Suuri Rodgers & Hammerstein -seikkailu: State Fair (1945)

State Fair (suom. Kevättä ilmassa) (1945)

Ohjannut Walter Lang

Perustuu Philip Stongin samannimiseen romaaniin

Päärooleissa Jeanne Crain (Margy), Dick Haymes (Wayne), Dana Andrews (Pat), Vivian Blaine (Emily), Charles Winninger (Abel) & Fay Bainter (Melissa)

Lasisipulin Rodgers & Hammerstein -seikkailu polkaistaan käytiin vuoden 1945 State fairilla. Toisin kuin muut R&H-elokuvat, State Fair ei perustu lavamusikaaliin, vaan on tehty vuoden 1933 elokuvan pohjalta, joka puolestaan perustui Philip Stongin vuonna 1932 ilmestyneeseen, samannimiseen romaaniin. Musikaalielokuvasta tehtiin uusintaversio vuonna 1962, ja 1990-luvulla State fair pääsi viimein Broadwayllekin. 

State fair oli ainoa Rodgers&Hammerstein -boksini musikaaleista, josta en ollut koskaan kuullutkaan mitään, kaikki muut olivat ainakin nimeltä tuttuja. Tämän vuoksi minulla ei ollut kerrassaan mitään käsitystä, mistä kyseisessä musikaalissa olisi edes kyse, eikä minulla siksi ollut myöskään mitään odotuksia teosta kohtaan. Olikin mielenkiintoista hypätä täysin tuntemattomaan tämän musikaalin myötä!


Huom! Tästä eteenpäin teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia!


Juoni

State fair esittelee katsojilleen nelihenkisen Fraken perheen, johon kuuluvat äiti Melissa, isä Abel ja lapset Wayne ja Margy. Perhe odottaa jännittyneenä lähtöä maalaismarkkinoille Iowaan, kukin omasta syystään. Abel toivoo saavansa sialleen ensimmäisen palkinnon näyttelyssä, Melissaa huolettaa säilykekurkkujensa pärjääminen kilpailussa, Wayne tahtoo näpäyttää häntä edellisvuonna huijannutta kojunpitäjää ja Margy haaveilee, että markkinat toisivat hänen pitkäveteiseen elämäänsä hieman jännitystä ja veisivät hänet hetkeksi pois tylsän kosijansa luota. Nimensä mukaisesti musikaali tapahtuu suurimmaksi osaksi markkinoilla, jossa kaikki perheenjäsenet kokevat omia pieniä seikkailujaan. Tarinan pääpaino on kuitenkin Waynessa ja Margyssa, jotka molemmat salamarakastuvat markkinoilla kohtaamiinsa henkilöihin. 

Musikaalin pääjuoni on hyvin ennalta-arvattava: oikeastaan yksi ainoa osa loppuratkaisusta oli sellainen, jota en osannut odottaa, ja sekin johtui siitä, että eräs hahmo oli niin pienessä osassa, että melkein unohdin hänen olemassaolonsa kokonaan. Toisaalta en tiedä, oliko ennalta-arvattavuus tässä tilanteessa edes huono asia: kyllähän ihmiset katsovat mielellään esimerkiksi romanttisia elokuvia, vaikka ne noudattaisivatkin samoja juonikuvioita kuin kaikki muutkin genren elokuvat. Koska State fairia katsoessa ei tarvinnut kauheasti keskittyä juonenkäänteiden pohtimiseen ja jännittämiseen, toimi se itse asiassa mukavan rentouttavana katselukokemuksena, kun sai laittaa aivot narikkaan. Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta teos ei siis ollut tylsä!

En ole lukenut kirjaa, johon elokuva pohjautuu, mutta kiinnostuksesta silmäilin Wikipediasta sen juonitiivistelmää, joka osoittautui synkemmäksi kuin musikaali. Nuorten rakastavaisten tarinat eivät pääty yhtä onnellisesti kuin musikaalimuodossa, ja Fraken sisaruksilla on painavampia syitä salata suhteensa vanhemmiltaan kuin musikaalissa, jossa salailulle ei tunnu olevan oikein mitään järkevää perustetta. Sinänsä ei ollenkaan yllätä, että 1940-luvulla tehdyssä musikaalissa ollaan haluttu ottaa kevyempi ja höttöisempi lähestymiskulma tarinaan kuin alkuteoksessa, mutta tämä oli mielestäni kiinnostava muutos. 

Virallinen arvosana juonelle on 3/5. 

Margy kaipaa elämältään jotain muuta.

Laulut

State fair sisältää yhteensä kahdeksan laulua (plus repriisit): Our state fair, It might as well be spring, That's for me, It's a grand night for singing, Isn't it kind of fun? ja All I owe Ioway. Kuten aloituspostauksessa arvelinkin, musiikki oli juuri sellaista kuin odottaisi kuulevansa tämän aikakauden musikaaleissa. Kovin mieleenjääviä kappaleet eivät ole, joskin It's a grand night for singing jää aika tehokkaasti soimaan päähän. All I owe Ioway puolestaan on mukavan reipastahtinen, ja siihen liittyvä tanssinumero oli hauskaa seurattavaa. Lempikappaleeni oli kuitenkin ehkäpä It might as well be spring, jossa Margy kaihoilee kotonaan elämänsä tylsyyttä. Monessa kohdassa musiikki on hahmojen itsensä esittämää, kuten laulajatar Emily Edwardsin esittämä That's for me, sen sijaan, että sillä olisi juonta eteenpäin kuljettava funktio. Kokonaisuudessaan State fairin musiikki ei ole erityisen mielenkiintoista. Kyllähän sitä voi mielellään kuunnella, mutta musiikkinsa puolesta tämä ei nouse miksikään suosikiksini. 

Mielenkiintoinen huomio lauluihin liittyen: sekä Margya näyttelevän Jeanne Crainin että Patia näyttelevän Dana Andrewsin laulusuoritukset on dubattu, mikä oli myös ajalle tyypillistä. Dubbaus ei siis itsessään ole kiinnostavaa, mutta molempiin liittyy kiinnostava fakta. Jeanne Crainin laulut dubannut Louanne Hogan päätyi tekemään uransa juurikin Crainin dubbaajana, sillä tämän elokuvan jälkeen Crain roolitettiin useisiin muihinkin rooleihin, joissa hänen piti laulaa. Dana Andrewsilla puolestaan oli laulajan koulutus, mutta hän ei kertonut siitä kenellekään kuultuaan, että hänen laulunsa oli päätetty dubata, koska hän uskoi dubbaajansa Ben Gagen tarvitsevan töitä. Huolimatta koulutuksestaan Andrews ei koskaan päätynyt elokuvissaan laulamaan itse, vaikka hänen elokuvauransa kesti vuosikymmeniä. 

Virallinen arvosana lauluille on 3/5.

Emily Edwards, markkinoiden tähtilaulajatar. 

Hahmot

Hahmot ovat tämän musikaalin isoin ongelma. State fairin hahmot ovat melko yksiulotteisia, kuin paperinukkeja, joilla on yksi määrittelevä luonteenpiirre kullakin. Kukaan heistä ei ole erityisen mielenkiintoinen. Näyttelijät tekevät kyllä hyvää työtä, mutta ongelma on käsikirjoituksessa. Esimerkiksi Emily on kiinnostava henkilö, jonka menneisyyden salaisuudesta saisi paljonkin irti sävyjä hahmoon, mutta tätä mahdollisuutta ei ole hyödynnetty. Waynen tyttöystävä Eleanor ja Margyn ihailija Harry ovat molemmat juonessa mukana sen verran vähän, että heidän olemassaolonsa melko lailla unohtaa. Varsinkin Eleanor jää etäiseksi: hän nimittäin on Waynen kanssa samassa paikassa vain pari minuuttia koko elokuvan kestosta. Heitä ei myöskään kauheasti markkinoilla muistella. Wayne ja Margy eivät itsekään ihmeemmin sykähdytä. Lehtimies Pat puolestaan on aika kliseinen sitoutumiskammoinne naistenmies, joka ei kyllä ainakaan tässä katsojassa herättänyt erityisen lämpimiä tunteita. Hänen muutoksensa ei myöskään tuntunut erityisen uskottavalta ja pohjustetulta. Yllättäen pidin kaikista eniten Fraken perheen vanhemmista! Heillä oli jotenkin kauhean hauskaksi kirjoitettu suhde ja hyvä kemia. Tykkäsinkin kovasti kohtauksesta, jossa he hassuttelevat viimeisenä iltana markkina-alueella. Tosin vaikka heilllä oli ripaus enemmän persoonallisuutta kuin heidän lapsillaan, eivät hekään mitenkään erityisen moniulotteisia hahmoja olleet. Muutamia keskeisiä sivuhahmojakin tarinassa pyörii, mutta he ovat joko äärimmäisen karikatyyrejä tai sitten heillä on vielä vähemmän persoonallisuutta kuin päähenkilöillä, mikä on jo suoritus sinänsä. 

Luulen, että osasyy hahmojen ohuuteen voi liittyä lauluihin. Kun suuri osa lauluista on kirjoitettu esiintymisen muotoon, eikä niiden avulla päästä oikein hahmojen päiden sisään (It might as well be springia lukuun ottamatta), heidän sielunmaisemansa ei katsojalle avaudu. Musikaaliformaatin parhaita puolia on juuri se, että henkilö voi rauhassa laulaa ajatuksensa suoraan katsojalle, eikä se tunnu infodumpilta, mutta State fairissa tätä ei kyllä ole hyödynnetty. 

Virallinen arvosana hahmoille on 2/5. 

Emily ja Wayne laulavat juhlissa.

Onko teos kestänyt aikaa?

State fairia voisi kuvailla sanalla harmiton. Värikkäät markkinamaisemat, äärimmäisen epäuskottavat rakkaustarinat ja onnellinen loppuratkaisu ovat juuri sellainen kombo, jonka kanssa voi viihtyä ja nauttia puolitoistatuntisen ajan. Se ei muuta maailmaa, mutta ei myöskään sisällä mitään kauheuksia, jotka nykykatsojaa järkyttäisivät. Toki kaikki henkilöt ovat valkoihoisia, ja sukupuoliroolit ovat hyvin konservatiiviset, mutta se oli myös odotettavissa. Suurempi ongelma esimerkiksi naishahmojen kohdalla on se, että he ovat kuin paperinukkeja, kuin se, että he toteuttavat useaan kertaan nähtyjä stereotypioita. Myös amerikkalaisuuden ja isänmaallisuuden korostaminen tuntui itselle jotenkin epämukavalta, koska se oli melko ylistävää, eikä kritiikkiä 1940-luvun Yhdysvaltoja kohtaan ollut (vaikka syytä ehkä olisi...). Toisaalta State fair on aikansa lapsi, mutta vaikka se voisi olla hyvin negatiivinen asia, tällä kertaa selvittiin melko kuivin jaloin. 

Virallinen arvosana State fairin kestävyydestä on 3/5. 

Margyn ja Patin herkkä hetki. 

Viimeinen tuomio

Tämä projekti lähti kivasti käyntiin, State fair nimittäin yllätti erittäin positiivisesti! Onko se maailmaa järisyttävä klassikko? Ei. Onko kyseeessä uusi lempimusikaalini? Ei tosiaankaan. Pidinkö siitä silti? Kyllä! Joskus vain haluaa upota epäuskottavaan hattararomantiikkaan ja nauttia siitä. Erityinen kunniamaininta menee puvustukselle, oli ihana katsella erityisesti Margyn ja Emilyn mekkoja! 

State fair saa yhteensä 11 pistettä kahdestakymmenestä. 

Viimeisen markkinaillan riehakkaat tanssit.

***

Sarjan muut postaukset: 

Mistä on kyse? 

Elokuun lukumaraton + kooste

 Kesän toisen lukumaratonin aika! Tällä kertaa maratonia emännöi Oksan hyllyltä -blogin Marika Oksa.

Kuva: Oksan hyllyltä

Ajattelin tällä kertaa lähestyä maratonia hieman erilaisella kulmalla, enkä tee minkäänlaista valmista suunnitelmaa. Tämä voi olla joko todella huono idea, tai sitten todella hyvä, en tiedä vielä :D Keskeneräiset kirjat todennäköisesti pyrin lukemaan loppuun, tai ainakin jatkamaan eteenpäin, ja sellaisia tällä hetkellä ovat: 

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Sini Helminen: Hurme

Helen Fielding: Bridget Jones – Elämäni sinkkuna (äänikirja)

Päädynkö lukemaan näitä? Päädynkö lukemaan jotain ihan muuta? Se jää nähtäväksi. Aloitan maratonini lauantaina 28.8., kun olen saanut päiväni käyntiin. 

13.50 Loikoilin aika pitkäään sängyssä aamulla, ja sen jälkeen piti vielä tehdä muutamia askareita, ennen kuin pääsin lukemisen kimppuun, mutta maratonini alkaa nyt! Aion lukea Auringon ydintä, ainakin niin kauan, että minulle tulee nälkä, jolloin pidän sitten pienen tauon. 

16.30 Auringon ydin koukuttikin (heh) niin tehokkaasti, että luin kirjan loppuun, joten luettuja sivuja on tällä hetkellä 184 sivua. En malttanut edes päiväkahvin ajaksi luopua siitä! Seuraavaksi syön jotain ja imuroin asuntoni (vähän jaloittelua lukemisen vastapainoksi), saa nähdä, minkä kirjan parissa sitten jatkan. Ehkä jonkin sarjakuvan? 

17.50 Tauko venähti vähän pitkäksi, mutta seuraavaksi ajattelin lukea Simo Frangénin ja Pasi Heikuran ABCBA-kirjaa, mahdollisesti loppuun asti, koska tarvitsin jotain vähän kevyempää Sinisalon jälkeen. Jatkan sen jälkeen Art Spigelmanin Maus-sarjakuvalla. 

20.10. ABCBA-kirja on luettu nyt loppuun, ja Mausia luettu jonkin verran eteenpäin, luettuja sivuja yhteensä 388. Seuraavaksi ryhdyn laittamaan itselleni iltapalaa ja sitä nauttiessani aion katsoa Amazing racen viimeisen jakson. Ennen nukkumaanmenoa suunnitelmissa on lukea Hurmetta eteenpäin. Todennäköisesti en enää tämän päivän puolella palaa päivittämään tätä postausta, joten toivotan jo tässä kohdassa hyvää yötä kaikille niille, jotka maratonia jatkavat (ja toki kaikille muillekin :D)! Palataan asiaan aamulla. 

12.50 Luin eilen illalla 86 sivua Hurmetta ennen kuin uni vei mukanaan. Luettuja sivuja on nyt siis yhteensä 474. Loppumaratonin aion lukea vielä Mausia, katsotaan, jos saan sen luettua loppuun. 

13.50 Lukeminen seis! Viimeisen tunnin aikana Maus eteni 112 sivun verran. 

Yhteenveto

Luin tämän lukumaratonin aikana yhteensä 586 sivua, mikä on hieman enemmän kuin heinäkuun maratonilla. Äänikirjaa en tämän maratonin puitteissa ehtinyt kuuntelemaan. Olen tulokseeni hyvin tyytyväinen! Pääsin lukemiseni kanssa hyvään flow-tilaan, ja nautin siitä, että sain vain istua paikallani ja uppoutua kirjaan. Vaikka luettujen sivujen määrä ei ratkaisevasti eroa edellisestä maratonista, minulla oli jostain syystä paljon kivempaa nyt! Johtuiko se siitä, että en valinnut pinoa etukäteen, vai kenties siitä, että nyt luin vetävempiä kirjoja? Enpä tiedä, mutta mukavaa oli! 

Luettu loppuun: 

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Simo Frangén ja Pasi Heikura: ABCBA-kirja. Alivaltiosihteerin virallinen palindromiopas

Luettu eteenpäin: 

Sini Helminen: Hurme

Art Spigelman: Maus

Kiitos vielä Marika Oksalle maratonin järjestämisestä!

Suuri Rodgers & Hammerstein -seikkailu: Mistä on kyse?

 Mitä kummaa? 

Sitä varmaan kysyy itse kukin, joka tämän postauksen näkee. Mikä ihmeen seikkailu? Ketkä Rodgers & Hammerstein? Onko arvon bloggaaja kenties lähdössä jollekin pitkälle ja raskaalle vaellukselle löytääkseen elämän tarkoituksen? 

Myönnän, että otsikointi on ehkä hieman suuruudenhullu, sillä tämä "suuri seikkailu" tulee omalta osaltani tapahtumaan omasta nojatuolistani, läppärin välityksellä. Omassa elämässäni seikkailu nimittäin tarkoittaa sitä, että katson musikaaleja, joita en ole aikaisemmin nähnyt. Sain viime vuonna kirpparilta löytyneen dvd-boksin, joka sisältää kuusi Rodgers & Hammerstein -musikaalia: The Sound of music, The King and I, South Pacific, Oklahoma!, Carousel ja State fair. Boksi oli täysin avaamaton, minkä vuoksi tämä 50 senttiä maksanut aarre oli entistä hienompi löytö, varsinkin, kun se paketin tarrojen perusteella maksoi alun perin melkein 26 puntaa (!). 

Richard Rodgers ja Oscar Hammerstein II olivat amerikkalainen parivaljakko, jotka tekivät yhdessä useita klassikon asemaan nousseita musikaaleja Hollywood-musikaalin kulta-aikoina 1940-50 luvulla (vaikka tietenkin nämä musikaalit olivatkin alunperin teatterilavalle tehtyjä). He ovat musikaalimaailman suurimpia nimiä, ja koenkin, että heidän musikaaliensa tunteminen kuuluu itseään kunnioittavan musikaalifanin yleissivistykseen, varsinkin jos jostain syystä tituleeraa itseään "musikaalitohtoriksi" ja kuvittelee olevansa jossain auktoriteettiasemassa. Itselleni nämä boksin musikaalit ovatkin nimeltä tuttuja, State fairia lukuun ottamatta, mutta olen nähnyt ainoastaan Sound of musicin aikaisemmin, enkä tiedä esimerkiksi yhtäkään laulua muista musikaaleista, saatika sitä, mitä niissä edes tapahtuu. Kyseessä on minulle siis jonkinlainen hyppy tuntemattomaan, eli suomeksi sanoen seikkailu! 

(Sivuhuomautuksena sanon, että olen nähnyt yhden Rodgers & Hammerstein -musikaalin Sound of musicin lisäksi, ihan teatterilavalla itse asiassa, mutta sen elokuvaversiota ei tästä boksista löydy. Kyseessä on Tuhkimo-musikaali, jota esitettiin Tampereen työväen teatterissa ollessani ensimmäisellä luokalla, ja vaikka muistikuvani ovatkin jo hieman hämärtyneet, se on jäänyt mieleeni eräänä hienoimmista ja vaikuttavimmista teatterielämyksistä koskaan!) 

Odotukset ja ennakkoluulot

Odotukseni boksin musikaaleille on se, että ne ovat hyvin perinteisiä musikaaleja, koska käsitykseni mukaan Rodgers&Hammerstein -musikaalit ovat juuri sellaisia, mitä ihmiset ajattelevat, kun heille sanoo sanan "musikaali". Toki rakastan nykyisen musikaalimaailman innovatiivisia ratkaisuja uusien musikaalien luomiseen, mutta vanhoissa musikaaleissa on oma lumouksensa ja taikansa, jota nykyiset (elokuva)musikaalit eivät pysty tavoittamaan. (La la land on poikkeus, joka vahvistaa säännön.) Musiikinkin odotan olevan hyvin perinteistä musikaalimusiikkia, ja uskon, että elokuvien laulukohtaukset täyttävät kaikki perinteiset musikaalilaulujen kategoriat ("I want" -laulu, rakkausduetto yms). 

Toki minulla on myös jonkin verran ennakkoluuloja näitä musikaaleja kohtaan. Ennakkoluuloni liittyvät lähinnä kyseisten taideteosten ikään ja siihen, että Rodgers ja Hammerstein olivat valkoisia miehiä. Vaikka en kovinkaan paljon ole perehtynyt musikaalien sisältöön, esimerkiksi South Pacific ja King and I sijoittuvat ymmärtääkseni ei-eurooppalaisiin maisemiin, joten on hyvin todennäköistä, että nämä sisältävät rasistisia ja/tai muuten epäkorrekteja asioita, mitkä voivat (nyky)katsojalle tuntua ikäviltä. Musikaalit ovat ainakin ennakkomielikuvissani (joita luovat esimerkiksi dvd:n kannet) romanttisiin tapahtumiin painottuvia, joten pohdin sitäkin, miten romanttisia suhteita elokuvissa käsitellään: millaisia rooleja esimerkiksi miehille ja naisille tarjotaan? 

Kirjoittaessani musikaaleista keskityn neljään osa-alueeseen, joita itse pidän kaikista tärkeimpänä: juoneen, lauluihin, hahmoihin ja siihen, onko teos kestänyt kuinka hyvin aikaa. Annan jokaiselle kategorialle pisteitä asteikolla 1-5, joten jokainen musikaali voi saada enintään 20 pistettä. Tässä on siis pientä kilpailuasetelmaakin musikaalien välillä, mikäs sen hauskempaa :D

Mitä seuraavaksi tapahtuu? 

Koska suureksi harmikseni elämässäni on muutakin sisältöä kuin musikaalien katsominen, en osaa luvata, kuinka aktiivisesti tämä sarja tulee blogissani ilmestymään. Todennäköisesti tahti on säännöllisen epäsäännöllinen, sillä en myöskään halua ottaa tästä minkäänlaista stressiä itselleni. 

Kuitenkin sen voin luvata, että ensi viikolla samaan bat-aikaan tällä samalla bat-kanavalla (nyt tuli kyllä viittaus aivan väärään populaarikulttuurin tuotteeseen!) ilmestyy sarjan ensimmäinen osa, joka käsittelee vuoden 1945 State fairia. Käsittelen elokuvat kronologisessa järjestyksessä, joten sarja päättyy Sound of musiciin. 

Tervetuloa seikkailulle mukaan! 

Heinäkuun luetut 2021

Heinäkuussa 2021 luin kuusi kirjaa (465 sivua, 24 h 50 min), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuva, yksi säeromaani, neljä äänikirjaa ja yksi uusinta.

Hynynen, Susanna & Terentjeva, Dess: Spiraalitie (Neonkaupunki #2) 13 h 6 min [K]

Simukka, Salla: Matalapaine/Korkeapaine 2 h 7 min [K]

Crossan, Sarah: Kuunnousu 381 s. 

Satrapi, Marjane: Luumukanaa 84 s. 

Simukka, Salla: Lukitut 5 h 56 min [K]

Enoranta, Siiri: Gisellen kuolema 3 h 41 min [K] [U]

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 2

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 2

muualta: 4

Väkivaltainen, synkkä ja kasariesteettinen Neonkaupunki ihastutti venäläisen mytologian käytöllään ja hahmoillaan, joihin syntyi vahvoja viha-rakkaussuhteita, joten toinen osa oli automaattisesti lukulistallani. Spiraalitie jatkaa suunnilleen siitä, mihin Neonkaupunki jäi. Vera, Tarkkis ja Slava ovat palanneet takaisin valomaailmaan, mutta sinne sopeutuminen on vaikeaa, ja he tuntevat voimakasta vetoa takaisin Elmille, jopa Vera, joka yrittää taistella tunnetta vastaan. Kolmikko päätyy kuin päätyykin Elmille, jossa mikään ei ole enää kuin ennen: Gorkyjen aluetta ei enää ole, ja jäljelle jääneet jengiläiset ovat liittoutuneet muiden hajonneiden jengien kanssa. Elmillä riehuvat Luupojat, jotka ovat tuhonneet useita jengejä ja niiden alueita vielä tehokkaammin kuin aikaisemmin. Kyseessä oli jälleen melkoinen rymistely! Edellisen osan kohdalla annoin kritiikkiä juonen kuljetuksesta, joka ei tuntunut erityisen sujuvalta, mutta nyt sitä ongelmaa ei enää ollut. Tykkäsin kirjassa erityisen paljon siitä, että nyt päästiin tutustumaan paremmin muihin jengeihin, esimerkiksi Fantomeihin, joiden vaaleanpunaiseen ja kauneuteen nojaava estetiikka miellyttää minua enemmän kuin Gorgyjen nahkatakit :D Venäläinen kulttuuri ja mytologia tuo tarinaan oman, uniikin lähestymiskulmansa, josta kovasti nautin. Venäläisen kulttuurin kuvauksen lisäksi trilogian vahvin rakennuspalikka on ehdottomasti sen hahmot, jotka ovat raivostuttavia, mutta inhimillisiä. Vaikka lähes kaikki lempihahmoni heittivät henkensä jo edellisessä osassa, oli heitä onneksi jäljellä tässäkin (Nova! <3). Myös uusista tuttavuuksista pidin. Hämmästyksekseni huomasin myös pitäväni Slavasta, vaikka en voinut sietää häntä edellisessä osassa. Tarkkis puolestaan on aivan yhtä raivostuttava kuin ennenkin, mutta hänkin on hyvin luotu hahmo, jossa on tasoja ja kiinnostavia harmaan sävyjä. Pidän siitä, miten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat luonteva osa tarinaa. Esimerkiksi erään hahmon transtausta tuotiin mielestäni kivan luontevasti esiin, eikä siihen jääty jumittamaan, koska kyseessä ei ollut juonen kannalta merkittävä asia. (En muista, mainittiinko asiasta jo edellisessä osassa, mutta kuitenkin.) Myös kirjan kielenkäyttö ja kuvailu on riemastuttavaa: välillä piti oikein pysähtyä makustelemaan sanavalintoja, kun ne olivat niin hienoja. Suurin ongelmani kirjan suhteen johtui täysin minusta itsestäni: edellisen osan lukemisesta oli reilu vuosi, ja olin ehtinyt jo unohtaa suuren osan valtavasta hahmokaartista ja tapahtumista, joihin viitattiin ahkerasti. Tämän takia tarinaan oli aika vaikeaa päästä sisään. Väkivallalle kovin herkille en kirjaa suosittelisi, itsekin parahtelin ääneen muutamien kuvausten kohdalla. Koska kuuntelin kirjan äänikirjana, minulla ei edelleenkään ole mitään käsitystä siitä, miten nimet ja venäjänkieliset lausahdukset kirjoitetaan. Oli kiinnostavaa, että vaikka äänikirjan lukija oli sama kuin Neonkaupungissa, hän äänsi jotkut nimet aivan eri tavalla kuin edellisellä kerralla, mikä hämmensi välillä hieman. Spiraalitie jäi muuten melkoiseen cliffhangeriin! (Jälleen parannus edelliseen osaan: ei irrallisen oloista epilogia!) Viimeisen osan tahtoisin käpäliini nyt ja heti, mutta valitettavasti se on vielä kirjoittajiensa käsissä. Tämä on ärsyttävä puoli, kun lukee sarjoja ilmestymistahtiin :D

Salla Simukan uutuuskirja kiehtoi kääntökirjakonseptillaan: toisella puolella on Varpusta kertova Matalapaine, ja toisella puolella Sagan tarinan kertova Korkeapaine. Molemmat tarinat kertovat samasta kesästä, kun tytöt ovat juuri päättäneet yhdeksännen luokan. Varpua ei ole koskaan huomannut kukaan, kun yhtäkkiä suosittu ja kaunis Saga suutelee häntä rannalla päättäjäispäivänä. Kesän aikana tyttöjen välinen suhde syvenee seksuaaliseksi, jopa romanttiseksi, mutta molemmilla on elämässään synkkiä asioita, joista ei ääneen puhuta. Odotin tämän olevan perinteinen teinirakkaustarina, mutta tässä olikin väännetty vanhat kaavat toisin päin, ja kääntökirjaformaatti oli ehkä kaikista kiinnostavin! Simukka on julkaissut toisenkin kääntökirjan, novellikokoelman Sytytä valot!/Sammuta valot!, mutta mielestäni Matalapaine/Korkeapaine hyödyntää kääntökirjan konseptia kiinnostavammin. Varpun ja Sagan tarinat täydentävät ja peilaavat toisiaan, ja nautin yhteyksiä huomatessani kovasti. Erityisesti teoksen nimen selittyminen ja sen ristiriitaisuus kiehtoi. Pidin kovasti myös teoksen runollisesta ja vimmaisesta kielestä. Oli myös hauska ratkaisu, että äänikirjalla oli kaksi lukijaa, molemmilla puoliskoillaan omansa. Harmi kyllä, teos jäi minulle turhan epätasaiseksi. Matalapaineen päähenkilö Varpu on melko tylsä näkökulmahenkilö, vaikka hänen tarinansa ja kerrontansa on kiinnostavaa, ja Korkeapaineessa ongelma on päinvastainen. Jäin miettimään myös sitä, miten kirjaa markkinoidaan rakkaustarinana, mutta minun silmiini tyttöjen välinen suhde oli melkoisen myrkyllinen ja epäterveellä pohjalla. En kyseenalaista sitä, etteikö heidän välillään olisi ollut aitoja tunteita toisiaan kohtaan, mutta erityisesti Saga kohtelee Varpua todella huonosti, eikä sitä mitenkään problematisoida. Ei YA-kirjallisuudessa missään nimessä tarvitse olla henkilöitä, jotka tekevät aina oikein, eikä sen tarvitse olla opettavaista, mutta silti jäin miettimään, voiko Sagan ja Varpun suhde näyttäytyä jollekin nuorelle lukijalle esimerkkinä siitä, millaista (tyttö)rakkauden kuuluu olla. Jos mietin esimerkiksi itseäni yläasteen alkupuolella, en välttämättä olisi osannut lukea tyttöjen suhdetta toksisena, varsinkin, jos takakannessa puhutaan rakkaustarinasta. Matalapaine/Korkeapaine toi mieleeni monessa kohdassa Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -kirjan, tässä oli todella paljon samoja elementtejä! Myös tunnelmassa oli jotain samaa (ainakin hämärien muistikuvieni mukaan, pitäisi lukea Huotarisen kirja joskus uudelleen). Kannattaa muuten lukea Matalapaine ensiksi, silloin tästä saa paljon enemmän irti! 

Sarah Crossanin Yksi oli surumielinen ja kipeä säeromaani, joten Kuunnousu lähti ilman sen kummempaa harkintaa kirjastosta mukaan, kun siihen törmäsin. Kuunnousu kertoo Joesta, jonka veli Ed on ollut 10 vuotta vankilassa, odottamassa kuolemantuomiota. Tuomion täyttöönpanon hetki on lähellä, ja Joe lähtee tapaamaan veljeään vielä viimeisen kerran. Hänen tunteensa ovat melko sekavia: onko veli enää sama ihminen kuin lapsena? Mitä hänen kanssaan pitäisi, voisi, puhua? Olisiko sittenkin mahdollista saada toinen yritys ja saada Ed pois teloitusjonosta? Vaikka olen yleensä pitänyt säeromaaneista kovastikin, Kuunnousu ei vakuuttanut minua, lukukokemus oli melkoisen meh-tasoa. Säeromaaneille tyypillisesti myös Kuunnousu käsittelee hyvin raskaita teemoja, mutta vaikka säemuodon tarkoitus on tuoda siihen keveyttä, tässä tapauksessa koin sen oikeastaan etäännyttäväksi, vaikka kirjan tapahtumat olivatkin dramaattisia ja surullisia. Ehkä tämä olisi toiminut paljon paremmin perinteisenä romaanina? Säemuoto ei nimittäin tuonut mielestäni tarinaan mitään lisää, kielikään ei ollut erityisen mielenkiintoista (en tosin tiedä, onko käännöksellä jotain tekemistä asian kanssa). Joen ja Nellienkin suhde jäi jotenkin todella laimeaksi ja lähinnä ärsytti, vaikka siitäkin olisi saanut vaikka ja mitä irti. Ei ollut minun kirjani tämä. 

Marjane Satrapin omaelämäkerrallinen Persepolis-sarjakuva on parhaita koskaan lukemiani sarjakuvia, joten odotukset niin ikään omaelämäkerrallisia aiheita sivuavaan Luumukanaa-teokseen olivat korkealla. Kirjan päähenkilö on Satrapin isosetä Nasser Ali Khan, jonka rakkaan tar-soittimen hänen vaimonsa suutuspäissään hajottaa. Soittaminen on ollut hänen synkän elämänsä ainoa ilo, ja soittimen rikkoutuminen syöksee hänet masennuksen syövereihin, johon ei auta enää mikään. Hän asettuu sänkyynsä odottamaan kuolemaa, ja käy viikon päivien ajan läpi mielessään elämäänsä, onnetonta lapsuuttaan, menetettyä nuoruudenrakastettuaan ja rakkaudetonta avioliittoaan. Nasser Alin omaan tarinaan kietoutuu Iranin historia ja Vaikka sarjakuvan perusidea kuulostaa synkältä ja ankealta, on teoksessa myös Satrapille ominaista (mustaa) huumoria. Luumukanaa ei ihan kuitenkaan pystynyt nousemaan Persepoliksen tasolle, vaikka siitä kovasti pidinkin. Voi olla, että teoksen lyhyydestä johtuen en oikein päässyt sisään sen tunnelmaan ja hahmoihin, tai sitten lukuhetki vain ei ollut oikea. Oli miten oli, teos ei ollut todellakaan huono, ja muistutti minua jälleen siitä, mikä Satrapin tyylissä ihastuttaa. 

Heinäkuun toinen Simukka oli viime kesänä ilmestynyt Lukitut. Lukitut kertoo tilanteesta, jossa 50 nuorta suljetaan yhtäkkiä vankilaan. Kyseessä on varotoimi: on todennäköistä, että jokainen heistä tulee suorittamaan tulevaisuudessa rikoksen. Jos he arvaavat oman rikoksensa ennen 18-vuotissyntymäpäiväänsä, he pääsevät pois vankilasta. Muuten he joutuvat kärsimään rangaistuksensa loppuun asti. Tarinaa kerrotaan viiden vangitun nuoren, Meean, Johanneksen, Oliverin, Kaspianin ja Vegan näkökulmista. Valitettavasti Lukittujen idea oli parempi kuin toteutus. Kirja oli kyllä kirjoitettu koukuttavasti, ja viihdyin sen parissa, mutta moniin kiinnostaviin juonenkäänteisiin ei käytetty aikaa, vaan keskityttiin mielestäni vähemmän mielenkiintoisiin osiin tarinassa. Esimerkiksi kuvaus nuorten vankilassa tekemästä musikaalista oli mielestäni aika tylsä, vaikka musikaaleista kovasti pidänkin. Tykkäsin kuitenkin siitä, että loppuratkaisu ei ollut ihan se ennalta-arvattavin. Tosin siihenkin liittyi  ongelmia: viimeinen luku oli melkoisen raskas infodumppi, kun kaikki plot-twistit tuotiin esiin. (Sosiaalisen) median rooli oli myös melko pieni ja nopeasti ohitettu, vaikka se oli tarinalle tärkeä. Toki infodumpin välttäminen olisi vaatinut toisenlaista rakennetta koko kirjalle, mutta tällaisenaan se oli raskas ratkaisu. Tykkäsin kovasti siitä, että päähenkilöissä oli runsaasti diversiteettiä: oli erilaisia ihonvärejä, sukupuolia ja seksuaalisuuksia, perhetaustoja, harrastuksia. Simukan kirjoissa onnistuneinta onkin usein se, miten kirjavia henkilöhahmot ovat. 

Hetken mielijohteesta päädyin kuuntelemaan Siiri Enorannan Gisellen kuoleman äänikirjana. Olin lukenut kirjan vuonna 2015 paperikirjana, mutta huh ja wau, miten paljon äänikirjamuoto toi siihen lisää! Olin antanut kirjalle viisi tähteä Goodreadsissa jo ensimmäisen lukukerran jälkeen, joten kirja oli tehnyt vaikutuksen jo silloin, mutta nyt toivoin, että vaihtoehtona olisi ollut vaikka 10 tai saman tien 100 tähden antaminen, niin paljon lujempaa se iski näin viisi ja puoli vuotta myöhemmin. Gisellen kuolemassa 15-vuotias Linnea palaa takaisin kotiin Ruotsista, missä hän on ollut viimeiset kahdeksan vuotta tätinsä omistamassa balettikoulussa. Loukkaantumisen myötä Linnea on menettänyt elämänsä tärkeimmän osan, tanssimisen, ja on ymmärrettävästi poissa tolaltaan. Linnean isoveli Joel on aina ollut siskonsa varjossa, ja kun Linnea yhtäkkiä onkin kotona, eikä pelkkä kiiltokuva, jolla äiti leuhkii sukujuhlissa, ei yhteentörmäyksiltä vältytä. Linnean ja Joelin välillä on voimakasta vetoa, jonka molemmat tietävät vaaralliseksi, tuhoavaksi voimaksi. Vaikka muistin tarinan olleen surullinen ja traaginen, se oli vielä repivämpi ja rajumpi kuin muistelin. Rikkinäiset perhesuhteet, kommunikaatio-ongelmat, kielletyt tunteet, syyllisyys, pakkomielteisyys, elämän keskittyminen yhden asian ympärille ja sen seuraukset, kyseessä on tosiaan melkoinen keitos. Ja miten pienestä voi tuhoisatkin tapahtumaketjut saada alkunsa! Tämä kaikki on kuitenkin kirjoitettu niin hengästyttävän upealla kielellä, ettei voi kuin ihmetellä ja ihastella Enorannan taitoa kirjoittaa. Ensimmäisellä lukukerralla kuvailin kieltä paremman sanan puutteessa "keskeneräiseksi", mutta luulen, että se johtui kirjoitusasusta, josta esimerkiksi puuttui välimerkkejä, sillä kuunneltuna kieli oli vimmaista ja voimakasta, eikä siitä tullut samankaltaista vaikutelmaa. Kieli jopa aiheutti minussa melkein fyysisiä reaktioita, ja välillä piti tiskatessakin vain pysähtyä silmät kiinni kuuntelemaan, miten Enoranta kutoi sanoilla niin voimakkaita tunteita ja mielikuvia esiin. Gisellen kuolema on ehdottomasti eräs Enorannan parhaista teoksista, ja minusta tuntuu, että suosittelen sitä nimenomaan äänikirjana kaikille tästä eteenpäin, sillä vaikka luetussa muodossa kirjasta jää luonnollisesti sen tekstin asettelu pois, tämä oli mielestäni kuin luotu äänikirjaksi. Erityisen nautittava ratkaisu oli se, että kun loppupuolella Linnea saa tarinassa äänen, äänikirjankin lukija vaihtuu. Heittämällä koko kuukauden paras lukukokemus.  

*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

6. Kirja kertoo rakkaudesta: Matalapaine/Korkeapaine

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella: Lukitut

13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin: Gisellen kuolema

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut: Spiraalitie

Heinäkuusta kertoo kyllä jotain se, että lähes kaikki lukemani kirjat olivat äänikirjoja! Työkuvioni muuttuivat hieman kesäkuusta, mikä johti sitten siihen, että tein sitten enemmän töitä kuin aikaisemmin. Kun töiden jälkeen piti vielä kotiin päästyä opiskella ja lukea tentteihin, eivät fyysiset kirjat kauheasti enää houkutelleet, mutta kotihommien taustalla äänikirjat toimivat hyvin. Töiden ohella ehdin jonkin verran nähdä kavereita, käydä ainejärjestön tapahtumassa ensimmäistä kertaa naismuistiin, viettämässä kesäiltaa naapurikaupungissa, majoittaa yhden yökylävieraan ja kävinpä jopa pienimuotoisissa sukujuhlissakin, kun useampi lähisukulainen täytti pyöreitä vuosia. Kiirettä siis piti, ja varsinkin työt (eteenkin hellejakson aikana) ottivat aika pahasti voimille, mutta onneksi niiden tasapainona oli kiireettömiä, ihania hetkiä. 

Campnanon kanssa kävi tänä vuonna historiallisesti: en nimittäin päässyt sanatavoitteeseeni, mitä ei ole koskaan Campissa käynyt. Tiedän olleeni jokseenkin ylioptimistinen tavoitteeni (10230 sanaa) suhteen, varsinkin, kun heinäkuussa työt ja opiskelu veivät suuren osan aikaani. Lopullinen tulokseni oli kuitenkin ihan hyvä olosuhteet huomioiden: 8694 sanaa. Vaikka kuun puolivälissä pääsin tosi hyvään draiviin tekstin kanssa, ja ylitin tavoitesanamäärän huimasti, kuun loppu romahdutti hyvän vauhdin, ja kahtena viimeisenä päivänä sanasaldo jäi nollille. Tästä huolimatta DVR eteni reippaasti eteenpäin, kaksi lukua valmistui ja kolmaskin melkein, ja nyt ollaan jo aivan loppumetreillä (luku 30/33 tällä hetkellä menossa!). 

Kuukauden biisi on PMMP:n Lautturi II. Tykästyin tähän Matkalaulu-albumin versioon kovasti muutama vuosi sitten, mielestäni siinä on enemmän haavoittuvaisuutta, pelkoa ja jopa kauhutunnelmaa kuin "varsinaisessa" versiossa kappaleesta. Tämä sopi äänimaailmansa puolesta täydellisesti JL:n soittolistalle, mutta hoksasin, että tämä riisuttu versio on täydellinen myös DVR:n listalle. Kirjoitin kässäriin heinäkuussa erästä kohtausta, johon minun oli vaikea löytää sopivaa taustamusiikkia, mutta Lautturi II oli eräs sopivimmista löytämistäni. Tarinan hahmot kulkevat tällä hetkellä melko syvissä vesissä erään järisyttävän tapahtuman jälkeen, ja yksinäisyyttä ja surua kaikuva kappale kuvastaa käsillä olevien lukujen fiilistä paremmin kuin hyvin, vaikka sanat eivät ihan kohdalleen osukaan. (DVR:n soittolistaa muuten pääsee kuuntelemaan tästä, jos kiinnostaa.) 

Hyviä hetkiä elokuuhunne! 

Mid-Year Book Freak Out Tag 2021

Tämä tägi on kiertänyt useammassakin kirjablogissa nyt, kun vuotta 2021 on kulunut jo puolet (!!). Haaste vaikuttaa hyvältä tavalta summata yhteen vuoden ensimmäisen puolikkaan aikana luettuja, joten päätin tarttua siihen itsekin.  Olen bongannut haasteen esimerkiksi Ankin kirjablogista ja Oksan hyllyltä -blogista. 

1. Mikä on paras kirja, jonka olet tähän mennessä lukenut?

Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys tuli ensimmäiseksi mieleen, joten mennään intuitiolla tällä kertaa! Kaikki vaikuttavat ihastuneen tähän kirjaan, enkä ole poikkeus. Hauska, eriskummallinen ja välillä haikeakin teos, joka on jotain ihan muuta kuin mihin olin aikaisemmin (suomalaisessa, aikuisille suunnatussa) kirjallisuudessa törmännyt.

2. Mikä on paras jatko-osa, jonka olet tähän mennessä lukenut?

Olen lukenut aika vähän jatko-osia sellaisista sarjoista, joita en olisi jo kertaalleen lukenut, mutta näistä paras on Briitta Hepo-ojan Sydämiä seireeneille, ongelmistaan huolimatta. Jos uusinnat lasketaan mukaan, paras on ollut joko Muumipapan urotyöt tai Vaarallinen juhannus. 

3. Kerro tänä vuonna julkaistu kirja, jota et ole vielä lukenut, mutta jonka haluat lukea?

Sini Helmisen Hurme odottelee kirjastolainapinossani, joten sanotaan se! 

4. Mitä tänä vuonna julkaistavaa kirjaa odotat?

Rainbow Rowellin Anywhere the wind blows ilmestyi jo viime viikolla, mutta sen lukemista odotan. Vaikka Wayward son oli jonkinasteinen pettymys, kiinnostaa kuitenkin, miten Simonin, Bazin ja kumppaneiden tarina päättyy. Lisäksi myöhemmin syksyllä ilmestyvä Magdalena Hain Isetin solmu on lukulistalla! Myös Dess Terentjevan säeromaani Ihana kiinnostelee kovasti. Ja J.S. Meresmaan Khimaira! Riittähän näitä :D

5. Mikä kirja on tuottanut suurimman pettymyksen?

Paula Norosen Tarja Kulho-sarjan toinen osa Lomille lompsis. Ensimmäinen osa oli ihan hauska, vaikka olikin vähän pettymys, mutta Lomille lompsis ei jaksanut edes hymähdyttää niin monta kertaa kuin sarjan aloitusosa. Myös syvästi inhoamani kolmiodraamakuvio laski kirjan pisteitä. Parasta tässä oli Norosen itsensä lukema äänikirja. 

6. Mikä kirja on ollut suurin yllättäjä?

Ehkä Marilyn Monroen jälkeenjääneistä papereista koottu Välähdyksiä, sirpaleita. Tässä yllätti lähinnä se, miten edelleen ajankohtaisia Marilynin ajatukset esimerkiksi naisten seksuaalisuudesta olivat, ja kuinka jäsentelemättömistä ja pirstaleisista muistiinpanoistakin näki, miten lahjakas hän oli kirjoittajana(kin). 

7. Kuka on uusi lempikirjailijasi?

Puolen vuoden aikana ei ole ehtinyt löytyä uusia lempikirjailijoita.

8. Mihin fiktiiviseen henkilöön olet ihastunut?

Uusia ihastuksiakaan ei ole fiktiivisistä maailmoista ilmaantunut kuluneen puolen vuoden aikana. Ainoa, joka tulee edes etäisesti mieleen, on Elizabeth Acevedon Kaikilla mausteilla -kirjan Malachi, joka oli ihan sympaattinen hahmo (ja kivan fiksu love interest, ei aina itsestäänselvyys YA-kirjoissa :D), mutta en minä häneenkään ihastunut.

9. Mikä on uusi lempihahmosi?

Anni Saastamoisen Sirkka-romaanin nimihenkilö, oli niin naurettavan samanlainen kuin minäkin, että kiinnyin häneen heti. Vaikka Sirkan elämä saattaa ulkopuoliselle näyttää ankean harmaalta, hän löytää siitä paljon pieniä iloja. 

10. Mikä kirja sai sinut itkemään?

En ole tänä vuonna lukenut mitään suuria itkukohtauksia aiheuttavia kirjoja, vaikka hyvin herkästi kirja lukiessa vollotankin. Viivi Rintasen Sarjakuvaterapiaa kuitenkin nostatti kyyneleet useasti silmiin, sekä ilosta, surusta, että kiukusta. 

11. Mikä on tämän vuoden paras kirjan pohjalta tehty elokuva?

Netflixin minisarja The Queen's gambit, ehdottomasti!! Sarja perustuu Walter Tevisin kirjaan Musta kuningatar, ja on harvinainen adaptaatio, joka on mielestäni parempi kuin pohjateoksena käytetty kirja. Sarjasta huomaa, että sen tekijät ovat pitäneet kirjasta todella paljon, ja halunneet tehdä sille kunniaa. Tarinaan tehdyt muutoksetkin ovat tarpeellisia: siinä oli enemmän materiaalia ja suurin osa hahmoista oli moniulotteisempia kuin kirjassa. 

12. Mikä on tämän vuoden lempipostauksesi?

Ehkä tässä huomaa, että haaste on tarkoitettu ensisijaisesti kirjablogeille? :D Omalla kohdallani mikään koostepostaus ei nouse suosikiksi, koska ne ovat aika lailla peruskauraa. Niiden sijaan suosikkini on ehkä Musikaaleja lavalta (osa 2), jonka eteen näin todella paljon vaivaa, tai Muista minut näin -runo, josta pidän itse kovasti. 

13. Mikä on kaunein kirja, minkä olet ostanut tänä vuonna?

Kauheasti en ole kirjahankintoja tänä vuonna tehnyt, mutta itselleni kandin palauttamisesta palkinnoksi ostamani Hitchhiker's guide to the galaxy -yhteisnide on niistä ehdottomasti kaunein. En tiedä, miten kuvasta saa selvää, mutta nuo tähdet on folioitu! 

14. Mitkä kirjat aiot lukea vuoden loppuun mennessä? 

Minulla on tällä hetkellä pitkäaikaisesti kesken Maria Pettersonin Historian jännät naiset, se olisi kiva saada luettua vuoden loppuun mennessä. Ongelmana tosin on se, että kirjaa pitää lukea melko lyhyissä pätkissä, että ei tule informaatioähkyä. Muumien uusintaluku on myös tarkoitus saattaa tämän vuoden aikana loppuun, ja sen myötä myös Muumimuseon julkaisema Kuinkas sitten kävikään -teos. (Joka on eri asia kuin Janssonin samanniminen kuvakirja, toim. huom.!)

Haasteen saa kopioida omaan blogiinsa, jos siltä tuntuu! Muiden vastauksia on aina kiva lukea :)

Kesäkuun luetut 2021

Kesäkuussa 2021 luin viisi kirjaa (1650 sivua), joista kolme oli spefiä, yksi non-fictionia, yksi sarjakuvaa ja yksi uusinta.

Apo, Satu: Ihmesatujen historia 408 s.

Collins, Suzanne: Balladi laululinnuista ja käärmeistä (Nälkäpeli #0) 598 s.

Jansson, Tove: Vaarallinen juhannus (Muumit #5) 145 s. [U]

Rintanen, Viivi: Mielisairaalan kesätyttö 112 s. 

Rouhiainen, Elina: Muistojenlukija (Väki #1) 387 s. 

kotimaisia: 4

ulkomaisia: 1

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 2

muualta: 1

En yleensä merkkaa kurssikirjallisuutta vuoden lukutilastoihini, mutta Ihmesatujen historian kohdalla teen poikkeuksen. Vaikka luin kirjan nyt folkloristiikan tenttiä varten, se oli ollut lukulistallani jo pitkään, joten olisin lukenut sen joka tapauksessa jossain vaiheessa. Otsikkonsa mukaisesti kirja käsittelee satujen ja niiden kertojien historiaa. Tässä vaiheessa ei satuinnostukseni liene kellekään enää yllätys, joten voitte uskoa, että kirja oli kuin minulle luotu! Valitettavasti lukukokemus oli hieman ristiriitainen. Rakastin lukea tunnettujen satujen taustoittamista, niiden ajallisten ja maantieteellisten variaatioiden historiaa ja vertailua, sekä kertojan aikakauden konteksteista (vaikka osa olikin hyvin tuttua asiaa). Sen sijaan kirjan loppupuolella olevat luvut satujen tutkimisesta eivät jaksaneet kiinnostaa yhtä paljon. Vaikka olinkin silmäillyt kirjan sisällysluetteloa, ne tulivat minulle silti vähän yllätyksenä: olisiko motivaatio niiden lukemiseen ollut korkeammalla, jos olisin osannut varautua niihin? Suurin osa kirjasta käsittelee kuitenkin kaikille tuttuja (prinsessa)satuja, joten sen perusteella voin ainakin kirjaa varauksetta suositella kaikille, joita satujen historia kiinnostaa. Tunnettuja satuja on maailmassa niin paljon, että mielelläni olisin lukenut useammastakin taustoittavan tekstin! Aiheesta kiinnostuneille suosittelen myös lämpimästi Kaisa Pulakan Olipa kerran -podcastia, jossa Satu Apo on asiantuntijavieraana. Monet kirjassa kerrotut asiat olivatkin minulle tuttuja jo siitä, mutta opin paljon uuttakin! En ollut tullut esimerkiksi koskaan miettineeksi sitä, miten yhteiskunnan misogynia on vaikuttanut siihen, miten satuihin ja niiden tutkimukseen on suhtauduttu. Satuja on pidetty naisten ja lasten viihteenä, ja siksi vähempiarvoisena kirjallisuuden/kerronnan lajina kuin miesten kertomia tarinoita. Jopa satuihin erottamattomasti liittyvä termi "hanhiemo" on ollut pilkkanimi vanhemmanpuoleiselle, hölmölle ja tietämättömälle lastenhoitajalle. Antiikista ja keskiajalta ei ole säilynyt juuri ollenkaan ihmesaduiksi määriteltäviä tarinoita, mutta se ei välttämättä johdu siitä, ettei satuja olisi näinäkään aikoina kerrottu: niitä ei ole vain säilynyt, koska niitä ei pidetty (=miehet eivät pitäneet) tarpeeksi merkittävinä säilytettäväksi. Sydäntä viiltää, kun vain ajatteleekin, mikä määrä satuja on saattanut hävitä ikiajoiksi historian hämäriin tästä syystä! 

Luin Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian yläasteella, ja se on edelleen parhaita dystopioita, joita olen koskaan lukenut, vaikka minusta ei sen ykköfani tullutkaan. Viime kesänä ilmestynyt esiosa Balladi laululinnuista ja käärmeistä kiinnosti minua kovasti, vaikka minua myös hieman pelotti: jaksaako Nälkäpelin maailma kiinnostaa enää vuosien jälkeen? Entä, jos kirja on aivan sysihuono? Kun vuosi ilmestymisen jälkeen kirjaan tartuin, sain huomata ainakin sen, että se koukutti aivan samalla tavalla kuin varsinainen trilogia aikoinaan: hotkin kirjaa kymmeniä, jopa satoja sivuja kerrallaan, enkä olisi tahtonut tehdä mitään muuta kuin lukea sitä! Balladi laululinnuista ja käärmeistä sijoittuu aikaan 60 vuotta ennen päätrilogian tapahtumia ja kertoo nuoresta Coriolanus Snow'sta, josta tulee myöhemmin koko Panemin presidentti, jonka hirmuvaltaa vastaan Katniss vuosikymmeniä myöhemmin kapinoi. Tässä romaanissa hän on kuitenkin vasta lukiolainen, jonka perheen omaisuuden sota on vienyt. Hän ei kuitenkaan näytä sitä: vallanhimo ja kulissien pystyssä pitäminen ovat hänen tärkeimpiä agendojaan. Snow ja muut Capitolin lukion opiskelijat määrätään 10. Nälkäpelin tribuuttien ohjaajiksi. Saadessaan tribuutikseen tytön vyöhykkeeltä 12 Snow ei ihmeemmin innostu, koska tribuutti vaikuttaa kaikista heikoimmalta kilpailijalta, pian hän kuitenkin saa huomata, että tällä Lucy Gray Bairdilla on ässiä hihassaan ja sittenkin jopa mahdollisuus pelin voittoon. Ehdottomasti kiinnostavinta kirjassa oli nähdä, miten Nälkäpeli vuosikymmenten varrella kehittyy: 10. pelissä tribuutteja pidetään kirjaimellisesti nälässä ennen areenalle menoa, heitä säilytetään eläintarhassa ja Katnissin aikaisesta mediaspektaakkelista ei ole tietoakaan. Vaikka sanoinkin koukuttuneeni ja nauttineeni lukemisesta, tarina olisi kaivannut hieman hiomista. Melkein 600-sivuisessa järkäleessä olisi ollut hyvinkin tiivistämisen varaa. Jos kirja on niin pitkä, pituuden pitäisi olla oikeutettu! Snow on kiinnostava hahmo, on mielenkiintoista nähdä, miten hänestä kasvaa sellainen ihmishirviö, joka hän vanhana miehenä on, mutta minusta kehitys tapahtui hieman liian hitaasti ja lopullista muutosta ei mielestäni pedattu tarpeeksi. Myös Lucy Gray Bairdin tarinakaaren loppuratkaisu oli jotenkin epätyydyttävä ja antiklimaattinen. Kirjan kolmas osa lässäytti kirjassa siihen mennessä rakennetun jännityksen, vaikka siinä on ehkä tärkein hahmonkehitys Snow'n kohdalla. Pisteet Collinsille kuitenkin siitä, ettei kirjan juonenkäänteitä aavistanut etukäteen! Toisaalta tässä vaiheessa on ehkä katsottava elefanttia huoneessa: vaikka sanoin, että Snow'n hahmo on mielenkiintoinen, enemmän minua olisi kiinnostanut esimerkiksi Haymitchin tai Finnickin tarina ennen varsinaisen trilogian tapahtumia. Kaikesta kritisoinnista huolimatta Balladille laululinnuista ja käärmeistä pitää antaa se ansio, että se innosti minut taas lukemaan pienen innottomuuden jälkeen, vaikka se ei kirjana täysin ihastuttanutkaan. Pitäisi kyllä Nälkäpelit uudelleen, olisi kiinnostavaa katsoa, miten ne nykyään uppoaisivat. 

Muumien uudelleenluku jatkui jälleen, tällä kertaa Vaarallisella juhannuksella, jota olin tietoisesti säästellyt ajankohtaa silmällä pitäen. Vaarallinen juhannus oli lapsena lempiosani sarjasta, johtuen ehkä myös siitä, että sitä muistan lukeneeni (tai kuunnelleeni) kaikista eniten Näkymättömän lapsen ohella. Vaarallinen juhannus inspiroi minua myös leikeissäni: muistan leikkineeni useasti skenaarioita, joissa ajelehdittiin jossain kelluvassa rakennuksessa tulvan vallattua maailman. Kirjan tarina on taatusti tuttu lähes kaikille: Muumiperheen juhannussuunnitelmat menevät uusiksi, kun koko laakso alkaa tulvia. Perhe pelastautuu kummalliseen kelluvaan taloon, joka paljastuu teatteriksi. Muumit eivät tiedä teatterista mitään, mutta nuivan teatterirotta Emman johdolla he alkavat suunnitella näytelmää. Kirjassa ehtii tapahtua monenlaisia käänteitä aina eksymisestä ja lapsilauman adoptoimisesta juhannustaikojen tekemiseen ja vankilaan joutumiseen. En tiedä, miksi minua yllättää aina se, miten ihania Muumi-kirjat ovat, mutta niin kävi tämänkin kanssa. Totta kai tiesin, että tämä(kin) olisi ihanaa luettavaa, mutta että näin ihanaa! Vaarallinen juhannus on vielä enemmän lapsille suunnattuja Muumeja, minkä huomaa siitä, että kirjassa ei ole ihan niin paljon tasoja kuin myöhemmissä osissa, vaan se keskittyy enemmänkin jännittävään seikkailuun, mutta se ei haitannut tippaakaan, juuri sellaista kaipasinkin. Janssonin piirroskuvitukset ovat aina ihania, mutta tässä kirjassa on useita lempikuviani, kuten pienen lammen rannassa makaava Muumipeikko ja juhannustaikoja tekevät Niiskuneiti ja Vilijaana. Luin kirjan juhannusviikolla, lähes yhdeltä istumalta eräässä puistossa, yhtenä helteisenä kesäiltana, se oli aivan täydellinen tapa lukea tämä teos. Seuraavana vuorossa onkin sitten Taikatalvi, jonka luen varmaan näin helteitä viilentämään, jotta pysyn itselleni asettamassa aikataulussa. 

Huhtikuussa luin Viivi Rintasen Sarjakuvaterapiaa-teoksen, joka herätti kiinnostuksen myös Rintasen esikoisteokseen Mielisairaalan kesätyttö. Omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa yliopistossa opiskeleva Vilma on kesätöissä siivoojana mielisairaalassa. Mielisairaalan potilaiden kautta Vilma miettii omia mielenterveyden ongelmiaan, suorituspaineitaan ja traumojaan ja pohtii, kuka loppupeleissä on "hullu" ja kuka on "normaali". Kirja sai lukijankin miettimään samoja kysymyksiä. Teema osui lähelle siinäkin mielessä, että vaikka kesätyöni ei ihan teoksen Vilman työtä vastaakaan, olen miettinyt hieman samankaltaisia asioita ja joutunut kohtaamaan omia ennakkoluulojani muista ihmisistä. Oli myös kiinnostavaa lukea siitä, millainen hierarkia mielisairaalan työntekijöiden välillä vallitsi. Teos ei ole mitään kevyttä kesälukemista, mutta vaikuttava kuitenkin. Rintasen piirrostyyli ei edelleenkään miellytä silmääni, mutta rumat ja vääristyneet ihmiset tukevat teemaa. Olisin toivonut tosin hieman rauhallisempia ruutuja teoksen loppupuolelle, nyt ne tuntuivat melko tiukkaan ahdetuilta, eikä hengähdystilaa albumin loppupuolella enää ollut. Varoituksen sana kuitenkin, mikäli suunnittelet kirjaa lukevasi: jos itsetuhoisuuden tai syömishäiriön kuvaus triggeröi tai muuten vain ahdistaa, kannattaa tämä kirja jättää hyllyyn, kuvaus on nimittäin todella voimakasta ja menee ihon alle helposti. 

Olen todella myöhässä Elina Rouhiaisen Väki-trilogian kanssa, kun luin vuonna 2017 ilmestyneen Muistojenlukijan vasta nyt! Tuntuu, että omassa kuplassani tämän (ja trilogian muut osat) ovat jo lukeneet kaikki. Rouhiaisen Susiraja-sarja ei ihan sataprosenttisesti lumonnut minua puolelleen, joten olin vähän ennakkoluuloinen myös Väkeä kohtaan, vaikka sitä olikin kehuttu. Muistojenlukija kuitenkin yllätti minut positiivisesti! Trilogian aloitusosa kertoo 16-vuotiaasta Kiurusta, joka on aina nähnyt muiden ihmisten muistot lintuina. Hiljainen ja huomaamaton Kiuru päätyy sattuman kautta romaninuorten porukkaan, jonka jäsenillä on samankaltaisia mystisiä kykyjä. Pian käy kuitenkin ilmi, että heidän perässään on salaperäinen järjestö, joka on uhka heille kaikille. Tämän kaiken keskellä Kiuru joutuu pohtimaan omaa suhdettaan niin vanhempiinsa, ihastuksiinsa, tulevaisuuteensa kuin omaan romaniperimäänsä, jota hänen äitinsä ei hyväksy. Luin Muistojenlukijan kokonaan kahden junamatkan aikana, mikä kertoo siitä, että koukutuin kirjaan melkoisen tehokkaasti! Tykkäsin tästä huomattavasti enemmän kuin Susirajasta, sillä tässä hahmot olivat moniulotteisempia ja juoni vähemmän tuttuja ratoja kulkeva. Maailman säännötkin tuntuivat paljon loogisemmilta (ikuisesti Susirajan Kreikka-kuvioita kauhulla muistellen :D). Kiva huomata, että kirjailija on kehittynyt! Hahmokaartin moninaisuuskin on toteutettu paremmin kuin Susirajassa: hahmot eivät ole pelkkiä karikatyyrejä ja stereotypioita, vaan kolmiulotteisia ihmisiä. Päähenkilö Kiuru tosin oli melkoisen rasittava tyyppi, vaikka häneen jossain määrin samaistuinkin :D Pidin myös siitä, miten kirja käsitteli yhteiskunnallisia aiheita, kuten köyhyyttä ja rasismia ilman, että se muuttui paasaukseksi. Ihan täydellinen kirja ei kuitenkaan ollut: esimerkiksi Väki jäi vielä vähän epämääräiseksi taustahahmoksi. Toivon, että jatko-osat selkeyttävät tätä! Romanikulttuuri oli arvattavasti suuri osa kirjaa, minkä vuoksi jäi harmittamaan, ettei sitä käsitelty sen enempää. Esimerkiksi Kiurun suhde omaan, kaukaiseksi jääneeseen romaniperimäänsä olisi ollut todella kiehtova teema, ja harmitti, että se jäi kaiken muun jalkoihin. Yllätyin jonkin verran siitäkin, että spefielementti oli Muistojenlukijassa loppupeleissä aika pienessä osassa, ihmissuhteisiin keskityttiin enemmän. Toisaalta kirja oli tällaisenaan juuri sopivaa kesälukemista, mutta olin odottanut "voimakkaampaa" (en nyt keksi parempaakaan sanaa!) spefiä. Aion kuitenkin ehdottomasti jatkaa sarjan parissa, toivottavasti mahdollisimman pian! 

*********

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa: Balladi laululinnuista ja käärmeistä

11. Kirja kertoo köyhyydestä: Muistojenlukija

21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan: Vaarallinen juhannus

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä: Ihmesatujen historia

Kesäkuu kului hämmästyttävän nopeasti, mutta se saattaa johtua siitä, että suurin osa kuukaudesta kului töissä. Fyysisesti raskas työ verotti voimia jonkin verran vapaa-ajallakin, ja toisinaan illat menivätkin vain siihen, että makasin tuulettimen edessä ja lepuutin kipeytyneitä jalkojani. Tästä huolimatta ehdin nauttimaan kesästäkin: olen vieraillut ylioppilasjuhlissa (oli muuten ihanaa juhlia pitkästä aikaa kunnolla!), nähnyt ystäviäni, käynyt puistossa lukemassa, käynyt uimassa ja leiponut raparperipiirakkaa ja britatorttua. Juhannusta kävin viettämässä kotikotona, jossa pelasimme esimerkiksi mölkkyä sisarusteni kanssa. Voitin koko kesän ensimmäisen pelin niin uskomattomalla heitolla, että se pitäisi valita vuoden sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi :D Lukeminenkin maistuu tällä hetkellä paremmin kuin aikoihin, joten innolla odotan, millaisia lukukokemuksia loppukesä tarjoaa. 

Heinäkuussakin elämäni täyttää suurimmaksi osaksi työt, mutta luvassa on ainakin yhdet pienet sukujuhlat. Päätin myös vähän extempore osallistua Camp Nanowrimoon, tavoitteenani 10230 sanaa Dystopiavampyyriromanssiin. Kässäri ylitti kesäkuussa päätähuimaavan 300 liuskan rajan, ja ediotintia ajatellen toivon, että seuraavaan sataseen ei päästä, mutta luvuilla on taipumus venyä hämmästyttäviin mittoihin, joten katsotaan, miten paljon viimeiset viisi (!!) lukua tekstiä kasvattaa. Tällä kertaa en päivitä Campin etenemisestä blogiin samalla tavalla kuin aiemmin, koska en usko, että prosessista on kauheasti uutta sanottavaa enää tässä vaiheessa. 

Kuukauden biisi on Marinan Venus fly trap. Marinan uusin albumi, Ancient dreams in the modern land, ilmestyi kesäkuun alussa, ja se onkin sitten ollut kovassa kuuntelussa koko kuukauden. Siitä huolimatta ajatukseni albumista ovat aika jäsentelemättömiä, johtuen siitä, ettei minulla ole oikein ollut aikaa tai jaksamista perehtyä sanoituksiin, jotka ovat Marinan musiikin suola. Pidän kuitenkin siitä, miten avoimen feministinen albumi on. Vaikka Marinan musiikissa on aina ollut feministinen kulma, nyt se on pääosassa. Ancient dream in the modern land on tosiaankin albumi, jota vuonna 2021 tarvitaan. Pidän myös albumin äänimaailmasta: se kuulostaa siltä, että Family jewels ja Electra Heart olisivat saaneet lapsen keskenään! 

Jaksamista heinäkuun helteisiin, muistakaa nesteyttää itseänne! 

Kesän lukumaraton + kooste

Pitkästä aikaa päätin taas osallistua lukumaratoniin! Maratonia emännöi Yöpöydän kirjojen Niina. 

Kuva: Yöpöydän kirjat

Minulla oli keväällä vähän lukujumin poikasta, vaikka sitä ei ehkä uskoisi, kun katsoo lukemieni kirjojen määriä. Kuitenkin koin, että en saanut lukemisesta samalla tavalla irti kuin ennen, ja tarinoihin uppoaminen tuntui enemmän velvollisuudelta (koska harrastan lukemista ja harrastusta pitää harrastaa voidakseen nimittää sitä sellaiseksi) kuin nautinnolta, mutta kesän koittaessa olen päässyt lukemisen kanssa taas kivaan vauhtiin ja saan siitä jälleen todella paljon iloa. Haluan ahmia kirjoja minkä ehdin, mutta töissäkäynti haittaa harrastuksia :D Mikäs sen parempaa tähän hetkeen kuin pieni lukumaraton! 

Lähden maratonille melko kunnianhimoisella pinolla, enkä usko, että todellakaan ehdin kaikkia lukemaan. Suunnitelmaa voi myös muuttaa lennosta. Kuitenkin minulla on kova luotto siihen, että hyvin YA-painotteinen pinoni on hyvää maratonlukemista! 

Tällä hetkellä pinosta kesken ovat Korento ja Taivasten vanki, ja tavoitteenani on saada ainakin toinen näistä luettua, mieluiten Korento, kun se on ollut niin järjettömän pitkään kesken. Todennäköisesti kuuntelen myös jonkin verran äänikirjaa, koska minulla on jonkin verran kotitöitä tehtävänä. Äänikirjana minulla on tällä hetkellä kesken Salla Simukan Lukitut (muoks. sainkin tähän alun perin laitetun kirjan kuunneltua perjantain työpäivän aikana, joten korjasin faktat oikein tähän). 

Aloitan maratonin lauantaina 3.7., kunhan olen saanut päiväni käyntiin. 

13.00. Maraton alkaa nyt! Luin aamulla yhden tenttikirjan loppuun, mutta en laske sitä maratonin lukemisiin mukaan, joten virallisesti aloitan nyt. Lähden nyt käymään pienellä päiväkävelyllä: käyn työpaikalla palauttamassa unohtuneita tavaroita (mitäs muutakaan sitä vapaapäivänään tekisi) ja kirjastossa palauttamassa kirjoja ja hakemassa varauksia. Kävelylenkkini taustaäänenä toimii Lukitut.

15.10. Palasin tuokio sitten kotiin. Matkaan tuli yllättäviä mutkia, kun jouduinkin käyttämään jotain kiertoreittejä, mutta ainakin Lukitut eteni yhden tunnin ja 57 minuutin verran. Nyt parkkeerasin itseni tuulettimen eteen ja ajattelin aloittaa fyysisten kirjojen lukemista. Suunnitelmissa oli jatkaa jotain kesken olevaa kirjaa, mutta päätin sittenkin aloittaa Kuunnousua. Säeromaani on ehkä hyvä lämmittelyteos maratonrykäisylle, joten luen sitä siihen asti, että on ruokatauon aika. 

16.45. Luin Kuunnousua eteenpäin 212 sivua ja nukuin vahinkopäikkärit. Seuraavaksi ruokaa. Riippuu vähän fiiliksestä, luenko ruuan jälkeen Kuunnousun loppuun vai rupeanko siivoamaan ja jatkamaan Lukittuja, mutta jompi kumpi näistä on alkuillan suunnitelma. 

21.30. Illalla lukeminen on ollut vähän laiskanpuoleista. Luin kuitenkin Kuunnousun loppuun, sivumäärä nyt yhteensä siis 381 sivua. Lukitut eteni myös, kuuntelin illan aikana yhden tunnin ja 14 minuuttia. Nyt on sitten iltapalan aika! Palan painikkeena kuitenkin taidan lukemisen sijaan kirjoittaa, olen nimittäin hyvin myöhässä Campnanon kanssa. Koko yötä ei ole kuitenkaan tarkoitus naputella näppäimistöä, vaan kun olen päässyt päivätavoitteeseeni, laitan koneen kiinni ja painelen kohti unten maita seuranani Korento, jota luen, kunnes uni voittaa. Hyvää yötä nyt siis jo valmiiksi, aamulla nähdään! 

13.00. Korento hävisi unelle luettuani hurjat 48 sivua. Nukuin melko pitkään, ja aamupalan ja muiden puuhien jälkeen ehdin lukea vielä Marjane Satrapin sarjakuvan Luumukanaa (84 sivua) ennen maratonin päättymistä. 

Yhteenveto: 

Tällä kertaa maratonini tulokseksi kertyi 510 sivua fyysistä kirjaa ja 3 h 11 min äänikirjaa. Ihan täysin tyytyväinen en omaan tulokseeni ole, olisin toivonut lukevani fyysisiä kirjoja enemmänkin, mutta tällä kertaa meni näin. Minulla oli suunnitelmissa, että olisin mennyt johonkin puistoon lukemaan, mutta maratonajan puitteissa en tällä kertaa ehtinyt. (Olen harrastanut puistossa lukemista tämän kesän aikana useamman kerran, kirjat suorastaan hujahtavat eteenpäin siellä!) Maratonille valitsemani kirjat olivat kyllä hyviä, juuri sopivia maratonkirjoja. Mielellään osallistuisin maratonille mahdollisimman pian uudelleen, tämä on aina yhtä kivaa. 

Luettu loppuun: 

Sarah Crossan: Kuunnousu

Marjane Satrapi: Luumukanaa

Luettu eteenpäin:

Salla Simukka: Lukitut

Anne-Maija Aalto: Korento

Kiitos vielä Niinalle maratonin järjestämisestä, oli mukavaa!