Helmikuun luetut 2024

Helmikuussa 2024 luin viisi kirjaa (907 sivua, 8 h 43 min), joista kaksi oli spefiä, yksi runokirja, kaksi non-fictionia, kaksi uusintaa, yksi äänikirja ja yksi englanniksi luettu.

 

Meriluoto, Aila: Lasimaalaus 115 s. 

Salmi, Hannu: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827 240 s. 

Harma, Heikki & Kousa, Tuula: Hector – Asfalttihippi 8 h 43 min [K]

Stiefvater, Maggie: Shiver (Wolves of Mercy Falls #1) 392 s. [U]

Lewis, C. S.: Taikurin sisarenpoika (Narnian tarinat #6) 160 s. [U]

 

kotimaisia: 3

käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 2

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 1

muualta: 2

 

Kuten taisin jo viime vuoden kirjakoosteessa sanoa, tällä hetkellä runot kiinnostavat minua kovasti. Aila Meriluodon esikoisteos Lasimaalaus on klassikko, ja kotikotona käydessäni päätinkin lukaista sen. Meriluoto kirjoitti teoksen 22-vuotiaana, eli vain vähän nuorempana kuin mitä itse olen nyt. Tätä arvostan suuresti! Tuntuu, että kirjaa on kehuttu todella paljon, mutta en ole aivan yhtä mieltä kehujien kanssa. Odotin kirjalta nimittäin enemmän. Jotkut runot puhuttelivat kovastikin, mutta suurin osa sujahti aivoista läpi jättämättä muistijälkiä. Mieleeni jäi lähinnä tunnelmia tyttönä olosta ja kasvamisesta, luonnosta, uskonnosta, sodasta ja toivosta. Uskon, että Meriluoto on sanoittanut omia tuntemuksiaan tilanteessa, jossa hän on joutunut kasvamaan aikuiseksi sodan varjossa. Toivon ja selviytymisen sanoma onkin vahva ja koskettava: tuhotun kaupungin raunioistakin noustaan käsi kädessä. Mielestäni tämä keskusteli hyvin tammikuussa lukemani Vilja-Tuulia Huotarisen Sakset kädessä ei saa juosta -teoksen kanssa, sillä Meriluodolla ja Huotarisella on molemmilla runoissaan tyttöysteemoja, toki niitä käsitellään melko eri tavoin. Luulen, että Huotarisen teoksessa on jopa (ainakin) yksi intertekstuaalinen viittaus erääseen Lasimaalauksen runoon. Ehkä pettymykseni Lasimaalaukseen liittyy osittain siihen, että odotin runojen olevan jotenkin maata mullistavia, mutta ne olivatkin melko perinteistä runoutta. Vaikka olen mieltänyt Meriluodon modernismin ajan runoilijaksi, tämä teos pysytteli ainakin vielä aika turvallisella maaperällä. Siinä ei toki ole mitään pahaa, ennakko-oletukseni vain oli väärä. Ehkä Lasimaalaus jäi kädenlämpöiseksi kokemukseksi ylisuurien odotusteni myötä, mutta tulipahan ainakin luettua. Ja löytyi sieltä kuitenkin sellaisiakin runoja, jotka koskettivat sydäntä! Jos jollakulla on suosituksia Meriluodon tuotannosta, otan niitä vastaan :)  

(Sivuhuomiona sanottakoon, että lukemassani painoksessa oli joitain ärsyttäviä virheitä ja outoja taittoratkaisuja. Kannestakaan en pidä, alkuperäinen kansi on paljon kauniimpi!)

 

En tiedä, selviääkö kulttuurihistorian opinnoista ilman, että törmää Turun yliopiston kulttuurihistorian professorin Hannu Salmen teksteihin ja tutkimuksiin. Itse en ole ainakaan selvinnyt :D Salmi on tutkimusartikkeleiden lisäksi kirjoittanut myös populaaria tietokirjallisuutta, ja hänen uusin teoksensa, Turun paloa käsittelevä Tunteiden palo oli Tieto-Finlandia -ehdokkaanakin! Kirja kiinnostikin todella paljon sen saaman mediahuomion takia. Miten kulttuurihistoriallista näkökulmaa tuodaan populaarille yleisölle esiin? En ollut tosin ainoa, jota kirja kiinnosti: en ole eläissäni ollut niin pitkässä varausjonossa kirjastossa! Varasin kirjan viime kesänä, vajaa vuosi sen ilmestymisen jälkeen, ja edelläni oli yli 400 ihmistä jonossa... Mutta kirjan luettuani en yhtään ihmettele pitkiä jonoja, sillä se on vallan mainio! Syyskuun neljäntenä päivänä vuonna 1827 Turun Aninkaistenmäellä syttyy tulipalo. Monien epäonnisten seikkojen seurauksena tulipalo leviää koko kaupunkiin, ylittää Aurajoen ja tuhoaa suurimman osan Turun nykyisestä keskustasta. Vaikka Turku onkin historiansa aikana ehtinyt palaa monta kertaa, vuoden 1827 palo oli tietyssä mielessä kaikkein tuhoisin. Sen vaikutukset historian kulkuun olivat suuret, niin paikallisesti kuin maanlaajuisestikin. Tätä kaikkea Salmi pyrkii kirjassaan valottamaan. Turun palosta on opinnoissanikin puhuttu jonkin verran, mutta kirjassa oli silti paljon asioita, joita en etukäteen tiennyt. Esimerkiksi se, miten uutinen palosta levisi sanomalehdissä, oli minulle aivan uutta tietoa, ja ilmeisesti sitä ei ole aiemmin kauheasti tutkittukaan. Lähes 194 vuotta myöhemmin on vaikea käsittää sitä tuhoa, minkä tulipalo aikaan sai. Nykypäivän Turussa vieraillessa on vaikea kuvitella sitä tulihelvettiä, joka syyskuisena yönä valtasi ja tuhosi kaupungin. Hannu Salmi on tehnyt mielestäni hyvän näkökulmavalinnan ja keskittynyt ihmisiin tuhon keskellä. Näin 2020-luvun lukijakin on helppo sujahtaa 1800-luvun turkulaisen nahkoihin. Tällaisessa kerrontatavassa olisi helppo luiskahtaa jopa kaunokirjalliseen tyyliin, jossa lähdeviitteet ovat jokseenkin epäselviä (näin kävi esimerkiksi Diane Ducretin Diktaattorien naisissa), mutta Salmi tekee selväksi, milloin nojataan lähteisiin ja milloin Salmen omiin päätelmiin. Arvostan laajaa lähdeluetteloa ja viitteitä populaarissakin tietokirjassa, se nimittäin ei ole itsestäänselvyys (riittää, kun katsoo Suomen historian jännistä naisista syntynyttä kohua). Pelkästään palosta ja ihmisistä sen keskellä riittää juttua, mutta pidin todella paljon siitä, että Salmi käsitteli laajasti myös palon jälkipyykkiä ja sen merkitystä historiankirjoituksessa. Esimerkkinä tästä on selvitys palon syistä, ja siitä, miten nämä syyt ovat myöhemmin kansakunnan muistiin syöpyneet. Palo on monesti laitettu kauppias Hellmannin piikatytön syyksi, mutta Salmi tekee selväksi, että piika on viaton. Muistamisen ja unohtamisen teemat ovat loputtoman kiehtovia. Kun ei ole enää ihmisiä, jotka palon omakohtaisesti muistaisivat, olemme pelkästään historiallisten dokumenttien varassa. Salmi kiinnittää huomion kuitenkin siihen, että jäljelle jääneissä aikalaisdokumenteissa kuuluu lähinnä yläluokan ääni: köyhempi kansanosa ei ole päässyt kertomaan omia kokemuksiaan, ja palon myötä monet heitä koskevat dokumentitkin ovat kadonneet. Hieman teoksessa on toistoa, mutta muuten Tunteiden palo on kaikin puolin mainio kirja, ja loistoesimerkki populaarista historiateoksesta! Nautin sen lukemisesta todella paljon.

 

Pari vuotta sitten heilautin itseni Hector-kuoppaan, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Vaikka miehen laajassa tuotannossa on vielä kuuntelemattomiakin levyjä, osa albumeista ja kappaleista on muodostunut minulle todella merkittäviksi ja tärkeiksi. Siksi päädyinkin kuuntelemaan Hectorin omaelämäkerran, kun Bookbeat sitä minulle suositteli. Asfalttihippi kuvaa Hectorin elämää lapsuudesta 1970-luvun loppuun. Se on hyvin perinteinen taiteilijaelämäkerta, mutta myös hyvä sellainen! Hectorilla riittää juttuja ja muistelmia niin lapsuudesta 1950-luvun Töölössä kuin 1970-luvun bänditouhuista. Yksityiselämääkin vilautetaan, mutta sillä ei kuitenkaan mässäillä, se oli mukavaa. Paljon puhutaan tietenkin myös Hectorin omasta musiikista. Hän kertoo ajatuksista ja inspiraatiosta levyjen ja yksittäisten kappaleiden taustalla, ja tämä on todella kiehtovaa: minua ei lakkaa inspiroimasta muiden inspiraatiot heidän taiteensa takana. Vaikka kirja eteneekin ihan joutuisasti, välillä mietin, olisiko sitä pitänyt editoida hieman tiukemmalla kädellä. Kun äänikirjaa oli kulunut kaksi tuntia, eikä vieläkään ollut päästy Hectorin 1960-luvun lopussa tehtyyn ensilevytykseen, myönnän hieman huokailleeni. Periaatteessa ymmärrän, miksi kirjassa luetellaan kirjoja, biisejä ja elokuvia, jotka olivat tehneet Hectoriin vaikutuksen lapsena ja nuorena, mutta ehkä ne olisi voinut jättää poiskin. Toisaalta äänikirjaa kuunnellessa tuli monta kertaa sellainen olo, että olisi kuunnellut isovanhemman jutustelua nuoruudestaan, ja se tuntui kivalta, eikä silloin kirja tuntunut jaarittelevalta. Hector on taitava välittämään ajankuvaa, niin hyvässä kuin pahassa. Kiinnitin huomiota varsinkin siihen, että vaikka kirjassa vilahteleekin useita naisartisteja (kuten Anki, jonka kanssa Hector oli paljonkin tekemisissä ja yhteisessä Cumulus-bändissäkin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa), suurin osa bändijutuista ja -matkoista on ns. poikien välistä puuhastelua, eikä tätä oikeastaan kyseenalaisteta. En voinut olla miettimättä, miten erilainen naisartistin rooli oli tuona aikana. Hector kuvaa, kuinka hän kahden pienen lapsen isänä lähtee New Yorkiin tekemään Yleisradiolle juttua paikallisesta musiikkiskenestä ja jättää perheensä siksi aikaa Suomeen. En usko, että kahden pienen lapsen äiti olisi voinut samoihin aikoihin tehdä samaaa temppua, ainakaan saamatta valtavaa vihaa niskaansa! (Tai edelleenkään, jos totta puhutaan.) Toisaalta kuvaukset esimerkiksi 1960-luvun folkiltamista olivat niin kiinnostavasti kuvattuja, että harmittaa oikein olan takaa, että synnyin vasta vuosikymmeniä myöhemmin! Ystäväni tosin totesi, että olisi pitänyt olla mies, että 1960-70-luvun muusikkopiireissä olisi ollut kivaa :D Hector päättää muistelmansa 1970-luvun loppuun, ja kirjan lopetus tuntuukin vähän kiirehdityltä. Kovasti hän lopussa lupailee palaavansa uransa seuraaviin vaiheisiin myöhemmin, mutta vuonna 2017 ilmestyneelle kirjalle ei ole vielä tullut jatkoa. Toivottavasti jatkoa joskus tulee! Esimerkiksi lempilevyni Varjot ja lakanat jäi nyt kokonaan käsittelemättä. Äänikirjaa kuunnellessa en voinut olla pohtimatta sitä, miksi Hector ei lukenut koko äänikirjaa itse. Hän nimittäin lukee kirjan esipuheen, mutta sitten lukijaksi hyppää Ville Tiihonen. Tiihonen lukee oikein hyvin, mutta vaihdos tuntuu kummalliselta. Vanhana radiotyöläisenä Hectorilta olisi varmasti sujunut äänikirjankin lukeminen, ja hänen ääntään olisi kuunnellut mielellään. Aluksi tuntui todella omituiselta, että yhtäkkiä joku toinen kertookin minä-muodossa kirjoitettua kirjaa. Olisiko Tiihonen voinut lukea koko kirjan, mikä oli perustelu kahden lukijan käyttöön?

Luin Väristys-trilogian vuonna 2014, jolloin rakastuin tähän surumieliseen ihmissusitarinaan päätä pahkaa. Pari vuotta sitten löysin ensimmäisen osan suomeksi halvalla kirpparilta, ja päätin, että kerään sarjan omaan hyllyyni. Muita osia on kuitenkin löytynyt (suomeksi, pokkareina) sen verran kehnosti, että epäilin, että en välttämättä löytäisi haluamaani. Sitten olin vierailemassa Tampereella vuodenvaihteen jälkeen, ja kävin ensimmäistä kertaa Lukulaari-antikvariaatissa (sivumennen sanoen aivan mahtava paikka!). Alakerran perällä olevasta hyllystä silmilleni hyppäsi koko Väristys-trilogia alkukielellä, yhteishintaan 12 €. Ei tarvinnut kovinkaan kauaa harkita ostopäätöstä! Koska minulle oli jäänyt mielikuva Väristyksestä/Shiveristä talvisena kirjana, päätin aloittaa uusintaluvun heti. Kirjan päähenkilö on lukioikäinen Grace, joka asuu Mercy Fallsin pikkukaupungissa. Hän on lapsesta asti ollut pakkomielteisen kiinnostunut kotitalonsa takana liikkuvista susista, varsinkin eräästä tietystä yksilöstä. Sam puolestaan elää kesää odottaen ja talvea peläten: hänen päivänsä ihmisenä ovat käymässä vähiin. Yllättävän sattuman kautta Grace ja Sam törmäävät toisiinsa. Heidän välilleen syntyy rakkaustarina, jota uhkavat vääjäämättä lähestyvä talvi ja pikkukaupungissa lukiolaispojan kuoleman vuoksi leimahtanut susiviha. Löysin tästä sen saman surumielisen ja kaihoisan tunnelman, johon 15-vuotiaana rakastuin. Siinä on syvää tunnetta ja paatoksellisuutta, joka vetosi teini-Celestineen voimakkaasti. Grace ja Sam tietävät, että heidän yhteinen aikansa on rajallista, mutta he yrittävät löytää keinon olla toistensa luona mahdollisimman paljon. Rakkaustarina on kuitenkin paljon epäuskottavampi kuin muistin. Olin aivan vuorenvarma siitä, että kyseessä olisi ollut herkkä ja haparoiva slow burn -romanssi, mutta aika vilkkaasti ja kyseenalaistamatta tässä edettiin. (Enkä pääse millään yli siitä, että Sam käytti Gracen hammasharjaa kertomatta siitä Gracelle, eikä asiaan koskaan palattu! Ällöttävää!!) Kirjan ihmissusimyytti on kiehtova ja uniikki, siitä kirja saa pisteitä. Hahmojen puolelta pisteitä ropisee sitten hieman vähemmän. Samista pidän todella paljon, hän on kokonainen ja epätäydellinen. Sen sijaan Grace on lähinnä rasittava. Hänen pakkomielteensä susiin tuntuu useassa kohdassa todella epäkunnioittavalta Samia kohtaan, ja lisäksi hänen en ole kuin muut tytöt -asenteensa rasauttelee rusinoita pahasti. Monet sivuhenkilöt, kuten Rachel ja Olivia, jäävät todella paperinukeiksi. Kiinnostavia sivuhenkilöitä ovat esimerkiksi Isabel ja Beck, mutta molemmat jäävät ainakin tässä osassa melko pieneen rooliin. Isabelia kohdellaan mielestäni kerronnan puolelta aika ikävästi. Ei hän ole helpoin tai mukavin mahdollinen tyyppi, mutta varsinkin Gracen suhtautuminen häneen on mielestäni inhottavaa (vaikka sinänsä sopiikin Gracen luonteeseen). Myöskään Isabelin koiran tapaturmainen kuolema vitsien aiheena ei ollut mielestäni hyvä veto. Stiefvaterin kieli on kaunista, jäänhaurasta. Talvitunnelmaa en tosin tästä juurikaan tavoittanut, sillä tarina sijoittuukin syksyyn :D Alkuperäiskielellä lukiessa törmäsi heti ongelmaan: kaikki lämpötilat olivat fahrenheiteina. Lämpötilat ja niiden vaihtelut ovat tärkeä osa kirjaa, joten olin aika pihalla suurimman osan ajasta :D Onneksi en ollut vielä kiikuttanut suomenkielistä Väristystä vaihtohyllyyn, ja pystyin sieltä tarkistamaan, missä lämpötilassa milloinkin mentiin. Seuraavissa osissa ei muistaakseni ole tätä ongelmaa. Luulen, että jos olisin lukenut tämän nyt ensimmäisen kerran, en olisi ihmeemmin lumoutunut. Nyt kuitenkin nostalgialasit antoivat paljon anteeksi. Eikä Shiver ole missään nimessä huono lajinsa edustaja! Olen lukenut paljon kyseenalaisempiakin paranormaaleja romansseja. Odotan innolla, että pääsen lukemaan trilogian seuraavatkin osat, niistä en nimittäin muista oikeastaan mitään.

Narnioiden uudelleenlukuprojekti eteni kuudenteen osaansa, kun vuorossa oli Taikurin sisarenpoika. Kronologisesti kirja sijoittuu aivan saagan alkuun, se nimittäin kertoo siitä, miten Narnia sai alkunsa. Kirja sijoittuu 1900-luvun alun Lontooseen, jonne Digory Kirke on saapunut sairaan äitinsä kanssa. He asuvat Digoryn enon ja tädin luona, ja varsinkin Andrew-eno on kammottava hahmo. Digory tapaa naapurissa asuvan Polly-tytön, ja yhdessä he päätyvät vahingossa keskelle Andrew-enon kauhistuttavia kokeita. Taikasormusten avulla he päätyvät toiseen ulottuvuuteen, jossa he herättävät tuhoutuvan maailman uumenissa nukkuvan pahan Jadis-kuningattaren. En muistanut kirjasta oikeastaan mitään, joten yllätyin positiivisesti, kun se olikin parempi kuin muistelin! Kirjasssa on paljon kiinnostavia maailmoja (monikossa!) ja kutkuttavia yksityiskohtia. Esimerkiksi kuvaus Narnian luomisesta on suorastaan lumoava. Huumoriakaan ei ole unohdettu: jos nyt en aivan ääneen nauranut, niin tuhauttelimpa useamman kerran ilmaa nenästä. Kirjassa oli jopa ihan hyvin kirjoitettuja naishahmoja! Tällainen kehu tuntuu vähän hölmöltä, kun heidän aktiivisuutensa jää yhä mieshahmojen varjoon, Jadista lukuun ottamatta, mutta rima onkin tämän suhteen todella matalalla :D Hopeisen tuolin lailla tämä lukemani painos on ilmeisesti kirjan ensimmäinen suomenkielinen painos, joten jotkut oudot käännösvalinnat (esimerkiksi Archenlandin kääntämättä jättäminen) johtuivat varmaan siitä. Yleisvaikutelma kirjasta on se, että yllätyin todella positiivisesti. Ei ole itsestäänselvää, että näin vanha (lasten)kirja on kestänyt aikaa näin hyvin, jopa paremmin kuin monet sarjan edelliset osat (Hevosen ja pojan rasistisia karikatyyrejä muistellen). Tämä saattaa olla jopa uusi suosikkini sarjasta! Seuraavana vuorossa onkin sitten sarjan viimeinen osa, Narnian viimeinen taistelu. Siitä muistan lähinnä loppuratkaisun ja synkän tunnelman, saas nähdä, miten se uppoaa aikuislukijaan.

 

*********

Helmikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

8. Kirjan nimessä on perheenjäsen: Taikurin sisarenpoika

9. Kirjassa joku karkaa: Shiver

10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna: Lasimaalaus

11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli): Tunteiden palo

24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin: Hector – Asfalttihippi (suurimman osan kirjasta ollaan Helsingissä)

 

Helmikuu alkoi vähän ikävissä merkeissä, kun en päässyt erääseen harkkapaikkaan, johon olisin ehkä kaikista eniten halunnut. Harkkahakuun liittyvä stressi ja isot pettymykset hallitsivat muutenkin kuukautta vahvasti. Lisäksi gradustressi on vaivannut melkoisesti koko kuukauden. Tasapainottamassa on ollut onneksi kivojakin juttuja: on ollut open miciä, sitsit, kaverin synttäreitä ja hommia ainejärjestölehden kanssa (päätoimittajuus loppui kaksi vuotta sitten, mutta lehtitoimikunnasta en näköjään lähde kulumallakaan). Kävin kotikotonakin, siellä näin ystäviä ja pääsin keventämään sydäntäni teekupposen äärellä. Kyllä elämän epävarmuus kevenee ainakin hetkeksi, kun pääsee puhumaan siitä muiden kanssa! 

 

Kirjoittaminen on myös hallinnut helmikuutani. Kirjoitin novellin Novaan, ja kirjoittaminen oli aivan ihanaa! Proosan kirjoittaminen on tuntunut syksystä asti jotenkin tahmealta, mutta tätä novellia kirjoittaessa sain taas kiinni siitä, miksi kirjoittaminen on ihanaa. Olin voimakkaasti mukavuusalueellani, ja rakastin tarinaani. Tuntuu, että kyseessä on yksi parhaista kirjoittamistani novelleista! Vaikka novelli ei menestyisikään Novassa, tuskin kaivaudun maakuoppaan itkemään, sillä kirjoitusprosessi oli minulle tärkeä ja jossain mielessä "korjaavakin". Totta kai toivon tekstille menestystä, mutta novelli itsessään on tärkeä ilman ulkoista validiaatiota. (Sinänsä huvittavaa, että kahdesta aiemmin Novaan lähetetystä tekstistä mielestäni parempi ei päässyt edes esiraadista läpi, kun taas se, johon olin vähemmän tyytyväinen sijoittui kärkikymppiin :D Saa nähdä, miten tälle käy.)

 

 

Kuukauden biisi on Josén pimeän puolen Tiskata saa. Ystäväni vinkkasi tämän biisin, kun huokailin joutuvani taas tiskaamaan (tiskikoneettoman asunnon iloja), ja sehän puhutteli kovasti! Paitsi, että kyseessä on todella ihastuttavan svengaava viisu, myös sanat puhuttelevat kovasti. Helmikuuhun on mahtunut useampi pettymys ja harmitus (lähinnä harkkapaikkoihin liittyen), joten pohdinta siitä, milloin elämässä olisi jotain muitakin tasoja kuin ainainen tiskaaminen resonoi.