ulkomaisia: 5
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 11
muualta: 4
Luin Magdalena Hain Royaumen aikakirjojen ensimmäisen osan vuonna 2019. Isetin solmu on ehtinyt olla minulla kirjastosta lainassa aiemminkin, mutta silloin se jäi lukematta. Tauko osien välillä pääsi siis venähtämään melkein kuuden vuoden mittaiseksi, mitä en kyllä voi suositella kellekään: kesti todella kauan, ennen kuin pääsin taas tarinaan sisään! Suurnoitien taistelun jälkeen Lune ja Ciel asettuvat pikkuhiljaa uusiin rooleihinsa ja yrittävät palata tavalliseen elämään. Royaumessakin kuohuu, kun Valkea noita on vangittu ja Musta noita hallitsee yksin. Sitten haltiat palaavat maahan, josta Rehtori heidät aikoinaan karkotti. Onko koko maailmankaikkeus vaarassa? Isetin solmu tarjoaa melkoista pyöritystä, jota aika ja paikka eivät kahlehdi. Hai on punonut villin maailman (/maailmoja), ja tällaisen kudelman kasassa pitäminen vaatii taitoa, pisteet siis siitä! Juoni oli myös kiinnostava, kun pääsin alkuhämmennysten jälkeen vauhtiin. Arvostan aina sitä, kun kirjailija ei tee helpompia mahdollisia ratkaisuja, vaikka myönnän, että kaikki ajassa ja ulottuvuuksissa sinkoilu tuntui välillä sekavalta. Lunen romanssikuviot eivät kiinnostaneet juurikaan, en erityisemmin pidä Niemannista hahmona tai romanttisen kiinnostuksen kohteena. Muutenkin kiinnostuin enemmän Royaumen tapahtumista sekä Minuitin ja hänen hovinoitansa Renardinen kuvioista. Heistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin! Luulen, että olisin pitänyt tästä enemmän, jos olisin muistanut paremmin Kolmannen sisaren tapahtumat. Nyt monien asioiden tausta jäi vähän hämäräksi, eivätkä ne siksi ehkä tehneet niin suurta vaikutusta kuin olisi toisissa olosuhteissa voinut. Luen kyllä trilogian päätösosan, mielellään heti, kun se ilmestyy. Näin pitkiä taukoja ei pidä sarjan osien välillä enää pitää!
Vietin alkuvuottani pienessä Wicked-kuopassa, kun kävin katsomassa musikaalin elokuvaversion. Olen jo pitkään haaveillut Gregory Maguiren alkuteoksen lukemisesta uudelleen, ja nyt aika tuntui otolliselta. Luin kirjan edellisen ja ensimmäisen kerran vuonna 2016, jolloin pidin siitä älyttömän paljon. Noita (suom. Katja Rosvall) kertoo vihreäihoisena syntyvästä Elfabasta, joka tullaan muistamaan Lännen ilkeänä noitana. Tämä on kuitenkin suurimmaksi osaksi vain propagandan tulosta: Ozin fasismiin taipuva hallitus ei pidä puhuvien eläinten oikeuksia ajavasta ja maanalaisessa vastarintaliikkeessä taistelevasta nuoresta naisesta. Totta kai muistin, että Noita on aivan eri teos kuin siihen pohjautuva Wicked-musikaali. (Ilmeisesti säveltäjä Stephen Schwartz kuuli humaltuneen ystävänsä juoniselostuksen teoksesta ja päätyi siitä inspiroituneena tekemään musikaalin. Tämän tietäminen selittää hyvin paljon :D) En siltikään muistanut, että tämä olisi niin erilainen! Paitsi että kirja kattaa paljon pidemmän aikajanan kuin musikaali, siinä on myös useita hahmoja ja sivujuonia, jotka ovat jääneet musikaalista pois. Myös hahmot ovat erilaisia. Esimerkiksi Fiyeron hahmo oli aivan erilainen näissä teoksissa. Elfabassa itsessään ei ole samaa naiiviutta kuin musikaaliversiossa edes tarinan alussa, vaan hän on alusta asti kyyninen ja etäinen. Pidin edelleen monista asioista tässä kirjassa, varsinkin poliittisuudesta ja yleisesti vähän aikuisemmasta tunnelmasta: joskus fantasiakirjoissa kaipaa tällaistakin. Kiinnitin huomiota myös siihen, miten Elfabaa kuvataan hyvin suuren osan tarinasta vain muiden hahmojen silmien kautta. Tämä etäännyttää Elfabaa myös lukijoista, ja tekee hänestä entistä yksinäisemmän hahmon. Kirjassa Elfaban ja Glindan suhteen queer-sävyt ovat voimakkaampia kuin musikaalissa, vaikka tätä puolta olisi vointu korostaa enemmänkin. Ei tämä muutenkaan ihan täydellinen teos ole. Monta kertaa olisin toivonut juonen menevän hieman toisin. Minulla oli myös syntynyt valemuistoja joistain kohtauksista, joita ei kirjassa sitten ollutkaan, ja siksi petyin pariin kertaan lukiessani. Pitkät, filosofiset pohdinnat sielusta ja pahuuden luonteesta olivat usein raskaslukuisia. Myös maailmanrakennus ontui välillä. Silti Noita on mielestäni hyvä kirja, joka on myös yksi niistä teoksista, jotka ovat muuttaneet aivokemiaani pysyvästi. Edellisellä lukukerralla ajattelin, etten halua lukea kirjan jatko-osia, mutta nyt vähän tekisi mieli. Harmi vain, että niitä on tosi huonosti saatavilla missään! Bookbeatista löytyy jatko-osat äänikirjoina, mutta en kyllä usko jaksavani kuunnella yli 20 tunnin pituisia englanninkielisiä äänikirjoja... Pitäisi varmaan vertailun vuoksi lukea vielä L. Frank Baumin alkuperäinen Ihmemaa Oz, sen olen lukenut viimeksi joskus lapsena.
Vaikka kauhu ei ole lempigenreni, goottilaisen kauhun estetiikka kiinnostaa ja miellyttää. Suomessa ei ole kauheasti kirjoitettu goottilaista kauhua silloin, kun se oli Euroopassa coolia, mutta muutamia tämän lajin edustajia täälläkin on kynäilty. Zacharias Topeliuksen Linnaisten kartanon Vihreä kamari (suom. Ilmari Jäämaa) on tämän tyylilajin tunnetuimpia kotimaisia edustajia. Linnaisten kartanossa asuu Littow'n aatelisperhe, leski-isä ja tämän kaksi nuorta ja kaunista tytärtä, Anna ja Ringa. Talvisina iltoina kartanoon kokoontuu sekalainen seurakunta, joilla monilla on mielessään Littow'n neitien kosiminen. Nuori arkkitehti Carl Lithau joutuu yöpymään kartanon pahamaineisessa Vihreässä kamarissa, jossa huhutaan suvun kummitusten riehuvan. Kirja on ihan mukava pieni goottilainen kauhukertomus, jossa on mukavasti pientä suomalaisväriä (vaikka toki tällainne ranskankielisiä fraaseja puheeseensa tiputteleva aatelisperhe voisikin periaatteessa elää missä tahansa päin Eurooppaa). Kummitteluun liittyvä paljastus oli mielestäni hieman tylsää, mutta Topelius onnistuu ennen paljastustaan luomaan erittäin hyvää jännitettä kummittelukohtauksiin. Vanhahtava kieli oli vähän raskaslukuista, vaikka oma viehätyksensä siinä olikin. Kirjassa on myös kiinnostavaa intertekstuaalisuutta Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaaniin, ja esipuhe kertookin Topeliuksen inspiroituneen siitä. Linnaisten kartanon Vihreä kamari on helppo pieni klassikkokirja, jos sellaista kaipaa (esimerkiksi johonkin tulevaan klassikkohaasteeseen)!
Mestarietsivä ja ryöstetty Rasmus (suom. Kristiina Rikman) on
Kalle Blomqvist-sarjan viimeinen osa. Kun
edellisessä osassa etsittiin murhaajaa, tässä osassa lapset joutuvat osaksi sieppausdraamaa, kun viisivuotias Rasmus ja hänen professori-isänsä kaapataan kesäasunnoltaan. Ryöstäjät vievät kaksikon saarelle, jossa he kiristävät professorilta salaisia kaavoja. Onnistuvatko Kalle, Anders ja Eva-Lotta pelastamaan Rasmuksen ja hänen isänsä? Sarjan päätösosa on yhtä viihdyttävä kuin edellisetkin osat. Joiltain osin tämä oli hyvinkin epäuskottava (eivätkö lasten vanhemmat tosiaan lähde etsimään monta päivää poissa kotoa olevia lapsiaan näiden jättämistä viestilapuista huolimatta??), mutta eipä tällaisen kirjan ihan superrealistinen tarvitsekaan olla :D Tykkäsin erityisesti siitä, miten aktiivinen hahmo Eva-Lotta kirjassa oli. Ei hän ole passiivinen ollut ennenkään, mutta nyt hän selkeästi edistää juonta omalla toiminnallaan ja tekee itsenäisiä, rohkeita päätöksiä. Toki hän oli edellisessäkin osassa hyvin tärkeässä roolissa, mutta siinä hän vain sattui olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan (vai väärässä paikassa väärään aikaan, riippunee tulkinnasta). Välillä tuntui, että Kalle ja Anders jäävät melkein hänen varjoonsa, mutta se oli vain virkistävää vaihtelua. Tiiminä kolmikko kuitenkin edelleen toimii, ja olen iloinen, että ensimmäisessä osassa pedattu kolmiodraama ei edennyt sarjassa pidemmälle.
Petter Sandelinin Osumaan (suom. Katriina Huttunen) törmäsin kirjasomessa. Kirja sijoittuu jatkosotaan, rintamalle. Nuori sotamies Tallgren saapuu rintamalle, epätoivoisena ja peloissaan. Elämä juoksuhaudoissa on itseään toistavaa ja ankeaa, usein tylsääkin, mutta kuolema on kuitenkin jatkuvasti läsnä. Nopeasti Tallgren kiinnittää huomiota rintamatoveriinsa Ståhliin. Kaunis ja lempeä mies herättää Tallgrenissa voimakkaita tuntemuksia. Osuma on huima lukukokemus. Se on tiivis, ilmava, yksityiskohtainen ja ylimalkainen: kaikkea yhtä aikaa. Arvasin, että tarina ei näissä lähtökohdissa voisi olla onnellinen, ja siksi olikin tuskaista lukea, miten tapahtumat kulkivat kohti vääjäämätöntä loppuaan. Kieli on mielettömän kaunista, pisteet myös kääntäjälle! Tämä pieni kirja jää mieleen ja sydämeen pitkäksi aikaa. Puukuvauksia olen miettinyt paljon vielä viikkoja lukemisen jälkeenkin. Ainoastaan oma lukukokemukseni jätti toivomisen varaa. Luin tätä e-kirjana vähän kerrassaan ja pitäen välissä jopa useamman viikon taukoja, eikä se todellakaan ollut oikea tapa kokea tätä kirjaa. Parhaan lukukokemuksen saisi, jos lukisi tämän yhdeltä istumalta. Tästä huolimatta Osuma on ehdottomasti vuoden parhaita kirjoja.
Olen kevään aikana käynyt kirjahyllyjäni läpi, ja laittanut kirjoja kiertoon. Yksi kiertoon lähtevistä kirjoista oli E. J. Kirkin Narnia – Opas fantasiamaailmaan (suom. Tarja Kontro), jonka olen saanut lapsena ja lukenut sen silloin useamman kerran. Sain Narnioiden uudelleenlukuprojektin päätökseen viime keväänä, joten jonkinlaisena loppunäytöksenä sille halusin lukea Kirkin teoksen vielä kerran. Ja noh, eipä tämä aikuislukijalle mikään kauhean ihmeellinen lukukokemus ollut. Lapsilukijoille se on kyllä ihan kivaa selvitystä kirjasarjan taustalla vaikuttaneista asioista, vaikka muistan kyllä vähän ärsyyntyneeni jo kohderyhmän ikäisenä siitä, että suurin osa kirjasta on pelkkää hahmojen ja tarinoiden tiivistämistä. Aikuislukijalle tämä ei tarjoa juurikaan tarttumapintaa, vaikka esimerkiksi C. S. Lewisin elämäntarina on kiinnostava. Sekin tosin kerrotaan kirjassa hyvin tiiviisti. Vaikka kirjassa puhutaankin paljon kirjoista, ja käydään koko seitsemän kirjan saaga läpi, tämä on kuitenkin selvästi ensimmäisen elokuvan vanavedessä tehty: sen verran paljon elokuvaa korostetaan varsinkin kuvitusten puolella. Kirjan visuaalinen puoli on ihan kiva, mutta taitossa on tehty monia aivan todella typeriä ratkaisuja. Onkohan samaa ongelmaa ollut alkuteoksessakin, vai onko suomalaisella taittajalla ollut huono päivä (vai liian pieni palkka)? Käännöksestäkin heräsi joitain kysymyksiä, mutta osa ongelmista on saattanut olla jo alkutekstin puolella. En jää kaipaamaan tätä kirjaa hyllyyni, mutta toivottavasti se löytää uuden kodin jonkun asiasta innostuneen kirjahyllystä.
Olen rakastanut Vehka Kurjenmiekan Merenkehrä-sarjaa, joten hänen maaginen feelgood-romaaninsa Jouka Lumisalon ihastumisoppi oli ehdottomasti lukulistallani. Lukioaikoina Leinikki Tuulos ja Jouka Lumisalo seurustelivat, kunnes säihkyvä koulun kuningatar Leinikki jätti nörttimäisen Joukan tekstiviestillä lakkiaispäivänä. Kymmenen vuotta myöhemmin Leinikki on Teatterikorkeakoulun drop out, ja Jouka menestynyt väitöskirjatutkija. Pari kohtaa sattumalta, ja erinäisten sattumusten kautta päätyy osallistumaan Maagiseen kesäkisaan. Ongelmana on tosin se, että Leinikki ja Jouka inhoavat toisiaan, mutta kilpailun takia heidän on pakko esittää mediasirkuksen edessä kihlaparia. Pelissä on paljon, mutta onko panokset sittenkin kovempia kuin Leinikki ja Jouka luulevat? Tämä oli aivan ihana kirja! Pidin mielettömästi maagisen realismin rinnakkaistodellisuudesta, jossa taikuus on arkista ja osa jokapäiväistä elämää. Tämä on viihdekirjallisuutta, joten kirja on tavallaan kevyt, mutta kevyen romanssin kääreissä on myös painavia teemoja esimerkiksi omien rajojen ylittämisestä ja niiden piirtämisestä uudelleen. Kevyemmät ja raskaammat elementit ovat kuitenkin hyvin tasapainossa. Tykkäsin erityisesti analyyttisestä ja jalat maassa pitävästä Joukasta, ja oli ihanaa seurata, miten hänen ja Leinikin välinen suhde elää ja muuttuu. Olen viime aikoina huomannut, että harvat fiktiiviset romanssit saavat sukat pyörimään jaloissani, mutta siinä Jouka Lumisalon ihastumisoppi onnistuu. Tämän parin puolesta liputan ehdottomasti! Odotan jatko-osaa erittäin suurella innolla, sillä tarina jäi aika jännittävään paikkaan!
Luin Katinka Sarjanojan
Korpinlaulu-trilogian
ensimmäisen ja
toisen osan vuonna 2020, mutta viimeisen osan lukeminen jäi.
Unennäkijä alkaa tilanteesta, jossa Savusälvän poliittinen tilanne on jännitteinen: vasalliprinssi on kuolemaisillaan, ja merentakaisessa emämaassa suunnitellaan hyökkäystä kapinoivaan provinssiin. Étainin ja Rautakatseen perhe ja ystävät ovat hankalassa tilanteessa, ja päätä vaivaavat lisäksi sekä uudet että vanhat viholliset. Vähän kylmäksi tämä kirja jätti, vaikka osittain se varmasti johtui siitä, että toisen ja kolmannen osan lukemisen välissä oli viiden vuoden tauko. Henkilöitä on valtava määrä, ja heidän suhteissaan ja taustoissaan oli hankala pysyä kartalla. Alun henkilöluettelo olikin hyvä apu, kiitos siitä! Toisaalta sukupuukin olisi voinut olla hyödyllinen lisä...
Unennäkijässä oli samaa ongelmaa kuin muistelin ainakin ensimmäisessä osassa olleen: suuretkin ongelmat ratkeavat vähän turhan helposti. Jotkut juonenkäänteet tuntuivat tulevan eteen ilman sen suurempia pohjustuksia, mutta tämä saattaa jossain määrin johtua myös siitä, etten oikein muistanut, mihin edellisessä osassa jäätiin. Sarjanojan vahvuus on mielestäni arjen kuvaamisessa, ja niistä osuuksista pidinkin kaikkein eniten. Jos olisin muistanut hahmot paremmin, heidän kohtalonsa olisivat ehkä liikuttaneet enemmän, mutta ihan kiinnostuneena niitä nytkin luin. Sarjanojalla on myös taito kirjoittaa koukuttavasti: sivut kääntyilivät nopeaan tahtiin ja sata sivua tuli luettua ihan hupsis vain!
Siri Kolun ja Salla Simukan toimittama Tästä Ihmemaahan -novelliantologia on antanut kirjailijoille inspiraatioksi Lewis Carollin Liisa Ihmemaassa -klassikon. Novellit käsittelevät tuttua tarinaa eri näkökulmista: milloin ollaan reaalimaailmassa, milloin Ihmemaassa, milloin tuttu Ihmemaa näyttää aivan erilaiselta kuin on totuttu. Kokoelma oli mielestäni jokseenkin epätasainen. Hyvät novellit olivat hyviä, mutta monen novellin kohdalla tuli sellainen oli, että on yritetty vähän liikaa. Lempparinovelleitani olivat Tommi Kinnusen Päärynä, Anniina Mikaman Purppuranpunaista ja Siiri Enorannan Lissut.
Myös Susanna Hynysen ja Dess Terentjevan
Neonkaupunki-trilogian päätösosa
Luutivoli kuuluu toukokuun teemaan "olen lukenut edellisen osan joskus sata vuotta sitten, enkä muista siitä mitään" (tällä kerralla sata vuotta sitten tarkoittaa vuotta 2021, jolloin luin kakkososa
Spiraalitien). Toki tässä tauko ei johtunut pelkästään itsestäni, vaan trilogian julkaiseminen uhkasi katketa kesken kaiken, kun alkuperäinen kustantamo ei suostunut julkaisemaan viimeistä osaa. Onneksi Nysalor-kustannus saapui hätiin, ja viimeinenkin osa saatiin lukijoiden käsiin!
Luutivolissa Elmillä on vielä vaarallisempaa kuin ennen. Jengit ovat hajonneet, hirviömäiset suojelijat vaanivat joka nurkan takana ja verenhimoiset luupojat hyökkäävät hengissä olevien kimppuun. Pääsevätkö Vera ja hänen ystävänsä Elmiltä pois? Onko Elmiltä enää edes mahdollista päästä elossa takaisin valomaailmaan? Edellä mainituista syistä oli vähän vaikeaa päästä kirjaan sisään, mutta aika nopeasti sitä onneksi pääsi taas tarinan imuun mukaan. Muistin, että aiemmmatkin
Neonkaupunki-sarjan kirjat ovat olleet hyvin väkivaltaisia, mutta ehkä aika on kullannut muistoja tai sitten
Luutivoli oli väkivaltaisempi ja graafisempi kuin edelliset osat. Tällainen väkivalta ja ällöttävien asioiden kuvailu ei oikein istu omaan lukumakuun, mutta se ei ole kirjan vaan lukijan ongelma. Suuri osa kirjasta oli toimintarymistelyä, minkä toki tarinan kontekstissa ymmärtää, mutta viihdyin paremmin niissä kohdissa, joissa vauhti hidastui ja omille kokemuksille annettiin tilaa. Kirja oli ehkä hieman liian pitkä: pieni tiivistys olisi voinut tehdä hyvää. Silti luin kirjan muutamassa päivässä, joten koukutuin siihen kyllä! Kuuntelin edelliset osat äänikirjoina, joten en tiedä, oliko niissäkin samanlaista typografista kikkailua kuin tässä, mutta tykkäsin niistä kikkailuista kovasti: ne sopivat hienosti painajaismaiseen tunnelmaan. Kerronta on hyvin elokuvallista, ja kirja noudattaa tiettyä painajaislogiikkaa. Vaikka hieman ehkä petyin tähän viimeiseen osaan, kokonaisuutena
Neonkaupunki-trilogia on kuitenkinkin mainio ja kiinnostava lisäys suomalaiseen fantasiakenttään.
Luin syksyllä
Aulikki Oksasen runoja, ja haaveilin, että runokokoelmassa olisi ollut mukana enemmän Oksasen kuvituksia. Tästä syystä ilahduin, kun huomasin kirjaston sarjishyllyssä Oksasen sarjakuvia yksiin kansiin kokoavan
Outojen kieli -teoksen. Oksasen teoksissa on hyödynnetty sekä tekstiä että kuvaa Oksasen uran alusta asti. Pidän Oksasen naiivista piirrosjäljestä ja pienistä, omituisistakin tarinoista, vaikka nämä eivät yhtä syvästi minuun vaikuttaneetkaan kuin hänen runonsa. Pieniinkin kuviin ja tekstipätkiin mahtuu kuitenkin kokonaisia maailmoja, joista osa onnistui sykähdyttämäänkin. Piispa Henrikin sormi -teos jäi tämän perusteella kiinnostamaan kovasti, täytyy se jossain vaiheessa lukea. Pari kuvaa oli painettu kirjaan todella pieneen kokoon, ja jäin miettimään, oliko tämä tekijän oma toive, vai miksei niitä ollut laitettu kirjaan isommassa koossa. Isompi koko olisi myös joissain kohdissa helpottanut selvän saamista tekstistä.
Kävin kuuntelemassa Emilia Karjulan haastattelua viime syksyn Helsingin kirjamessuilla, ja siitä lähtien haaveilin Kuningatar Mabin lukemisesta. Kuningatar Mabin päähenkilö on Julia, joka tekee väitöskirjaa Shakespearen keijukuvauksista. Pyyhenaiseksi kutsutun naisen juhlissa Julia tapaa Paulin, johon rakastuu. Rakkaus ei kuitenkaan tarjoa sellaista auvoa kuin Julia ehkä itselleen haluaa uskotella. Sattumalta Julia kohtaa myös Mabin, keijukaisten kuningattaren, ja rakkaus syttyy myös tähän maagiseen olentoon. Periaatteessa tässä oli monia kiinnostavia palasia, mutta kokonaisuus ei ihan kolahtanut. Jos tämä olisi nojannut enemmän fantasiaan ja arkitodellisuus olisi ollut pienemmässä roolissa, olisin ehkä pitänyt tästä enemmän. Mabin äänestä kyllä pidin, hän oli Juliaa kiinnostavampi hahmo. Tuntui, että Julian koko elämä kutistui rakkaussuhteiden ympärille, ja kaikki muu oli vain kulissia. Tämä toki saattoi olla tarkoituksellinen valinta, jolla havainnollistettiin, miten rakkaus sekoittaa pään ja rajaa kaiken muun sen ulkopuolelle, mutta samalla se teki Juliasta melko pitkäveteisen hahmon, jonka kerrontaa en aina oikein jaksanut seurata. Tämä ei ollut minun kirjani, ja se vähän harmittaa, sillä maaginen, folkloreen nojaava queer-romanssi olisi voinut olla juuri sellainen, josta tykkäisiin.
Kirjaston sarjishyllyltä lähti matkaan myös Sen synty ja muita Vienan hävyttömiä ja hulvattomia starinoita. Starinat ovat osa vienalaista suullista kansanperinnettä, tarinoita, jotka ovat kulkeneet suusta suuhun isovanhemmilta lapsille. Jälkisanojen mukaan starinoiden kertominen on ollut myös aikuisten miesten hommaa, ja hyviä tarinankertojia arvostettiin. Sen synnyssä Markus Niemisen keräämiä starinoita, jotka Hanneriina Moisseinen on piirtänyt sarjakuviksi. Starinoissa ihmiset kieroilevat ja temppuilevat, narraavat valtaapitäjiä ja tulevat itse narratuiksi, etsivät ja toivovat rakkautta osakseen. On kulttuuriteko kerätä tällaista kansanperinnettä ja tarjota sitä uusille sukupolville luettavaksi. Toki Nieminen jälkisanoissaan muistuttaa, että Viena ei ole koskaan ollut osa Suomea, vaikka sieltäkin on etsitty suomalaisuuden rakennuspalikoita 1800-luvulla, eikä vienalainen perinne ole suomalaista kansanperinnettä. Starinoissa on kansansaduille tuttuja elementtejä, eikä otsikossa mainittu "hävyttömyyskään" ole mikään yhden alueen erityispiirre, mutta omanlainen tunnelmansa näissä kuitenkin on, ja niitä on hauska lukea. Hanneriina Moisseisen pehmeä piirrostyyli sopii tarinoihin, vaikka välillä hahmoja olikin hankala erottaa toisistaan. Onneksi kirjan lopussa starinat ovat myös tekstimuodossa, jolloin parin kertomuksen hämäräksi jääneet kohdat selvisivät. Kieli oli välillä haastavaa (onko se karjalaa vai onko Vienassa joku oma kielensä?), mutta kontekstista pystyi päättelemään aika paljon. Sanasto olisi kuitenkin voinut olla hyödyllinen. Pidin erityisesti siitä, että kirja tarjoaa starinansa monessa eri muodossa: sarjakuvana, tekstimuodossa ja vielä ääneen kerrottuna cd:llä. Varsinainen folkloristin unelma, toteaa tämä vanha sivuainefolkloristi!
Päivänkakkarameri on Juliana Hyrrin omaelämäkerrallinen sarjakuvateos, joka käsittelee lapsuutta kahden kulttuurin välissä. Suuri kosminen laiva tuo pienen Juljenkan perheineen Suomeen, ja lyhyissä tarinoissa välähtelee suhteet sukulaisiin, kieleen, ja uusiin ystäviin Suomessa. Kohtaukset ovat surumielisiä, niissä näkyy sekä lapsen pieni maailmankuva että tarve ymmärtää, ja se, ettei näihin tarpeisiin aina vastata. En oikein saanut kiinni tästä kokonaisuudesta, mutta yksittäiset hetket jäävät mieleen varmasti pitkäksi aikaa.
Jessie Burtonin
Onnen talo (suom. Juha Ahokas) ilmestyi vuosi (vai pari?) sitten ainakin minulle täytenä yllätyksenä. Olen aikoinaan lukenut
The Miniaturistin, enkä osannut odottaa, että tarina saisi jatkoa. Vaikka
Miniaturist ei mikään lempikirjani ollutkaan,
Onnen talo oli silti lukulistallani. On kulunut 18 vuotta edellisen osan lopusta, ja Thea Brandt täyttää 18 vuotta. Hän rakastaa teatteria ja rakastaa myös teatterin nuorta lavastajaa, tosin salaa isältään, tädiltään ja lastenhoitajaltaan. Köyhtynyt Brandtin perhe yrittää parhaansa mukaan selvitä, mutta Thean alkuperään liittyvät salaisuudet ja Nella-tädin aviomiehen häpeällinen kuolema ovat ajaneet heidät ahtaalle 1700-luvun alun Amsterdamin sosiaalisissa piireissä. Nella-tädin mielestä ainoa ratkaisu on naittaa Thea rikkaalle puolisolle, mutta Thea itse on siitä eri mieltä. Myös Otto-isä vastustaa Nellan suunnitelmia, mutta punoo omiaan toisaalla. Vaikka edellisen osan lukemisesta on kauan, se ei loppujen lopuksi haitannut kauheasti: tämä toimii itsenäisenä osana, ja kun osien välillä oleva aikahyppäys oli sen verran suuri, ei edelleisen osan tapahtumia tarvitse muistaa kuin pääpiirteissään. (Muistin kyllä
Miniaturistin tapahtumat aika hyvin jo ennen kuin kävin Wikipediassa virkistämässä muistiani, kertooko se siitä, että kirja oli erityisen mieleenpainuva vai siitä, että juoni ei ollut kovin monimutkainen...?)
1700-luvun Amsterdam on kiinnostava miljöö, koska en ole lukenunt juurikaan tähän paikkaan ja aikaan sijoittuvia kirjoja. Juoni sen sijaan on jokseenkin kömpelö, kuten muistan ensimmäisessäkin osassa olleen. Täyttä potentiaalia ei hyödynnetä, ja monet käänteet ovat ennalta-arvattavia. Miniaturistissa oli sentään kiinnostavia mysteerejä ja jopa goottilainen tunnelma, Onnen talossa sitä ei ole. Eniten kuitenkin turhautti, että jo ensimmäisessä osassa paljastamatta jääneeseen asiaan vihjailtiin uudelleen, mutta asia ei selvinnyt nytkään. Miksi tämä juoni piti edes tuoda kirjaan mukaan, kun se ei ollut niin merkittävä kuin edellisessä osassa?? Jotain toisaalta kertoo, että luin kirjan viimeiset n. 200 sivua yhdessä päivässä, eli kyllä tämä sinänsä ihan viihdyttävää ja ahmittavaa luettavaa Onnen talo kyllä oli. Häiritsi muuten jotenkin todella paljon, että kirjan aikamuotona oli preesens! Se hiersi koko kirjan ajan.
Ulla Onervan esikoisteos Hattaradilemma oli kirjasomesta tuttu: Onervalla on Instagramissa @tarinannuppuja-tili, jossa hän on dokumentoinut kirjan valmistumista. Hattaradilemma kertoo 18-vuotiaasta Emmasta, joka rakastaa romanttista viihdekirjallisuutta. Oikea elämä tosin ei aina ole yhtä ruusuista kuin hänen lempikirjansa: hänen poikaystävänsä Aaron jätti hänet juuri ennen wanhojen tansseja, ja Emma on parannellut sydänsurujaan koko kevään ja kesän. Abivuoden syksyllä ei ole aikaa keskittyä poikiin, kun pitää keskittyä ylioppilaskirjoituksiin. Syksyn ensimmäisissä bileissä Emma törmää Eeliin, joka ärsyttää häntä saman tien mm. arvostelemalla viihdekirjallisuutta. Emma päättää perustaa ryhmän, joka taistelee viihdekirjallisuuden puolesta. Syntyy Oikukkaiden romantikkojen piiri. Suhtauduin jostain syystä Hattaradilemmaan vähän varautuneesti, mahdollisesti siksi, että romanssigenre ei ole mikään ykköslempparini, mutta tämähän oli oikein kiva! Vaikka Emma olikin ehdottomuudessaan ja mustavalkoisuudessaan ärsyttävä, oli viihdyttävää lukea kirjaa, jossa päähenkilöt ovat niin innostuneita lukemisesta. Pidin myös siitä, miten kirjassa käsiteltiin ystävyyssuhteiden jäämistä romanssien varjoon ja kiepautettiin joitain totuttuja asetelmia eri asentoihin. Tykkäsin esimerkiksi todella paljon hahmojen ekaan kertaan liittyvästä keskustelusta! Joitain kirjoittajan maneereja oli havaittavissa: esimerkiksi kuka abiturientti käyttää jatkuvasti sanaa vuode sängyn sijaan, vaikka sanavarasto olisi kuinka laaja? Yleisesti Hattaradilemma on kieleltään ja juonenkuljetukseltaan sujuva. Kiva välipalakirja!
Lotta-sarjan lukeminen jatkui puolen vuoden tauon jälkeen. Siinä missä Juhlahumua, Lotta! loppui riemukkaisiin tunnelmiin, Olipa tuuria, Lotta! (suom. A.-M. Helminen) alkaa sen sijaan apeammissa merkeissä. Lotta on riidellyt poikaystävänsä Paulin kanssa, ja on pahoilla mielin. Onneksi Giggi tulee hätiin ja ehdottaa Lotalle pientä reissua. Giggin täti Kajsa on lähdössä Tanskaan työhommiin ja pyytää tyttöjä mukaansa. Niinpä tytöt lähtevät reissuun, ja kun Lotta on kyseessä, matka ei ainakaan ole tylsä! Olipa tuuria, Lotta! on kiva ja kepeä kesälomaseikkailu. Odotin kadonneen lompakon tai Urban-sedän veneen maalaamisen olevan jonkinlainenTšehovin
ase ja jouduin vähän pettymään, kun näin ei ollutkaan. Myös lopun tapahtumat maalla tuntuivat hieman irrallisilta muuhun kirjaan nähden.
