sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Joulukuun luetut 2017

Joulukuussa 2017 luin yhdeksän kirjaa (2761 s.), joista kaksi oli spefiä, yksi uusinta, yksi kuunneltu kirja, yksi englanniksi luettu ja kaksi sarjakuvaa. 

Saattaa hieman spoilata. 

Linna, Väinö: Tuntematon sotilas 444 s. 
Hall, Tarquin: Vish Puri ja nauruun kuoleen miehen tapaus (Vish Puri #2) 325 s.
Sumanen, Nadja: Terveisin Seepra 264 s.
Ebershoff, David: Tanskalainen tyttö 412 s.
Satrapi, Marjane: Iranilainen lapsuuteni (Persepolis #1) 160 s. 
Satrapi, Marjane: Kotiinpaluu (Persepolis #2) 160 s.
Pitkäkangas, Elina: Kajo (Kuura #2)  343 s.
Dahl, Roald: Kuka pelkää noitia 224 s. [U]
Nelson, Jandy: I'll give you the sun 429 s.

kotimaisia: 3
käännöskirjoja: 6
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 4
muualta: 3

Tuntemattomaan sotilaaseen tartuin periaatteella "vähintään yksi suomalainen klassikko kun on Suomi100 ja kaikkee". Kirjan alku oli todella puuduttava: hirveä määrä henkilöitä ja tapahtumat polkivat paikallaan. Kirja kuitenkin lähti vetämään todella hyvin, kun alkuun oltiin rämmitty metsässä lukukaupalla. Henkilöihin kiintyi todella vahvasti ja he tuntuivat eläviltä, vaikka murreosia joutuikin välillä lukemaan ääneen ennen kuin hoksasi, mitä siinä sanottiin. Toisaalta murteet olivat sen verran tarttuvia, että huomasin kerran tai pari puhuvani kuin Rokka :D Lempihahmojani olivat Hietanen, Koskela ja alati hihittelevä Vanhala. Lukiessa oli myös hauskaa bongailla tuttuja lainauksia ja sanontoja, joista osan en edes ollut tiennyt olevan peräisin tästä kirjasta. Ymmärrän, miksi tämä kirja on sellaisessa asemassa kuin on. Vaikka sota on aina kamala asia, ja kirjassakin tapahtuu hirveitä juttuja, kertojanääni on kuitenkin lempeä ja huumoriakin löytyy. Kiinnitin erityisesti huomiota sodanvastaisuuteen. Vaikkei missään vaiheessa asiaa erityisesti alleviivattu, se oli selvästi luettavana rivien välistä. Silti mietin, mahtaako se näkyä kaikille. Mahtavatko kaikki, jotka Tuntematonta pitävät lähes pyhänä, tajuta, ettei kysessä ole ylistys sodalle ja suomalaisten sotamiesten rohkeudelle? Kirjaa lukiessa tajusin yhä paremmin sen, että minua kiinnostaa sotakuvauksissa enemmän kotirintaman elämä kuin kertomukset sodan melskeistä. Vaikka luinkin mielelläni konekiväärikomppanjan edesottamuksista, ne pienet hetket, jolloin puhuttiin kotona odottavasta perheestä olivat sellaisia, joita olisin mielelläni lukenut enemmän. Käsittelimme äidinkielen tunnilla viime keväänä Tuntemattoman käaikirjoitusversiota Sotaromaania, joka tätä kirjaa lukiessa alkoi kiinnostaa entistä enemmän. Ehkä luenkin sen joskus, kun olen vähän toipunut tästä edellisestä urakasta :D Liityn monien minua aiemmin kirjan lukeneiden kuoroon ja sanon, että tämä kirja on jokaisen suomalaisen kerran elämässään luettava. Vaikka se saattaa olla melkoinen urakka, se on kuitenkin palkitseva sellainen. 

Uskonnon neloskurssilla käsiteltiin maailmanuskontoja, ja tehtävänä oli lukea jokin kurssilla käsiteltyyn uskontoon liittyvä teos. Päädyin lopulta valitsemaan vanhempien kirjahyllystä intialaisesta yksityisetsivästä Vish Purista kertovan kirjan, joka osoittautui mainioksi valinnaksi niin koulutehtävää ajatellen kuin lukukokemuksena. Vaikka kyseessä oli sarjan toinen osa, ei sitä huomannut ollenkaan. En edes tajunnut sitä ennen kuin merkkasin kirjan Goodreadsiin :D Intia elää kirjan sivuilla. Vaikken ole koskaan kyseisessä maassa käynyt, onnistui kirjailija loihtimaan Intian maisemat, hajut ja maut niin vahvasti, että välillä unohti kokonaan lukevansa kirjaa jossain ihan muussa paikassa. Kirjan murha oli melkoisen Agatha Christie -tyyppinen, siinäkin mielessä, että en olisi mitenkään voinut arvata murhaajaa tai koko kuvion laajuutta. Ei sitä suotta takakannessa nimitetty Vish Puria Intian Hercule Poirotiksi. Kirja oli tarpeeksi päätä nollaavaa muttei kuitenkaan ihan aivotonta seikkailua, josta pidin kovasti. Luen varmasti sarjan muutkin osat, niin paljon pidin tästä kirjasta! 

Olin kuuntelemassa Helsingin kirjamessuilla Nadja Sumasen haastattelua, kun hän kertoi uudesta kirjastaan Terveisin Seepra. Kirja herätti heti kiinnostuksen ja pääsinkin lukemaan sitä jo joulukuussa. Iriksen ahdistus itsestään, perheestään ja elämästään hyökyi todella vahvana kirjan sivuilta, ja huomasin itsekin ahdistuvani vahvasti kirjan takia. Pidin kuitenkin siitä, ettei ahdistukseen jääty vellomaan, vaan kirjan edetessä noustiin hitaasti kohti valoa ja parempia aikoja. Arvostan myös sitä, ettei viiltelyn ja muiden mielenterveysongelmien kuvauksessa menty yli. Runotytön kohtaloa jäin pohtimaan. Tavallaan arvostin avoimeksi jäävää loppua, mutta olisin kaivannut jonkinlaista merkkiä siitä, että kaikki oli hyvin, tai ainakin sinne päin. Synkistä asioista huolimatta kirjasta jäi kirkkaimpana mieleen toivo, eikä se ollut niin raskaslukuimen kuin alunperin pelkäsin: hotkaisin sen parissa illassa ja luin vahingossa aamuyöhön asti, vaikka seuraavana päivänä olikin aikainen herätys. Ja joo, taisin minä pienet itkutkin kirjan kanssa tirauttaa. 

Tanskalaisen tytön ostin pari kesää sitten Suomalaisen kirjakaupan pokkarialesta, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lukea sen. Kuten Goodreadsiin kirjoitinkin, pidän tätä selviytymistarinana. Tanskalainen taiteilija Einar Wegener eli lähes koko elämänsä väärässä kehossa, kunnes hän lopulta vaimonsa avulla löysi todellisen itsensä ja hänestä tuli Lili Elbe, yksi ensimmäisistä sukupuolenkorjausleikkauksen läpikäyneistä ihmisistä. Romaani on aiheensa puolesta todella kiinnostava. Lääketiede on kehittynyt 1930-luvun alusta hurjasti, mutta samoja asenteita transsukupuolisia kohtaan kuin kirjan sivuilla näkee yhä. Se on äärimmäisen ahdistava asia tajuta. Sankaritarinan tästä tekee se, että Lili Elbe uskalsi kaikista ennakkoluuloista ja vaaroista huolimatta mennä leikkaukseen, joka on kehittyessään muuttanut usean ihmisen elämän. Jonkun on aina oltava ensimmäinen. Lueskelin Wikipediasta kirjan lukemisen jälkeen Elbestä, ja paljastuikin, että hän kuoli leikkaustensa komplikaatioihin. Asia teki minut surulliseksi, olisin toivonut hänelle onnellista elämää. Minulle selvisi myös, että kirjailija on muokannut tarinaa ja sen hahmoja melko paljon, esimerkiksi Einarin vaimo Greta ei ollut Amerikasta kotoisin lainkaan. Oli tarinassa muutoksia tai ei, Tanskalainen tyttö on tarina, joka säilyy mielessä pitkään. Haluaisin nähdä ehdottomasti tähän perustuvan elokuvan! 

Katsoimme Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvaan perustuvan elokuvan ranskantunnilla ennen joulua, ja ihastuin siihen niin paljon, että päätin lukea alkuperäiset sarjakuvatkin. En juurikaan lue sarjakuvaa, mutta joulupyhinä lukaisin molemmat albumit. Omaelämäkerrallinen sarjakuva kertoo Satrapin lapsuudesta Iranissa, teini-iästä Wienissä ja paluusta Iraniin nuorena aikuisena. En tiennyt Iranin historiasta juuri mitään, mutta Persepoliksesta opin. Ensimmäisessä osassa syttyy sota, joka johtaa lukuisiin kuolemiin ja pelon aikaan. Kaiken keskellä on pieni Marjane, joka aikoo isona profeetaksi, leikkii hurjia leikkejä muiden lasten kanssa, eikä oikein jaksa ymmärtää, miksi hänen pitäisi käyttää huivia. Lapsen näkökulma tuo huumoria ja keveyttä teokseen, joka muuten olisi voinut olla hyvinkin synkkä, vaikka lukiessa tulinkin ajatelleeksi, ettei kenenkään lapsen pitäisi joutua kokemaan sotatilaa ja niin julmaa väkivaltaa maassaan. Kakkososa oli minusta näistä kahdesta albumista parempi. Siinä Marji lähetetään sotaa pakoon Wieniin, jossa hän kokee olevansa muukalainen, mutta yrittää kovasti sopeutua joukkoon, ehkä vähän väärin keinoin. Kun hän lopulta palaa Iraniin, jossa sota on päättynyt, hän on vieras sielläkin. Tavat ovat niin erilaisia verrattuna rauhalliseen Eurooppaan, ja vaikka sotatila on ohi, on valtion valvonta ja kuri erittäin tiukkaa.  Kakkososassa kiinnostavinta oli pohdinta siitä, kuka lopulta on muukalainen, mihin kukakin kuuluu. Pidän Satrapin piirrostyylistä ja sarjakuvan huumorista todella paljon. Oikeastaan ainoa asia, mikä tässä sarjakuvassa ei ol mieleeni on usein tekstiä täyteen ahdetut ruudut. Kyse voi tietenkin olla käännöksestä, mutta ruudot olivat paikoin todella raskaita lukea. Kuitenkin tykkäsin Persepoliksesta todella paljon! Myös elokuvaa voin suositella lämpimästi. Pidin ehkä enemmän elokuvan lopetuksesta. Vaikka sarjakuvan loppu peilautuu ensimmäisen osan lopetukseen, elokuvan loppu tuntui tehokkaammalta. 

Kuura-trilogian kakkososa Kajo oli ehdottomasti yksi vuoden odotetuimmista kirjoista, eikä se pettänyt odotuksiani. Kirja nappasi mukaansa heti, vaikka tuskailinkin välillä Aaronin osuuksien kanssa. Inkan osuudet olivat nimittäin mielestäni kiinnostavampia. Kajo on todella synkkä kirja. Olihan Kuurassakin surullisia ja synkkiä asioita, mutta pääpaino (ainakin muistikuvissani) on lukioelämässä ja rakkaussotkuissa. Toisaalta tunnelmanmuutos on ymmärrettävä, olihan Kuuran lopun hukkaterrori järkyttävä tapahtuma päähenkilöille ja koko Kuurankeron kaupungille. Taisin edellisenkin osan kanssa kiitellä kirjan hahmoja ja teen sen nytkin. Hahmot nimittäin tuntuvat todella aidoilta ja inhimillisiltä ja mikä parasta, he kasvavat ja kehittyvät sarjan edetessä. Raivostuttavan rasittava pikkuprinsessa Inka on kasvanut henkisesti ja vaikka hän toimiikin edelleen tyhmästi, lukija on yhä enemmän hänen puolellaan. Tämä lukija hoksasi myös syyn Inkan oireisiin ennen kuin se kerrottiin. Tosin asia tunnuttiin unohtavan välillä kokonaan. Myös Aaron reagoi elämässään tapahtuviin muutoksiin ymmärrettävästi. Sivuhenkilöt ovat myös aitoja, erilaisia ja erottuvia. Kajossa Pitkäkankaan luomasta hukkamytologiasta saadaan kuullla lisää, kun tutustutaan Jahdin tutkimusvankila Myrskynsilmään ja ihmissusien oikeuksia puolustavaan Werecareen. Kuvaukset Myrskynsilmästä ovat kammottavia, mutta kuvaavat hienosti sitä, miten tavallisilla ihmisillä ei ole aavistustakaan, miten julmasti hukkia kohdellaan. Kajo on valtavan koukuttava, eikä siinä ole trilogioille ikävän tyypillistä tylsän väliosan makua. En millään malttaisi odottaa Ruskaa, sarjan viimeistä osaa. Tämä on kyllä ehdottomasti parhaita kotimaisia sarjoja! Pakko myös hehkuttaa kansia, jotka ovat todella kauniita. Pidän myös kansien väreistä, jotka eivät ole ihan niitä yleisimpiä värejä kirjankansissa. 

Roald Dahlin Kuka pelkää noitia -kirjan olin lukenut joskus ala-asteikäisenä, ehkä jopa parikin kertaa. Sitä luettiin nyt syksyllä kotona ääneen ja se oli siihen tarkoitukseen oikein sopiva. Dahlille tyypilliseen tapaan juoni on kiero ja mustan huumorin koristama. Oikeiden noitien hurjat julmuudet ja pienen pojan ja hänen isoäitinsä ovela suunnitelma ovat viihdyttävää luettavaa. Vaikka pojan ja isoäidin keskusteluissa on toisinaan vähän rasittavaa jankkaamista, ja noitien kokousta salakuunnellaan lukukaupalla, on kirja kuitenkin sujuva. Dahlin ratkaisu jättää noitien taikaliemen vaikutus pysyväksi on todella rohkea veto kirjailijalta. Tähän tarinaan ei sokerikuorrutettu onnellinen loppu olisi sopinut. (Vaikka onhan loppu onnellinen, ainakin omasta mielestäni, mutta tarkoitan lähinnä Disney-lopetusta.) Pohdimme lukiessamme sitä, miksi kirjan poika on käännetty suomalaiseksi. Voihan se toki olla lapsille helpompaa käsittää ja samaistua, mutta samalla tulee huijattu olo. Tosin pahempi on Ison kiltin jätin käännös, jossa jopa kuvitusta on jouduttu leikkelemään, jotta voitaisiin puhua Suomen presidentistä. Meistä kukaan ei ollut lukenut alkuperäisteosta, joten saatoimme vain arvailla, mahtoiko hankolainen hotelli sijaita alunperin Brightonissa ja mikä mahtoi olla Pauno Jenkasen (!!) englanninkielinen nimi. Kuka pelkää noitia ei ole suosikkini Dahlilta, mutta se on kuitenkin ihan hyvä kirja. 

I'll give you the sun ehti olla lukulistallani vuosikaudet ennen kuin sain sen käsiini. Aluksi englanniksi lukeminen takkusi paljon, olihan edellisestä kerrasta yli vuosi aikaa (en suosittele niin pitkää taukoa). Kun sitten lopulta pääsin vauhtiin, en olisi malttanut mennä nukkumaankaan, niin paljon kirjasta pidin. Kaksoset Noah ja Jude kertovat tarinaansa vuorotellen, Noah ajasta ennen hirvittävää tragediaa ja Jude ajasta sen jälkeen. Idea kuulostaa todella yksinkertaiselta, mutta sitä se ei ole. Kirjan edetessä merkityksettömiltä tuntuneet asiat solahtavat paikoilleen ja loksauttavat palaset paikalleen. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta henkäilin lukiessani usein ääneen asioiden paljastuessa. Se, mikä näyttää aluksi vain yhdeltä tapahtumalta liittyykin paljon isompaan kuvioon. Noah ja Jude tekevät molemmat tekoja, joita on vaikea antaa anteeksi ja ovat julmia toisilleen. Silti heidän teoilleen on yleensä jokin syy. Pidän siitä, että rakkaustarinasta huolimatta tarina keskittyy niin paljon sisarussuhteen kuvaukseen. Vaikka molemmat kertojanäänet pääsevät tasaisesti kertomaan tarinaa ja ovat kiinnostavia, pidin ailti Noahista enemmän. Jotenkin hän tuntui samaistuttavammalta ja hänen osuutensa kiinnostivat enemmän. Tämänkin kirjan kanssa itkin, lopetus oli niin kaunis. Ja voihan Hot English guy. 



Joulukuussa olin tosi kiireinen. Koko ajan tuntui olevan koulutehtäviä ja kokeita, joihin piti lukea. Joulutunnelmaan oli vähän vaikea päästä kaiken kiireen takia. Onneksi ehdin myös makailla sängyllä kuunnellen joululauluja, askarrella joulukortteja ja paketoida lahjoja. Joulukuun paras asia oli ehdottomasti Ultra bran paluukonsertti, josta julkaisen oman postauksensa myöhemmin. Vietimme ystävän kanssa mahtavan Helsinki-viikonlopun, johon kuului keikan lisäksi raitiovaunuilla ajamista (parasta!) ja ystävien tapaamista. Joululoma alkoi joululaulajaisista, joka on ollut parhaita perinteitä koulusamme. Vähän haikea olo, kun en enää ensi vuonna pääse saliin laulamaan.  


Kuukauden biisi on Aino Vennan Joulumaa. Pidän hyvin monista joululauluista ja alankin usein kuunnella niitä jo lokakuun puolessa välissä, mutta Joulumaata totisesti inhoan. Yleensä aina laulan yhteislaulutilaisuuksissa, mutta Joulumaan kohdalla teen aina poikkeuksen ja boikotoin laulun olemassaoloa pitämällä suun tiukasti kiinni. Miksi ihmeessä sitten valitsin tämän biisin kuukauden biisiksi? Syy on versiossa. Aino Vennan versio syvästi inhoamastani joululaulusta loksautti suun auki, kun sen viime vuonna ensi kertaa kuulin. Se on niin kaunis, että tekisi mieli itkeä. Tämä versio kuuluu joulukuuni ehdottomasti kuunnelluimpiin, enkä tainnut joutua kuuntelmaan hirveää alkuperäistä kuin ehkä kerran. Koko Aino Vennan joulu -levy on tosi hyvä! 

Taianomaista tammikuuta! 

4 kommenttia:

  1. Minäkin taisin Tuntemattomassa sotilaassa pitää eniten Koskelasta ja Hietasesta (jos hän siis oli se, joka rakastui Veraan, en enää muista kunnolla nimiä). Kuka pelkää noidista minulla puolestaan jäi traumat, se oli karmiva! :D Tsemppiä tammikuulle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän sillä Hietasella taisi olla jotain juttua Veran kanssa, mutta enemmän mieleen jäi miehen ystävällinen käytös lapsia kohtaan.

      Kuka pelkää noitia on kyllä aika hurja, mutta taisin olla jotenkin paatunut lapsi, kun en ihmeemmin muista traumatisoituneeni :D Tsemppiä sullekin! <3

      Poista
  2. Ihanaa, että tykkäsit Tuntemattomasta! Mä olin aikoinani tosi skeptinen kirjaa kohtaan, koska äitini suositteli mulle sitä (ihminen, jonka mielestä Harry Potterit ovat kuolettavan tylsiä), ja ensimmäisellä kirja jäikin aika alkutekijöihinsä. Hietanen ja Koskela kuuluvat minunkin lempihahmoihini. Hietanen varsinkin on ihan umpisympaattinen tyyppi, aina auttamassa muita, vaikka itse olisi kuinka huonossa jamassa! Ylipäätään Tuntemattomassa on todella paljon monipuolisia hahmoja puutteineen ja hyvinen puolineen. Kirjan sävyssä on juuri tuota mainitsemaasi lempeyttä sotilaita kohtaan, he tekivät mitä täytyi selviytyäkseen, kun taas sodanjohto saa suurimman kritiikin. Sen verran kun tunnen sotakirjoja, ja -elokuvia, niissä on kaikissa korostettu sodan mielettömyyttä ja sitä, kuinka voittajia ei oikeasi ole. Honkajoen iltarukous (”ja varjele noita Suomen herroja, etteivät toista kertaa löisi päätään Karjalan mäntyyn”) muistuu mieleen harvinaisen osuvana, ja surkuhupaisana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikea kuvitella jonkun sanovan Pottereita tylsiksi, varsinkin, jos Tuntematon on vertailukohtana :D Hahmogalleria on kyllä vailla vertaansa. Hietanen ja Koskela ovat kyllä ihania, hahmoja, joista pitäisin oikeassa elämässäkin. Heidän kuolemansa sattui kaikista eniten. Löysin tosin itseni kyynelehtimästä myös Lehdon perään, mikä vähän hämmensi. Tuo Karjalan mänty on kyllä hyvä ilmaus, taisin vähän hymähdellä siinä kohdassa.

      Poista

Sano sanottavasi rohkeasti, minä en pure ;)

Tarkistan kommentit räyhääjien varalta.