Lokakuun luetut 2023

Lokakuussa 2023 luin 11 kirjaa (2345 sivua, 8 h 9 min), joista kaksi oli spefiä, kolme non-fictionia, yksi runokirja, kaksi uusintoja, yksi äänikirja ja neljä e-kirjaa.

 

Gier, Kerstin: Smaragdinvihreä (Rakkaus ei katso aikaa #3) 306 s. (e-kirja) [U]

Ahola, Suvi & Koskimies, Satu (toim.): Joka tytön runokirja 315 s. 

Teller, Janne: Samantekevää 136 s. [U]

Ratinen, Suvi: Omat huoneet: missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten 179 s. (e-kirja)

Nurmisto, Eino: Vuoden nuori taiteilija 8 h 9 min [K]

Rijneveld, Marieke Lucas: Illan epämukavuus 180 s. (e-kirja)

Harmange, Pauline: Miksi vihaan miehiä 33 s. (e-kirja)

Marck, Mary: Vähän enemmän Eevasta (Eeva #2) 127 s. 

Lewis, C.S.: Hevonen ja poika (Narnian tarinat #5) 315 s. [U]

Estés, Clarissa Pinkola: Naiset jotka kulkevat susien kanssa. Villinaisen arkkityyppi myyteissä ja kertomuksissa 576 s. 

Pehkonen, Kirsi: Käsikirjoituksesta kirjaksi: miten kirjailijat muokkaavat tekstiään 178 s.

kotimaisia: 5

käännöskirjoja: 6

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 4

muualta: 5

Rubiininpunan ja Safiirinsinen jälkeen oli luontevaa jatkaa Gierin ensimmäisen trilogian päätösosaan Smaragdinvihreä (jonka ensimmäiseltä lukukerralta löytyy muuten blogipostauskin! Vähän ehkä hävettää linkata, mutta katsokaa nyt, miten pikku-Cele yrittää). Gwendolynin sydän on murskana edellisen osan paljastusten seurauksina, mutta hänellä ei ole aikaa jäädä vellomaan sydänsuruihin. Saint-Germainin kreivin punomat verkot uhkaavat kiristyä Gwenin kaulan ympärille, ja niistä selviämiseksi tarvitaan myös Gideonia, vaikka Gwen ei tahtoisikaan nähdä poikaa enää. Edellisen osan notkahduksen jälkeen Smaragdinvihreä oli positiivinen lukukokemus. Mysteeri ja romanssi olivat sopivammin tasapainossa keskenään, juuri genreen sopivasti. Olen jokaisen osan kohdalla ylistänyt Gierin huumoria, eikä sitä puuttunut Smaragdinvihreästäkään. Mitenkään täydellinen ei tämäkään kirja ollut, ja tuntui, että käteen jäi loppujen lopuksi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kuolemattomuusjuonenkäänteistä en ihmeemmin välitänyt, ne laskivat tarinan panoksia mielestäni liikaa. Gwendolynin perhesuhteista olisi saanut hyvin draamaa irti, mutta niiden potentiaali jäi mielestäni hyödyntämättä. Kiinnitin ylipäätään huomiota siihen, miten vähän juonen kannalta hyvinkin tärkeät henkilöt, kuten kreivi, Lucy ja Paul trilogiassa ylipäätään esiintyvät! Heistä puhutaan paljon, mutta fyysisesti läsnä he ovat vain muutamassa kohtauksessa. Loppuhäivystyskin jäi jotenkin tyngäksi. Romanssikaan ei ihan sataprosenttisesti vakuuttanut. Varsinkin Gideonin päätökset tuntuivat todella epäuskottavilta ja hätiköidyiltä, kun ottaa huomioon sen, että pari on tuntenut toisena hädin tuskin viikon... Nurinoista huolimatta tämän trilogian uudelleenluku oli todella hyvä päätös! Gier on todella lahjakas kevyen ja romanttisen mutta kuitenkin välillä yllättävänkin jännittävän YA-hömpän kirjoittajan. Lisäksi kirjat tarjosivat aikamatkan (heh heh) yläasteaikoihini. Elämä tuolloin ei ollut välttämättä kaikkein kivointa, mutta ainakin luin todella hyviä kirjoja tuolloin!

Joka tytön runokirja käveli vastaan kirjastossa, ja koska olen tänä vuonna innostunut runojen lukemisesta, päätin lainata sen mukaani. Kirjaan on koottu naisrunoilijoiden runoja teemoista, jotka koskettavat tyttöjen ja naisten elämää. On runoja tyttöydestä, nuoruudesta, aikuisuudesta, vanhuudesta. Ystävyydestä, rakkaudesta, himosta, pettymyksestä, vihasta, äitiydestä, kuolemasta. Ennakko-odotukseni kirjaa kohtaan olivat hieman väärässä. Olin nimittäin odottanut, että kirjaan olisi koottu runoja laajalla aikahaarukalla, mutta vaikka kirjassa olikin runoja niin Sapfolta kuin Raamatustakin, tuntui silti, että modernimmat runot 1970-luvulta eteenpäin painottuivat. Mutta millaisia runoja ne olivatkaan! Naiseus, tyttöys ja runous: paljon tunnistettavaa, paljon sellaista, jota en ole itse (vielä) kokenut, mutta jonka jollain tasolla tunnisti silti. Vaikka kaikki runot eivät puhutelleet minua henkilökohtaisesti, uskon, että näin laajasta kokoelmasta löytyy varmasti jokaisella jotain. Rakastan sanoja, varsinkin suomen kielen. Sukupuolen binäärisyys ja heteronormatiivisuus pistivät silmään, muttei toisaalta yllättänytkään melkein 20 vuotta vanhan kirjan ollessa kyseessä.

Voi Samantekevää! Luin tämän Janne Tellerin teoksen 10 vuotta sitten, 13-vuotiaana. Jotenkin olin saanut takakannen perusteella käsityksen, että kirja olisi kepeä ja filosofinen, vähän hauskakin ja välipalakirjaksi sopiva. Olen harvoin ollut niin väärässä kirjan suhteen :D Pari vuotta sitten löysin kirjan kirjamessujen kahden euron pöydästä ja päätin kotiuttaa tämän järisyttävän pienen kirjan. Siitä lähtien olen haaveillut kirjan uudelleenluvusta, mutta nyt oli vihdoin sen aika. Samantekevää sijoittuu pieneen tanskalaiskaupunkiin, jossa alkaa tapahtua, kun seitsemännen luokan ensimmäisenä Pierre Anton ilmoittaa, että kaikki on samantekevää. Hän marssii ulos luokasta ja istuu kotipihansa luumupuussa huutelemassa luokkatovereilleen ajatuksia kaiken turhuudesta. Luokan oppilaat päättävät osoittaa Pierre Antonille, että maailmassa on vielä merkitystä. He alkavat kerätä hylätylle sahalle merkityksen kasaa. Pian kasan kokoamisesta tulee julma peli, kun panokset kasan sisällölle kovenevat jatkuvasti. Ehkä osa tarinan shokkiarvosta jäi uupumaan, kun tiesi, mitä tulee tapahtumaan. Aika tehokkaasti inhottavat yksityiskohdat olivatkin syöpyneet mieleeni :D Lukukokemus oli kuitenkin karmiva tälläkin kerralla. Samantekevää on täynnä Kärpäsen herran kaltaista julmuutta ja väkivaltaa, mutta mielestäni Kärpästen herraa karmivamman teoksesta tekee se, että nuorten toiminta ei tapahtu eristetyllä saarella onnettomuuden seurauksena, vaan tavallisen pikkukaupungin kaduilla, koulussa ja kodeissa, aikuisten katseilta piilossa. Aikuislukijalle tämä oli ehkä teemoiltaan jopa vielä ravistelevampi kuin nuorelle. Miten helposti maailma kyynistää ja saa kaiken vaikuttamaan samantekevältä? Mikä oikeasti merkitsee? Olin unohtanut erään merkittävän osan juonesta kokonaan, mutta koin, että loppujen lopuksi se oli ehkä tärkeimpiä osia koko kirjassa: sen verran raadollisiksi hyvät aikeet muuttuivat, ja sen myötä tarina eskaloituu hirvittävään loppuratkaisuunsa. Luulen, että Samantekevää on hyvin voimakkaasti mielipiteitä jakava kirja, mutta uskon, että se herättää joka tapauksessa voimakkaita tunteita (tai vähintään pahoinvointia) lukijassaan.

Muutamia vuosia sitten olin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa, kun Suvi Ratinen kertoi kirjastaan Omat huoneet. Kirjassa käsitellään suomalaisten, 1900-luvun ensivuosikymmenillä toimineiden naiskirjailijoiden työhuoneita. Luin keväällä Virginia Woolfin klassikkoteoksen Oma huone, ja Ratisen teos tuntui erittäin sopivalta jatkumolta sille, onhan koko kirjan lähtökohta Woolfin ajatuksissa omasta huoneesta. Omat huoneet on vallan mainio ja monipuolinen teos! Vaikka monet päähenkilöt, kuten Aino Kallas ja Anni Swan, olivat minulle tuttuja ennestään, näkökulma oli uusi ja kiinnostava. Tuttujen kirjailijoiden lisäksi mukana oli tuntemattomampiakin nimiä, kuten Elsa Heporauta ja Hilja Haahti. Monenlaisia kirjoituskammioita kirjassa esiteltiinkin: oli saunakamaria, hotellihuoneita, työnurkkauksia makuuhuoneen nurkassa, kesähuviloita, jopa vankisellejä ja parantolahuoneita. Esimerkiksi Maria Jotuni linnoittautui kaupunkiasuntoonsa perheen lähtiessä kesäksi maalle ja eli siellä hyvin askeettista elämää saadakseen kirjansa aikaan, kun taas Hella Wuolijoki makasi vuoteessaan ja saneli sihteerilleen.  Kirja herätti runsaasti erilaisia tunteita: turhautumista ja kiukkua, ihailua ja inspiroitumista. Lisäksi aloin pohtia oman huoneen merkitystä itselleni. Millaisessa tilassa itse kirjoitan ja olen kirjoittanut? Hyvin monen naiskirjailijan tarinassa toistuu se, että aviomies saa oman huoneen, jossa on viimeisimmät teknologian huiput, kun taas jopa miestään menestyneemmät naiset joutuivat kirjoittamaan jollain pöydännurkalla samaan aikaan, kun täytyi hoitaa lapsia ja emännöidä vieraita. Täytyy kuitenkin huomioida se, että kaikki nämä naiskirjailijat ovat kuuluneet korkeampaan yhteiskuntaluokkaan. Heillä (tai ainakin heidän puolisoillaan) on ollut rahaa, ja kotia on hoitanut esimerkiksi palvelija. Tämä on luonnollisesti vapauttanut aikaa kirjoitustyölle. (Eräällä viime syksyn kurssilla pohdimmekin keskusteluryhmässä, oliko tuon ajan työläisnaisilla mitään mahdollisuutta kirjoittaa. Mieleemme ei ainakaan tullut yhtäkään työväenluokkaan kuulunutta naiskirjailijaa, joka olisi kirjoittanut ennen 1950-lukua.) Samaan aikaan monella kirjailijalla on ollut kuitenkin voimakkaasti oma tahto ja voima pitää päänsä oman, lukollisen ja äänieristetyn huoneen merkityksestä: esimerkiksi Aino Kallas taisteli voimakkaasti oman huoneen puolesta, ja kirjoitti siitä myös päiväkirjoissaan. Nämä huoneet ovat kuitenkin monesti haipuneet historiankirjoista, eikä niitä ole välttämättä alun perin dokumentoitukaan. Ratinen onkin tehnyt melkoista salapoliisityötä näitä huoneita selvitellessään!  Jonkin verran toisteisuutta kirjassa oli: esimerkiksi välillä Ratinen tuntuu tunkevan Woolfin teorioineen tekstiin vähän väkisinkin. Huvituin myös siitä, että kirjaa lukiessa olisi voinut pelata juomapeliä, jossa otetaan aina hörppy, kun Eino Leino mainitaan :D Tämä runoilija nimittäin tuntui putkahtelevan esiin milloin kenenkin naisen tarinan kohdalla. E-kirjaa lukiessa teoksen kuvat (joita oli ilahduttavan runsaasti!) eivät oikein päässeet oikeuksiinsa, mutta se oli formaatin ongelma, ei kirjan itsessään. Voisinkin suositella Omia huoneita kaikille kirjallisuus- ja/tai naishistoriasta kiinnostuneille, sitä oli erittäin mukavaa lukea! Otinpa lähdeluettelostakin kuvakaappauksen graduani varten, joten sekin hyöty tästä oli!

Olen seurannut Eino Nurmistoa somessa jo vuosia, ja pidin kovasti hänen esikoisteoksestaan Homopojan opas. Kesällä ilmestynyt äänikirjaessee Homoprinssi ei ehkä täysin voittanut puolelleen, mutta Nurmiston ensimmäiseen romaaniin minulla oli silti korkeat odotukset. Vuoden nuori taiteilija alkaa tilanteesta, jossa nimettömäksi jäävä päähenkilö on päätynyt viettämään yön yhdessä kirjan nimihenkilön kanssa. Päähenkilö on selvinnyt pitkästä, lääkäreillekin heiman mysteeriksi jääneestä taudista, ja sairasvuoteella moni asia on kirkastunut. Hän eroaa poikaystävästään ja muuttaa Turusta Helsinkiin. Kaikki näyttää ihanalta: edessä on pitkä kesä täynnä unelmia, seksiä ja kaikkea upeaa. Vuoden nuori taitelija on myös upea, mutta tuntuu liukuvan päähenkilön otteesta pois. Loppujen lopuksi kaikki vain ahdistaa. Ovatko unelmat pelkkää utopiaa? En pidä autofiktiosta, mutta jotenkin löydän itseni lukemasta sitä yllättävän usein. Kuitenkin tämän lähtökohdan huomioon ottaen tuskin on mikään kovin suuri yllätys, etten erityisemmin pitänyt kirjasta. Vuoden nuori taiteilija muistutti minua hyvinkin paljon Antti Holman Kaikki elämästä(ni) -kirjaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Molemmissa kirjoissa homopäähenkilö pakenee pikkukaupunkia ja sen ahtauden jättämiä traumoja Helsinkiin, jossa unelmat odottavat, mutta ahdistusta on vaikeaa karistaa hartioilta. Molempien kirjojen päähenkilöt saavat näennäisesti kaiken haluamansa, mutta elämä tuntuu silti tyhjältä. En todellakaan halua vähätellä queer-ihmisten kokemaa syrjintää, mutta samaan aikaan en voinut olla miettimättä, miten valkoiset cis-homomiehet ovat kuitenkin etuoikeutettuja verrattuna moniin muihin vähemmistöihin. Vuoden nuoren taiteilijan päähenkilön valittaminen kävi välillä todella raskaaksi. Toisaalta vaikuttajakulttuuriin kohdistuva kritiikki on välillä hyvinkin terävää, mutta usein pyörittelin silmiäni, kun ilmaiset viinit ja edustustilaisuudet esitettiin ikävänä velvollisuutena. Kirjaa kuunnellessa oivalsin, miksi (julkkisten kirjoittama) autofiktio tuntuu minusta jokseenkin luotaantyötävältä: jutut tuntuvat jo ennalta kuulluilta, eikä siksi varsinaisia yllätyskäänteitä tule, vaikka fiktiosta onkin kyse. Nurmistoa useita vuosia seuranneena tunnistin monia yksityiskohtia, joita tarinassa oli. Vaikka tarinan ja hahmojen tasolla tämä jätti kylmäksi, Nurmisto kirjoittaa kyllä todella sujuvasti. Monta kertaa innoistuin hänen ajatuksistaan ja kielikuvistaan. Tulin miettineeksi sitäkin, että en välttämättä vain ollut kirjan kohdeyleisöä. Voi olla, että joku, jolla on samankaltaisia kokemuksia, saa kirjasta enemmän irti. Jos Nurmisto jatkaa kirjailijanuraansa, luen todennäköisesti tulevatkin teokset, ainakin kielenkäytön vuoksi!

En muista, mistä bongasin Illan epämukavuuden ensimmäistä kertaa, ehkä jostain blogiarviosta. Kymmenenvuotias Jas elää hyvin uskonnollisen perheensä kanssa maitotilalla Alankomaiden maaseudulla. Juuri ennen joulua perheen vanhin lapsi Matthias putoaa luisteluretkellä jäihin ja hukkuu. Vanhemmat hautautuvat omaan suruunsa, eivätkä osaa tai tajua auttaa jäljelle jääneitä lapsia selviytymään surustaan. Jas ei enää suostu riisumaan takkiaan tai käymään vessassa. Yhdessä sisarustensa kanssa hän rakentaa arkeensa uusia rituaaleja, joissa kuolema ja esimurrosikäisen seksuaalisuus ovat vahvasti läsnä. Jätin poikkeuksellisesti tähtiluokituksen antamatta Goodreadissa tälle kirjalle, koska en kerta kaikkiaan tiedä, mitä mieltä kirjasta olen. Se on todella inhottava, surullinen ja ällöttävä monella mittarilla. Samaan aikaan sen kielenkäyttö ja kerronta ovat ihailtavan tarkkoja ja kiinnostavia. Teemat surusta, syyllisyydestä ja näiden tunteiden fyysisyydestä ovat kiinnostavia, vaikka ovatkin vastenmielisiä. Kirja tuo kaiken todella voimakkaasti lukijan iholle. Kaikki on likaista ja ällöttävää, ja kuolema on jatkuvasti läsnä. Ankara uskonnollisuus vääristää varsinkin lapsen ajatuksia eteenkin seksuaalisuudesta ja syyllisyydestä. Jasin rituaalit vaikuttavat pakko-oireilta: hänen on pakko tehdä mitä hän tekee, muuten vanhemmille tai sisaruksille tapahtuu jotain kamalaa. Lukijalle syntyy suorastaan sairas halu seurata maitotilan kauheita ja vääjäämättömiä tapahtumia, eikä päätä todellakaan pysty kääntämään pois. Haluaisin sanoa, että tällaista ei voi oikeasti tapahtua, mutta samaan aikaan tiedän, että kaikki kirjan tapahtumat ovat täysin mahdollista. Se tekee lukukokemuksesta entistä turhauttavamman ja ahdistavamman. Mieleeni tuli hyvin voimakkaasti Sayaka Muratan Maan asukit, mutta Illan epämukavuus on jotenkin vielä hirveämpi kirja. Illan epämukavuus jää hyvin voimakkaasti mieleen, mutta en voi hyvällä omallatunnolla suositella sitä kellekään, enkä tahdo itse enää ikinä lukea sitä uudelleen.

Olin törmännyt Pauline Harmangen esseeseen/pamflettiin Miksi vihaan miehiä jo aiemmin, varmaankin sen ilmestyessä, mutta kuluneen vuoden aikana sen nimi on saanut suorastaan lentävän lauseen maineen elämässäni. Ystäväni oli huomannut kirjan paikallisen kirjakaupan ikkunassa ja totesimme eräässä keskustelussa sen puhuttelevan meitä molempia. "Miksi vihaan miehiä," tulee todettua yhä edelleen erittäin usein, kun puhe kääntyy tuttuihin ja tuntemattomimpiin törttöileviin miesihmisiin. Sattumalta törmäsin kirjaan Bookbeatissa ja koska se oli hyvin lyhyt, päätin ottaa selvää, miten tämä mainion provosoivasti nimetty kirja pitääkään sisällään. Miksi vihaan miehiä on kirja, jossa otsikko kertoo hyvin selväsanaisesti, mistä kirjassa on kyse. Harmange kertoo omasta heräämisestään miesvihaan, sen vertautumisesta misogyniaan (ne eivät ole vastakohtia!) ja syitä siihen, miksi hän vihaa miehiä ja miksi muidenkin ei-miesten pitäisi. Kirja on provosoiva ja vihainen, kuten arvata saattaa, mutta silti se on mielestäni asiallinen pieni teos. Koska kirja on todella lyhyt, kovinkaan syvälle aiheeseen vielä päästä. Intersektionaalisuus jää käytännössä kokonaan käsittelemättä, kun Harmange keskittyy melkoisen subjektiivisiin kokemuksiin. Toisaalta itse näen tämän nimenomaan keskustelunavauksena, eikä sen ole selvästikään tarkoituskaan olla mitään syväluotaavaa pohdintaa aiheesta. Tästä johtuen en kuitenkaan saanut kirjasta mitään uusia tai mullistavia ajatuksia. Jos on lukenut ja opiskellut feminismiä yhtään pidempään, tilanne on todennäköisesti sama kuin minulla. Silti Harmange onnistuu tökkäämään joihinkin sokeisiin pisteisiini ja validioimaan ajatuksiani, mikä on aina virkistävää. Erityisen tärkeäksi koin juuri tällä hetkellä hänen huomionsa siitä, että vaikka kiinnostuksenkohteet olisivat perinteisen feminiinisiksi miellettyjä, se ei estä naista olemasta feministi. Olen lähimenneisyydessä kipuillut tämän asian kanssa jonkin verran, ja vaikka se ei enää ole itselleni niin ajankohtainen ajatusluuppi, sen lukeminen oli tärkeää. Miksi vihaan miehiä sai minut ajattelemaan uudestaan ja uudestaan tilanteita, joihin olen törmännyt ihan muutaman vuodenkin sisään: miten naisvihan vaikutuksia on vähätelty minulle päin naamaa kerrottuani omakohtaisia kokemuksiani, miten kommenttini on ohitettu seminaarissa sukupuoleni takia, miten selvään seksuaaliseen ahdisteluun syyllistynyt ei suostu pyytämään tekojaan anteeksi, ja kuinka vastaavat tapaukset vaietaan kuoliaaksi uhrin kustannuksella, ja kuinka hyvin monet tuntemani miehet ottavat itsevarmasti tilan maailmassa ja pakottavat äänensä kuuluviin edes tajuamatta, että he vievät tilaa naisilta. Ja tulin tosiaankin jälleen todella vihaiseksi!! On tärkeää olla vihainen. Viha on voimakas tunne, joka ajaa toimintaan. (Eikä tämä tarkoita väkivaltaa! Harmange muistuttaa, että vihan tunne ei todellakaan aina johda väkivaltaan.) Haluan ehdottomasti palata tähän kirjaan vielä joskus, koska työmatkoilla pätkittäin luettuna ja alkavan flunssan kourissa oma keskittymiskykyni ei ollut ehkä kaikkein parhaimmillaan.

Luin keväällä Mary Marckin Eeva-sarjan ensimmäisen osan, ja vaikka en täysin ihastunutkaan, lainasin sarjan loput osat syksyn tullen kirjastosta. Vähän enemmän Eevasta (loistavasti nimetty jatko-osa!) on ensimmäisen osan tavoin hyvin kevyt välipalakirja. Eeva, Hertta, Maiju ja muut luokan oppilaat jatkavat koululaisarkeaan, jossa opiskelua tasapainottavat erilaiset juhlat ja tapahtumat, kuten vaikkapa rekiretki, jonka parinmuodostus aiheuttaa Eevalle omantunnontuskia. Pois tutuista maisemista päästään kun Eevan sairas setä pyytää Eevaa seuraneidiksi maalle muutamaksi kuukaudeksi. Vaikka Eeva lähtee matkaan vastahakoisesti, matka tarjoaa jännittäviä käänteitä ihmissuhteissa. Oikea adjektiivi kuvaamaan tätä kirjaa on kepeä. Konfliktit selviävät loppujen lopuksi hyvin helposti, eikä murheisiin jäädä vellomaa pitkiksi ajoiksi. Edellisessä osassa minun oli vaikea pitää päähenkilöistä, mutta tällä kertaa he eivät ärsyttäneet ihan yhtä paljon. Toisaalta edelleen erään tytön kehoa kommentoidaan jatkuvasti yleisenä vitsinä, mikä on todella inhottavaa. Rasistinen kielenkäyttö ei myöskään mennyt läpi ilman epämukavaa oloa, vaikka sen esiintyminen ei yllättänytkään. Vaikkei tämäkään mikään uusi lempikirjani ollut, useamman kerran kuitenkin hymähtelin ääneen. Mary Marck taitaa kyllä nokkelan ja humoristisen dialogin!

Narnia-projekti eteni jo sarjan viidenteen osaan: olemme päässeet yli puolenvälin! Edellinen osa, Hopeinen tuoli, oli pettymys, mutta Hevonen ja poika oli lapsena suosikkiosiani sarjasta Velhon ja leijonan ja Kaspianin matkan maailman ääriin ohella. (Kas vain, nämä ovat myös ne osat, jotka lapsena hyllystäni löytyivät! Mahtaakohan olla yhteensattuma :D) Hevonen ja poika sijoittuu aikaan, jolloin ylikuningas Peter sisaruksineen hallitsi Narniaa. Tarina alkaa kuitenkin naapurivaltakunta Kalormenista, jossa nuori Sastra karkaa kotoaan puhuvan hevosen Riian kanssa. Matkalla he tapaavat toisen karkulaiskaksikon, pakkoavioliittoa pakenevan ylimystyttö Aravisin ja Hvinna-hevosen, joka niin ikään puhuu. Nelikko lähtee kohti Narniaa, jossa hevoset ovat syntyneet. Matkalla he kuitenkin kuulevat kalormenilaisten kauheasta suunnitelmasta narnialaisten ja varsinkin kuningatar Susanin pään menoksi, ja pakomatka muuttuukin yritykseksi pelastaa tämä myyttinen maa. Hevosessa ja pojassa on elementtejä, joista pidän kovasti edelleen. On kiinnostavaa lukea maailmasta Narnian ympärillä. Lisäksi henkilöt ovat syntyneet tämän maailman asukkaiksi, ja vaikkeivät he narnialaisia olekaan, he toimivat ja ajattelevat kuitenkin eri tavalla kuin meidän maailmastamme tulleet lapset. Lisäksi luin todella mielelläni Narnian "kultaisesta ajasta": tämä aikakausi jäi nimittäin Velhossa ja leijonassa pituudestaan huolimatta hyvin lyhyeksi maininnaksi. Mielelläni olisin lukenut kuninkaiden ja kuningattarien elämästä lisääkin! Lewis onnistuu tässä osassa olemaan kompastumatta naishahmojen kuvaukseen. Hänen kohdallaan rima on tosin matalalla, mutta silti ilahduin, kun tässä osassa naishahmot ovat fiksuja ja toiminnallisia, eivätkä jää sivuun taistelusta laittaakseen ruokaa. Heillä on muutakin tekemistä kuin vain seistä sivussa! Aikuislukijana kuitenkin valitettavasti huomaa sellaisiakin ikäviä asioita, joihin lapsena ei osannut kiinnittää huomiota. Kalormen on hyvin voimakkaasti itämaisista kulttuureista inspiroitunut, ja kuten 1950-luvulla ilmestyneestä kirjasta arvata saattaa, Lewis kuvailee maan asukkaita ja tapoja todella rasistisesti ja stereotypisoiden. Sastran syntyperään liittyvä salaisuuskin saa tässä valossa melkoisen kitkerän sivumaun. Tämä himmentää väkisinkin kirjan hohtoa, koska en pysty millään katsomaan asian ohitse. Minua hämmästytti myös se, miten ankarasti Aslan käyttäytyy päähenkilölapsia kohtaan, koska hän on ollut hellä ja ymmärtäväinen (vaikka toki myös erittäin arvoituksellinen) aiempia päähenkilöitä kohtaan. Ikävistä tunnelmista huolimatta Hevosella ja pojalla säilyy lämpöinen paikka sydämessäni, koska nostalgia kirjaa kohtaan on voimakasta. Hopeisen tuolin aiheuttaman pettymyksen jälkeen oli kiva palata paremman Narnia-kirjan pariin. Sarjaa on vielä kaksi osaa jäljellä, enkä muista varsinkaan Taikurin sisarenpojasta paljon mitään, joten odotan jännityksellä niiden pariin pääsemistä.

 

Naiset jotka kulkevat susien kanssa on kirja, jota minulle on suositeltu jo useampi vuosi sitten. Kirjassa onkin hyvät lähtökohdat, jotka nostivat odotukseni hyvin korkealle. Kirja käsittelee alaotsikkonsa mukaan villinaisen arkkityyppiä myyteissä ja saduissa. Kirjan tarinoiden tarkoitus onkin vapauttaa alitajuntainen villinainen, jolloin nainen voi elää vapaampana ja vailla yhteiskunnan kahleita. En kuitenkaan erityisemmin pitänyt tästä. Kirja on ollut suuri myyntimenestys, enkä kiistäkään sitä, etteikö tämä olisi ollut jollekulle lukijalle tärkeä ja valaiseva kirja. Ilmestymisaikanaan 1990-luvulla tämä on varmasti ollut jossain mielessä mullistavakin, mutta itselleni tämä tuntui vähän vanhentuneelta binääriydessään ja heteronormatiivisuudessaan. Jotkut elementit kyllä kiinnostivat ja inspiroivat: oli kiinnostavaa lukea Pinkolan ajatuksia siitä, miten eri satujen motiivit linkittyvät toisiinsa ja mbniten villinainen missäkin tarinassa esiintyy. Tämä ei kuitenkaan ollut näkökulmansa vuoksi minun kirjani. Olisin kaivannut folkloristista lähestymistapaa, ja myyttien ja satujen naiskuvan pohtimista sen kautta. Nyt lähtökohtana on jungilainen psykologia, joka ei ole minulle ollenkaan tuttua ennestään. Tuntuikin, että siitä olisi pitänyt tietää jotain, että kirjasta olisi saanut jotain irti. Toisaalta en lukiessakaan tullut hullua hurskaammaksi aiheesta... Kirja oli myös hyvin raskaslukuinen. Monessa kohdassa teksti oli toisteista, napakoittaminen olisi tehnyt tekstille todella hyvää! Edellä mainituista syistä lukeminen ei innostanut minua juurikaan, ja harkitsin jopa jättäväni kirjan kesken, mikä on minulle todella harvinaista. Joistain hyvistä ideoista ja oivalluksista huolimatta Naiset jotka kulkevat susien kanssa oli liian self-help omaan makuuni.

Käsikirjoituksesta kirjaksi osui silmääni kirjastossa, ja koska P on tällä hetkellä editointivaiheessa, nappasin kirjan inspiraatioksi. Kirjassa on haastateltu kahtatoista kirjailijaa heidän työskentelyprosesseistaan. Mitään ohjeita kirjassa ei varsinaisesti anneta, koska jokainen kirjailija kertoo vain omasta prosessistaan. Käsikirjoituksesta kirjaksi onnistuu olemaan napakka teos, joka on sekä mielenkiintoinen että nopealukuinen. Haastateltavat kertovat prosessistaan hyvin konkreettisesti prosesseistaan, ja sen takia uskon tästä kirjasta olevan hyötyä monille kirjoittajille. Oli hauskaa bongailla myös yhtäläisyyksiä kirjailijoiden työskentelymetodeissa! Esimerkiksi monilla toistui se, että työpäivä alkaa edellisen päivän tekstin lukemisella ja muokkaamisella. Vaikka jokaisella kirjailijalla on omat työskentelytapansa, niissä on paljon samaakin, minkä vuoksi kirjassa oli paljon toistoa. Haastattelujen pohjalta kirjoitetut tekstit seuraavat samaa kaavaa, mikä lisää toisteisuutta entisestään. Huomaa, että kaikissa haastatteluissa runko on ollut sama. Tämä ei ole varsinaisesti ongelma, mutta puhtaaksi kirjoittaessa olisi voinut kiinnittää huomiota siihen, että toistoa vältettäisiin. Vika saattoi olla osittain myös minussa itsesssäni, sillä tämä olisi ehkä pitänyt lukea hitaammin, eikä ahmaista parin lukukerran aikana. Teksteistä tuntui olevan karsittu pois lähes kaikki ylimääräinen, mikä toki teki niistä asiantäyteisiä, mutta olisi ollut kiva, jos jokaisen tekstin alkuun olisi lyhyesti esitelty, keitä kirjailijat ovat ja millaisia teoksia he kirjoittavat. Joukossa oli nimittäin muutamia minulle aivan vieraita nimiä, ja välillä kesti kauankin, ennen kuin pääsin jyvälle siitä, mitä genreä kukakin kirjoittaa. Lasten kuvakirjan taustalla on erilainen prosessi kuin vaikkapa aikuisille suunnatun historiallisen romaanin! Koska oman huoneen teema on ollut hyvinkin läsnä lukemistossani tänä vuonna, minua harmitti vähän, että kirjoittamisen fyysiset paikat ohitettiin monessa tekstissä. Sekin on nimittäin kirjoittamiseen vaikuttava asia! Kiinnitin huomioni myös siihen, että kaikki kirjailijat olivat vapaita kirjailijoita (tai näin ainakin teksti antoi ymmärtää). Tämä vaikuttaa väkisinkin työskentelyolosuhteisiin: on aivan eri asia, voiko aloittaa kirjoituspäivän aamulla kello kahdeksan ja kirjoittaa työpäivän mittaisen ajan kuin että kirjoittaminen täytyy sovittaa päivätöiden kanssa lomittain. Koska kirjan kohderyhmä on selkeästi sellaiset kirjoittajat, joilla ei ole vielä kustannussopimusta, en ukso, että kovinkaan monella on olosuhteet kirjoittaa kokopäiväisesti. Tämän olisi voinut jollain tavalla tiedostaa kirjassakin, nyt se väkisinkin vääristää kuvaa kirjailijuudesta. Myös kirjan alaotsikko on mielestäni hieman harhaanjohtava. Se antaa ymmärtää, että tämä olisi nimenomaan editointiin keskittyvä opas, mutta jokaisessa haastattelussa kirjailija kertoi pitkästi myös raakatekstin luomisprosessista. Vanha viisaus totta kai on se, että tyhjää paperia ei voi editoida, raakateksti on välttämätön osa kirjoitusprosessia, mutta kun editointi on nostettu ihan otsikkoon asti, olisin toivonut kirjan keskittyvän nimenomaan siihen. Kaikesta kritiikistä huolimatta Käsikirjoituksesta kirjaksi on ihan ok-tasoinen kirjoitusopas. Ehkä se tarjoaa jollekulle suuriakin oivalluksia kirjoittamisprosessiinsa liittyen, mutta itse hieman petyin. Tuskin lukeminen kuitenkaan hukkareissu oli itsellenikään: kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla, mutta muiden työskentelytavoista ja ajatuksista voi ottaa oppia. (Sen takia itsekin jaan prosesseitani blogissa, vaikken itseäni minään auktoriteettinä pidäkään.) 

*********

Lokakuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

6. Kirjan kansikuvassa on jokin vaate: Illan epämukavuus

10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja: Naiset jotka kulkevat susien kanssa

30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi: Samantekevää

Lokakuu kului pääosin töiden parissa. Vaikka harkassa ihan viihdynkin, sen yhdistäminen opintoihin on kerrassaan mahdotonta: en ole puoleentoista kuukauteen laittanut tikkua ristiin opintojen etenemisen eteen. Tämä stressaa jonkin verran, varsinkin, kun marraskuussa odottaa kolme melko isoa deadlinea, mutta tällä hetkellä on kai keskityttävä yhteen asiaan kerrallaan. Töissä olen kuitenkin saanut kehuja työstäni, päässyt tutustumaan organisaation muihin lonkeroihin (ja niitä riittää!), käynyt hieman spontaanisti tyhy-iltapäivässä kummituskierroksella ja vieraillut museossa työajalla, ja nämä kaikki ovat olleet mukavia asioita. Työntäyteisten viikkojen lisäksi myös lokakuun viikonloput olivat täynnä ohjelmaa: olin mukana ainejärjestölehden taitossa (vaikka päätoimittajuus on jäänyt taakse, näköjään en pysty irrottautumaan lehtitoiminnasta muuten :D), kävin ruskaretkellä ja juhlin ystävän syntymäpäiviä.  Kuun viimeinen viikko menikin sitten sitkeässä flunssassa, minkä vuoksi Helsingin kirjamessut jäivät tänä vuonna väliin. Yritän työntää harmituksen taka-alalle, mutta kyllä se edelleen välillä ailahtelee. 

Kaikki nämä tekijät huomioon ottaen on ihmeellistä, miten paljon kirjoja lokakuussa luin! Toki monet niistä olivat melko ohuita ja nopealukuisia, mutta silti! Myös e-kirjojen suuri määrä huvittaa ja ihmetyttää. Kaukana ovat ne ajat, jolloin vastustin e-kirjoja periaatteesta (typerää, tiedän) tai jolloin sanoin, etten erityisemmin tykkää lukea kännykän ruudulta (tästä ei edes ole niin kauaa aikaa). Työmatkani kuitenkin voi helposti venähtää reiluun 40 minuuttiin, jolloin e-kirja auttaa tappamaan aikaa bussissa ja pysäkillä. Ei haittaa edes viettää lounastaukoa yksin, kun tietää pääsevänsä jatkamaan kirjan lukemista. Ehkä minusta onkin kuoriutunut ainakin jonkinasteinen e-kirjan lukija! Kuukauden luetuissa kirjoissa näkyy myös se, että P valtaa runsaasti tilaa aivoistani: ainakin kolmesta kirjasta olen saanut jonkinlaista inspiraatiota ja vahvistusta kirjoittamiseeni.

 

Kuukauden biisi on Vilma Jään Miina. Minulla on sydämessäni kohta kansanmusiikille (tai siitä vaikutelmia ottavalle musiikille), ja Vilma Jään tuotanto osuu siihen täydellisesti. Vaikka olen ollut hänestä tietoinen jo jonkin aikaa, vasta nyt olen saanut aikaiseksi kuunnella hänen musiikkiaan. Ja ai että, on se hyvää! Miina menee lokeroihin "vihaiset naiset" ja "noitahumppa", ja nämä genrethän ovat tunnetusti suosikkejani :D

Ei mennyt niin kuin Strömsössä – "messuraportti" 2023

Kuten otsikosta voi ehkä päätellä, Helsingin kirjamessut menivät omalta osaltani melkoisen plörinäksi. Tiistaina olin kurkkukipuinen, lämpö nousi illasta, ja siitä lähtien olenkin lähinnä maannut sängyssä potemassa turhauttavan hitaasti etenevää flunssaa. Viimeiseen asti elättelin toivetta, että olisin päässyt messuille edes päiväksi, mutta jossain vaiheessa sain huomata, että tauti ei ota taittuakseen, joten täytyi vain hyväksyä tosiasiat. Valehtelisin, jos sanoisin, ettei minua harmita todella paljon. Messut ovat jo vuosikausia olleet syksyni kirkas valopilkku, joten kirjakuplan sijaan flunssavuoteella vietetty viikonloppu ei kauheasti piristänyt. 

Vaikka messut nyt menivät sivu suun, onnekseni messuilla oli ystäväni, jonka kautta sain tehtyä pari messuhankintaa. (Sain kirjat vieläpä kotiovelleni toimitettuna, mikä on todella ihanaa! Kiitos vielä, jos luet tämän, pus mus<3)

 

Messuhankintani ovat:

 

 

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta

Haaveilin TSH:n juhlapainoksesta, sillä tätä fantasiakirjallisuuden kulmakiveä ei hyllystäni vielä löydy. Tässä painoksessa on uudistettu suomennos ja Tolkienin omaa kuvitusta, minkä lisäksi se on esineenä aivan hengästyttävän kaunis. Sain kirjaan myös Kersti Juvan omistuskirjoituksen. Messualennuksesta huolimatta tämä taitaa olla kallein yksittäinen kirja, jonka olen ostanut! 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Uusin Jääskeläinen kuului ehdottomasti ostoslistalleni. Tähänkin sain omistuskirjoituksen. Odotan Kuurupiilon anatomian lukemista kovasti!

Tein ylijääneestä messubudjetistani vielä lahjoituksen Gazaan. Toivottavasti ensi vuonna pääsen jälleen messumeininkeihin mukaan!

Nähdään Helsingin kirjamessuilla!

Helsingin kirjamessut ovat jälleen nurkan takana, ja siellä minäkin olen! Kiitos bloggaajapassista messuorganisaatiolle.

Syksyni on ollut melkoisen hektinen, joten olen elänyt viikko kerrallaan. Tämän vuoksi en ole ehtinyt kovin paljoa edes ajatella messuja, mutta nyt hype alkaa pikku hiljaa kasvaa. Kivaa päästä taas viikonlopuksi kirjallisuuskuplaan! 

 

Saavun messuille perjantaina iltapäivästä, ja poistun messukeskuksesta suunnuntai-iltana (mahdollisesti käyn myös nukkumassa messupäivien välissä :D). Kirjaihmisen paratiisi (ja intorvertin kauhukammio :D) tarjoaa jälleen ohjelmaa laidasta laitaan ja tietenkin ihanaa kirjapöhinää. Olen koonnut tähän postaukseen joitain itseäni kiinnostavia messuohjelmia, joita ainakin kovasti haluaisin mennä katsomaan!

Perjantai 27.10.

 

15.30-16.00 Jenna Kostet: Kuuden Katariinan jäljillä (Esplanadi)

16.30-17.00 Tiedetori: Naiset pyhyyden tulkkeina (Kruununhaka)

17.00-17.30 Tiedetori: Vuosi keskiajan Suomessa (Kruununhaka)

19.00-19.30 Queer-romantiikan monet muodot (Kallio)

 

Lauantai 28.10.

 

10.30-11.00 Ruumiiseen liittyvä vallankäyttö (Töölö)

10.30-11.00 Kirsti Kuronen: Seelanti (Kallio)

11.00-11.30 Kirjailijan kateus (Töölö)

11.00-11.30 Emma Sofianna Söderholm: Toisinaan valo hiipuu (Kallio)

12.00-12.30 Kustantajat, kirjailijat, kriitikot: kuka käyttää valtaa kirjallisuudessa? (Senaatintori)

12.30-13.00 Markus Hotakainen & Pekka Särkiö: Kun aurinko seisahtui – Raamatun ilmiöt tieteen valossa (Suomenlinna)

13.00-13.30 Jukka Korpela: Muinais-Venäjän myytti (Suomenlinna)

13.00-13.30 Valta fantasiakirjallisuudessa: Niklas Ahnbergin ja Vehka Kurjenmiekan kirjallisuus (Lonna)

13.30-14.00 Myytit heräävät eloon (Lonna) 

13.30-14.00 Toisen asteen Nuori Aleksis -palkinnon jako (Kumpula)

14.00-14.30 Kokemusasiantuntijuus ja sen käyttö kirjallisuudessa (Töölö)

14.30-15.00 Utopiat ja dystopiat: minkälaisia asioita kirjallisuudella voidaan tavoitella? (Töölö)

14.30-15.00 Perttu Immonen: Suomalainen historia (Suomenlinna)

15.00-15.30 Kirjailija, kysy kustantajalta (Töölö)

15.00-15.30 Magdalena Hai: Sarvijumala (Töölönlahti)

16.00-16.30 Kirjoitin kirjani merenrannalla: kirjailijat ja residenssit (Töölö)

16.30-17.00 Maija Vilkkumaa & Miina Supinen: Vilkkumaa (Senaatintori)

17.30-18.00 Tiina Kämpylä & Anna-Leena Pääkkölä: Lailasta Almaan – suomalaisten naisten populaarimusiikin historiaa (Esplanadi)

18.00-18.30 Seija Ahava & Emma Pulkkinen: Rakennenautintoja (Kallio)

18.30-19.00 Paul Hasselblatt: Kellarin täydeltä Beatlesia (Esplanadi)

Sunnuntai 29.10.

11.30-12.00 Ikuisesti ajankohtaiset Edith Södergran ja Emily Dickinson (Töölö)

12.00-12.30 Kirjoista tutut äänet (Töölönlahti)

12.00-12.30 Kirjoja kirjoittamisesta & vapaan kirjoittamisen anatomia (Lonna)

14.30-15.00 Elina Hirvonen: Katri Helena (Senaatintori)

15.00-15.30 Marika Riikonen: Yksin, kiitos (Vallisaari)

16.30-17.30 Kirjakallion runoklubi ja open mic (Kallio)

16.30-17.00 Edith Södergran på olika språk – den ryska Edith (Fiskehamnen)

Lauantai vaikuttaa jälleen päivältä, jolloin itsensä kloonaaminen ei olisi hassumpi idea. Kokeneena messuilijana kuitenkin tiedän, ettei ohjelmasuunnitelmiin kannata tarrautua liian uskollisesti, koska välillä elämä ja messut yllättävät, eikä koskaan tiedä, minne loppujen lopuksi päätyy vai päätyykö minnekään. 

 

Tulkaa moikkaamaan, jos näette! Itse en välttämättä uskalla tai edes tajua ennen kuin tilanne on jo ohi :D Bloggaajapassi roikkuu jossakin näkyvällä paikalla, muita tuntomerkkejä ovat silmälasit, kihara, tumma tukka ja ruskeaa vakosamettia oleva käsilaukku.

Oletko tulossa messuille? Mitä erityisesti odotat?

Vuosisadat

Tulisitko lähemmäksi

hymyillään

klik-klik-klik

Seisomme maisemassa

ja tuulee

hiuksia pois kasvoilta ja kyyneleet silmiin

upotaan sumun läpi

pensaslabyrintin keskelle

meidän välissämme on yhä liikaa

klik-klik-klik

Lähikuva, tarkennus katseeseen

joka harhailee

etsiytyy liikkeen perään

aina vain lähemmäksi

napit, nauhat, soljet

On jäätä, luistinrata

peitteet pitsiä, verhot suojana

ja vielä kerran

klik-klik-klik

Sitten valo katoaa kuin katkaisijasta

mutta meidän ääriviivamme jäävät

mustavalkoisina, pehmeän rakeisina

ikiajoiksi kiiltävään pintaan

(8.8.2022)

***

Runo, joka oli painunut luonnoskansion pohjalle ja jäänyt siksi julkaisematta. Katsoin viime kesänä Virginia Woolfin romaaniin perustuvan Orlando-elokuvan, joka toimi yhtenä inspiraationa tälle runolle. 

Syyskuun luetut 2023

Syyskuussa 2023 luin yhdeksän kirjaa (1902 sivua, 22 h 32 min), joista viisi oli spefiä, kolme sarjakuvaa, kaksi non-fictionia, kaksi äänikirjaa, yksi e-kirja ja kaksi uusintaa.

 

Postaus saattaa hieman spoilata. 

 

Helminen, Sini: Kalma (Lujaverinen #3) 326 s. 

Oseman, Alice: Heartstopper, osa 2 320 s. 

LeGuin, Ursula K.: Tehanu (Maameren tarinat #4) 8 h 36 min [K] [U]

Pang, May & Edwards, Henry: Rakas John 213 s. 

Strömquist, Liv: Peilisalissa 144 s. 

Bardugo, Leigh: Varjo ja riipus (Grishaversumi #1) 333 s. 

Oseman, Alice: Heartstopper, osa 3 348 s. 

Gier, Kerstin: Safiirinsini (Rakkaus ei katso aikaa #2) 218 s. (e-kirja) [U]

Pratchett, Terry & Gaiman, Neil: Hyviä enteitä: Noita Agnes Nutterin tarkat ja huvittavat ennustukset 13 h 56 min [K]

kotimaisia: 1

käännöskirjoja: 8

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 6

muualta: 3

Sini Helmisen Lujaverinen-trilogia sai tänä vuonna päätöksensä. Edellinen osa Sysi päättyi sen verran suureen cliffhangeriin, että Kalma oli suorastaan pakko lukea. Kalma alkaa suurin piirtein siitä, mihin Sysi jäi. Hallan on lähdettävä vaaralliselle matkalle kohti Tuonelaa, matkaan mahtuu myös kierros Rooman kautta ja road trip ruumisautolla. Sen enempää juonesta on vaikeaa puhua ilman suuria spoilereita. Kalmasta jäi minulle melko kaksijakoiset tunnelmat. Tuonela-juoni oli hyvä ja jännittävä, ja se veti hyvin alusta loppuun. Sen sijaan jälkimmäinen puolisko ei onnistunut kannattelemaan kirjan jännitettä enää samalla tavalla, vaikka se sisälsikin vaaroja ja vauhtia. Pidin kuitenkin monista yksittäisistä keskusteluista ja hahmojen välisistä suhteista. Helminen kirjoittaa sujuvasti ja koukuttavasti, ja luinkin kirjan parissa päivässä, mikä ilahduttaa aina. Suurimpana ongelmana koin tässäkin osassa sen, että en ole koskaan oppinut tykkäämään Seelasta. Monet sivuhahmot tuntuivat kiinnostavammilta! (Olinkin erittäin iloinen, että Seppo sai tässä osassa niin suuren roolin! Hän on ehdottomasti eräs lempihahmoistani.) Ehkä jos Seelan perhekuvioita olisi käsitelty hieman laajemmin, suhde häneen olisi ehkä muodostunut vähemmän ärsyyntyneeksi. Seelan keskustelu isänsä kanssa oli kuitenkin mielestäni todella hyvä, sellaista olisin kaivannut lisääkin! Lujaverinen-trilogia ei ole mikään lempparini, mutta ihan viihdyttävää ja kiinnostavaakin välipalalukemista.

Luin elokuussa Heartstopper-sarjakuvan ensimmäisen osan, ja varasin saman tien seuraavatkin suomennetut osat. Ensimmäinen osa päättyi melko järisyttäviin tunnelmiin, ja Charlien sydän on särkynyt. Kaikki ei kuitenkaan ehkä ollut sitä, miltä etukäteen vaikuttaa. Nickille puolestaan on todella vaikeaa sanoittaa oma seksuaalisuutensa. Kaapista ulos tuleminen pelottaa myös. Heartstopperin kakkososa on yhtä söpö kuin edellinenkin osa: esimerkiksi aika monta sivua kuluu pussailuun ja kiehnäämiseen :D Moitin kuitenkin edelleen samaa kuin edellisen osan kohdalla, tarina nimittäin tuntuu yhä montaan kertaan nähdyltä. Tietyssä mielentilassa se ei tietenkään haittaa, ja ehkä Heartstopperin tarkoituksena onkin vain tarjota turvallinen tila ja representaatiota. Ei sarjakuvan maailma täydellinen tietysti ole: tämänkin osan ensisivuilla varoitellaan sivulta löytyvästä homofobiasta ja väkivallassta. Sarjakuvan tekstauksesta en pidä, se tökkää silmääni joka kerta, ja mielestäni rumentaa koko sarjakuvan estetiikkaa.

Tehanun olin lukenut kuudennella luokalla, kuten muutkin Maameri-kirjat. Kirjan päähenkilönä toimii Tenar, johon tutustuttiin kakkososassa Atuanin holvihaudat. Hän on holvihaudoista pakenemisen jälkeen avioitunut gontilaisen viljelijän kanssa, saanut lapsia ja kasvattanut heidät aikuisiksi. Nyt hän on jäänyt leskeksi ja yksin taloonsa, kun tytär on avioitunut ja poika on merellä. Elämä saa uuden käänteen, kun hän ottaa hoiviinsa pienen Therru-tytön, joka on heitetty nuotioon, ja kokenut mahdollisesti muutakin hirveää väkivaltaa aikuisilta. Erilaisten vaiheiden myötä Tenar tapaa myös Gedin vuosikymmenten tauon jälkeen. Entinen arkkimaagi on menettänyt voimansa, ja on pahasti hukassa. Lisäksi pahat voimat vaikuttavat seuraavan Tenaria ja varsinkin Therrua. Pidin Tehanusta paljon enemmän kuin sarjan edellisistä osista! Tenar on mielestäni paljon kiinnostavampi päähenkilö kuin Ged, minkä huomasin jo Atuanin holvihautoja lukiessani. Merkittävänä teemana romaanissa on myös sukupuolten väliset valtasuhteet, jotka kiinnostavat minua aina. Naisten taikuutta vähätellään Maameressä jo sananlaskujenkin tasolla, mutta onko asia sittenkään niin yksinkertaista? Juoneenkin oli jotenkin helpompi päästä sisään kuin edellisissä osissa. Ehkä se, ettei tässä pelastettu maailmaa ja seilattu pitkin ja poikin Maamerta auttoi asiaa... Tykkäsin muutenkin arkisemmasta tunnelmasta ja miljööstä. Kyllä tavallisen arjen ja sen askareidenkin kuvaaminen voi olla kiehtovaa! Myös Tenarin ja Gedin suhde vetosi minuun todella paljon. Ehkä huomaa kasvaneensa aikuiseksi, kun tällainen kahden kypsän aikuisen suhde puhuttelee jopa enemmän kuin hormonihöyryinen teiniromanssi :D Hämmentävää puolestaan oli se, millaisia yksityiskohtia muistin edelliseltä lukukerralta yli 10 vuoden takaa! Juonen olin suurimmaksi osaksi unohtanut, mutta esimerkiksi eräät veriset lakanat ja niihin liittynyt keskustelu olivat jääneet elävästi mieleen. Tehanu saattaa olla jopa Maameren tarinoiden tähän mennessä paras osa! Sarjan jatkaminen onkin jännittävää, en nimittäin ole lukenut kahta viimeistä osaa aiemmin!

May Pangin muistelmateokseen Rakas John törmäsin jo yläasteikäisenä, kun etsin kirjastosta Beatles-aiheista luettavaa. Tällöin kuitenkin jätin kirjan hyllyyn, koska ajattelin sen olevan pelkkä skandaalinkäryinen rahastusyritys. Takakansiteksti vaikutti mielikuvaani voimakkaasti, ja sai minut välttelemään kirjaa vuosia. Vähän vanhempana kuitenkin jopa lempibändinsä jäseniin voi suhtautua kriittisemmin, joten päädyin lainaamaan tämän kirjastosta. John Lennonin elämässä "kadotetuksi viikonlopuksi" kutsuttu 18 kuukauden aikakausi vuosina 1973-1975 oli melkoisen hyhmäistä aikaa miehen elämässä. Avioliitto Yoko Onon kanssa oli kriisissä, ja musiikinteossakin oli haasteita. Yleisimmän narratiivin mukaan Ono heitti Lennonin ulos, ja Lennon vietti seuraavat 18 kuukautta pääosin muusikkokavereidensa kanssa ryypäten ja huumeita käyttäen. Lopulta Lennon ja Ono päätyivät takaisin yhteen, heidän Sean-poikansa syntyi ja Lennon ryhtyi koti-isäksi palatakseen takaisin musiikin pariin vain vähän aikaa ennen kuolemaansa. May Pangin teoksessa näytetään hieman toisenlainen näkökulma kadotettuun viikonloppuun. Pang oli päässyt Lennonin ja Onon sihteeriksi heidän muutettuaan New Yorkiin, ja Ono itse pyysi häntä aloittamaan suhteen Lennonin kanssa. Huolimatta kiinnostuksestaan Lennoniin Pang oli vastahakoinen, mutta pian hän löysi itsensä kuitenkin suhteesta. Tunteet parin välillä olivat ilmeisen suuria ja aitoja, mutta kapuloita rattaisiin iskevät esimerkiksi Lennonin päihdeongelmat ja Yoko Ono, joka vaikuttaa vetelevän naruista kulissien takana. Rakas John on jossain mielessä ehkä kaikkein luotettavin lähde, koska Pang todisti tätä ajanjaksoa kirjaimellisesti lähempää kuin kukaan muu. Kirja haastaakin hyvin voimakkaasti mielikuvia siitä, miten kadotetun viikonloppuun päädyttiin ja mitä silloin oikeasti tapahtui. Vaikeita aikoja ei todellakaan kaunistella, mutta samaan aikaan Pang ei kiellä, etteikö 18 kuukauden mittainen ajanjakso olisi tuonut myös hyviä asoita Lennonin elämään. Esimerkiksi suhde ensimmäisestä avioliitosta syntyneeseen Julian-poikaan oli parempi kuin vuosiin. (11-vuotias Julian muuten soittaa rumpuja Walls and bridges -levyn Ya yassa!) Täysin neutraalina esityksenä tapahtumista kirjaa ei kuitenkaan voi pitää. Esimerkiksi Yoko Ono esitetään todella vaikeana ja kontrolloivana tapauksena, ja vaikka väitteissä on varmasti jotain perääkin, jäin miettimään, että Pangilla on takuulla ollut yhä jotain hampaankolossa Onoa vastaan, ainakin kirjan kirjoittamisaikaan. Toisaalta ulkopuolisen on mahdotonta sanoa, mikä kaikki on totta ja mikä ei, koska todennäköisesti jokaisella osapuolella on ollut oma näkemyksensä tapahtumista. Todennäköisesti totuus sijaitsee jossain tarinoiden välissä. Rakas John herättää myös suurta kiukkua suurmiespalvontaa kohtaan. Raivostuttaa, miten nämä suurmiehet naisiaan kohtelevatkaan, ja miten heidän julkisuuskuvansa ei tästä murene. Kaunokirjallisesti tämä oli melko köykäinen teos, johtuuko sitten suomennoksesta vai olivatko ongelmat jo alkutekstissä, vaikea sanoa. Kirja myös loppuu kuin seinään: olisin ehkä kaivannut hieman laajampaa näkökulmaa siihen, millaista Pangin elämä oli sen jälkeen, kun tiet Lennonin ja Onon kanssa erkanivat. Pari rehellistä asiavirhettäkin bongasin. Moitteista huolimatta teos herätti todella paljon ajatuksia, enkä kadu sen lukemista. Haluaisin ehdottomasti nähdä tänä vuonna ilmestyneen dokumentin Lost weekend: a love story, jossa May Pang palaa menneisyyteensä vuosikymmenten jälkeen. Tätä dokumenttia ei vain taida mistään Suomessa nähdä?

Liv Strömquistin feministisiin sarjakuviin voi aina luottaa, joten Peilisalissakin oli ehdottomasti lukulistallani. Tällä kertaa Strömquist keskittyy ruotimaan kauneusihanteita ja ulkonäköpaineita. Mistä ne edes tulevat, onko niistä mahdollista vapautua? Entä onko kauneuden käsite aina määrittänyt parisuhteiden muodostamista? Peilisalissa on taattua Strömquistia: tiukkaa asiaa ja kirpeää huumoria (muinaisuskon ja tonttujen epäseksikkyys nauratti folkloristiikan sivuaineopiskelijaa aika paljonkin). Sarjakuvassa on kiinnostavia teorioita kauneudesta, pohdintaa kauneuden historiasta ja koko konseptin merkityksestä. Tekstiä tosin oli välilä omaan makuuni liikaakin, samaan ongelmaan olen törmännyt Strömquistissa aiemminkin. Joihinkin asioihin olisin myös toivonut hieman syvemmälle menevää pohdintaa: välillä argumentit jäivät hieman pintapuolisiksi.

Leigh Bardugon Grishaversumi-trilogian avausosa Varjo ja riipus ehti olla lukulistallani jo pienen ikuisuuden. Kirja kertoo nuoresta orpotyttö Alinasta, joka on sotilaana valmistautumassa ensimmäiseen vaellukseensa mannerta halkovan Sysikuilun läpi. Sysikuilussa vaanivat kauheat hirviöt, eikä Alina usko selviävänsä niiden kohtaamisesta hengissä. Tiukan paikan tullen kuitenkin paljastuu, että Alinassa piilee mahtavia voimia, ja niinpä hänet pestataan grishojen joukkoon. Mystisillä kyvyillä siunatut grishat ovat hyvin kaukana Alinan elämästä, ja varsinkin, kun hänet viedään kuninkaan palatsiin opettelemaan voimansa hallintaa, hän tuntee olevansa todella kaukana mukavuusalueeltaan. Asiaa ei helpota se, että Alinan sydäntä repii kahteen suuntaan hänen lapsuutensa paras ystävä Mal ja grishojen johtaja, vaarallinen ja karismaattinen Varjo. Varjo ja riipus ei räjäyttänyt tajuntaani millään mittarilla, mutta tarjosi kuitenkin viihdyttävää fantasiarymistelyä!  Juoni tuntui melko moneen kertaan nähdyltä, eivätkä romanssikuviot oikein kiinnostaneet, mutta jotain kirjasta kertoo kuitenkin se, että sitä lukee kevyesti monta kymmentä sivua. Parasta tässä kirjassa oli ehdottomasti venäläis/slaavilaistyyppinen miljöö, joka oli moneen muuhun fantasiamaailmaan verrattuna erilainen. Ihan täysin en kuitenkaan tätä maailmaa ostanut, sillä vaikka en pidä itseäni minään venäläisen kulttuurin tuntijana, jopa minä huomasin, että jotkut faktat olivat hieman vinksallaan. (Asiaa käsitellään laajemmin tässä Lohikäärmeradion jaksossa, suosittelen kuuntelemaan!) Kesti kuitenkin aika pitkään päästä maailmaan sisään: esimerkiksi eri "alojen" grishojen nimet menivät minulla iloisesti sekaisin. Jonkinlaisesta sanastosta ei olisi ollut haittaa, enkä olisi pahoittanut mieltäni hahmoluettelostakaan. Hahmot eivät täysin vedonneet minuun, Alinassa oli varsinkin hieman liian "en ole niin kuin muut tytöt" -vivahteita omaan makuuni. Maailmanrakennukseen liittyviä kysymysmerkkejä jäi ilmaan, mutta ehkä seuraavissa osissa tarjotaan niihin vastaus? Jatko-osatkin aion lukea, sillä joskus ihminen vain kaipaa perusfantasiaa tutuilla troopeilla. Ja täytyyhän minun saada tietää, miten tarina jatkuu, vaikka täydelliseen cliffhangeriin ei jäätykään!

Syyskuussa luin myös Heartstopperin kolmannen osan. Tässä osassa tarina kuljettaa henkilöt luokkaretkelle Pariisiin. Nick on edelleen melko syvällä kaapissa, eikä halua paljastaa hänen ja Charlien välistä suhdetta, minkä Charlie ymmärtää hyvin. Homofobinen kiusaaminen on jättänyt Charlieen syvät jäljet, ja pikkuhiljaa paljastuu, ettei hän ole päässyt asiasta niin hyvin yli kuin mitä hän ehkä väittää. Tässä saatiin tarinaan vähän enemmän sävyjä kuin edellisissä osissa, mikä oli kivaa! Huomasin tarinan kiinnostavan heti paljon enemmän, kun kaikkein akuuteimmasta ihastumiskriiseilystä oli päästy yli. Söpön pussailun lisäksi tarinassa on aika synkkiäkin sävyjä liittyen mielenterveysongelmiin. Minusta oli ihanaa, miten tässä osassa sivuhenkilöt olivat enemmän läsnä ja saivat lihaa luiden päälle. Varsinkin Tao ja Elle olivat ehdottomia lemppareitani. Vaikka Nick ja Charlie joutuvat kohtaamaan ikäviä tyyppejä ja kuulemaan inhottavia kommentteja itsestään, on sydäntälämmittävää lukea, kuinka heidän ystävänsä tukevat ja kannustavat heitä. Erityisesti minua ilahdutti kuitenkin matkalle lähteneet opettajat ja heidän välinen suhteensa, joka kehittyi pikku hiljaa taustalla.

Syyskuussa jatkoin myös Rakkaus ei katso aikaa -trilogian uudelleenlukua. Hoksasin, että olin lukenut Safiirinsinen syyskuussa 2013, eli tasan kymmenen vuotta sitten! Safiirinsini alkaa oikeastaan välittömästi siitä, mihin Rubiininpuna päättyi: on juuri palattu vaaralliseksi muuttuneelta aikamatkalta nykypäivään ja pussailtu rippituolissa. (Heräsikin kysymys, olisiko Rubiininpuna ollut alun perin hieman pidempi, vai onko Safiirinsini alun perinkin suunniteltu alkamaan suoraan edellisen osan lopusta?) Kovin pitkäksi aikaa ei ehditä jäädä pussailemaan, sillä Gwendolyniä ja Gideonia kiidätetään jälleen kohti seuraavia aikamatkailuseikkailuja. Uudessa elämäntavassa, mysteereissä ja muinaisissa ennustuksissa olisi aivan tarpeeksi miettimistä, mutta kaiken huipuksi Gideon vaikuttaa yhtäkkiä kylmemmältä kuin hetkeä aiemmin. Mitä Gwendolynin ympärillä oikein tapahtuu, mihin ja keneen hänen pitäisi uskoa? Kumpi on vaikeampaa, menuetin askeleet vai rakkauselämä? Olin antanut tälle aikoinaan viisi tähteä Goodreadissa, mutta nyt laskin arvioon kolmeen (ja puoleen). Näin suuri lasku arvioinnissa tuntui melkoisen rajulta, mutta en millään pystynyt innostumaan tästä samalla tavalla kuin Rubiininpunasta. Aikamatkustus, mysteerit ja seikkailut jäivät Gwenin ja Gideonin rakkausdraamailun varjoon, enkä oikein jaksanut kiinnostua siitä. Kevyelle teiniromanssille on aikansa ja paikkansa, mutta nyt olisin ollut paljon kiinnostuneempi esimerkiksi kronografin salaisuuksista kuin hormonihöyryissään pyörivästä Gwenistä :D Vaikka hahmoista tykkäänkin, koin juonen polkevan paikallaan. Trilogian keskimmäisen osan ongelma! Ihan viihdyttävää hömppää tämäkin kuitenkin oli. Gierin huumori puree minuun myös, useamman kerran hymähtelin ääneen. Jopa uusi tuttavuus, demoni Xemerius on varsin hauska tapaus, vaikka yleisesti edustaakin hahmotyyppiä, josta en erityisemmin välitä. Tällä hetkellä kesken on jo Smaragdinvihreä, ja on ollut ihanaa, miten sain jatkaa suoraan seuraavaan osaan heti Safiirinsinen luettuani. 10 vuotta sitten piti odottaa kirjojen välillä kokonaisen vuoden verran!

Hyviä enteitä on kirja, johon olen törmäillyt tuon tuosta, onhan teoksella kulttiklassikkomaine spefipiireissä. Legendaaristen Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin yhteistyönä syntynyt teos alkaa Raamatun luomiskertomuksen alkuhämäristä, kun enkeli Aziraphale ja demoni Crowley kohtaavat toisensa pian sen jälkeen, kun ihminen on karkoitettu Eedenin puutarhasta. Vaikka enkelin ja demonin välillä pitäisi vallita suuri vihapito, päätyvät kumppanukset elelemään ikuista elämäänsä maan pinnalle ja törmäilevät toisiinsa tuon tuostakin. Välillä käydään yhdessä lounaalla tai ruokkimassa ankkoja, välillä molemmat puuhailevat omiaan, joko taivaallisia tai helvetillisiä bisneksiään. Elämä maapallolla on molempien mielestä oikeastaan melkoisen mukavaa, varsinkin, kun käytössä on kaikki nykyajan mukavuudet. Siksi heille onkin melko ikävää kuulla, että Antikristus on syntynyt, ja maailmanloppu koittaa yhdentoista vuoden kuluttua. Voisiko maailmanlopun jotenkin estää? Kohtalo laittaa kuitenkin sormensa peliin ja sekoittaa suunnitelmia, ja niinpä enkelin ja demonin parhaista yrityksistä huolimatta tuho onkin yhtäkkiä hyvin lähellä. Aziraphalen ja Crowleyn lisäksi esimerkiksi Ilmestyskirjan ratsastajat, yllättävän pienilukuinen noidanmetsästäjäarmeija sekä merkittävän ennustajataitoisen Agnes Nutter -nimisen noidan jälkeläinen päätyvät mukaan hurjaan tapahtumaketjuun, jonka keskiössä vaikuttaa olevan erään englantilaisen pikkukylän riiviömäinen lapsijoukko. Tykkäsin Hyvistä enteistä aivan mielettömän paljon! Sen absurdius ja brittihuumori muistuttivat minua niin paljon eräästä suursuosikistani Douglas Adamsista, että välillä piti ihan muistuttaa itselleen, ettei kirja ollut peräisin hänen kynästään. Tarina kuitenkin otti välillä vieläkin kovempia kierroksia kuin Adamsilla parhaimmillaan! Gaimanilta en ollut aiemmin lukenut kuin Coralinen joskus lapsena, Pratchettilta en mitään, koska miehen laaja tuotanto suorastaan uuvuttaa pelkkänä ajatuksena. Tämän jälkeen tahdon kyllä ehdottomasti tutustua molempien tuotantoon paremmin! Oli siis selvää, että kirja osui useaan mielihyväkohteeseeni, ja nauroinkin sitä kuunnellessani monta kertaa ääneen. Monesti huumoria oli juuri pienimmissä yksityiskohdissa, jotka olivat tarkkoja, yllättäviä ja mielettömän hauskoja. Tarina on villi ja ennalta-arvaamaton, panoksetkin ovat todella kovat: onhan kyseessä kuitenkin maailmanloppu ja suuri valtataistelu Taivaan ja Helvetin välillä. Siksi tarinan loppu tuntuikin ehkä hieman laimeammalta alkuun nähden. Siinä oli monia elementtejä, joista pidin, mutta se ei ihan lunastanut sille kasattuja odotuksia. Loppuhäivytys tuntui myös pitkältä. Näistä moitteista huolimatta Hyvistä enteistä tuli ehdottomasti yksi uusista suosikkikirjoistani! Suosittelen erityisesti äänikirjaa, Aku Laitinen lukee loistavasti!

*********

Syyskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan: Hyviä enteitä

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023: Kalma

Syyskuu alkoi sitkeällä flunssalla, eli hieman alavireisissä tunnelmissa, ja tätä olotilaa ei erityisemmin piristänyt kuolonkorahduksiaan päästelevä läppäri. Syyskuun puolenvälin tietämillä aloitin uudessa harjoittelupaikassa, johon hain hieman spontaanisti ja yllättäen ja jonka myös sain lähes yhtä yllättäen. Syksyn suunnitelmat on siis mennyt melko lailla uusiksi, ja pari viime viikkoa onkin mennyt aivan uusista työkuvioista uuvuksissa. Sairastelun ja töiden aloittamisen lisäksi kävin parikin kertaa kotikotona, sain ostettua uuden koneen, tanssin ja näin ystäviä. Kuorotreenit alkoivat taas, ja mahtuipa syyskuuhun vielä eräät yhdeksänkymmentävuotisjuhlatkin!

 

Kuukauden biisi on Litku Klemetin Juusto. En tiedä, millä huumeella tämä biisi on sivelty, koska vietin yhden kokonaisen viikonlopun lähinnä sitä kuuntelemalla, ja olen kuunnellut sitä paljon senkin jälkeen. Juustossa on huumoria, mutta se ei suinkaan ole ainoa sävy. Kaltaiseni juustohiiri pystyy samaistumaan melkoisen moneen kohtaan sanoituksissa.

Paluureittejä metsään ja parantajan taloon

P:n kakkosversio valmistui maaliskuussa, ja siitä asti se on ollut lepovuorossa. Ensiksi ajattelin jatkavani editointia elokuussa, mutta esilukijapalaute vaatikin hieman enemmän sulateltavaa. Syyskuussakaan en välttämättä vielä pääse editoinnin pariin, koska suunnittelu vie aikaa. Jospa lokakuussa pääsisin varsinaiseen kirjoitustyöhön! Sitä ennen yritän löytää vanhan paluureitin metsään ja parantajan taloon ja etsiä myös uusia polkuja. 

(Metsä ja parantajan talo ovat todella keskeisiä paikkoja tekstissä, mutta täytyy myöntää, että näin ilmaistuna ainakin itse saan hyvin erilaisen kuvan kässäristä kuin mitä se oikeasti on :D mutta se lienee sivuseikka.) 

Eniten uudelleenrakennusta vaatinee iso sivujuoni. Sain siihen liittyen palautetta, joka inspiroi laittamaan koko rakenteen uusiksi. Tällä hetkellä sivujuoni on ehkä enemmänkin "juoni" (rakkaita terveisiä esilukijalleni, joka aina moittii jänniteongelmiani :D), mutta luulen, että suunnittelemillani muutoksilla se luo tarinaan uutta potkua. Tämä vaatii hyvää suunnittelua, ja voi olla että tälläkin kertaa aloitan editoinnin sivujuonen rakentamisesta. Lisäksi päätarinaan täytyy hieman lisätä panoksia, että jännite pysyy sielläkin kasassa. Juonen takia tämä on ehkä hieman haastavaa, mutta uskon, ettei kuitenkaan mahdotonta. Myös kielivirheitä ja huolimattomuuksia teksti suorastaan vilisee, joten niitäkin täytyy korjailla. 

Kuvakaappaus P:n Pinterest-taulusta

Editoinnin aikataulusta minulla ei ole vielä täyttä varmuutta. Vähän itsellenikin yllätyksenä aloitin harjoittelun tässä kuussa, ja se tulee viemään elämästäni suuren osan syksyllä. Lisäksi minun täytyy suorittaa joitain kursseja (ei kauhean montaa kuitenkaan, onneksi!) ja noh, ehkä graduakin jonkin verran. Jos saisin aloitettua editoinnin syyskuun lopussa tai lokakuun alussa, saattaisin saada kässärin seuraavan version valmiiksi alkuvuodesta 2024. Sitten täytyy vielä käydä teksti ainakin kerran läpi kirjoitusvirheiden vuoksi. Kustantamoon P lähtisi ehkä siis kevään korvalla. Kärsimättömyys vaivaa, mutta aikataulussakin täytyy olla valmis olemaan joustava ja armollinen. 

Paris Paloman kappale labour on ollut ahkerassa kuuntelussa koko kesän ajan. Eräs P:n tärkeimmistä teemoista on sukupuolten väliset valtasuhteet, joten biisin sanat osuvat kässärin teemaan kuin nyrkki silmään. Vaikka kukaan päähenkilöistä ei ole täsmälleen laulun kuvaamassa tilanteessa, kyseinen tilanne ei valitettavasti tässä fiktiivisessäkään maailmassa ole ennenkuulumaton. "Miksi naisten pitää aina kannatella miehiä?" kysyy eräs päähenkilöni, ja se tiivistää melko hyvin myös labourin tunnelman. Liitän tähän pätkän sanoituksista, samoin kuin kappaleen musiikkivideon, jonka suosittelen ehdottomasti katsomaan! 

"All day, every day, therapist, mother, maid

Nymph then a virgin, nurse then a servant

Just an appendage, live to attend him

So that he never lifts a finger

24-7, baby machine

So he can live out his picket fence dreams

It's not an act of love if you make her

You make me do too much labour"

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Kesä-ämpärin sisälmykset

On tullut taas syksy, joten aika kurkistaa ämpärilistaan! 

Kesällä 2023 minä

☀ opiskelen.

Suunnitelmissani oli tehdä kolme kurssia, jotka minulta olivat jääneet keväältä. Minun oli tarkoitus tehdä kurssit touko-kesäkuun aikana, mutta totesin, että töiden ohella se on todella vaikeaa, joten kurssien suorittaminen valui heinäkuun ja kesälomani alkuun. Sain kaksi kurssia suoritettua, kolmas kurssi jäi syksylle. Tulipahan taas konkreettinen muistutus siitä, että opiskelun ja työn yhdistäminen on vaikeaa. 

☀ luen graduaineistoa ja tutkimuskirjallisuutta.

Kuten edellisestä kohdasta voi arvata, graduaineistonkaan lukeminen ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Joitain aineistoni tekstejä sain luettua ja muistiinpanoja tehtyä, mutta tutkimuskirjallisuus kerää edelleen pölyä kirjahyllyssä. Sentään sain käytyä arkistossa skannaamassa aineistoni loppuun! Toivon, että minun ei tarvitsisi enää käydä arkistossa, mutta voi olla, että minun pitää tehdä vielä uusi ekskursio joko syksyllä tai keväämmällä. 

☀ testailen jäätelöitä.

Söin kyllä jäätelöä, mutta uutuuksia en tainnut juurikaan syödä. Kolmen kaverin piparkakkutuutin söin, se oli hyvää! 

Juhannuspäivän rakkausperuna!

☀ luen non-fictionia omasta hyllystä.  

Luin kesällä paljon, mutta oman hyllyn non-fictioneista sain luettua vain Jantso Jokelinin ja Touko Hujasen Joutoretki-kirjan. Voisi oikeastaan sanoa, että ei määrä vaan laatu: Joutoretki on ehdottomasti vuoteni helmiä jo tässä vaiheessa! Luin kirjaa kesälomareissullani pitkin Suomea, ja siihen se sopi aivan täydellisesti. Olen suositellut kirjaa lähes kaikille tutuilleni, niin suuren vaikutuksen se minuun teki. 

☀ kirjoitan novellin valmiiksi. 

En kirjoittanut. Suurimman osan kesästä vietin niin, että kodissani oli toinenkin ihminen, ja tämä häiritsi jotenkin liikaa kirjoittamisrutiineitani. Niinäkin hetkinä, kun olin yksin, kirjoittaminen ei ollut se vaihtoehto, johon tartuin. En ole kirjoittanut proosaa huhtikuun jälkeen, jos ei lasketa erästä pientä kuvausta, jonka kirjoitin käsin vihkoon heinäkuussa. Runoja sentään on syntynyt jonkin verran. 

☀ teen jonkun reissun. 

Tein! Jossain vaiheessa heinäkuuta totesin, että en tainnut olla kesä-heinäkuun aikana kokonaista viikkoa kotona kuin yksi tai kaksi kertaa. Kävin totta kai useamman kerran kotikotona ja mummolaankin ehdin, mutta lisäksi matkustin parikin kertaa Helsinkiin ja kerran Raumalle, jälkimmäisessä en ollutkaan koskaan käynyt! Suurin reissuni oli "etelänlomani" Hankoon, jonne matkustin yksin ja olin siellä kaksi yötä. Olin käynyt Hangossa lapsena, mutta reissu sekoittui päässäni moneen muuhun lapsuuden kesälomareissuun, joten ajattelin, että voisin lähteä sinne. Kolme päivää melko päämäärätöntä haahuilua sai minut tuntemaan itseni lähinnä 1800-luvun hysteerikoksi, joka oli lähetetty merenrannalle toipumaan :D Reissuun mahtui enemmän kävelyä kuin odotin, kirpparilla käymistä, pari söpöä kahvilaa sekä ihana iltahetki rantakalliolla, kun istuin lukemassa ja syömässä mansikoita. Vaikka reissaaminen väsyttikin, oli kivaa kuitenkin reissata, kun viime kesänä en päässyt töiden takia oikeastaan minnekään. Vahinko otettu takaisin! 

☀ käyn yökävelyllä. 

Jaa-a, voikohan tämän laskea tehdyksi? Pari kertaa kävelin myöhään illalla riennoista kotiin, mutta varsinaiseksi "yökävelyksi" en ehkä niitä nimittäisi. Toisaalta eräs lämmin heinäkuinen yö jäi erityisesti mieleen, kun ulos astuessa laskeva aurinko värjäsi taivaan vaaleanpunaiseksi ja ihana illanvietto ystävien kanssa sai minut tanssahtelemaan ja kirmailemaan. 

Töissä muistilappuun syntyi monenlaista kiemuraa.

☀ pidän kestit. 

Pidin! Syntymäpäivääni oli juhlimassa muutama ystäväni, ja pöytä suorastaan notkui antimista. Rakastan emännöintiä, ja synttärikestini olivatkin oikein onnistuneet kestit emännällekin! 

☀ vien itseni lukupiknikille

Vein, mutta harmikseni vain kerran. Se oli ihan mukava piknik (vaikka lähellä oleva seurue kuunteli varmaan kolme eri Cha cha cha -remixiä ja muita vastaavia veisuja), sain hyvin kirjoja luettua eteenpäin. Join teetä, söin banaanileipää ja nautiskelin kesäillasta. Olisi ollut kivaa tehdä lukupiknikejä enemmänkin, mutta tämä meni nyt näin. Toisaalta piknikiksi voi varmaan laskea myös Hangon rantakalliolla istuskelun ja lukemisen, olihan minulla sentään mansikoita! 

Kesä 2023 jää mieleeni varmasti monista syistä. Ensinäkin vietin sitä harjoittelussa, joka on mahdollisesti paras työkokemukseni tähän mennessä ja lisäsi intoa unelma-alaani kohtaan. Toiseksi minulla oli kuukauden mittainen (tosin palkaton) kesäloma, jolloin tein kaikenlaista ihanaa, kuten kesälomalla kuuluukin. Kolmanneksi asumiskuvioni olivat erilaisemmat kuin koskaan aikaisemmin, ja vaikka se aiheutti välillä hankaluuksia, pääosin sekin oli mukavaa ja ainakin todella mieleenjäävää. En kirjoittanut juurikaan, mutta luin paljon ja näin monia ystäviäni, se lienee ehkä kaikkein tärkeintä! <3

Iltahetki Hangon kallioilla. "Mahtaako tunnistaakaan sua, kun tuut sieltä! Koet jonkun uudelleensyntymän kun on nii idyllistä haahuilua," ystäväni sanoi minulle, kun lähetin hänelle tämän kuvan.

Miten teidän kesänne meni?