Joulukuun luetut 2023

Joulukuussa 2023 luin 10 kirjaa (1344 sivua, 16 h 5 min), joista kaksi oli spefiä, kaksi sarjakuvaa, yksi non-fictionia, yksi uudelleen luettu ja kolme äänikirjaa. 

 

Moilanen, Paula: Vallan varjoissa (Brita #2) 168 s. 

Muhonen, Anne: Kesä jona opin soittamaan ukulelea 50 s. 

Santoni, Manuela: Jane Austen: Her heart did whisper 95 s. 

Kristóf, Ágota: Iso vihko (Kaksosten trilogia #1) 4 h 41 min [K]

Antell, Ann-Christin: Loviisan joulu (Puuvillatehdas #0) 2 h 33 min [K]

Piippo, Sinikka: Suomen luonnon lääkekasvit 207 s. 

Lindgren, Astrid: Ronja, ryövärintytär 240 s. [U]

Tikkanen, Märta: Miestä ei voi raiskata 183 s. 

LeGuin, Ursula K.: Toinen tuuli (Maameren tarinat #6) 7 h 48 min [K]

Reid, Taylor Jenkins: Daisy Jones & The Six 401 s.

kotimaisia: 5

käännöskirjoja/englanniksi luettu: 5

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 4

muualta: 5

 

Vallan varjossa on itsenäinen jatko-osa kirjalle Herttuan hovissa, johon ala-asteikäisenä rakastuin. Sain tietää tämän kirjan olemassaolosta vasta pari vuotta sitten, kun satuin huomaamaan tämän Goodreadsissa. Miten huumaava tunne onkaan saada tietää, että lempikirjalle on tehty jatko-osa! Toivoin, että olisin löytänyt kirjan jo lapsena (se on ilmestynyt 2011, eli juuri niihin aikoihin, kun Herttuan hovista hullaannuin), mutta onneksi tämän "virheen" voi korjata aikuisenakin. Edellisen kirjan lopussa Juhana-herttuan jalkavaimo Kaarina Hannuntytär joutui lähtemään Turun linnasta, kun herttua nai puolalaisen prinsessan. Hän pyysi mukaan entisen sisäpiikansa Britan, joka jätti raskain sydämin perheensä ja kaiken tutun taakseen ja seurasi emäntäänsä Pirkkalan Viikin kartanoon. Arjessa riittää uutta opeteltavaa, ja Brita ikävöi kovasti Turkuun. Mieltä vaivaa myös Olavi-kappalainen, johon Brita on ihastunut. Suruja riittää muutenkin: Ruotsin kuningas Erik XIV:n ja hänen veljensä Juhanan välit ovat vaikeat, ja veljesriita kärjistyy suorastaan sodaksi. Odotin tämän lukemista todella innolla, mutta jouduin kuitenkin vähän pettymään. Historiallinen konteksti kirjassa on todella kiinnostava. Vaikka pääpiirteissään tiesinkin Vaasan poikien sekoilun tapahtumat ja seuraukset, tarkemmista yksityiskohdista en tiennyt juurikaan etukäteen. Moilanen kuvailee hienosti ja yksityiskohtaisesti 1500-luvun lopun elämää. Tämän lisäksi pidin todella paljon näkökulmasta keskittyä naisten ja lasten rooliin valtakahnauksissa. He joutuivat usein pelinappuloiksi tapahtumiin, joihin heillä itsellään ei ollut osaa eikä arpaa tai mahdollisuuksia vaikuttaa osaansa. Kirjan nimi onkin todella osuva! Tarina olisi ollut tosin mielestäni tehokkaampi, jos se olisi keskittynyt enemmän Britaan. Vaikka Brita onkin tarinan päähenkilö, välillä tapahtumia seurataan myös muiden hahmojen näkökulmasta. Moilanen käytti samanlaista kerrontaratkaisua Herttuan hovissa -kirjassa, joka oli paljon episodimaisempi kuin Vallan varjoissa. Siinä tällainen kerrontatyyli toimi, mutta tällaisessa yhtenäisessä tarinassa, joka on myös näin lyhyt, kertojaratkaisu tekee kirjasta hajanaisen. Tarinan aikajännekin oli paikoin hieman epäselvä. Esimerkiksi usean vuoden aikahyppyä oliis voitu selventää silloin, kun se tapahtui, eikä vasta pari lukua myöhemmin... Lisäksi juonessa oli useampi kohta, joissa henkilöt selvisivät ongelmistaan minun makuuni liian kevyesti. Myös kirjan kohderyhmä jäi minulle vähän epäselväksi. Takakansi antoi ymmärtää, että kirja olisi suunnattu aikuisemmalle lukijakunnalle kuin Herttuan hovissa, mutta tässä oli mielestäni melko paljon tiettyä (varhais)nuortenkirjamaista naiiviutta. Toisaalta tapahtumat olivat välillä sen verran hurjia, etten ihan kauhean nuorille tätä välttämättä antaisi luettavaksi. Vaikeaa sanoa, olisinko pitänyt tästä, jos olisin lukenut tämän 11- tai 12-vuotiaana! 24-vuotias lukija ei kuitenkaan innostunut ihmeemmin. Ihan ok lukukokemus, mutta sille tasolle se myös jäi.

Kesä jona opin soittamaan ukulelea kiinnitti huomioni nimensä perusteella jo ilmestyessään. Sarjakuva kertoo Odesta, joka viettää kesäänsä vahtimalla tätinsä kissaa. Mieltä vaivaavat myös sydänsurut, mutta Ode haluaa kesän olevan muistettava myös muista syistä kuin siitä, että hänet on jätetty. Siksi hän päättää oppia soittamaan ukulelea. Myös valokuvausta harrastavan Stellan tapaaminen helpottaa oloa. Sarjakuva on hyvin lyhyt, ja se on sen suurin ongelma. Tarinassa olisi ollut ainesta vaikka mihin, mutta näin lyhyessä teoksessa se jäi aika pintapuoliseksi. Sinänsä pidin tarinasta ja sen sanomasta, mutta tuntui, että kirjassa päästiin vasta vauhtiin, kun se jo loppui. Ukulelen rooli tarinassa kuitenkin ilahduttaa: onhan se minullekin tärkeä soitin. Sen soittaminen auttaa sydänsuruissakin! Monet kirjassa vilahtavista kappaleista onkin sellaisia, joita olen itsekin soittanut sinä keväänä ja kesänä, jona opin soittamaan ukulelea.

Kerran kirjastossa käydessäni kävelin nuorten sarjakuvaosaston läpi ja Jane Austen: Her heart did whisper osui hyllystä silmiini. Nimi herätti mielenkiintoni, joten nappasin sen mukaani saman tien. Kirja kertoo nimensä mukaisesti Jane Austenin elämästä, painottuen hänen nuoruuteensa ja nuoruudenromanssiinsa Tom Lefroyn kanssa. Teos on lyhyt ja napakka, mikä voisi olla hyväkin asia, mutta mielestäni se oli vähän liiankin lyhyt ja napakka. Koska faktoja Austenin romanssista ei tiedetä kovinkaan paljon, kirjailijalla voisi olla hyvä tilaisuus käyttää mielikuvitustaan enemmän. Suhtautumiseni biofiktioon on hieman ristiriitainen, mutta tällaiseen se olisi mielestäni sopinut. Sen sijaan Austenin esittäminen not like other girls -tyyppisenä hahmona tökki. Vaikka hän teki valintoja, jotka olivat hänen aikansa naiselle epätyypillisiä, tuntui tylsältä, että hänen persoonallisuutensa rajautuisi siihen, ettei hän "ollut kuten muut tytöt". Todellisuuden ja kuvitelmien rajat olivat välillä epäselviä, joskin se saattoi johtua kielikynnyksestä. Osittainhan tämä toden ja kuvitelman sekoittuminen oli koko teoksen teema, mutta mielestäni joissain kohdissa rajan olisi voinut tehdä selvemmäksi. Piirrostyyli oli mielestäni viehättävän tempoilevaa, mutta hahmot näyttivät liian samanlaisilta. Nillityksistäni huolimatta viihdyin tarinan parissa, ihan kiva välipalakirja!

Ágota Kristófin Isoon vihkoon törmäsin jossain blogissa vuosi tai pari sitten. Kuvaus kirjasta jäi kutkuttamaan mieltäni sen verran, että kun huomasin sen (ja vasta viime vuonna suomennettujen jatko-osien) ilmestyneen äänikirjoina, otin kirjan kuunteluun. Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Äiti tuo kaksospoikansa sotaa turvaan isoäidin pieneen kaupunkiin, koska isossa kaupungissa on vaarallista ja ruuasta pulaa. Isoäiti on saita ja ilkeä nainen, jota kyläläiset haukkuvat noita-akaksi. Olot pojille eivät ole erityisen hyvät, mutta he päättävät alkaa harjoitella asioita, jotka tekisivät elämästä helpompaa. He satuttavat toisiaan, kokeilevat olla päivän liikkumatta, päivän syömättä, harjoittelevat tappamista ja niin edelleen. Iso vihko on karu ja julma teos, jonka lyhyet luvut koukuttamaan lukemaan aina vain lisää. Rintama on kaukana tavallisesta elämästä, mutta sota on jatkuvasti läsnä, ja kotirintamallakaan ei vältytä julmuuksilta. Kirja on täynnä inhottavia asioita aina väkivallasta lapsiin (ja aikusiinkin) kohdistuvaan seksuaaliseen hyväksikäyttöön, mutta yksinkertainen ja koruton kieli auttaa etäännyttämään jonkin verran. Välillä lukemisesta oli kuitenkin pakko pitää vähän taukoa, koska alkoi inhottaa liikaa. Kirjan päähenkilöt suhtautuvat lähes kaikkeen kylmästi ja etäisesti, mikä erotti tämän esimerkiksi Illan epämukavuudesta, jonka ahdistunut päähenkilö aiheutti lukijallekin kauheaa ahdistusta. Kerrontaratkaisu olikin eräs kiinnostavimmista asioista koko kirjassa: koko kirja on kerrottu me-muodossa. Kaksoset ovat todellakin yksikkö, eivätkä he edes itse tee eroa toistensa välille. Kirja loppuu todella kiinnostavaan kohtaan, ja seuraava osa onkin minulla jo kuuntelussa.

Ann-Christin Antellin Puuvillatehdas-sarja sai jälleen uuden osan, kun joulukertomus Loviisan joulu ilmestyi. Kirja sijoittuu vuoteen 1865, jolloin merikapteenin vaimo Loviisa odottaa miestään meriltä kotiin ja valmistelee joulua kotonaan Naantalissa. Loviisan joulu on ihan mukava ja kevyt joulukertomus. Se sijoittuu vuosia ennen päätrilogian alkamista, ja onkin ihan hauskaa päästä vilkaisemaan Loviisa-tädin elämään ennen kuin hän oli kiukkuinen ja hankala leskirouva.  Puuvillatehtaan varjossa -sarjan päähenkilö Jennykin vilahtaa tarinassa mukana, joskin hän on vielä vauva. Antell on jälleen vahvimmillaan kuvailussa ja historiallisissa yksityiskohdissa, ja niistä nautinkin kovasti myös tätä kirjaa lukiessani. Valitettavasti hahmot jäävät aika yksipuolisiksi ja karikatyyreiksi. Loviisakaan ei ollut mikään suosikkihahmoni alkuperäisessä trilogiassa, enkä ihmeemmin pitänyt hänestä nytkään. Juonikaan ei näin lyhyessä kirjassa oikein päässyt oikeuksiinsa. Tuntui, että siihen oli ympätty liikaa juonilankoja, joita ei sitten solmittu tyydyttävästi (tai uskottavasti) kirjan lopussa. Mielestäni Antellin edellinen joulukertomus, Joulu Örndahlin ruukissa, oli juoneltaan tiiviimpi ja pysyi paremmin kasassa. Ihan mukavaa kuunneltavaa kirja oli kuitenkin joulusiivouksen taustalla.

Suomen luonnon lääkekasvit -kirjaan törmäsin itse asiassa jo museoharjoittelussani kesällä 2022, kun kirja oli työpaikassani esillä. Kirja pulpahti mieleeni uudestaan P:n editointia miettiessäni, kun pohdin, että jokin luonnonlääkintää käsittelevä kirja voisi olla hyödyllinen taustatutkimuksen kannalta. Päädyin siis lainaamaan Suomen luonnon lääkekasvit kirjastosta. Nimensä mukaisesti kirja esittelee 50 Suomesta löytyvää lääkekasvia, ja lisäksi mukana on ohjeita lääkekasvien käyttöön ja keräämiseen. Vaikka minulle tämä oli nimenomaan taustatutkimusmateriaalia, oli se mielenkiintoinen muutenkin! Lääketieteellinen ja biologinen lähestymistapa kasveihin tuntui luotettavalta. Kirja ei kiistä modernin lääketieteen vaikutuksia, ja ottaa huomioon kasvien ja lääkkeiden yhteisvaikutukset ja mahdolliset haitat, joita kasvien käytöstä voi seurata. Myös selkeä taitto ja miellyttävä visuaalisuus ilahduttivat! Tämän melkein haluaisi omaan hyllyyn ihan vain siitä ilosta, että pääsisi selailemaan tätä milloin lystää! Lääkekasvien historiasta olisin mielelläni lukenut enemmän. Tämä tuskin yllättää ketään, mihinkäs seepra raidoistaan pääsisi.

Ronja, ryövärintytär on kirja, joka minun on pitänyt lukea uudelleen jo vuosia. Tajusin, että en ollut koskaan itse lukenut kirjaa: ensimmäisen kerran kuuntelin kirjan äänikirjana, sitten sitä on luettu minulle ääneen useamman kerran. (Kuusivuotiaana äänikirjaa kuunnellessani inspiroiduin tarinasta jopa niin paljon, että tein kirjaan perustuvan puuhakirjan. Se on edelleen tallessa, kuten alla olevasta kuvasta näkyy!) Elokuvankin olen nähnyt muutamaan otteeseen, mutta siitäkin on todella kauan. Tarina oli kuitenkin muistissani pääpiirteittäin. Rosvopäällikkö Matiaksen Ronja-tyttären syntymäyönä on myrsky, joka halkaiseen rosvolinnan kahtia. Noin kymmenen vuotta myöhemmin linnan toiseen puoliskoon muuttaa rosvopäällikkö Borkan ryövärijoukko. Matias ei tästä innostu: hänen ja Borkan suvut ovat taistelleet toisiaan vastaan jo sukupolvien ajan. Borkalla on Ronjan ikäinen poika Birk, ja vaikka Ronja aluksi inhoaakin metsäänsä tunkeutunutta poikaa, ennen pitkää lasten välille syntyy syvä ystävyys. Mutta miten keskenään tappelevat rosvopäällikköisät tähän suhtautuvat? Ronja, ryövärintytär on ihana kirja. Se kuvaa ystävyyttä, vihaa ja anteeksiantoa aidosti, kauniisti ja lämpimästi. Ronja on loistava tyttöpäähenkilö, rohkea, päättäväinen ja kovapintainen, mutta samaan aikaan suurisydäminen ja täynnä rakkautta omiaan kohtaan. Lisäksi rakastan Ronjan äitiä Loviisaa, joka tuntuu monesti olevan ryövärilinnan ainoa järjen ääni. Myös miljöö on upea: villi, vaarallinen ja koskematon metsä on kuin yksi hahmoista. Eläinten lisäksi metsässä asuu monenlaisia otuksia kummallisista kakkiaisista verenhimoisiin ajattaroihin, mutta vaarojen lisäksi se tarjoaa turvapaikan vanhempien vihanpitoa pakoileville lapsille. Metsän kuvaus nosti välillä niskakarvat pystyyn, niin maaginen ja upea se oli! Huomasin myös, miten kirja on (vähän alitajuisesti) vaikuttanut omaan kirjoittamiseeni. En välttämättä olisi osannut nimetä sitä inspiraatiokseni, mutta tunnistin samoja tunnelmia juuri metsän kuvauksesta kuin esimerkiksi JL:ssa tai P:ssa. Tämä kuitenkin kertoo siitä, miten lähtemättömän suuren vaikutuksen kirja teki minuun jo lapsena! Juonessa on hyvässä tasapainossa niin hiljaisempia suvantoja kuin oikeasti pelottavia kohtauksia. En muistanut, millaisiin vaaratilanteisiin Ronja ja Birk kirjan aikana joutuvatkaan! En muistanut myöskään, että olisin lapsena itkenyt tälle yhtä paljon kuin nyt itkin. Viimeiset vajaat sata sivua meni tällä lukukerralla pitkälti kyynelehtien ja nyyhkytellen :D Jopa tätä kirjoittaessa meinaa vähän itkettää. Millaista voimaa vaatikaan katkaista sukupolvelta toiselle kulkeva vihanpito! Upea, upea, upea kirja aikuisenakin.

 

Kuusivuotiaan Celestinen askarteluissa esiintyi Ronjan lisäksi myös toinen hänelle suuri kirjallisuuden sankaritar, Maija Poppanen.

 

Luin keväällä Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan, ja se lisäsi motivaatiotani lukea myös Tikkasen feministisen klassikon Miestä ei voi raiskata. Kirja on melko lyhyt, mutta ei todellakaan mikään kepeä hyvän mielen kirja, kuten ehkä nimestäkin voi päätellä. 40-vuotias Tova Randers on kirjastonhoitaja ja eronnut kahden lapsen yksinhuoltaja. Syntymäpäivänään hän menee ravintolaan ja tapaa siellä miehen, joka illan päätteeksi raiskaa hänet. Häpäisty ja traumatisoitunut Tova päättää kostaa: hän aikoo raiskata miehen. Synkästä ja ahdistavasta aiheesta huolimatta pidin tästä kirjasta kovasti. Toisaalta en tiedä, voiko sanoa pitävänsä kirjasta, jonka keskiössä on seksuaalinen väkivata ja naisen epätasa-arvoinen asema yhteiskunnassa. Kirjan lukeminen nimittäin itketti ja suututti kovasti. Vaikka nykyään miehen voi lain silmissä raiskata, lähes 50-vuotias kirja on monessa kohdassa edelleen todella ajankohtainen. Lukijan on helppo sukeltaa Tovan mielenmaisemaan, ymmärtää ja jopa kannustaa häntä toiminnassaan. Vaikka kirja on nopealukuinen, minun oli pakko pitää taukoja ihan vain siksi, että pelkäsin uppoavani liian syvälle Tovan vihaan ja kostonhaluun. Miksi vihaan miehiä, todellakin. Ihan täydellinen viiden tähden kirja tämä ei kuitenkaan ollut. En nimittäin oikein pitänyt tajunnanvirtamaisista kohdista, vaikka ne sinänsä sopivat kirjaan ja Tovan hajanaiseen ja traumatisoituneeseen mielenmaisemaan. Ne olivat kuitenkin joissain kohdissa turhankin raskaslukuisia, ja veivät mielestäni liikaa tilaa tarinassa. Loppukaan ei ollut aivan mieleeni. Ymmärrän, millaista sanomaa sillä haettiin, mutta viimeinen pala tuntui jäävän loksahtamatta paikoilleen, mikä jäi turhauttamaan. Mutta ehkä se oli Tikkasen tarkoitus alun perinkin? Miestä ei voi raiskata on tärkeä feministinen klassikko suomalaisessa kirjallisuuskaanonissa, ja ihan syystä. Kirjaa lukiessa pohdin sitäkin, miten erilainen kirja olisi ollut miehen kirjoittamana. Vaikka kirjassa kuvataan seksuaalista väkivaltaa, näkökulma on nimenomaan siinä, että kyseessä on julma vallan väärinkäyttötilanne ja väkivallan teko, eikä mitenkään seksuaalisesti kiihottava tilanne. Jokaista yksityiskohtaa ei tarvitse kuvata, lukija tuntee silti nahoissaan uhrin kauhun ja häpeän, joka iskee useamman kerran vielä tapahtuman jälkeenkin. Jokainen nainen varmasti tunnistaa pelon ja vaikeasti sanoitettavan uhan tunteen, vaikka ei olisi väkivaltaa kokenutkaan.

Maameren tarinoiden viimeinen osa, Toinen tuuli, oli Kertomuksia Maamereltä -kirjan lisäksi sellainen osa sarjasta, jota en ollut aikoinaan lukenut. Se sitoo yhteen edellisten osien hahmojen tarinat. Maailman tasapainoa uhkaava pahuus on suurempaa kuin koskaan ennen. Taikuri nimeltä Leppä saapuu Varpushaukan luo hakemmaan apua. Vaimonsa kuoleman jälkeen hän on joutunut yöstä toiseen kuolleiden maailman rajamuurille, ja pelkää kuolleiden pääsevän elävien maailmaan. Voimansa menettänyt Varpushaukka ohjaa Lepän Havnorin kaupunkiin kuningas Lebannenin puheille. Poliittisesti tulenarkaa tilannetta ja saarille hyökkääviä lohikäärmeitä stressaava Lebannen on kutsunut avukseen Varpushaukan vaimon Tenarin ja heidän ottotyttärensä Tehanun. Mukaan liittyvät vielä lohikäärmenainen Orm Irian ja kargien prinsessa, joka on lähetetty poliittisena pelinappulana Havnoriin. Täytyy myöntää, että petyin hieman kirjan alkuasetelmaan. Olisin toivonut saavani kuulla lisää Tenarin ja Gedin yhteisestä elämästä, koska heidän suhteensa lämmittää sydäntäni kovasti. Toisaalta pidin todella paljon Lepän hahmosta ja Tehanun kasvutarinasta. Juonikin tuntui vähemmän raskassoutuiselta kuin jossain aiemmissa osissa (Kaukaisin ranta, looking at you, edelleen), mutta pidin Tehanusta kuitenkin vähän enemmän. (Todennäköisesti siksi, että siinä oli enemmän Gedin ja Tenarin välisiä hetkiä :D) Hyvä päätös sarjalle Toinen tuuli kuitenkin oli. Oli ihanaa tavata kaikki tutuksi tulleet hahmot vielä yhden kerran. Vaikka odotin, että tarina olisi tehnyt selkeämmän ympyrän, ja Ged olisi ollut loppuratkaisussa isommassa roolissa, ymmärrän, miksi LeGuin oli päätynyt siihen ratkaisuun, mihin päätyi. Maameren tarinat eivät ole mikään lempisarjani, vaikka se upposikin aikuislukijaan paremmin kuin esiteiniin. Siinä on paljon asioita, joita arvostan ja joista pidän, mutta kokonaisuus ei oikein ollut omaan makuuni.

Ostin Daisy Jones & The Six -kirjan alkuvuodesta 2020, koska olin törmännyt pariin kehuvaan arvioon Goodreadsissa. Sittemmin kirja on suomennettukin, mutta en ollut saanut sitä luettua ennen kuin vasta nyt. Kirja kertoo kuvitteellisesta bändistä, The Sixistä, ja Daisy Jonesista, vapaasta laulajasielusta, joiden voimien yhdistäminen johti 1970-luvun isoimpaan ja kuuluisimpaan bändikokoonpanoon, mitä maailmassa oli nähty ja kuultu. Bändin hajoamiseen liittyneet syyt olivat olleet suuri mysteeri, mutta tässä kirjassa bändin jäsenet ja muut paikalla olleet henkilöt kertovat oman versionsa tapahtumista. Tässä kirjassa oli kaikki palaset aseteltu niin, että varmasti tykkäisin tästä kirjasta. Siinä myös onnistuttiin, sillä pidin tästä aivan mielettömästi!! Rakastan 1960- ja 1970-lukujen musiikkia ja saman aikakauden magneettisen uniikkeja naislaulajia. Kirjassa oli paljon tuttua, jotta se on uskottava "bändihistoriikki" ja aikansa kuva, mutta myös tarpeeksi uutuutta, jotta mielenkiinto pysyi koko kirjan ajan yllä. Fleetwood Mac tuli aika vahvasti mieleen, mutta oli siihen yhdistelty paljon muutakin: eräästä loppupuolen käänteestä tuli The Beatlesin loppuajat mieleen. Reidin kuvaus on sen verran uskottava, että useamman kerran olisin halunnut googlettaa bändin levynkansia ja etsiä keikkatallenteita Youtubesta. Musiikillisesta vaihtoehtohistoriasta tuli kovasti mieleen Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, joka herätti samanlaisia mielihaluja. Vaikka kyseessä on täysin fiktiivinen teos, pidin myös historiantutkimuksellisesta näkökulmasta, joka kirjan kerrontaratkaisu toi mukanaan. Historiankirjoitus muodostuu eri ihmisten näkökulmista samaan tapahtumaan, ja totuus on jossain näiden kertomuksien välissä. Vuosikymmenien takaiset, usein päihteiden sävyttämät muistot ovat hämärtyneitä, ja kertojat epäluotettavia. Tällä olisi voinut mielestäni leikkiä enemmänkin! 70-luvun bändielämään mahtui seksiä, huumeita ja rock'n'rollia, ja välillä tuntui, että varsinkin huumeiden käytön kuvauksilla yritettiin shokeerata lukijaa. Olen itse lukenut rajumpia huumekuvauksia aidoista bändihistoriikeista, joten itselleni ne eivät uponneet erityisen järkyttävinä. Totta kai moralisoinnin maku voi johtua siitä, että hahmot itse moralisoivat menneisyyden tapahtumia, mutta silti se tuntui ärsyttävältä tunteiden puristamiselta lukijasta. En myöskään ollut ihan varma siitä, mitä mieltä olin "kirjailijan" henkilöllisyydestä. Pitänee sulatella asiaa hieman. Pienemmissä osissa olevat sivuhahmot menivät lukiessa vähän sekaisin, mutta se saattoi johtua siitäkin, että luin kirjan englanniksi. Joka tapauksessa Daisy Jones & The Six oli ehdottomasti yksi vuoden parhaista lukukokemuksista. Varmasti tulen lukemaan Taylor Jenkins Reidin kirjoja tulevaisuudessakin. 

"That's how it was back then. I was just supposed to be the inspiration for some man's great idea. Well, fuck that. That's why I started to write my own stuff." <3

 

 

*********

Joulukuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

 

7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta: Ronja, ryövärintytär

18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä: Toinen tuuli

32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet: Jane Austen: Her heart did whisper

 

Joulukuussa pahin kiire helpotti, kun viimeisestäkin deadlinesta oli selvitty. Paljon oli silti puuhaa: oli kuorokonserttiin valmistumista, joulupuuhia, yövieraan majoittamista... Paritkin pikkujoulut ehdin myös viettää. Kotikotonakin olin sopinut useammat treffit ystävieni kanssa, ja pari ensimmäistä lomapäivää olikin hieman juoksemista. (Ja autolla ajamista, kerran peruutin lumipenkkaan niin pahasti, että satunnaisen ohikulkijan piti tulla auttamaan ja lapioimaan minut vapauteen...) Joulufiilikseen oli jotenkin vaikeaa päästä, johtuiko sitten kauhean kiireisestä syksystä vai opiskelukaupungista juuri ennen lähtöäni sulaneesta lumesta, en tiedä. Joulupyhät olivat kuitenkin jälleen ihanan kiireetöntä aikaa, pötköttely on parasta.

 

 

Kuukauden biisi on Nössö Novan Tietenkin. Bändi julkaisi esikoisalbuminsa Hyvä on sitten syksyllä, ja se soi loppuvuodesta todella ahkerasti. Rakastan keinuvan kepeää tunnelmaa, joka Nössö Novan musiikissa vallitsee. Loppuvuoden pimeydessä ja stresseissä oli ihanaa humpsahtaa hetkeksi tällaiseen fantasiaan. Sen lisäksi minuun vetoaa sanoitusten herkkyys, tai "nössöys", eikä Tietenkin ole poikkeus. Pelottavasta ja jännittävästä tilanteesta kerrotaan samaistuttavasti, ja uskalluksesta seuraava onnellisuus on niin aitoa, että sydäntä lämmittää.