Kesäkuun luetut 2020

Kesäkuussa 2020 luin 13 kirjaa (2800 sivua, 10h 8min), joista kuusi oli spefiä, kaksi nonfictionia, yksi runoja, yksi äänikirja, yksi e-kirja ja viisi uusintaaa.

Atwood, Margaret: Orjattaresi (Orjattaresi #1) 396 s. 
Nousiainen, Miika: Vadelmavenepakolainen 270 s. 
Gabler, Neal: Walt Disney − Amerikkalaisuuden ikoni 661 s. + liitteet
Meresmaa, J.S.: Dodo 157 s. 
Wiggin, Kate Douglas: Villiruusu 199 s. [U] 
Söderholm, Emma Sofianna: Edes hetken elossa 131 s. 
Tabermann, Tommy: Maa − runoja matkalle epätoivon tuolle puolen 69 s. 
Banks, Lynne Reid: Intiaani lipastossa 181 s. [U]
Enoranta, Siiri: Kesämyrsky 285 s. 
Marck, Mary: Luokan ikävin tyttö 190 s. [U]
Rowling, J. K.: Harry Potter and the chamber of secrets (Harry Potter #2) 10h 8min [K] [U]
Mikkola, Marja-Leena: Ovi toiseen maailmaan 172 s. [U]
Poukka, Petteri: Seppo − hyvän mielen konsultti 116 s.

kotimaisia: 8

käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 5

omasta hyllystä: 5

kirjastosta: 2

muualta: 6

Kuukauden aloitin feministisellä klassikkodystopialla. Orjattaresi on ollut pitkään lukulistallani, ja nyt sain viimein aikaiseksi tarttua siihen. Ääriuskonnolliset fundamentalistit ovat kaapanneet vallan Yhdysvalloissa, ja valtion nimi on nykyään Gilead. Lisääntymiskykyisiä naisia on jäljellä enää muutamia kourallisia, ja heidät on alistettu yläluokan synnytyskoneiksi. Heillä ei ole mitään ihmisarvoa, ei edes omaa nimeä, vaan heitä kutsutaan kulloisenkin omistajansa nimellä. Tarinan päähenkilönkään oikea nimi ei koskaan selviä, mutta häntä kutsutaan Frediläiseksi. Orjattaresi on synkkä ja ahdistava kirja, jossa on pelottavan paljon ajankohtaisia aineksia. Kuitenkin tapa, jolla tarina kerrotaan, on todella koukuttava, ja ahmin kirjan melkoista vauhtia. Pelkäsin etukäteen, että kirja olisi liian rankkaa luettavaa aiheensa puolesta, mutta vaikka olisi valehtelua sanoa, että lukeminen oli aina helppoa, arvostin todella paljon sitä, että väkivallalla ei mässäilty turhaan. Lukijalle tuli naisten huono asema selville ilman sitä. Synkkyydestä huolimatta tarinassa on toivonkipinä. Se on melko pieni, mutta se on kuitenkin olemassa. Se tuntuu tärkeältä. Joissain lukemissani arvioissa sanottiin, että fundamentalistien nopea valtaannousu tuntuu epäuskottavalta. Kenties näin onkin, mutta samalla mietin, että suuretkin muutokset voivat tulla nopeasti. Ehkä kirjan kuvaama lähes yhdessä yössä tapahtuva vallanvaihto ei ole 100% uskottava, mutta vähemmän kärjistetysti samankaltainen tapahtumaketju saattaa hyvin olla mahdollinen. Kirjan lopussa jäljelle jää paljon kysymyksiä, mutta vaikka Atwood onkin kirjoittanut tarinalle myöhemmin Testamentit-nimisen jatko-osan, en ole varma, tahdonko lukea sitä. Toisaalta olisi kiinnostavaa tietää lisää Gileadin taustoista, joten en pidä sen lukemista täysin mahdottomana ajatuksena. 

Mikko Virtanen on hyvin tavallinen suomalainen mies, mutta ei kuitenkaan. Hän nimittäin tahtoo olla ruotsalainen, tavallinen, onnellinen ruotsalainen perheenisä. Hän on jo lapsesta asti kokenut olevansa väärän maan kansalainen. Kun tilaisuus ruotsalaiseksi muuttumiseen tarjoutuu, tarttuu Mikko siihen ilman suurempia epäröintejä, vaikka se vaatii lainvastaisia tekoja. Ikään kuin päiväkirjamerkintöinä kerrottu Vadelmavenepakolainen on idealtaan aivan loistava. Nauroin useamman kerran ääneen, kun Mikko kuvaili, kuinka hän parhaansa mukaan eli ruotsalaista elämää Suomessa. Kirja oli parhaimmillaan silloin, kun Mikon ruotsalaisuushaaveet ja niiden toteuttaminen lähtevät aivan todella absurdeille ylikierroksille, silloinkin tätä lukijaa nauratti makeasti. Aivan täydellinen kirja ei kuitenkaan ollut. Mikko kutsuu itseään kansalaisuustransvestiitiksi, mutta käyttää sen kanssa ristiin myös transsukupuolisuutta (kaksi täysin eri asiaa!) ja kaiken lisäksi vielä synonyyminä tilalleen transihmisiä halventavaa nimitystä, useaan kertaan. Myös tapa, jolla vakavaa masennusta ja itsemurhaa käsitellään, sai minut miettimään, onko tällainen käsittelytapa ok edes tällaisen kirjan kontekstissa. Pakka ehkä vähän hajoaa muutenkin loppua kohden. Harmi sinänsä, alkuasetelma on niin herkullinen, että pelkästään sen perusteella olisi voinut antaa kirjalle viisi tähteä. Katsoin myös kirjaan perustuvan elokuvan, kun se sattui Yle areenassa olemaan. Elokuva meni joihinkin aivan omiin sfääreihinsä, enkä siitä sitten sen kummemmin välittänyt. Vaikka se vältti kirjan isoimmat ongelmat omalla kohdallani, se ei tavoittanut kirjan absurdin överiä tunnelmaa, joten suosittelen mieluummin kirjaa. 

Disneyn elokuvat ovat suuri osa (minunkin) lapsuuttani, ja vaikka en suhtaudu aiheeseen enää yhtä intohimoisesti kuin joskus vähän nuorempana, olen edelleen todella kiinnostunut siitä, mitä studio tekee. Walt Disneyn järkälemäinen elämäkerta tuntui siis hyvältä valinnalta, sillä mikäs sen kiinnostavampaa, kuin lukea miehestä, jonka ideoista ja visioista koko jättimäinen (nykyisin ehkä vähän liiankin suuri) animaatiostudio sai alkunsa? No, olin jokseenkin väärässä. Jotain kertoo ehkä se, että luin kirjaa lähes kolme kuukautta. (Toki kirja on paksu, mutta kuitenkin.) Tajusin nimittäin jossain vaiheessa kirjaa lukiessani, että oikeastaan minua kiinnostaisi enemmän animaatioiden teon historia kuin varsinaisesti Walt Disney henkilönä. Tämä oivallus oli melkein harmittava, sillä Gabler on päässyt ensimmäisenä (populaarina) tutkijana käsiksi Disneyn studion ja hänen henkilökohtaisiin arkistoihinsa, minkä vuoksi kirjassa on todella paljon sellaista tietoa, jota ei ole aiemmin ollut saatavilla. Kuitenkin kirjassa suuren osan vie erilaisten sopimusten tekemisen ja sisällön selostus ja pitkiä pätkiä, joissa puhutaan vain siitä, millaiset rahat animaatiobisneksessä liikkuivat. Sen sijaan jonkun elokuvan ilmestyminen saatetaan mainita vain sivulauseessa, oikeastaan ainoat elokuvat, joiden tekoprosessit saavat kunnolla sivuja ovat Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja Fantasia. Näistä animaatio-osuuksista nautin: oli kiinnostvaa lukea, miten animaatiota tehtiin 1930-luvulla ja myöhemmin, millaisia ideoita hyllytettiin ja millainen prosessi oli. Jopa Walt itse jää kirjassa välillä sivuun pitkien talous- ja sopimusselostusten tieltä, osittain toki varmaan siksi, että hänellä ei ollut studion ulkopuolista elämää juurikaan. Pidin kirjassa kuitenkin siitä, että vaikka Waltia usein ylistetään hänen mielikuvituksensa ja sinnikkyytensä ansiosta, hänelle ei piirretä sädekehää. 1920-luvulla animaattorit lakkoilivat, mikä oli Waltille kuin henkilökohtainen loukkaus, mistä johtuen hän teki monia huonoja päätöksiä. Hän ei todellakaan ollut ihminen, jonka kanssa oli helppo työskennellä, eikä kirja onneksi edes yritä väittää niin. Kirjan luettua on tietenkin myös pakko arvostaa sitä, miten Disneyn kaltainen imperiumi on lähtenyt rahapulaisesta animaatiostudiosta, joka on sijainnut milloin missäkin pihavajassa. Walt Disneyn tarina on todellinen amerikkalainen unelma, olkoonkin, että unelmilla on välillä karujakin kääntöpuolia (esimerkiksi Waltin suhde vanhempiinsa). Tämä ei vain ollut minun kirjani. Jos joku sattuu tietämään jonkun (hyvän) Disneyn animaatioiden historiaan keskittyvän tietokirjan, saa vinkata!

J.S. Meresmaan ensimmäinen säeromaani Dodo on myös ensimmäinen spefielementeillä maustettu säeromaani, jonka olen lukenut. (Eipä sellaisia taida tosin kauheasti olla saatavilla muutenkaan, ainakaan suomeksi!) Dodo kertoo Iinasta, jonka olisi saatava ysiluokan numeroita korotettua, jotta hän pääsisi lukioon. Asiaa vaikeuttaa kuitenkin poikaystävä Tuukan vaikea masennus, minkä lisäksi Iinan aikaa vie louhokselta löytynyt outo lemmikki, jota hän kutsuu dodoksi. Kun äiti lähettää Iinan tämän isän luo kesäksi, joutuu Iina jättämään dodon Tuukan ja ystävänsä Saran hoidettavaksi. Dodossa on todella paljon painavia teemoja masennuksesta luonnonsuojeluun ja seksuaalisuudesta vanhemman alkoholismiin, mutta säemuoto tekee siitä kaikin puolin kevyemmän. Jos kirja olisi kerrottu perinteisessä proosamuodossa, siitä olisi tullut helposti hyvin raskas. Ikävä kyllä odotukseni teosta kohtaan olivat nousseet kohtuuttoman korkeiksi, joten kirja oli minulle pienoinen pettymys, vaikka ei se missään nimessä huono ollutkaan. Koska teemoja on paljon, jää osan käsittely melko pintapuoliseksi: esimerkiksi Iinan ja tämän isän suhdetta olisin toivonut käsiteltävän enemmän. Kirja on kuitenkin ihanan kesäinen, huiman vimmainen ja kaunis. Pidin myös erityisesti Iinan ihastuspohdintojen lopputuloksesta, se on harvinainen ratkaisu jopa YA-kirjallisuudessa <3 Lisää spefisäeromaaneja, kiitos!

Päätin luopua muutamasta kirjasta kirjahyllystäni, mutta koska en halunnut tehdä hätiköityjä päätöksiä, päätin lukea mahdolliset poistokirjat uudelleen. Ensimmäisenä vuorossa oli Kate Douglas Wigginin tyttökirja Villiruusu, jonka olin lukenut vain kerran aikaisemmin. Kirja oli tarttunut antikvariaatista mukaani joskus ala-asteen loppupuolella, sillä kansi oli mielestäni tuolloin aivan ihastuttava. Kirja kertoo Rebekka-tytöstä, joka saapuu vanhapiikatätiensä luo kasvatettavaksi. Kirja on hyvin perinteinen tyttökirja: se kertoo Rebekan kasvusta 11-vuotiaasta aikuisuuden kynnykselle. Rebekka muistuttaa luonteeltaan hämmästyttävän paljon Montgomeryn Annaa, mutta vanhapiikatädit, joista toinen on ilkeä ja toinen ymmärtäväinen, tuovat mieleen Runotytön. (Rebekka tosin ei ole orpo, ja hänellä on laaja sisaruskatras.) Hämmästyinkin, kun minulle selvisi, että Villiruusu on julkaistu vuosia ennen Annan nuoruusvuosia! Siitä huolimatta vertasin Rebekan tarinaa väkisinkin Montgomeryn teoksiin. Vaikka teoksissa on paljon samaa, ovat Montgomeryn henkilöt sivuhenkilöitä myöten mieleenjääviä ja mielenkiintoisia henkilöitä. Villiruusussa jopa Rebekka tuntui välillä todella ohuelta ja paperiselta. Myös kirjan kylmän Miranda-tädin muutos ei tunnu uskottavalta, kun taas Runotyttö-Emilian Elisabeth-täti kasvaa itsekin ja kehittyy jo sarjan ensimmäisen kirjan aikana. Koin ongelmalliseksi myös Adam Laddin hahmon: kyseinen hahmo on noin kolmekymppinen mies, joka kiinnostuu Rebekasta jo lapsena. Kun Rebekka on valmistunut koulusta, Ladd juttelee erään Rebekan opettajan kanssa Rebekan tulevaisuudesta, ja toteaa, että Rebekan ei pidä enää opiskella tai työskennellä, ja on omasta mielestä oikeassa, koska kuulemma tuntee Rebekan sydämen. Tästä tuli vähintäänkin epämukava olo, vaikka "romanssi" Rebekan ja Laddin välillä ei sinänsä (onneksi) kirjassa etenekään. Runotytöissä sentään lukijalle tehdään selväksi, että Pönttöselällä ei ole aivan puhtaat jauhot pussissa! Monessa kohdassa tuntuu siltä, että kiinnostavia ja Rebekan kasvun kannalta tärkeitä kohtia ohitetaan olankohautuksella. Villiruusu oli ihan viihdyttävä ja nopealukuinen kesäkirja, mutta paljon parempiakin tyttökirjoja on olemassa. Kansi on kyllä todella kaunis edelleen!

Kuten Neonkaupungin kohdalla, myös Edes hetken elossa -romaania odotin kiinnostuksella juuri siksi, että olin lukenut kirjailijan blogia pitkään ja seurannut käsikirjoituksen matkaa pöytälaatikosta kansien väliin jo vuosia. Edes hetken elossa kertoo abivuotta käyvästä Elsistä, jonka perheessä ongelmia riittää: äiti on jättänyt perheen vuosia sitten, isällä on mielenterveysongelmia ja isoveli Topias on teillä tietymättömillä. Topiasta etsiessään Elsi päätyy Korson huumepiireihin, eikä mene kauaakaan, kun hän itsekin pakenee pahaa oloaan huumeisiin. Kuten arvata saattaa, kyseessä ei ole mikään kevyt tai helppo tarina. Osasin odottaa rankkaa tarinaa, mutta varsinkin eräs loppupuolen käänne tuntui vähän turhankin julmalta, vaikka sitä olisi varmaan pitänyt osata odottaa. Tarina ei kuitenkaan tuntunut överiksi vedetyltä tai epärealistiselta, muutamia kohtia lukuun ottamatta. (Esimerkiksi Elsi tarttuu tarjottuihin huumeisiin suhteellisen pienen harkinnan jälkeen, mikä ei tuntunut kovin uskottavalta hahmon ajatuksiin nähden.) Tarina kuitenkin eteni omaan makuuni vähän liian nopeatempoisesti, eikä koruton kielikään ollut aivan oman makuni mukaista. Toisaalta tällaiseen tarinaan ei olisi kieleksi sopinutkaan mikään kiemurainen krumeluuri, vaan raa'an toteava, joten siinä tapauksessa tyyli on oikea, vaikka se minuun ei uponnutkaan. Myös Taten hahmo jäi vähän mysteeriseksi: kuka koko tyyppi lopulta oli? Vaikka kirjassa uidaan välillä todella syvissä vesissä, toivonkipinä on olemassa, mikä kevensi lukukokemusta tarpeellisesti. Silti kirjan loppuun saatuani minun oli pakko istua jonkin aikaa vain tuijottamassa tyhjyyteen ja järjestellä ajatuksiani. Itse pääsin maailmasta eroon viimeisen sivun jälkeen, mutta joillekin, monille, se on täyttä todellisuutta ja arkea. Todella hyvä esikoisteos joka tapauksessa! Tämä sai muuten kunnian olla ensimmäinen koskaan kokonaan lukemani e-kirja!

Maa oli viimeinen vielä lukematon osa Tommy Tabermannin tästä nimenomaisesta julkaisusarjasta, ja täytyypä todeta, että se oli näistä neljästä kaikista paras! Todella monet runot puhuttelivat minua juuri tässä elämäntilanteessa. Toki kokoelmaan mahtuu joitakin hutejakin, mutta suurin osa runoista on todella hienoja ja vaikuttavia. Kokoelmassa on myös eräs suursuosikkini mukana, todennäköisesti kirjalle alaotsikonkin inspiroinut Ohjeita matkalle epätoivon tuolle puolen. Perheen kirjahyllystä löytyy vielä pari Tabermannin kokoelmaa, katsotaan, luenko ne vielä kesän aikana vai vasta joskus myöhemmin.

Intiaani lipastossa oli niin ikään uudelleen luettava mahdollinen poistokirja. Toisin kuin Villiruususta, tästä muistin pitäneeni ala-asteikäisenä yllättävän paljon. Kirja kertoo Omri-pojasta, joka saa syntymäpäivälahjaksi muovi-intiaanin ja vanhan kaapin, johon sopii äidin kätköistä löytyvä avain. Hetken mielijohteesta Omri lukitsee intiaanin kaappiin, minkä seurauksena intiaani muuttuukin eläväksi. Pieneksi Häräksi esittäytyvä intiaani aiheuttaa Omrille sekä ongelmia että iloa. Intiaani lipastossa on viihdyttävä ja vauhdikas lastenkirja, ja lukiessani tajusin kyllä, miksi olin viihtynyt sen parissa niin hyvin. Jotkut tapahtumat nostivat myös vähän isomman lukijan sykettä, ja vaikka muistinkin, kuinka kirja päättyy, se oli kuitenkin hieman haikea kokemus (tämä tunnereaktio oli tosin laimennut, muistan ensimmäisellä lukukerralla itkeneeni melkein silmät päästäni). Kuitenkin kirja oli selvästi vanhentunut, eikä kovinkaan nätisti: intiaanikuvaukset ovat melko stereotyyppisiä. Vaikka Pieni Härkä pitääkin tiukasti kiinni siitä, mitä hänen heimonsa tekee ja ei tee, Omri kuitenkin monesti jättää kuuntelematta häntä ja toimii omien stereotypiodensa mukaan. Koska Pieni Härkä on Omrin armoilla, ei hänen auta kuin alistua. Naishahmot ovat myös melkoisen tylsiä ja yksipuolisia: ainoa, joka ei ole Omrin äiti tai opettaja, tulee mukaan vasta aivan loppumetreillä, eikä sano montakaan sanaa. Sen sijaan hän on kaunis ja hoivaava, ja sehän on ainoa asia, mitä naiselta halutaan, eikös vain? Pidän kyllä kirjan ideasta, ja joistakin Omrin pohdinnoista, mutta kokonaisuus tuntuu vähän ummehtuneelta. Goodreadsista muuten selvisi, että tämä on neliosainen sarja. Seuraavia osia ei ilmeisesti ole suomennettu.

Siiri Enorannan Kesämyrskyn ostin jo aiemmin keväällä, melkein heti sen ilmestyttyä, mutta säästelin sitä kesäkuuhun asti. Minun ei tarvinnut lukea kirjaa kovin pitkälle, kun tiesin jo, että tämä kirja on ehdottamasti Enorannan sitä vähän parempaa tuotantoa. (Mielestäni Enorannan tuotannon voi jakaa karkeasti kahteen: erittäin hyvät ja vähän sitäkin paremmat.) Kesämyrskyn päähenkilö on nuori Andrew, joka pääsee psykiatri-isänsä mukaan maalle rikkaan Royn perheen kartanoon. Andrew on salaa ihastunut perheen poikaan Joshiin, joka johtaa Nokisiipien jengiä. Joshin pikkusisko Penelope on todistanut raakaa murhaa, ja koko kartanon väki on kulkee varpaillaan tytön vuoksi. Rakastuin kirjan miljööseen! Vaihtoehtohistoriallisessa Englannissa ylimystö kulkee erilaisilla lentureilla, jotka käyttävät polttoaineenaan salaperäistä indigoa, ja maaseutukartanoissa eletään 1920-lukua muistuttavaa hulppeaa elämää juhlineen. Juuri mikään ei Royn kartanossa ole sitä, miltä näyttää, eivätkä kaikki hahmot puhu totta toisilleen, toiset eivät myönnä totuutta itselleenkään. Salaisuuksien verkko paljastuu lukijalle pala kerrallaan, ja jouduinkin välillä pohtimaan, että halusinko ahmia kirjaa sivukaupalla, vai säästellä lukunautintoa ja lukea sitä pienissä osissa. Enorannan kieli on jälleen kerran uskomatonta, ja lukeminen oli siksikin äärimmäisen nautinnollista. Täytyy tosin myöntää, että hoksasin erään tärkeän asian olevan valetta jo melko alkuvaiheessa kirjaa, mutta varsinainen totuus yllätti, osittain siksi, että hahmo, joka asiaan liittyi, ei mielestäni käyttäytynyt sillä tavalla kuin hänen olisi tuollaisessa tilanteessa pitänyt. Teki melkein mieli lukea kirja saman tien uudelleen ja katsoa, huomaisiko hänen käytöksessään jotain vihjeitä, kun tietää loppuratkaisun. Joka tapauksessa, Kesämyrsky on ehdottomasti parhaita kirjoja, joita olen tänä vuonna lukenut! Kirja on myös esteettisesti todella miellyttävä. Kun avasin kirjan paketistaan, voihkaisin ääneen pelkästään siksi, että kirja oli aivan upean näköinen.

Luokan ikävin tyttö oli myös poistolistalla ja siksi luin sen uudelleen. Tämänkin olin lukenut vain kerran aikaisemmin. Mary Marckin kirjat ovat kiinnostaneet minua jo pitkään, mutta en ole lukenut kuin tämän. Romaanin päähenkilö on Liisa, joka pitää itseään tylsänä ja harmaana ihmisenä, joka ei koskaan tule pääsemään "intresanttien" luokkatovereidensa seuraan. Sattuman kautta eräs luokan "intresanteimmista" ihmisitä, Nella, tutustuu häneen ja tytöt ystävystyvät. He perustavat salaisen yhdistyksen, johon he ottavat mukaan muutaman tuntemansa pojan. Kirjassa on todella paljon viehättävää kuvausta 1920-luvun helsinkiläisestä kouluelämästä: nuoret pitävät syntymäpäiväjuhlia, retkeilevät lähiseuduilla ja käyvät Fazerilla syömässä leivoksia. (Tähän väliin on pakko kertoa yksi lapsuuteni unelma: Anni Swanin Iris rukka -kirjassa henkilöt käyvät Fazerilla syömässä leivoksia, ja kirja sai kyseisen tapahtuman kuulostamaan niin elegantilta ja upealta, että unelmoin itsekin joskus samasta :D Olin yläasteella, kun jollain Helsingin reissulla kävimme Fazerin kahvilassa. Kokemus ei ollut ehkä yhtä upea ja uskomaton kuin olin odottanut, mutta silti yhä edelleen pelkkä ajatus Fazerin kahvilasta on jotenkin viehättävä :D) Kirja ei kuitenkaan onnistu lumoamaan sillä tavalla kuin olin odottanut, mikä johtuu varmaan osittain siitä, että henkilöt, varsinkin  Nella ja Anto, ovat todella rasittavia tyyppejä. En myöskään pitänyt siitä, että henkilöt haukkuivat jatkuvasti tyttöjä ja sivistystä. Ehkä tämä on ollut kirjan ilmestymisajankohtana hyvin rohkeaa ja erilaista, mutta nykylukijalle jäi vähän ikävä ja ärtynyt olo. Toisaalta pidin todella paljon siitä, että kirjassa tyttöjen ja poikien välillä on tosiaan pelkkää ystävyyttä, eikä romanssia yritetä väkisin tunkea mukaan. Toki pidän romansseista, mutta virkistävää, kun on välillä jotain muutakin! Ehkä voisin lukea jotain muitakin Mary Marckin kirjoja, sillä koululaiskuvaus oli tässä sen verran hauskaa. Jospa ne uppoaisivat minuun paremmin kuin Luokan ikävin tyttö! (Kirjan nimi on kyllä hauska ja jokseenkin samaistuttava :D)

Minua on jo pitkään kiinnostanut lukea loputkin Potterit englanniksi (Viisasten kiven luin alkukielellä vuonna 2015), mutta myös äänikirjamuoto on kiinnostanut, sillä sarjan lukee englanniksi ihanaakin ihanampi Stephen Fry. Salaisuuksien kammiosta ei tarvitse ehkä kirjana puhua sen enempää: kirja ei ole suosikkini sarjasta, mutta siinä on kuitenkin hetkensä, ja nautin ensimmäisten osien lastenkirjamaisuudesta kovasti. Sen sijaan äänikirjakokemuksesta voisin sanoa muutaman sanan. Ensinäkin Stephen Fry lukee kirjaa ihanasti. Hänen äänensä sopii tällaiseen kirjaan täydellisesti! (Noh, jos ollaan rehellisiä, voisin kuunnella hänen lukevan vaikka puhelinluetteloa.) En kaipaa äänikirjoihin mitään kuunnelmamaisia erikoisefektejä, mutta tässä muutamat, harkitut efektit toimivat mainiosti: räyhääjän huuto kaikuu ja Harryn kuulemat kuiskaukset kuulostavat oikeasti vaarallisilta ja pelottavilta. Pelkäsin aluksi, ettei keskittymiskykyni ja/tai kielitaitoni riittäisi kirjan kuuntelemiseen, mutta melko nopeasti huomasin, että koska olen lukenut suomenkielisen kirjan monta kertaa, ei minun tarvinnut kauheasti ponnistella ymmärtääkseni, mitä kirjassa tapahtui. Sen tosin huomasin, että jos ajatus yhtään harhautuu, on kirjaan vaikempi päästä takaisin sisään kuin suomenkieliseen. Silti kyseessä oli todella hauska kokemus, ja kuuntelinkin kirjaa usein parikin tuntia kerralla.

Tähän väliin on tietenkin katsottava elefanttia huoneessa ja puhuttava pieni hetki J. K. Rowlingista itsestään. Hän twiittasi kesäkuussa törkeän transfobisia kommentteja, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän teki niin. Tuntui äkkiä todella väärältä lukea Potteria ja nauttia siitä, varsinkin, kun kuuntelin äänikirjaa, josta ilmesesti menee kuitenkin jotain rahoja kirjailijalle itselleen. Se, että lapsuuden ja nuoruuden idoli osoittautuu suvaitsemattomaksi ihmishirviöksi, on todella kova pala, ja voin vain kuvitella, miltä tuntuu olla trans-taustainen tai muunsukupuolinen Potter-fani tässä tilanteessa. Pottereissa on ehkä omat ongelmansa, mutta ne ovat kuitenkin tärkeä osa lapsuuttani. Rowling on luonut upean fantasiamaailman, enkä voi kuin ihailla tapaa, jolla hän saa seitsemänosaisen kirjasarjan pysymään kasassa loppuun asti. Tämä ei kuitenkaan riitä puolustukseksi sille, mitä hän on sanonut ja tehnyt. Tuskin tulen luopumaan Pottereiden lukemisesta jatkossakaan, mutta pyrin siihen, että en tukisi Rowlingia enää millään tavalla, sillä hän ei ansaitse minun rahojani, henkisestä tuesta nyt puhumattakaan.
Toivon, että kukaan lukijani ei kannata Rowlingia hänen vaarallisissa, julmissa ja typerissä "mielipiteissään". Jos näin kuitenkin on, olet vapaa lähtemään lukijajoukosta. Ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys, ja transihmisillä on yhtä suuri oikeus elää ja olla rauhassa kuin cis-sukupuolisillakin. Pyrin parhaani mukaan pitämään blogini turvallisena tilana kaikille ihmisille, eikä Lasisipuliin siten mahdu transfobia (tai mikään muukaan ihmisoikeuksia halventava "aate"). (Toki jokainen tekee virheitä, mutta parhaani yritän! Jos kuitenkin huomaat, että olen jotenkin kammottavan epäkorrekti tai sanon jotain typerää, kerro siitä. Korjaan asian!)

Ovi toiseen maailmaan oli viimeinen poistopinoni kirjoista. Tämän muistelen olleen ala-asteaikojeni suuri suosikki, ja pidinkin tästä yllättävän paljon edelleen! Kirja kertoo tähtitieteestä kiinnostuneesta Teemu-pojasta, joka on pihapiirinsä suosituin lapsenvahti, vaikka joutuukin sen vuoksi kiusaamisen kohteeksi. Joulun ja uuden vuoden välipäivinä hän on lupautunut kastelemaan naapurin fysiikan opiskelijan kasveja, mutta törmää asunnossa kummalliseen Barbara-tyttöön. Pian paljastuu, että Barbara on tullut toisesta maailmasta ja tarvitsee kipeästi Teemun apua. Tämä on kaikin puolin viihdyttävä lasten fantasiakirja! Noh, ehkä tämä ei iskenyt yhtä lujaa kuin aikoinaan pikku-Celelle, mutta kyllä minä viihdyin edelleenkin. Tykkäsin todella paljon Teemusta, sillä hän on todella hyvä hahmo, ja lapsenvahtiharrastuksineen vähän erilainen poikahahmo, mihin kirjallisuudessa useimmiten törmää. Niin paljon kuin Teemusta pidinkin, huomasin, että kirja olisi ehkä toiminut paremmin, jos Barbara olisi ollut päähenkilö. Nyt nimittäin Barbaran maailma jää vähän sekavaksi ja lukijalla on enemmän kysymyksiä kuin mihin saadaan vastaus. Toisaalta Teemun kasvutarina on kiva, mutta koska Barbaran maailma on todella kiehtova, olisin toivonut kirjan keskittyvän enemmän siihen, varsinkin, kun toinen maailma mainitaan jo kirjan nimessä. Nyt se jää vähän sivumausteeksi Teemun kasvutarinassa. Tämä onkin ainoa kirja poistopinostani, joka sai hyllyyni jäädä.

Somessa julkisuuteen ponnahtaneen Seppo-koiran kirja kulkeutui meille kirjastosta, ja koska se ei kovin paksu teos ollut, päätin sen itsekin lukaista, vaikka suhtauduinkin hieman skeptisesti kirjaan, josta olin kuullut vähän nihkeitä kommentteja. Kirjassa on paljon kuvia ja kertomuksia Sepon seikkailuista. Vähän mietin lukiessani, että onko eettistä, että koiraa käytetään näin kaupallisiin tarkoituksiin, mutta kirja mainitsee useamman kerran, että esimerkiksi kaupallisissa yhteistöissä mennään Sepon ehdoilla ja yhteistyökumppanit valitaan tarkkaan. Myös se, miten paljon Seppo tekee vapaaehtoistyötä, on kunnioitettavaa. Mietin kuitenkin myös sitä, että eihän Sepon omistaja ("iskä", kuten sekä Seppo että kirjailija itse toteaa) voi tietää, onko koira oikeasti "loistotuulella" vai ei. Uskon kuitenkin, että sheltistä pidetään hyvää huolta, ja ainakin kirjasta välittyy se, että Seppo on omistajalleen todella tärkeä kaveri. Ihan söpö kirja, mutta ei nyt mikään kirjallisuuden merkkiteos. Kyllähän sen nyt lukaisi, eikä tästä nyt pahalle mielelle tullut :)

Kollaasin tekemisessä oli todella paljon teknisiä ongelmia, joten tästä nyt puuttuu kuva Salaisuuksien kammiosta. Kun huomasin asian, olin jo niin turhautunut koko hommaan, että päätin, että mennään tällä nyt. 

*********

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti: Seppo − hyvän mielen konsultti

11. Vaihtoehtohistoria: Kesämyrsky
27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani: Dodo
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan: Edes hetken elossa

Kesäkuu tuntui yhtä aikaa todella pitkältä (tuntuu, että kuukauden ensimmäisten kirjojen lukemisesta olisi todella pitkä aika) mutta samalla päivät hujahtivat ohi tuosta noin vain (miten ihmeessä nyt voi olla jo heinäkuu??). Kesäkuussa jatkoin elämääni suhteellisen samalla tavalla kuin jo aiemmin keväällä: vietin päiväni lukien kirjoja, auton ajamista harjoitellen ja stressaten, Great British Bake-Offia katsellen... Lisäksi kirjoitin DVR:aa eteenpäin ja yhden novellin, jonka julkaisin juhannuksena blogissakin. Näin jopa paria kaveria ensimmäistä kertaa talven jälkeen, joten tuskin kyseessä oli aivan todella huono kuukausi :) Talviturkinkin kävin viskaamassa lampeen. 30 asteen helteet olivat vähän liikaa, mutta nyt kun täällä on satanut monta päivää putkeen, sitä aivan toivoo, että elohopea edes hipoisi hellerajaa. (Jo se on kumma kun mikään kelpaa :D)

Kuten jo tästä postauksesta kävi ilmi, olen luopumassa muutamista kirjoistani, joten muistutan vielä siitä! Kaikki kirjat ovat yhä vapaana, joten kannattaa nyt käydä tutkimassa, josko joku niistä kiinnostaisi vaikkapa kevyeksi kesäkirjaksi. Käy kurkkaamassa tästä postauksesta yksityiskohdat :)



Olavi Uusivirta esiintyi keväällä Yle Olohuoneessa Lauantain toivotut -konsertin merkeissä, ja myöhemmin hänen tuossa konsertissaan soittamista biiseistä koostettiin levy, niin ikään nimeltään Lauantain toivotut. Muutaman Olavin oman biisin lisäksi levyllä on covereita suomalaisia klassikkokappaleita, joista Vihreät niityt herätti minussa aivan omia tuntemuksiaan. Olin unohtanut kokonaan tämän kappaleen olemassaolon, vaikka olinkin sen pienenä kuullut lukuisia kertoja. Siinä on sellaista kaunista kesäyön taikaa <3