaana koko pienen elämänsä aikaisen kotikaupunkinsa Sokokselle. Toinen pääkaupunkiretki oli tämän viikon Studia-messut. Oli hauska palata Messukeskukseen näin pian kirjamessujen jälkeen, vaikka se vaatikin heräämistä kello 5.30. Tiedän jo, mitä haluan opiskella lukion jälkeen ja minulla on myös kolme vaihtoehtoa, mutta niiden järjestys on vielä epäselvä. Minulla on kuitenkin läjä hakijan oppaita ja Kiss my Turku -kangaskassi, joten eiköhän näillä selvitä. Vaikka lukemisen ja kirjoittamisen kannalta kuukausi oli surkea, ehdin kuitenkin tehdä jotain :)



Kuukauden biisi on As long as you're mine musikaalista Wicked. Vaikka kuuntelin Wickedin jo syyslomalla, ei kuuntelu ole jäänyt pelkästään siihen. Voisin sanoa itseäni jo jonkin asteen faniksi, vaikka koenkin sisäistä tuskaa joka kerta, kun muistan, miten musikaali loppuu. Mielestäni se on äärimmäisen typerä lopetus. Vaikka tarinaa on kirjaan verrattuna sokerikuorrutettu ja siitä on leikattu noin kaksikymmentä vuotta pois, on Wicked kuitenkin paitsi musiikillisesti lumoava, myös ulkonäöltään maaginen musikaali, vaikken olekaan satunnaisia klippejä enempää nähnyt. As long as you're mine sai minut melkein itkemään ensimmäisellä kerralla ja iskee yhä, ei ehkä samalla voimalla, mutta aiheuttaa ainakin miellyttäviä kylmiä väreitä. 

Aivan mahtavaa joulun odotusta! Joulukalenterin uusin luukku aukeaa jälleen tiistaina :) 

2 kommenttia:

  1. Mietin vähän samaa Anna-kirjan kohdalla: kuinka Anna ja Marilla pyörivät aina vain Davyn ympärillä ja pitivät hänestä enemmän. Toisaalta he myönsivät itsekin tuntevansa syyllisyyttä siitä, etteivät pitäneet niin erityisesti Dorasta. Davy oli myös hauskempi ja eläväisempi kuin Dora, jolla olisi kyllä saanut olla suurempi rooli kirjassa.

    Onnea arvosanoista! Toivottavasti joulukuu on rennompi kuukausi. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin myös vähän sukupuolirooleja. Olisiko Doraan suhtauduttu yhtä lempeästi kuin Davyyn, jos hän olisi ollut samanlainen kauhukakara?

      Kiitos! Toivottavasti myös sulla on rento kuukausi :3

      Poista

Sano sanottavasi rohkeasti, minä en pure ;)

Tarkistan kommentit räyhääjien varalta.