Kesäkuun luetut 2023

Kesäkuussa 2023 luin 11 kirjaa (2220 sivua, 7 h 10 min), joista yksi oli spefiä, kolme sarjakuvaa, kolme äänikirjaa, yksi uusinta ja kaksi non-fictionia.

Brown, Dan: Da Vinci -koodi (Robert Langdon #2) 460 s. 

Murata, Sayaka: Maan asukit 6 h 18 min [K]

Nurmisto, Eino: Homoprinssi (True love #1) 26 min [K]

Pedrosa, Cyril & Moreil, Roxane: Kulta-aika 416 s. 

Terentjeva, Dess: Hääkengät (True love #2) 26 min [K]

Bechdel, Alison: Äideistä parhain: koominen draama 290 s. 

Susiluoto, Saila: Huoneiden kirja 88 s. 

Itkonen, Juha: Palatkaa perhoset (Suvi Vaahtera #2) 415 s. 

Meripaasi, Helena: Elämäni frettinä (Kisse #1) 231 s. [U]

Nykänen, Anni: Mummo 4 104 s. 

Meripaasi, Helena: Pöllöhilloa (Kisse #2) 216 s. 

kotimaisia: 7

käännöskirjoja: 4

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 6

muualta: 5

Da Vinci -koodi löytyy useilta "lue nämä kirjat edes kerran elämässäsi" -listoilta, mutta eipä ole tullut luettua ennen kuin nyt. Bongasin kirjan kirjaston vaihtohyllystä jo muistaakseni viime vuoden puolella, ja se ehti lojua hyllyssäni pitkään ennen kuin siihen tartuin. Amerikkalainen symbolitutkija Robert Langdon on Pariisissa luennoimmassa tutkimuksistaan, kun hänet herätetään keskellä yötä hotellihuoneestaan. Louvresta on löytynyt ruumis, joka kuuluu museon kuraattori Jaques Saunièrelle, ja poliisi epäilee murhaa. Murhapaikalla on kaikenlaista erikoista symboliikkaa, minkä vuoksi Langdon kiidätetään paikalle. Pian selviää, että kuraattorin murhaan liittyy kaikenlaista muutakin hämärää: kristinuskon alkuhämäriin vievä salaisuus, jonka katolinen kirkko tahtoo visusti pitää salassa. Langdon ja Ranskan poliisin kryptologi Sophie Neveu tempaistaan mukaan villiin takaa-ajoon, josta ei puutu mysteerejä ja salaviestejä. En voi kiistää, etteikö Da Vinci -koodi olisi äärimmäisen koukuttava kirja. Vaikka hieman ärsyynnyinkin tapaan, jolla Brown lopetti joka ikisen luvun cliffhangeriin, se toimi tehokkaana koukkuna: oli pakko lukea vielä yksi luku. Kirjaa kuvaa hyvin se, että eräällä junamatkalla minun oli tarkoitus lukea sitä vain sen aikaa, että sain evääni syötyä ja näytettyä konduktöörille lippuni, mutta luinkin kirjaa puolet koko matkasta, kun en vain pystynyt lopettamaan. Brown on luonut jännittävän ja vauhdikkaan seikkailun, jossa on paljon pelissä. (Joskin nauratti omat kiinnostuksenkohteeni: Louvre-kohtauksissa olin melkein kiinnostuneempi museotekniikan kuvailemisesta kuin lattialla retkottavasta ruumiista. Vain museologijutut? :D) Olin tosin hieman pettynyt, kun luin Wikipediasta Brownin keksineen lähes kaikki faktansa, vaikka hän romaanin ensimmäisellä sivulla vakuuttaa lukijansa tiettyjen asioiden olevan täysin totta. Kirjan romanssi oli myös todella väkisin väännetty. Mielestäni pariskunnan välillä ei ollut minkäänlaista romanttista kemiaa koko kirjan aikana, ja olisin lukenut kirjan loppuun erittäin tyytyväisenä, jos mitään romanssia ei olisikaan syntynyt. Kirjan lopetuksessa oli muutenkin pientä antikliimaksin makua. Ja romaanin ehdottomasti epäuskottavin asia: koko kirja tapahtuu käytännössä yhden yön ja seuraavan aamun aikana, mutta hahmot eivät nuku koko kirjan aikana. Silti päähenkilöiden aivot toimivat kirkkaasti ja he pystyvät tekemään nerokkaita päätelmiä ongelmitta :D Hieman myös iski lukiessa sama historia-, museo- ja arkistoihmisen ahdistus kuin vaikka Indiana Jonesia katsoessa, vaikka tässä ei tuhottukaan paikkoja ja esineitä samalla tavalla. Vaikka Da Vinci -koodi viihdyttikin kiitettävästi, luulen, että Dan Brownin muut kirjat eivät ole ainakaan ensimmäisenä lukulistallani, mutta en pidä mahdottomuutena, että joskus lukisinkin. Huolimatta siitä, että Da Vinci -koodi on sarjan toinen osa, sen voi lukea ilman ensimmäisen osan lukemista. 

Luin Sayaka Muratan Lähikaupan naisen pari vuotta sitten, ja vaikka en ikihyviksi ihastunutkaan, minua kiinnosti hänen uusin suomennettu teoksensa Maan asukit. Maan asukit kertoo Natsukista, joka on lapsesta asti kokenut olevansa erilainen. Hänestä tuntuu, että vain hänen serkkunsa Yuu ymmärtää häntä. Natsuki ja Yuu päättelevät olevansa avaruusolentoja. Natsukin vilkas mielikuvitus ja rikas sisäinen maailma suojelevat häntä, kun hän kohtaa (henkistä ja fyysistä) väkivaltaa perheeltään tai seksuaalista hyväksikäyttöä koulussa. Vielä kolmekymppisenäkin Natsuki uskoo, ettei ole tältä planeetalta kotoisin. Pidin Maan asukeista enemmän kuin Lähikaupan naisesta, mutta en voi kuitenkaan sanoa varsinaisesti pitäneeni tästä: sen verran ällöttävästi tässä kuvattiin esimerkiksi lapseen kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa. Takakannen leikkimielisen sisältövaroituksen sijaan ihan oikeat sisältövaroitukset olisivat paikallaan, sillä edellä mainittujen teemojen lisäksi kirjassa on esimerkiksi kannibalismin kuvauksia. Vaikka kirjaa oli inhottavaa lukea juuri näistä syistä, koen, että kaikelle tälle oli paikkansa teoksessa. Huolimatta siitä, että teos kuvaa japanilaista yhteiskuntaa, pätevät jotkut sen kuvaamat asenteet todella tarkasti myös länsimaiseen maailmaan. Minua itketti kiukusta esimerkiksi silloin, kun aikuiset eivät uskoneet Natsukin kertomuksia opettajastaan, ja kuinka tilanne ei muuttunut, vaikka Natsuki kasvoi aikuiseksi. Uhrin syyllistäminen on äärimmäisen julmaa, mutta piinallisen tuttua. Mietin lukiessani hyvin paljon sitä, miksei yhteiskunta voi antaa "epätavallisesti" elävien ihmisten elää rauhassa. Miksi erilaisuuteen on pakko puuttua, jos se ei vahingoita ketään? Samoja teemoja Murata käsitteli Lähikaupan naisessakin, mutta Maan asukit vetää sen aivan överiksi, ja on siksi niin tehokas. Loppuratkaisu kertoo mielestäni hyvin selkeän viestin: antakaa miedän olla rauhassa sellaisia kuin olemme. Mieleenjäävä ja ajatuksia herättävä kirja ainakin oli! 

WSOY lanseerasi keväällä True love -sarjan, jossa eri kirjailijat julkaisevat lyhyitä tekstejä äänimuodossa. Kolme ensimmäistä osaa on ilmestynyt, ja syksyllä ilmeisesti tulee lisää. (Hieman kyllä kritisoin sarjan nimeä: miksi ihmeessä sen pitää olla englanniksi, kun kuitenkin kaikki tekstit ovat suomenkielisiä alun perinkin?) Ensimmäinen osa on Eino Nurmiston essee Homoprinssi. Pidin Nurmiston esikoisteoksesta Homopojan opas, joten Homoprinssikin kiinnosti. Kuten nimestä voikin ehkä päätellä, Nurmisto käsittelee esseessään Disneya ja sen (prinsessa)elokuvia homonäkökulmasta. Suurena Disneyn ystävänä Nurmiston ajatuksia oli kiva kuunnella. En ollut ihan kaikesta hänen kanssaan samaa mieltä, eikä alle puolen tunnin mittainen essee ihan kauheasti tarvinnut uutta pureskeltavaa, mutta viihdyin hyvin, se lienee tärkeintä. Kirjailijat lukevat tekstinsä itse, mistä voidaan olla montaa mieltä, mutta ainakin Nurmiston ääntä kuuntelin mielelläni, varsinkin, kun teksti oli nimenomaan hänen näkökulmastaan kirjoitettu. 

Kulta-aika-sarjakuvaan törmäilin kai parissakin blogissa ja Goodreadisissa. Massiivinen (kirjaimellisesti! Sain lukiessa reiteeni mustelman, kun olin tukenut kirjan syliini!) sarjakuva sijoittuu kuvitteelliseen, keskiaikainspiroituneeseen fantasiavaltakuntaan, jossa eliitti elelee mukavasti, mutta tavallinen kansa kärsii. Kruununprinsessa Tilda tahtoo isänsä kuoltua tehdä valtakunnasta tasa-arvoisemman, mutta valta kaapataan hänen veljelleen, ja Tilda joutuu lähtemäään maanpakoon parin luotetuimman ihmisen kanssa. Valtakunnassa kerrotaan legendoja kulta-ajasta, jolloin kaikki elivät tasa-arvossa. Onko kyseessä pelkkä legenda, vai onko sillä totuuspohjaa? Odotukseni tätä sarjakuvaa kohtaan olivat todella korkealla, mutta jonkin verran jouduin pettymään. Tarina oli sekava ja juoni kompuroi. Hahmotkin jäivät vähän etäisiksi. Mutta ah, miten upealta tämä näytti! Kulta-ajan visuaalinen puoli on ehdottomasti viiden tähden arvoista. Tyyli muistutti monessa kohtaa grafiikkaa tai raapekartonkitekniikkaa, ja mieleen tulikin vanhojen satukirjojen kuvitukset. Rakastin sitä, miten tässä käytettiin värejä, ne oikein räjähtivät silmille. Koko aukeaman kokoisia kuvia on useita, ja ne olivat aina hengästyttävän hienoja. Piirrosten tavassa kuljettaa tarinaa eteenpäin oli jotain upean elokuvallista, jollaista en muista aiemmin sarjakuvassa nähneeni. Vaikka jättikokoista ja painavaa kirjaa oli vähän vaikeaa lukea (edelleen: reisimustelma), olen onnellinen, että se on tehty juuri näin isoon kokoon. Kuvat pääsivät oikeuksiinsa, ja jäin tarkastelemaan niitä pitkäksi aikaa. 

True love -sarjan toinen osa on Dess Terentjevan novelli Hääkengät. Homoprinssistä poiketen Hääkengät on novelli. Nimettömäksi jäävän äidin niin ikään nimettömäksi jäävä tytär on mennyt naimisiin, ja päivä, jonka pitäisi olla äidillekin onnellinen, herättääkin vaikeita tunteita. Äiti ei aivan täysin ole hyväksynyt sitä, että tytär on mennyt naisen kanssa naimisiin. Olisi edes pukeutunut mekkoon tai laittanut korkokengät jalkaan! Tytär puolestaan on vihainen siitä, että joutuu elämänsä parhaimpana päivänä stressaamaan äitinsä reaktiota ja käytöstä. Terentjevaan voi kyllä aina luottaa. Hääkengät on lyhyydestään huolimatta kokonainen tarina, ja vaikka hahmojen elämät kiinnostaisivat sen ulkopuolellakin, se on sopiva paketti, joka ei tunnu keskeneräiseltä. Oikeastaan ainoa asia, jota kritisoisin, liittyy kertojavalintaan: kertojina toimivat nimittäin sekä äiti että tytär. Näin lyhyessä tekstissä yksi näkökulma olisi riittänyt varsin hyvin. 

Äideistä parhain on jonkinlainen jatko-osa tai sisarteos viime kesänä lukemalleni Hautuukodille. Hautuukodin tapaan Äideistä parhain on omaelämäkerrallinen teos, mutta siinä missä Bechdel käsitteli Hautuukodissaan isäsuhdettaan, tässä hän pohtii suhdettaan äitiinsä, jonka on lapsesta asti kokenut kylmäksi ja etäiseksi. Johtuuko se siitä, että äiti hylkäsi taiteellisen kunnianhimonsa perheen vuoksi, vai että Alison ei toteuttanut perinteistä naisen mallia? Vai oliko kaiken takana äidin tiedostamattomat traumat ja haastava avioliitto Alisonin isän kanssa? Äitisuhteen pohtimisen lisäksi Äideistä parhain on eräänlainen metateos: siinä Alison kirjoittaa Hautuukotia ja pohtii, mitä hän voi kirjassaan sanoa. Lähtökohdat sarjakuvalle olivat siis todella kiinnostavat, mutta valitettavasti siinä oli hieman samoja ongelmia kuin Hautuukodissa. Suurimpana ongelmana koin sen, että sarjakuvassa on todella paljon tekstiä, varsinkin, kun ottaa huomioon kyseessä olevan sarjakuva. Lisäksi Bechdel tuo todella paljon psykoanalyysin teorioita tekstiin mukaan, ja käyttää tätä psykologian suuntausta ymmärtääkseen omia ja äitinsä ongelmia. Nämä teoriat menivät minun oman ymmärrykseni yli, ja tekivät lukemisesta todella raskasta. Ehkä toisessa mielentilassa olisin jaksanut keskittyä teoriaosuuksiin paremmin, mutta juuri tällä lukuhetkellä en oikein innostunut niistä. Jotkut huomiot olivat kiinnostavia, ja kirja jaksoi pitää mielenkiintoa yllä koko pituutensa yli, mutta liiemmin en tästä innostunut. 

Kävin kesällä 2021 Turussa kokemassa Saila Susiluodon Huoneiden kirja -teokseen perustuvan poikkitaiteellisen teoksen, ja siitä lähtien olen haaveillut siitä, että syventyisin teoksen runoihin ajatuksella, kaikessa rauhassa. Koska olen jokseenkin aikaansaamaton ihminen, sain toteutettua tämän mieliteon vasta nyt :D Susiluodon proosarunot rakentuvat kolikonheittopelin ympärille: kysymykseensä saa vastauksen, jos heittää kolikkoa kuusi kertaa ja menee siitä saadulla koodikuviolla merkittyyn huoneeseen. Jokainen "tuulenpuhkoman talon" huone on oma runonsa, jossa runojen keskushenkilö, nimetön tyttö vierailee. Viihdyin Susiluodon talossa tälläkin kertaa. Jotkut runot jäivät välillä sanahelinäksi, ja viimeisen kerroksen runot koin jotenkin etäisiksi, mutta joidenkin kuvat ja sanat liikauttivat jotain syvältä. Toistuvat motiivit olivat kiehtovia, ja niitä voisi tulkita enemmänkin. Onko koko talo metafora kasvamiselle ja naiseudelle? Totta kai parin vuoden takainen performanssi eli mielessäni koko lukuhetken ajan, mutta luulen löytäneeni kirjasta jotain uuttakin. Pitkä väli kokemusten välillä ei haitannut, koska hetket olivat erilaisia, ja tarjosivat erilaisia työkaluja teoksen kokemiseen. Eräs lempirunoni on runo nro 25, eli Kenkäkaappi suutarin vuokrahuoneessa, oma sisäänkäyti ulkoportaikolla, joka minulla on myös postikorttina vaatekaappini ovessa. Sekin puhuttelee minua jälleen eri tavalla kuin ennen. Haluaisin ehdottomasti kirjan omaan hyllyyni, jotta voisin palata huoneisiin uudelleen ja uudelleen. 

Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän teki minuun keväällä suuren vaikutuksen. Porukoiden hyllystä löytyi myös muutama vuosi sitten ilmestynyt jatko-osa Palatkaa perhoset, jonka otin luettavaksi kesän alussa. Ensimmäisen osan ilmestymisestä oli kulunut jatko-osan ilmestyessä yli 10 vuotta, ja suunnilleen saman verran aikaa on kulunut myös kirjan universumissa. Suvi Vaahtera, Summer Maple, on edelleen maailmankuulu rock-tähti, vaikka hänen maineensa onkin kärsinyt esimerkiksi epävakaiden studiosessioiden seurauksena. Hänen äitinsä Leena seuraa tytärtään maailman ääriin ja takaisin ja pohtii, onko tämä elämää, jota hän itse haluaa elää, tai jollaiseen haluaa tyttärentyttärensä kasvavan. Antti, Suvin lukioaikainen poikaystävä, on mennyt naimisiin, perustanut perheen, kirjoittanut kansainvälistäkin menestystä niittäneen kirjan, ja lopulta eronnut vaimostaan ja opetellut olemaan edes jonkinlainen viikonloppuisä. Nykyhetkessä Antti on kirjoittamassa uutta kirjaansa Yhdysvalloissa, heikohkolla menestyksellä, kun hän saa viestin Suvin entiseltä bändikaverilta: Suvi on jälleen kadonnut kuin tuhka tuuleen. Osaisiko Antti auttaa? Palatkaa perhoset ei yllä aivan ensimmäisen osan tasolle, mutta on kuitenkin vallan mainio kirja! En pitänyt ajatuksesta, että Anna minun rakastaa enemmän (tai ainakin jokin versio siitä) on kirjan universumissa oikea, olemassa oleva kirja. Jotenkin se mielestäni rikkoo jotain ensimmäisen kirjan tunnelmasta. Aina, kun asia nostettiin esiin, minulle tuli jotenkin nihkeä olo. Aika pitkään kirjassa tuntui myös siltä, että nykyhetki ei etene mihinkään, koska keskitytään pelkkään vanhan muisteluun. Vaikka AMREkin oli pelkkää muistelua (enemmän tai vähemmän lainausmerkeissä), se ei tuntunut samalla tavalla "tähän mennessä tapahtunutta" -kertaukselta kuin Palatkaa perhoset. Välillä kirjassa luiskahdettiin myös "keski-ikäinen, valkoinen heteromies ulisee" -kategoriaan, mikä ei koskaan ihmeemmin innosta, mutta toisaalta Antti oli vastaava ulisija jo nuorempana, joten tämä ei kauheasti yllättänyt. Itkosen kieli sen sijaan oli jälleen todella nautittavaa. Oli myös ihanaa huomata kirjailijan kehittyneen: Antin ja Leenan äänet erottuivat toisistaan paljon paremmin kuin ensimmäisessä kirjassa. Suvin osuus itketti yllättävän paljon. Ehkä loppuratkaisu ei ollut uskottavin (tai välttämättä edes miellyttävin) mahdollinen, mutta ehkäpä kaiken pitkin mennä juuri näin. 

Helena Meripaaden Koirahullun päiväkirja -sarja on jonkinasteinen guilty pleasureni, mutta Kissestä kertova spin off -trilogia jäi aikoinaan lukematta ensimmäistä osaa lukuun ottamatta. Kahdeksan vuoden (!) takaisessa arviossani kuuluu pienoinen pettymys, mikä oli ehkä syy siihen, etten saanut koskaan aikaiseksi lukea sarjaa loppuun. Muutaman vuoden takaisen Koirahullun päiväkirjojen uusintaluku kuitenkin houkutti minua palaamaan myös Kisse-sarjan pariin. Ensimmäisessä osassa Kisse on juuri suorittanut yo-kirjoitukset ja pohtii, mitä tekisi elämällään seuraavaksi. Kaikkien ovien pitäisi olla avoinna, mutta mikään ei tunnu oikealta. Kaikkein pahinta on kuitenkin se, että koiraharrastus ei enää tunnu kiinnostavan. Tykkäsin tästä paljon enemmän uusintakierroksella! Luulen, että kun olen itsekin käynyt läpi yo- ja pääsykoerumbat ja niihin liittyvät tunteet, pystyin samaistumaan Kisseen paremmin (edellisellä lukukerralla en ollut vielä edes aloittanut lukiota!). Samaistuttavalta ja inhimilliseltä tuntui myös koiraharrastukseen liittyvät kriisit, sillä välillä olen pyöritellyt samankaltaisia ajatuksia ja kauhukuvia mielessäni omiin harrastuksiini liittyen. Meripaaden teksti on ihanan soljuvaa ja sujuvaa, ja nautin lukemisesta todella paljon. Erilaiset frettiaiheiset kielikuvat olivat tosin lähinnä ärsyttäviä, eivätkä istuneet mielestäni edes Kissen suuhun. Elämäni frettinä on hyvä esimerkki siitä, että joskus ehkä kannattaa antaa toinen mahdollisuus kirjalle, sillä tämä lukukokemus ilahdutti minua todella paljon! Jäin vain miettimään, miksei kirjassa tuotu oikeastaan mitenkään ilmi sitä, että kyseessä on spin-off -sarjan aloitus. Kisse-sarjaa ei kuitenkaan mielestäni voi lukea ilman Koirahullujen päiväkirjojen lukemista, koska se nojaa niin voimakkaasti edelliseen sarjaan, eikä selittele esimerkiksi hahmojen suhteita ja menneisyyksiä, olettaa vain, että lukija tietää. Erikoinen valinta kustantajalta, sanon minä! 

Mummo jatkaa mummoiluaan sarjakuvan neljännessä osassa. Viikatemieskin käy ovella kolkuttelemassa, mutta mummo lykkää kuolemalle pullapussin kouraan ja jatkaa viilettämistään. Välillä jopa hieman liikutuin, varsinkin kohdassa, jossa kaksi huivipäistä pakolaistyttöä istuu kahvipöydässä <3

Elämäni frettinä luettuani jatkoin pikapuoliin Kisse-sarjan kakkososaan Pöllöhilloa. Kisse jäi eläinlääketieteellisestä rannalle, ja syksy tuntuu todella synkältä. Eläintensä kanssa Kisse tulee toimeen, mutta ihmisten kanssa on vähän niin ja näin. Pöllöhilloa ei ihan pääse ykkösosan tasolle, mutta on kuitenkin vallan mainio! Meripaaden kirjoissa on vain jotain, joka toimii lähes poikkeuksetta. Mielestäni on kiinnostavaa, miten erilaisen kuvan Kissestä näiden kirjojen perusteella saa, jos vertaa Koirahullun päiväkirjoihin, jotka on kerrottu Ullan näkökulmasta. Kisse jättää paljon asioita kertomatta! Myös hänen katoamistemppujaan valotetaan varsinkin tässä osassa. Oikeastaan ainoa asia, jota jäin pohdiskelemaan, oli se, että Kissen kaveeraaminen poliisin kanssa tuntui ehkä hieman hahmolle sopimattomalta, olkoonkin, että hahmo mainio olikin. 

*********

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta: Palatkaa perhoset (ainakin lapsen ja isovanhemman suhde on isossa roolissa!)

9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä: Homoprinssi

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa: Da Vinci -koodi (ei aktiivisesti, mutta Langdonin keskeneräinen kirjaprojekti johtaa monenlaisiin käänteisiin)

23. Kirja on iso: Kulta-aika

26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä: Maan asukit

28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä: Elämäni frettinä (luin kirjan juhannuskohtauksia juhannuksen aatonaattona)

41. Kirjan kirjoittaja on syntynyt 1990-luvulla: Hääkengät

Kesäkuu, kuten toukokuukin, kului pääosin töissä, mutta onneksi töissä on kivaa! Vähemmän kivaa oli se, että opiskelu töiden ohella sujui todella huonosti: en vain jaksanut työpäivän jälkeen enää puurtaa, eikä viikonloppuisin tehnyt yhtään mieli palata koulutöiden pariin. Töiden ja opiskelun vastapainona juhlin yo-juhlia perhepiirissä, kävin Helsingissä hoitamassa graduasioita ja haahuilemassa muutenkin, juhlin ystävän valmistujaisia, vietin juhannusta minulle uudessa seurassa (jännitti ennen lähtöä niin, että melkein peruin koko jutun, mutta onneksi lähdin, oli kivaa!), näin ystäviä ja söin jäätelöä. Melko täysi kuukausi siis jälleen, mutta lukeminen sujuu, ja siitä olen kiitollinen. 

Kuukauden biisi on Emilian Aah, mikä yö. Jotkut Emilian (ainoan albumin) biisit, kuten Satan in love, ovat tulleet yliopistoaikoina erittäin tutuiksi, mutta Aah, mikä yö oli minulle aivan uusi tuttavuus ennen erästä keväistä iltaa, jolloin olin hieman epätavallisessa paikassa järjestetyissä tanssihippaloissa. Suomidiscolla on suuri paikka sydämessäni, joten Aah, mikä yö syntikoineen vetoaa minuun täydellisesti.