Syyskuussa 2024 luin 11 kirjaa (2184 sivua, 12 h 46 min), joista kolme oli spefiä, kolme sarjakuvaa, yksi runokirja, kaksi äänikirjaa ja yksi uudelleenluku.
Sisältää juonipaljastuksia!
Meresmaa, J.S.: Poika valkean, renki raudan (Rauniara #2) 433 s.
Sattouf, Riad: Tulevaisuuden arabi 4: lapsuus Lähi-idässä 1987-1992 280 s.
Itkonen, Juha: Myöhempien aikojen pyhiä 9 h 17 min [K]
Tabermann, Tommy: Tulevaisuus on rakkauden vihollinen 51 s.
Bray, Libba: Kauhun ja kauneuden valtakunta (Gemma Doyle #1) 360 s. [U]
Sattouf, Riad: Tulevaisuuden arabi 5: lapsuus Lähi-idässä 1992-1994 176 s.
Vik, Merri: Kaiken huippu, Lotta (Lotta #19) 135 s.
Sattouf, Riad: Tulevaisuuden arabi 6: lapsuus Lähi-idässä 1994-2011 176 s.
Vik, Merri: Hymyä huuleen, Lotta (Lotta #20) 137 s.
Lipasti, Roope: Palavan kaupungin lapset (Turun palo #1) 3 h 29 min [K]
Gier, Kerstin: Päivänvalolla ei näe (Muista minut #1) 436 s.
kotimaisia: 4
käännöskirjoja: 7
omasta hyllystä: 0
kirjastosta: 8
muualta: 3
Rauniara-duologian ensimmäisen osa, Tyttö hämärän, piika pimeän, oli mielenkiintoinen lukukokemus ja jäi melkoiseen cliffhangeriin, joten toinen osa Poika hämärän, renki raudan oli ehdottomasti lukulistallani. Eloseppä Arona Pohtovius on vangittu Ruhtinattaren käskystä. Häntä kuitenkin huolestuttaa melkein enemmän hänen äitinsä kohtalo: voiko pahoin palanut ihminen selviytyä hengissä koettelemuksistaan? Matkalla vankityrmään Aronan kaappaa maanalainen kapinallisryhmä. Ruhtinatar on pakko voittaa. Toisaalla Malka ja Teno ovat onnistuneet matkaamaan rinnakkaistodellisuuteen, myyttiseen Obeloohon, ja jättämään Myrrys-vauvan sinne turvaan. Rauniaran aika kuitenkin tikittää, ja jos vastarintaliike tahtoo kukistaa Ruhtinattaren, täytyy olla nopea ja älykkäämpi kuin julma hallitsija. Poika valkea, renki raudan on edelleen kiehtovaa ja runsasta fantasiaa, mutta ihan ensimmäisen osan tasolle se ei noussut. Kirja oli vähän epätasainen, välillä se veti todella hyvin ja välillä juoni taas tuntui laahaavan. Maailma on edelleen todella mielenkiintoinen ja jännittävä, ja Meresmaan kielestä pidin tosi paljon. Myrrys on todella mielenkiintoinen hahmo, ja harmittikin vähän, että hänen seurassaan sai viettää vain verrattain lyhyen ajan. Tykkäsin myös Ruhtinattaren taustatarinasta. Lukemista olisi ehkä helpottanut, jos ensimmäinen osa olisi ollut tuoreemmassa muistissa, mutta hyvin siitä selvittiin näinkin. Karin Niemen kansi on muuten jälleen aivan upea! Unohduin ihailemaan sitä lukemisen lomassa useasti.
Tulevaisuuden arabin kolmannen osan lopussa Sattoufin perheen isä ilmoitti saaneensa työpaikan Saudi-Arabiasta. Perheen äiti ei kuitenkaan aio muuttaa miehensä perässä, joten hän on muuttanut lastensa kanssa perheensä luo takaisin Ranskaan. Riad pikkuveljineen viettää aikaa isänsä luona kesäisin, ja äiti yrittää puhua isän muuttamaan Ranskaan muun perheen luo. Vanhempien suhteet kiristyvät kiristymistään, ja lopulta mikään ei ole enää niin kuin ennen. Siinä missä sarjan kolmas osa tuntui vähän laahaavalta, tässä osassa tarina etenee jälleen. Tunnelma on hyvin painostava, ja lopetus odottamaton ja järkyttävä. Onneksi olin varautunut lainaamalla kaikki viimeiset osat kirjastosta, joten saatoin jatkaa heti seuraavan osan mitä pikimmiten.
Olin aikaisemmin lukenut Juha Itkoselta Anna minun rakastaa enemmän - ja Palatkaa perhoset -kirjojen muodostaman duologian, ja koska pidin niistä kovasti, muukin tuotanto kiinnosti. Itkosen esikoisteos Myöhempien aikojen pyhiä tuli Bookbeatissa vastaan, joten otin sen kuunteluun. Kuten nimestä voi päätellä, kirja kertoo kahdesta nuoresta mormoonista, Davidista ja Markista, jotka lähetetään tekemään lähetystyötä Utahista kaukaiseen Suomeen. Hiljaiset ja pidättyväiset suomalaiset eivät ota uskonlähettiläitä avosylin vastaan, mikä uhkaa nujertaa jopa tehokkaan ja uskossaan vahvan Markin. Davidin usko puolestaan horjuu. Kotona tapahtunut tragedia on saanut hänet kyseenalaistamaan kaikkea oppimaansa, ja Suomessa kohdatut asiat, varsinkin naapurissa asuva Emma, aiheuttavat hänelle syvää tuskaa ja epävarmuutta. Tämä oli vallan mainio kirja! Kertoja David tuntuu kriiseissään aidolta hahmolta, ja muutkin henkilöt on rakennettu hyvin. Monet sivuhahmotkin ovat kokonaisia ja monitahoisia, mieleen jäi erityisesti Kalevin vaimo eri rooleineen. Vaikka mormoniusko oli koulun uskonnontuntien pohjalta jotenkin tuttu, opin tästä myös paljon uutta. Kirja on vaatinut takuulla paljon taustatyötä, mutta ei kuitenkaan sorru infodumppaamaan. Jopa Markin uskontoa käsittelevät sähköpostit tuntuvat luonnolliselta osalta kirjaa, eivätkä jää irralliseksi osasksi. Kovin positiivista kuvaa uskonnosta kirja ei tosiaan anna. Kaihertamaan jäi seksuaalista hyväksikäyttöä sisältävä kohtaus. En muista lukeneeni juuri koskaan mieheen kohdistuneesta seksuaalisen väkivallan teosta, jossa tekijänä on nainen. (Paitsi tietenkin Miestä ei voi raiskata!) Vaikka tekijä tunnistikin tehneensä väärin ja puhui asioista niiden oikeilla nimillä, asian käsittely jäi silti vähän oudon vajavaiseksi. Pohdin sitäkin, ovatko monilla tavalla rikkinäiset ja traumatisoituneet hahmot vain kykenemättömiä käsittelemään tapahtunutta, vai osoittaako syyttävä sormi kirjailijaan. En kuitenkaan tullut pohdinnoissani oikein mihinkään tulokseen. Äänikirjan lukijasta A. W. Yrjänästä pidin kovasti, hänen matala ja rauhallinen äänensä sopii lukemiseen täydellisesti. Toisaalta jäin miettimään, oliko juuri tällainen ääni paras valinta nuoren Davidin ääneksi. Vaikka kirjan loppu jäi mielestäni vähän liian avoimeksi, Myöhempien aikojen pyhiä oli kuitenkin todella hyvä lukukokemus. Se jää mieleen elämään takuulla pitkäksi aikaa.
Olin kotikotona käymässä, mutta tein virheen ja otin mukaani vähän liian pelottavan kirjan iltasatukirjaksi, joten "jouduin" turvautumaan paikalliseen kirjahyllyyn. Toukokuussa lukemani Tommy Tabermannin kirjat eivät vakuuttaneet, mutta päätin ottaa epätasaisen tuotannon kanssa riskin ja lukea runokokoelman Tulevaisuus on rakkauden vihollinen. Tämä kokoelma oli parempaa Tabermannia, ei mennyt kiusallisen puolelle! Yleistunnelmaltaan teos on melko tuskainen ja synkkä. Rakkaus ja himo raastavat rintaa, mutta maailman järähdellessä kaksi ihmistä löytävät turvan toisistaan. Tunnelma sopi hyvin harmaan syyspäivän luettavaksi. Kaikki kirjan runot eivät jättäneet muistijälkiä, mutta parhaat koskettivat todella syvältä.
Kauhun ja kauneuden valtakunta on kirja, josta muistan pitäneeni mielettömästi silloin, kun sen yläasteella luin. Valitettavasti trilogian seuraavia osia ei ole suomennettu, joten ne jäivät aikoinaan lukematta. En tiedä, oliko niitä kotikaupungin kirjastossa ollenkaan, mutta vaikka olisikin ollut, en tuolloin ollut lukenut vielä koskaan englanniksi, joten kielitaitoni ei olisi varmaan riittänyt niihin. Nykyisen kotikaupungin kirjastosta jatko-osatkin löytyvät, joten päätin lukea muistinvirkistykseksi ensimmäisen osan uudelleen, ennen kuin siirryn kahteen lukemattomaan kirjaan. Kauhun ja kauneuden valtakunta sijoittuu 1800-luvulle. 16-vuotias Gemma Doyle on elänyt koko elämänsä Intiassa, mutta kaipaa Lontooseen. Toive toteuttuu yllättäen ja rajulla tavalla, kun Gemman äiti murhataan hämärissä olosuhteissa, ja Gemma lähetetään Englantiin sisäoppilaitokseen. Koulun säännöt ovat tiukat, ja tyttöjä kasvatetaan viktoriaanisen naiskuvan mukaisesti yläluokkaan sopiviksi vaimoiksi. Gemman on vaikea sopeutua koulun arkeen, eikä asiaa helpota, että hän näkee outoja ja pelottavia näkyjä. Gemma koulutovereineen törmää salaperäiseen päiväkirjaan, jossa he lukevat mystisestä Neitokunnasta, salaseurasta, joka koulussa on aikaisemmin ollut. Vuosia sitten Neitokunnan jäsenille on kuitenkin tapahtunut jotain kamalaa, ja Gemma alkaa pelätä, että historia toistaa itseään. Pidin tästä yhtä paljon kuin 10 vuotta sitten! Vaikka juoni oli suurimmaksi osaksi unohtunut, goottilainen tunnelma oli jäänyt voimakkaasti mieleen, ja miljööt ja yksittäiset hetket olivat syöpyneet aivoihin yllättävän tarkasti. Tunnelma tässä kirjassa olikin kiehtovan synkkä ja jopa aidosti pelottava. Tämän kirjan takia piti napata kotikodin hyllystä Tabermannia, koska en todellakaan olisi uskaltanut lukea tätä yötä vasten :D Hahmot ovat monitahoisuudessaan kiinnostavia. Oikeastaan kaikki henkilöt ovat enemmän tai vähemmän inhottavia ihmisiä, Gemmakin, mutta heissä on enemmän tasoja kuin päältä päin näkee. Gemman romanttiset tunteet tosin jäivät ehkä vähän epäuskottaviksi. Toisaalta hormonihöyryinen mutta aikakauden siveään muottiin puristettu teini leimahtanee liekkeihin suhteellisen helposti, mutta silti se tuntui vähän päälleliimatulta. Loppupuolella oli myös joitain tapahtumia, jotka jäivät jotenkin epäselviksi ja sekaviksi. Kauhun ja kauneuden valtakunta oli erittäin ilahduttava lukukokemus ja odotan innolla, että pääsen vihdoin lukemaan, miten tarina jatkuu!
Tulevaisuuden arabin viides osa jatkuu odottettavan synkissä merkeissä. Ranskaan jääneet Sattoufit yrittävät saada yhteyttä Syyriaan kadonneeseen isään. Äiti tarttuu jopa epätoivoisiin keinoihin, kuten selvännäkijän palveluihin, löytääkseen nuorimman lapsensa. Teini-ikäinen Riad ei oikein löydä paikkaansa koulussa, mutta fantasiamaailmoihin solahtaminen on tervetullutta todellisuuspakoa, ja ensirakkauskin tekee elämästä siedettävämpää. Hän saa kehuja myös piirroksistaan. Pidin tästäkin osasta kovasta! Mielestäni Riadin voimakas sisäinen ääni oli toteutettu erityisen hyvin: on vaikeaa elää vapaamielisessä länsimaassa, kun on koko elämänsä kuunnellut isän ja isän sukulaisten konservatiivisiä mielipiteitä. Oli myös kivaa, että aiemmin melko lailla statistin osassa ollut äiti nousi merkittävämpään osaan.
Keväällä luin huvikseni ensimmäisen Lotta-kirjan uudelleen, ja laitoin pari lukematonta osaa varaukseen. Kaiken huippu, Lotta sijoittuu tutun Ruotsin sijaan Wieniin, minne Lotta pääsee kesälomallaan vanhempiensa kanssa matkustamaan. Månssonin perhe viettää aikaa tuttavaperheensä kanssa, ja Lotta suhtautuu aluksi hyvin nuivasti ajatukseen perheen samanikäisestä Viola-tyttärestä. Lotan suureksi yllätykseksi Viola on kuitenkin samanlainen höseltäjä kuin Lottakin, joten tytöt löytävät yhteisen sävelen nopeasti. Lomamatkalla sattuu ja tapahtuu lottamaiseen tapaan. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ollut yhtä hyvä kuin jotkut muut Lotat. Wien ympäristönä tuntui kuitenkin vieraalta, tuntuu että Lotta on enemmän edukseen (mitä se nyt tässä kontekstissa tarkoittakaaan) Ruotsin kamaralla. Kihara-Fridolfin läsnäolo kuitenkin ilahduttaa aina. (Ja vähän samaistuttaa myös, nimim. törmäsin kesän Tukholman-reissulla työkaveriini kaksi kertaa saman päivän aikana!) Pidin myös kuvauksesta maata pitkin matkustamisesta. Vaikka tämä matkustusmuoto johtuikin kirjassa Lotan lentopelosta eikä ympäristösyistä, oli hauska huomata, että periaatteessa kirjassa oltiin aikaansa edellä!
Tulevaisuuden arabin päätösosassa käydään läpi sarjan pisin aikajänne. Isä ei lupauksistaan huolimatta ole tuonut Fadia takaisin Ranskaan, ja äiti on murtunut. Huolten, ahdistuksen ja surun keskellä Riad kasvaa aikuisuuden kynnykselle, hakee taidekouluihin ja myös pääsee sisään, mutta menestys ei tule sormia napsauttamalla. Isovanhemmat vanhenevat, äiti suree, eikä isästä kuulu kuin satunnaisia viestejä silloin tällöin. Riad päätyy terapiaan (onneksi!), ja pikkuhiljaa elämä alkaa näyttää vähän valoisammalta. Arabikevät kuitenkin vaikuttaa järisyttävästi Sattoufien elämään. Tämä oli aivan loistava lopetus tarinalle! Riadin kasvun seuraaminen on todella hienoa, vaikka siihen liittyykin melko kovia kipupisteitä. Vaikka monet tarinan tapahtumat ovat edelleen traagisia, pieniä valonpilkahduksia on nähtävissä, loppuratkaisussakin. Se on hyvä kohta lopettaa tämä saaga, vaikka kauhean mielelläni olisinkin lukenut vielä lisää perheen elämästä. Jäin
pohdiskelemaan ainoastaan veljessuhteiden kuvausta. Riadin suhde Fadiin
on ymmärrettävästi kuvattu tarkemmin, mutta keskimmäinen veli Yahya jää
paitsioon, ja tämä ongelma on ollut koko sarjan ajan: Yahya on lähinnä
passiivisesti läsnä. Tässä viimeisessä osassa hän on niin vähän mukana, että hänen koko olemassolonsa melkein unohtaa. Onkohan tämä ollut tietoinen päätös? (Samaa ongelmaa oli
myös Craig Thompsonin Blankets-sarjakuvassa, vaikkakaan ei yhtä paljon.) Tulevaisuuden arabi on teos, joka on tärkeä ja avartava. Vaikka keskivaiheilla sarja vähän laahasikin, se on kokonaisuutena hieno.
Hymyä huuleen, Lotta jatkaa melko lailla suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi. Lotta ja Giggi aloittavat syksyn tullen uuden lukukauden, ja Lotalla on vakaa aikomus keskittyä opiskeluun. Lotta on kuitenkin aina Lotta, ja niinpä hän päätyy moniin erikoisiin tilanteisiin, joihin saattaa johtaa vain väärään bussiin nouseminen. Kaiken huippu, Lotta -kirjasta tuttu Vio onnistuu saamaan Lotan ongelmiin pelkän kirjeensä avulla, kun Violle Kihara-Fridolfista valokuvaa ottava Lotta päätyy hätävalheen myötä toimittamaan luokkalehteä. Kotimaansa kamaralla Lotta toimii heti paljon paremmin kuin edellisessä osassa! Viihdyin ja naurahtelinkin, varsinkin Lotan kitara-aiheisille edesottamuksille. Se vain vähän harmitti, etten oikein muistanut, millaiset kuviot Lotalla ja Paulilla on aikaisemmin ollut (olivatko he peräti serkuksia??), mutta se ei ole kirjan vika, vaan sen, että minulla on ollut yli kymmenenvuotiseksi venynyt tauko sarjan luvussa.
Olin pari vuotta sitten kuuntelemassa, kun Roope Lipasti ja Hannu Salmi puhuivat Helsingin kirjamessuilla Turun paloa käsittelevistä kirjoistaan, ja molemmat kiinnostivat kyllä. Hannu Salmen tietokirjan luin jo talvella, ja nyt oli Roope Lipastin lastenkirjan vuoro. Seikkailun päähenkilöt ovat tuomarin lapset Peter ja Hulda ja heidän ystävänsä, köyhemmän perheen poika Jaakko. He elävät tavallista arkeaan iloineen ja suruineen 1820-luvun Turussa, kunnes syyskuun neljännen päivän iltana vuonna 1827 tulipalo syttyy Aninkaistenmäellä, ja tuhoaa lähes koko kaupungin. Lapset yrittävät selvitä tulimerestä hengissä, mutta samalla heillä on professorin, Peterin kummisedän ja Jaakon oppi-isän, antama salainen tehtävä pelastaa Mikael Agricolan kirjoittama kirja tuomiokirkosta. Liekkien lisäksi heitä uhkaa myös kaupungin ilkein rikollinen, Kierosilmä-Kalle. Palavan kaupungin lapset on oikein viihdyttävää historiallista lastenkirjallisuutta. Toimintaa riittää, kun lapset pakenevat liekkejä ja joutuvat täpärään tilanteeseen toisensa jälkeen. Seikkailun lisäksi tarinassa käsitellään paljon erilaisia teemoja esimerkiksi tyttöjen asemasta ja eroista yhteiskuntaluokkien välillä, mutta ne on onnistuttu punomaan luontevaksi osaksi tarinaa, eivätkä ne tunnu irrallisilta saarnausosilta. Fakta ja fiktio sekoittuvat tarinassa, mutta pääosin historialliset faktat taitavat olla kohdillaan. Luulen, että olisin pitänyt tästä lapsena, ja varmasti historiasta ja seikkailusta innostuneet lapset innostuvat tästä. Aikuislukijalle kuitenkin esimerkiksi Kierosilmä-Kalle tuntui vähän turhan överiksi vedetyltä hahmolta, jossa ei ollut oikeastaan mitään muuta piirrettä kuin hänen ilkeytensä. Lisäksi kirjan kieli oli omaan makuuni liian yksinkertaista. Jäin myös pohtimaan, minkä takia lukujen alussa oli lyhyet tiivistelmät luvun tulevista tapahtumista. Onko nykylasten luetun ymmärtäminen niin heikolla tasolla, että tiivistelmät ovat tarpeellisia? Moitteistani huolimatta Palavan kaupungin lapset oli kuitenkin sen verran viihdyttävä, että kuuntelen jatko-osaa tällä hetkellä.
Olen pitänyt Kerstin Gierin aikaisemmista Rakkaus ei katso aikaa - (Rubiininpuna, Safiirinsini ja Smaragdinvihreä) ja Unien kirjat - trilogioista (Lupaus, Vala ja Liitto), ja myös realistisempi Pilvilinna oli tosi kiva kirja. Uuden Muista minut -trilogian avaus Päivänvalolla ei näe oli siis ehdottomasti lukulistallani, koska kaipaan toisinaan kepeän romanttista ja humoristista fantasiaa. Kirja alkaa tilanteesta, jossa päähenkilö Quinn on ystävänsä syntymäpäivillä. Juhlissa hän törmää salaperäiseen sinitukkaiseen Kimiin, jonka perään lähtiessään hän kohtaa hurjia petoja ja joutuu onnettomuuteen. Päästyään sairaalasta Quinn kuitenkin ymmärtää, että oudot näyt ja tuntemukset eivät johdu aivovauriosta, vaan jotain kummaa on oikeasti tekeillä. Hän saa yllättävän liittolaisen naapurin uskonnollisen perheen tyttärestä Matildasta, ja yhdessä he alkavat selvittää, millainen maailma rinnakkaistodellisuudessa sijaitseekaan. Päivänvalolla ei näe on hyvin tyypillistä Gieriä, kevyttä, hauskaa ja romanttista. Parasta Gieriä tämä ei kylläkään mielestäni ollut. Hahmoista tykkäsin eniten Matildasta, Quinn kävi vähän hermoilleni. Matiladan ihastuminen Quinniin tuli vähän puun takaa, vaikka myöhemmin hän väittikin olleensa ihastunut jo lapsesta asti. Muut hahmot jäivät vähän ohuikis, vaikka Feestä ja Hyasintistä pidinkin. Myös fantasiaelementit jäivät vähän epämääräisiksi. Harvoin sanon näin, mutta olin paljon kiinnostuneempi oikean maailman tapahtumista kuin fantasiaosista. Luen kyllä seuraavatkin osat trilogiasta, vaikka tämä ei täysin vakuuttunutkaan. Miksiköhän muuten Gierin hahmoluettelot on aina kirjojen lopussa? Tämäkään luettelo ei ihmeemmin spoilannut, joten en ymmärrä, miksi se oli piilotettu viimeisille sivuille.
*********
Syyskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet: Poika valkean, renki raudan
Syyskuu meni ohi silmänräpäyksessä. Opinnot alkoivat taas, tosin itselläni ei ole muuta kuin gradun kirjoittamista, mikä on sujunut vähän vaihtelevalla menestyksellä. Tosin tällä hetkellä olen aika hyvällä fiiliksellä gradun kanssa! Syyskuuhun kuului myös kuorokauden aloitusta, ja olen innoissani syksyn teemoista. Arkea on rytmittänyt toverin yökyläily, lukuvuoden ensimmäiset sitsit, yhdet valmistujaispippalot, kotikotona ja vanhassa kesätyöpaikassani vierailu sekä oudosti ja hitaasti edennyt syysflunssa.
Kuukauden biisi on Vuokko Hovatan Helise taivas. Ostin Hovatan Lempieläimiä-levyn talvella, ja olen kuunnellut sitä säännöllisen epäsäännöllisesti. Viime aikoina Helise taivas on soinut päässä lähinnä siksi, että minulla on kirjastosta lainassa Aulikki Oksasen samanniminen runoteos, ja kirjan näkeminen aiheuttaa välittömän korvamadon. Mutta ei se haittaa, tämä on niin ihana biisi, etten kestä! Oksasen teksti on mielettömän hieno, ja Hovatan laulun kuuntelu on aina nautinto.
