sunnuntai 6. elokuuta 2023

Heinäkuun luetut 2023

Heinäkuussa 2023 luin 13 kirjaa (2239 sivua, 12 h 55 min), joista neljä oli spefiä, kolme sarjakuvia, kaksi runokirjoja, kaksi non-fictionia, kaksi englanniksi luettua, kolme uusintaa ja kolme äänikirjaa.

Nykänen, Anni: Mummo 5 104 s. 
Meripaasi, Helena: Koppakuoriaiskevät (Kisse #3) 240 s. 
Sattouf, Riad: Tulevaisuuden arabi 2: Lapsuus Lähi-idässä (1984-1985) 158 s. 
Wilder, Laura Ingalls: Hopeajärven rannalla (Pieni talo preerialla #4) 328 s. [U]
Nurmi, Aura: Leijonapatsailla 1 h 3 min [K]
Jokelin, Jantso & Hujanen, Touko: Joutoretki: road trip kätkettyyn Suomeen 251 s. 
LeGuin, Ursula K.: Kaukaisin ranta (Maameren tarinat #3) 8 h 27 min [K] [U]
Leinonen, Anne & Myllymäki, Mia: Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita (Steampunk! #3) 334 s. 
Sinnemäki, Anni: Aleksis Kiven katu 77 s. 
Hai, Magdalena: Sarvijumala 4 h 25 min [K]
Henry, Emily: Book lovers 377 s. 
Lewis, C. S.: Hopeinen tuoli (Narnian tarinat #4) 178 s. [U]
Rowser, Jamila & Smith, Robyn: Wash day diaries 192 s. 

kotimaisia: 7
käännöskirjoja: 6
omasta hyllystä: 4
kirjastosta: 4
muualta: 5

Mummo-sarjakuvan (toistaiseksi?) viimeinen osa tuli luettua heinäkuun puolella. Minulla ei ole oikeastaan mitään uutta sanottavaa tästä, mitään, mitä en olisi sanonut jo jossain aiemmissa kuukausikoosteissa. Mummo on symppis ja ihana edelleen, ja nämä sarjakuvat ovat juuri sopivaa välipalalukemista! 

Kesäkuussa luin Helena Meripaaden Kisse-sarjasta kaksi ensimmäistä osaa, ja viimeisen osan heti niiden perään. Koppakuoriaiskevät kertoo nimensä mukaan Kissen synkkää syksyä seuraavasta keväästä. Elämässä on uusia tuulia, kuten uusi työ Kennelliiton arkistossa. Tulevaisuudensuunnitelmat eivät vielä ole aivan selvillä, mutta elämässä riittää lyhyenkin tähtäimen asioita selvitettäväksi. Töidensä kautta Kisse tapaa Emman, jolla on ongelmia perheensä ja koiransa kanssa. Lisäksi hänen elämäänsä ilmestyy Janne, jolla on ihmeellinen kyky päästä Kissen panssarin läpi ja saada tämän pää pyörälle. Koppakuoriaiskevät on mielestäni paras Kisse-trilogian kirjoista! Vaikka kirjan lopussa oli vähän kiirehtimisen tuntua, enkä ollut ihan samaa mieltä Kissen loppuoivalluksen kanssa, kokonaisuudessaan kirja oli mainio. Kissen hahmokehitys sarjan mittaan on uskottavaa, ja vaikka hän on sarjan lopussakin keskeneräinen, se on vain uskottavaa. Kolmas osa on vähemmän angstinen kuin kaksi edellistä, kevät tuo valoa synkkiinkin aikoihin. Vaikeita teemoja ei ole kuitenkaan unohdettu: Emman tilanne on todella haastava, ja se vaivaa Kisseä todella paljon. Janne on aivan ihana hahmo, josta olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Koppakuoriaiskevät on edeltäjiensä tavoin täydellinen välipalakirja: nopealukuinen ja kevyt, mutta ei aivoton. (Kirja muuten aiheutti minulle spontaanin naurukohtauksen, kun siinä mainittiin Johan Huizingan Keskiajan syksy :D teos on jonkinlaisessa vitsin asemassa opiskelukavereideni keskuudessa, ja tämä oli ehkä viimeinen kirja, jossa siihen odotin törmääväni...) 

Luin viime syksynä Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -sarjakuvan ensimmäisen osan, ja alkukesäisellä kirjastoreissulla nappasin kakkososan mukaani. Sattoufin perhe palaa Ranskassa vietetyn kesän jälkeen Syyriaan, jossa kuusivuotias Riad aloittaa koulun. Diktaattori Hazed al-Assadin vallassa olevassa maassa kontrastit ovat suuria. Köyhyys on suurta, ja mustan pörssin kauppa kukoistaa. Samaan aikaan sotilasjohto elää todella yläkylläistä elämää. Syyrian tiukka ja ahdasmielinen kulttuuri ahdisti lukiessa useampaan otteeseen. Erityisesti kohtaus, jossa kuvailtiin kunniaväkivaltaa, aiheutti melkein fyysisesti pahan olon, vaikka mitään ei yksityiskohtaisesti näytetykään. Olisin edelleen kaivannut historiallisen kontekstin tuomista mukaan tapahtumiin, mutta ehkä Sattoufin tarkoituksena on nimenomaan pysytellä lapsen perspektiivissä, ainakin näin aluksi. Lapsen näkökulma myös keventää hieman synkkiä tapahtumia, mutta se ei vähennä tilanteiden vakavuutta. 

Pitkästä aikaa edistin Pieni talo preerialla -uusintalukuprojektiani. Hopeajärven rannalla on sarjan neljäs osa, josta en muistanut oikeastaan muuta kuin vain yleisesti kurjan tunnelman, enkä siitä siksi lapsena oikein pitänytkään. Kirja alkaakin hyvin surullisissa tunnelmissa: tulirokko on riehunut perheessä ja vienyt perheen vanhimmlta tyttäreltä Marjalta näön. (Tiesittekö muuten, että Wilder jätti kirjoistaan kokonaan pois vuoden mittaisen jakson, jonka aikana perhe asui Iowassa ja piti hotellia? Tänä aikana perheeseen syntyi poika, joka kuitenkin kuoli alle vuoden ikäisenä, sekä nuorin lapsi Grace, joka on suomennettu Marketaksi. Ingallsit palasivat Iowasta takaisin Minnesotaan ja Luumujen poukamaan, josta Hopejärven rannalla alkaa.) Isä pyytää Lauraa toimimaan Marjan "silminä". Tätä tehtävää riittääkin, sillä perhe pakkaa jälleen tavaransa ja lähtee Etelä-Dakotaan, jossa rakennetaan rautatietä. Laura perheineen pääseekin ensimmäistä kertaa matkustamaan junalla! Ratatyömaalle kohoaa pikku hiljaa kaupunki, ja Ingallsinkin perhe etsii paikkaa uudistilalleen, jotta he voisivat asettua lopullisesti aloilleen. Vaikka kirjassa on paljon surua ja jopa uhkaavia tilanteita, yllätyin, kun siitä löytyi iloakin! Väliosan tuntua tässä kuitenkin mielestäni oli, sillä oikeastaan koko kirja tuntui vain pitkältä siirtymältä johonkin seuraavaan elämänvaiheeseen Lauran elämässä. Kun juoni ei vetänyt ihan samalla tavalla kuin edellisissä osissa, kiinnitin huomiota muihin kirjan osa-alueisiin. Wilder ei ole mielestäni esimerkiksi Montgomeryn tasoinen luontokuvauksissaan, mutta jotenkin erityisesti tätä kirjaa lukiessani jäin useaan otteeseen ihastelemaan tapaa, jolla hän kuvaa preeriaa, sen eläimiä ja luontoa. Lukiessani mietinkin, että näitä kirjoja olisi kiinnostavaa tutkia juuri niiden suhteessa luontoon: miten toisaalta ihminen on luonnon yläpuolella ja hyödyntää sitä, mutta toisaalta samaan aikaan luonto on kesytön ja vaarallinenkin paikka. Onkohan tällaista tutkimusta tehty? Huomioni kiinnittyi myös siihen, miten äiti kasvattaa tyttäriään. Nykynäkökulmasta ankara tapa kasvattaa lapsia on toki tullut esiin jo aiemmissakin osissa, mutta nyt kun Laura on vanhempi, kasvatuksellinen näkökulma on enemmänkin siinä, miten tyttöjen pitää käyttäytyä, enemmänkin kuin lasten yleisesti. Toki 1870-80-lukujen naisihanne on olltu mitä on, mutta välillä tuntui lukijanakin tukahduttavalta seurata, miten Lauran omapäisyyttä ja luonnetta pyritään kontrolloimaan ja vääntämään valmiiseen muottiin. Varmasti äiti tahtoo tyttärilleen vain parasta, mutta välillä lukiessa tuntui, että jopa moralisoija-Alcott ei pakota päähenkilöitään yhtä voimakkaasti "yhteiskuntakelpoisiksi" naisiksi. Tähän liittyen pitää muuten mainita, että minua on aina ärsyttänyt Maija Vilkkumaan Ingallsin Lauran sanoitukset :D Sanoituksessa annetaan ymmärtää, että Ingallsin Laura tottelee aina kiltisti, eikä puhuja tahdo olla sellainen. Mutta eihän Laura aina tottele! Hän ehkä yrittää olla kiltti ja tottelevainen, mutta varsinkin näissä ensimmäisissä osissa itsepäisyys puskee läpi. 

Kävin heinäkuussa Hangossa. Kävellessäni rantakatua pitkin törmäsin Hangon Vapaudenpatsaaseen, ja muistin äkkiä, että olin joskus törmännyt kirjaan, jossa monumentin leijonapatsaat mainitaan. Pikaisen aivojen ja Googlen kaivelun seurauksena löysinkin Aura Nurmen runokirjan Leijonapatsailla. Runot sijoittuvat Hankoon, kuten pohjustuksestani arvata saattaa, mutta kesälomaidyllit ovat näistä runoista kaukana. Runoissa murrosikäinen tyttö pakenee väkivaltaista ja köyhää perhettään ja kuuntelee, kuinka rippikoulutyttöjen kehoja ja pukeutumista moititaan syntisiksi. Hän solmii intiimejä suhteita vanhempiin miehiin, ajelehtii elämässään, siivoaa laivoja ja kauppakeskuksia. Runot ovat rajuja ja rujoja, mutta samaan aikaan ne ovat kauniita ja kirkkaita. Niissä käsitellään todella inhottavia ja kipeitä asioita, mutta sanoja kuuntelee mielellään. Ne luovat voimakkaita mielikuvia, ja vaikka en (onneksi) voinut samaistua moneenkaan runoissa kuvattuun tilanteeseen, jokin niissä resonoi silti. Tämä on tapahtunut, tämä tapahtuu tälläkin hetkellä ja tulee tapahtumaan tulevaisuudessakin, vaikka emme haluaisikaan. Tarvitaan todella paljon, että väkivallan ja huono-osaisuuden kierteet katkeavat. Kuuntelin Nurmen itsensä lukemaa äänikirjaa ja kävelin pitkin Hankoa, mietin, miten eri tavoilla saman kaupungin voi kokea. 

Jantso Jokelinin kirjoittama Joutoretki päätyi käsiini vähän sattumalta, kun talvella sain kirjan eräältä läheiseltäni, joka oli epähuomiossa hankkinut itselleen kirjaa kaksin kappalein. Kirjan premissi vaikutti hauskalta ja kiinnostavalta, ja kirjaa selaillessani muistin, että olin nähnyt Touko Hujasen valokuvanäyttelyn Tampereella Työväenmuseo Werstaassa, ja monet teoksen kuvituskuvat olivatkin tuttuja ennestään. Joutoretki koostuu esseistä, joissa Jokelin ja Hujanen reissaavat ympäri Suomea milloin kylpylöiden, milloin perinneruuan ja milloin matkustajakotien perässä. Matkoihin mahtuu paljon kaikkea tylsää, harmaata ja ankeaa, mutta silti tai juuri siksi Suomi on ihana paikka matkustaa. Joutoretki sopi kesälomareissujeni lukemistoksi vallan mainiosti! Esseet ovat kevyitä ja hauskoja, lukiessa nauratti välillä ääneenkin. Esimerkiksi Jokelinin kotiseutumuseoihin liittyvä puulusikka-ahdistus huvitti todella paljon meikämuseologia, joka vietti koko viime kesän eräässä kotiseutumuseossa. Kuulosti nimittäin melkoisen tutulta! Huumorista huolimatta kirjassa on oikeatakin asiaa, ja sisältö jääkin mieleen pyörimään. Joutoretki toimii mielestäni mainiona kritiikkinä myös nykymaailman suorituskeskeisyydelle. Se on oodi hitaalle etenemiselle ja päämäärättömälle haahuilulle: joutoretkiä ei tehdä kiireessä. Suosittelen Joutoretkeä erittäin lämpimästi jokaiselle, joka on koskaan matkustanut Suomessa ja päätynyt enemmän tai vähemmän ankeiden nähtävyyksien äärelle. Luulen, että lähes kaikilla suomalaisilla on sama kokemus. Erityisesti minua ilahdutti, että eräs lapsuudenkotini läheinen paikka sai kirjassa useammankin maininnan, joten ehkä muutkin voivat harrastaa lukiessaan tuttujen paikkojen bongaamista!

Myös Maameri-uusintalukuprojekti sai heinäkuussa jatkoa. Sarjan kolmannesta osasta Kaukaisin ranta minulla ei ollut juuri mitään muistikuvia: muistin lähinnä, että olin lukenut kirjan (muistin vielä reilun 10 vuoden takaisen lukupaikankin!) ja etten pitänyt siitä :D Kirja alkaa, kun nuori prinssi Arren saapuu Roken velhokouluun ja pyytää arkkimaagi Varpushaukalta apua. Taikuus on nimittäin häviämässä Arrenin kotisaarelta, ja samanlaisia huolestuttavia uutisia kaikuu myös muilta suunnilta Maamerta. Varpushaukka lähtee Arrenin kanssa etsimään ratkaisua tilanteeseen. Pian alkaa näyttää siltä, että matka kulkee tunnetun maailman reunalle, jopa pidemmällekin. Kirjan luettuani en ihmettele yhtään, miksi en muistanut kirjasta juuri mitään. Huolimatta siitä, että siinä pelastettiin maailmaa, kirja oli suorastaan hämmästyttävän puuduttava! Toki kirjassa matkustettiin pitkiä aikoja merellä, ja merimatkat ovat luonnollisesti pitkiä ja hitaita, mutta lukiessa tuntui, että hitautta oli yli kirjan tarpeiden. Kirjassa oli elementtejä, joista pidin kovastikin, kuten veneissä ja lautoilla elävä kansa, mutta kokonaisuus jäi aika laimeaksi. Sentään tässä Varpushaukan ja Arrenin pyähdyspaikat matkoilla tuntuivat paremmin perustelluilta kuin Maameren velhossa, jossa tuntui, että pysähdyttiin joka ikisellä vastaantulevalla saarella, kuljetti se tarinaa eteenpäin tai ei... Seuraavaa osaa, Tehanua, odotankin sitten innokkaammin, sillä siitä muistelen pitäneeni. (Siinäkin esiintyy Tenar, kuten myös Atuanin holvihaudoissa, josta olen tähän mennessä pitänyt eniten. Onkohan tässä jokin teema? :D) 

Olin lukenut Osuuskumman julkaisemista Steampunk! -antologioista kaksi aikaisemmin (Koneita ja korsetteja täällä, Höyryä ja helvetinkoneita täällä), ja ostanut kolmannen osan Silintereitä ja siipirattaita Helsingin kirjamessuilta jo vuosia sitten, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lukea sen. Erona aikaisempiin kokoelmiin on se, että tällä kertaa kaikki novellit sijoittuvat Suomeen. Tämä oli mielestäni kiinnostava idea, sillä Suomeen sijoittuessaan tarinoissa on omat rajoituksensa ja samaan aikaan mahdollisuutensa. Monenlaisia höyry- ja kellopelivisiota kokoelmaan mahtuikin! Siksi tällaisia kokoelmia, joissa on jokin yhdistävä teema, onkin kivaa lukea: ikinä ei tiedä, millainen maailma ja näkökulma aiheeseen aukeaakaan, kun sivun kääntää. Novellikokoelma oli mukavan tasainen: sellaisissakin novelleissa, jotka eivät minuun uponneet, oli kuitenkin aina jotain, mistä pidin. Harmi vain, että useampi novelli tuntui jäävän jotenkin tyngäksi, eikä täyttävän koko potentiaaliaan. Lempinovellejani olivat kuitenkin Kari Välimäen Kellopeliseppä, Christine Thorelin Tähden lento, Magdalena Hain Rattaiden tanssi, Hanna Morren Käsi kädestä, Maija Haaviston Josefiinan ihmeellinen vaunu, Mikko Rauhalan Menninkäisten aamunkoitto ja Mia Myllymäen Wetterbergin isännät

Kellekään pidemmän blogia seuranneelle tuskin tulee yllätyksenä, että rakastan Ultra brata. Bändin musiikissa on paljon asioita, joista pidän, mutta sanoitukset ovat ehdottomasti eräs merkittävimmistä syistä, miksi bändi on suosikkini. Sanoitusten takana on suurimmaksi osaksi Anni Sinnemäki, joka on julkaissut myös runokirjoja. Kotikotona ollessani nappasin hyllystä Sinnemäen toisen teoksen, Aleksis Kiven katu. Ihmettelen, miksi en ollut lukenut kirjaa aiemmin, sillä pidin siitä kovasti! Sinnemäen kieli ja tyyli on niin tuttua Ultra bran sanoituksista, että etsin väkisinkin mielestäni säveliä runoille. Toisaalta kokoelmasta löytyikin pari sävellettyä runoa, nimittäin Kerkko Koskinen Kollektiivin levyiltä tutuksi tulleita biisejä, kuten Hämeentie ja Vuodet. Näistä tosin oli leikattu kokonaisia säkeitä pois, mitä ihmettelin suuresti! Varsinkin Hämeentiessä oli säkeitä, jotka toivat runoon mielestäni lisäarvoa. Kirjassa on kuitenkin näiden lisäksi monia muitakin hienoja runoja. Sinnemäen tyyli on todella paljon mieleeni: toisaalta runoissa on arkisuuksia, toisaalta pieniä ja suuria ihmeitä. Sinnemäellä on monia tarkkoja sanavalintoja, joitain helpommin unohtuvia, niistä syntyy toimivia runoja. Teemat vaihtelevat rakastamisesta ja sen vaikeudesta perhesuhteisiin ja matkusteluun. Kokoelman nimi Aleksis Kiven kadulla ei ole mielestäni kovinkaan onnistunut, sillä se ei oikeastaan kuvaa niitä tunteita ja mielikuvia, joita teoksesta sain, vaikka se yhdessä runossa mainitaankin. Myös runojen säejaoista ärsyynnyin toisinaan: olisin itse pilkkonut runot säkeisiin toisella tavalla, ja Sinnemäen tyyli hidasti välillä ymmärtämistä, kun lauseet muotoutuivat vähän oudoiksi. Kaikesta huolimatta tämä runokokoelma ihastutti enemmän kuin ärsytti. Pitääkin etsiä kirjastosta Sinnemäen ensimmäinen runoteos (ja ehkä myös laittaa Ultra brata soimaan ja nautiskella suosikkisanoituksistani)!

En pidä kauhusta, mutta pidän Magdalena Hain tuotannosta, ja jälkimmäinen syy painoi vaakakupissa enemmän, joten päädyin kuuntelemaan Hain uusimman teoksen Sarvijumala. Kirja alkaa tilanteesta, jossa amista käyvä Lauri pääsee pois sairaalasta. Hän on ollut autokolarissa, jossa hänen äitinsä on kuollut. Isä makaa koomassa sairaalassa, eikä hänen selviämisestään ole täyttä varmuutta. Lauri siirretään parantelemaan vammojaan tätinsä perheen luo varsinaissuomalaiseen maalaiskylään. Kolarin käsittelyssä ja uusiin ympyröihin totuttelussa olisi jo tarpeeksi, mutta pian Lauri alkaa nähdä näkyjä, jotka eivät olekaan ehkä pelkkää lääkehuurua. Lisäksi hänen päätään vaivaa kaunis Vilja-Maaria, joka ei tahdo elää, ja joka vierailee Laurin unissa yhtenään. Tässä on kauhukirja, jonka arkajalkakin uskalsi lukea! Tykkäsin kovasti siitä, ettei kirja ollut pelkkää säikyttelyä ja pelkotunnelmaa, vaan juonessa oli paljon muutakin. Varsinkin tunnekuvaus oli todella onnistunutta! Kauhuelementit palvelivat tarinaa, eivätkä tuntuneet päälleliimatuilta. Myös monet ajankohtaiset teemat, kuten rasismi, trauman käsittely ja mielenterveysongelmat solahtivat tarinaan mukaan luontevasti, eikä kirja tunnu saarnaavalta niidenkään osalta. Loppu jäi avoimeksi, ja olisin mielelläni halunnut tietää joistain asioista lisää, mutta avoimuus ei kuitenkaan jäänyt ärsyttämään. Sinänsä lukisin mielelläni jatkoakin tarinalle, mutta toisaalta tämä oli mainio kokonaisuus näinkin! 

Book loversiin olin törmännyt kirjasomessa, en oikeastaan muista sen tarkemmin, missä. Viimeisenä työpäivänä kahvihuoneen pöydällä oli läjä kirjoja "saa ottaa" -lapun alla, joten sen kummempia harkitsematta nappasin Book loversin mukaani, kun se siinä sattui olemaan. Ajattelin, että kesälomalle sopisi hyvin romanttinen hömppä. Book loversin päähenkilönä on kirjallisuusagentti (onko tälle mitään järkevää suomennosta?) Nora, joka on stereotyyppinen newyorkilainen bisnesnainen. Niin stereotyyppinen, että hän on jopa itse tajunnut olevansa romcomien hahmotyyppi: kylmä ja huumorintajuton exä, joka jätetään kaupunkiin, kun päähenkilö on löytänyt pikkukaupungista vapaan luonnonlapsen, johon on rakastunut. Nora on nimittäin jätetty useita kertoja juuri tuohon tapaan. Kun Noran pikkusisko Libby houkuttelee Noran lähtemään lomalle pikkukaupunkin, Nora ei ole kovinkaan innoissaan, mutta siskonsa mieliksi suostuu. Hänen harmikseen samaan kaupunkiin on saapunut myös Charlie, tiukka ja huumorintajuton kustannustoimittaja, jonka kanssa Nora on ollut napit vastakkain menneisyydessä. Mutta onko kaikki sittenkään sitä, miltä päältä päin näyttää? Book lovers oli kuin olikin maailman täydellisintä lomahömppää! Tarina on äärimmäisen ennalta-arvattava, mutta se ei haitannut yhtään. Onnistui juoni pari kertaa yllättämäänkin! Noran ja Charlien suhde kehittyy ehkä hieman nopeasti, mutta siinä on paljon hihityttäviä ja varpaita kipristeleviä hetkiä, mutta myös tarpeeksi isoja uhkia, että takaraivossa heiman jännittää, miten pariskunnan käykään. Vaikka tarinassa kepeä romantiikka ja huumori ovat pääosissa, tarinassa on synkempiäkin sävyjä, ja hetkiä, jotka saivat melkein itkemään (myös julkisella paikalla, kuten junassa...). Balanssi on mielestäni erittäin onnistunut! Kaiken kruunaa vielä kirjallisuusteema, joka toi kirjaan uniikimman silauksen. Nautin todella paljon kohtauksista, joissa Nora ja Charlie väittelevät ja keskustelevat kirjallisuudesta ja lopulta tekevät töitäkin yhdessä (esimerkiksi yhdessä kohtauksessa oltiin kuumissa tunnelmissa kirjastossa, voiko siitä olla pitämättä!). Oikeastaan ainoa asia, josta en ihmeemmin innostunut, oli eräs pieni yksityiskohta epilogissa, mutta toisaalta se ehkä kuuluu genreen. Itse olisin kuitenkin jättänyt sen pois. Tällainen romanttinen hömppäkirjallisuus ei ole mikään lempigenreni, mutta Book lovers oli täydellinen juuri tähän hetkeen, tarvitsin sitä. En pidä mahdottomana, että lukisin Emily Henryn teoksia vielä myöhemminkin!

Narnioidenkin uusintaluku jatkui jälleen. Siinä missä edellinen osa Kaspianin matka maailman ääriin oli ehdottomasti suosikkiosiani lapsena ja luin sen monta kertaa, Hopeisesta tuolista muistikuvani olivat paitsi hämärämmät, muisto lukukokemuksesta oli myös jotenkin laimea. Pevensiven sisarukset ovat kasvaneet liian vanhoiksi Narniaan, joten tämän kirjan päähenkilönä on heidän serkkunsa Eustace, joka tuli tutuksi jo edellisessä osassa. Seikkailu alkaa, kun Eustace ja hänen koulutoverinsa Jill pakenevat kiusaajiaan salaperäisestä ovesta koulun takana. He löytävät itsensä Narniasta, jossa Aslan antaa heile tehtävän: heidän on löydettävä kadonnut prinssi Rilian, kuningas Kaspianin poika. Lapset lähtevät pitkälle ja vaikealle matkalle mukaan suistokainen nimeltä Rapanhapakko. En kyllä innostunut tästä tälläkään lukukerralla! Tässä oli hieman samaa ongelmaa kuin LeGuinin Kaukaisimmassa rannassa: matka on todella pitkä ja puuduttava! Olkoonkin, että Hopeisen tuolin tahti on hieman reippaampi, ja matkalle mahtuu jännittäviäkin käänteitä, mutta välillä tuntuu, että seurue rämpii eteenpäin sivutolkulla eikä tarina etene. Loppurymistelyt maanalaisessa kaupungissa olivat viihdyttäviä kuitenkin! Tuttuja hahmoja ei myöskään juurikaan tavata. Vaikka uudet tuttavuudet ovat ihan kiinnostavia (lempparini on ehdottomasti pöllö nimeltä Sulkatakki!), kaipasin esimerkiksi Kaspianin tapaamista kunnolla. Eräs isoimpia ongelmia tässä kirjassa oli sen kieliasu. Kieli oli välillä todella kökköä, eikä sen tyyli ja rytmi ollut läheskään yhtä miellyttävää kuin sarjan aiemmissa osissa. Lisäksi parin hahmon nimien kohdalla oli ongelmia: aiemmin suomeksi käännetty nimi oli jätetty kääntämättä ja toisin päin. Omistamani kirja on ensimmäinen suomenkielinen painos, en tiedä, johtuvatko ongelmat siitä. Käännös on Kaarina Helakisan, joten sen heikko laatu yllätti minut! Tarkistin uudemmasta painoksesta, että nimet on sittemmin korjattu, mutta muuten en tutkinut käännöstä sen kummemmin. Vaikka Hopeinen tuoli ei mikään suosikkini ollutkaan, plussaa kirja saa siitä, että Jill on sukupuolestaan huolimatta lähes yhtä toiminnallisessa roolissa kuin Eustace! Olin positiivisesti yllättynyt, yleensähän näissä kirjoissa tyttöpäähenkilöjen tehtävä on lähinnä laittaa ruokaa, kun pojat sotivat... Ihan puhtain paperein Lewis ei kuitenkaan 1950-luvun sukupuolirooleista selviä: pari kertaa kirjassa oli todella tarpeetonta naishahmojen kommentointia, joka ei tuonut tarinaan kerrassaan mitään lisäarvoa. Seuraava osa on onneksi taas suuri suosikkini Hevonen ja poika, jonka toivon olevan positiivisempi kokemus kuin Hopeinen tuoli

Wash day diaries -sarjakuvaan törmäsin keväällä POC-lukupiirin Instagram-tilillä. (Suuri suositus, jos kiinnostaa saada vinkkejä ei-valkoisten kirjailijoiden kirjoista!) Sarjakuva koostuu viidestä lyhyestä tarinasta, joiden pääosissa on neljän naisen kaveriporukka, Kim, Tanisha, Davene ja Cookie. Tarinat käsittelevät ystävyyttä, rakkautta, mielenterveyttä ja perhesuhteita, ja tarinoiden keskiössä ovat afrohiukset, kuten kirjan nimestä voi päätellä. Hiusnäkökulma oli mielestäni todella hyvä, sillä niihin liittyy paljon tunteita ja merkityksiä, jotka kulkevat mukana arkipäivissäkin. Rakastin sitä, miten teos käsitteli naisten välistä ystävyyttä ja sisaruutta! Kyseessä on ehdottomasti eräs lempiteemoistani, johon en varmaankaan koskaan kyllästy. Wash day diaries on todella sympaattinen sarjakuva, jota luki todella mielellään! Tämän porukan seikkailuista olisi mielellään lukenut enemmänkin. Vaikka hahmot eivät paperinukeiksi jääneetkään, heidän elämästään olisi halunnut tietää muutenkin kuin vain pienen välähdyksen verran!



*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
8. Kirja kertoo pienestä kaupungista: Book lovers
17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja: Joutoretki
35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua: Koppakuoriaiskevät (sattumalta tässä oltiin samoissa hommissa kuin mitä teen tänä kesänä!) 
39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta: Wash day diaries
42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa: Aleksis Kiven katu
44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä: Sarvijumala

Heinäkuu oli kesälomakuukausi! Olin koko kuun lomalla (tosin palkattomana, mutta kuitenkin), ja se oli aivan ihanaa! Käytin lomani lähinnä erilaiseen matkusteluun: tein päiväreissuja Helsinkiin ja Tampereelle, ja pidemmät reissut Hankoon ja kotikotiin. Reissuihin mahtui esimerkiksi museoita ja kahviloita, mansikoita, haahuilua, huvipuisto ja mainioita keskusteluja. Lisäksi kävin peräti kolmella eri keikalla (Semmarit, Smg sekä Prinssi Rohkea ja Erämaan rotat)! Kuten postauksesta huomaa, heinäkuussa lukeminen sujui myös, peräti niin hyvin, että sain Goodreadsin lukutavoitteen täyteen! Tätä ei ole tapahtunut vielä koskaan näin aikaisin. Toivon, että lukemisen kanssa säilyy hyvä meininki vielä elokuussa ja syssymmälläkin. Pohdiskelin kuun lopussa, olenko kesän aikana viettänyt yhtäkään kokonaista viikkoa matkustamatta mihinkään, enkä ehkä ole. Toisaalta viime kesänä en päässyt töiden takia oikeastaan minnekään, joten olenpahan ottanut vahinkoa takaisin :D Heinäkuulta olisin ehkä toivonut vielä ainakin yhtä sellaista viikkoa, jolloin olisi voinut vain pötkötellä kotona, mutta kaikkea ei voi saada, ja olen kuitenkin kesälomaani todella tyytyväinen. (Kulunut viikko onkin ollut vähän tuskainen, kun olen palannut töihin ja joutunut taas heräämään aikaisin aamulla... Ei ole herkkua aamuherätykset, vaikka töissä onkin ollut taas mukavaa.) 


Kuukauden biisi on Litku Klemetin Suuri seksipyörä. Eräs ystäväni on suuri Litku-fani, ja hänen linkkamanaan tähänkin biisiin tutustuin. Jotenkin se onkin sitten soinut koko heinäkuun niin päässä kuin Spotifyssa! Sanoituksessa riittää pureskeltavaa, ja vaatikin useamman kuuntelukerran, ennen kuin täysin hahmotin, mistä tässä oikeastaan on kyse. Ehkä tämä voisi toimia itsellenikin muistutuksena siitä, että voisin tutustua Litkuun paremmin. 

4 kommenttia:

  1. Minä tykkään kovasti Sinnemäen runosta Miksi ystävättäret ovat ihania. Löysin sen aikoinaan jo kuopatusta kirjablogista, joten en tiedä missä kokoelmassa se mahtaa olla. Olen jakanut sen muutamia kertoja Facebookissa seinälläni. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyseinen runo löytyy juuri tästä Aleksis Kiven kadusta! Se on kyllä todella ihastuttava ja kuvaava runo.

      Poista
  2. Oon miettiny Sinnemäen runokirjojen lukemista. Kerkko Koskinen Kollektiivin levyt nimittäin löytyy mun hyllystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen ehdottomasti, jos Kollektiivin sanoituksetkin uppoavat! Toki levyjen biiseissä on muitakin sanoittajia kuin vain Sinnemäki :)

      Poista

Sano sanottavasi, mutta älä räyhää. Tarkistan kommentit ja julkaisen vain asialliset :)