Kärsimätön unelmoija

Vähän vajaat seitsemän vuotta sitten (!) julkaisin blogissa tekstin nimeltä Unelmista ja odottamisesta. Kyseisessä postauksessa pohdin muun muassa sitä, miksi en tuolloin vielä kokenut olevani valmis lähettämään tekstejäni kustantamoon. Totesin esimerkiksi, että minulla on vielä kehityttävää kirjoittamisessa, haluan hoitaa lukion loppuun ilman, että pitää samaan aikaan miettiä kustannusasioita, ja että olen vielä sen verran nuori, että minulla ei ole mikään kiire allekirjoitella kustannussopimusta. 

Sinäsä monet 16-vuotiaan Celestinen ajatukset pätevät edelleen. Olen kehittynyt kirjoittajana viimeisen seitsemän vuoden aikana, mutta tässä(kään) lajissa ei voi olla koskaan täysin valmis. Olen kevään aikana käynyt jonkin verran (esi)teini-ikäisenä kirjoitettuja tekstejä, ja olen oikeastaan vain tyytyväinen siihen, että monet niistä eivät ole päätyneet suuremman yleisön luettavaksi :D Enkä minä ole edelleenkään mikään ikäloppu (vaikka välillä siltä tuntuukin, esimerkiksi silloin, kun puhuu fuksien kanssa...), eli varsinaista kiirettä ei ole vieläkään. 

Ongelmana on se, että alan olla todella kärsimätön. Olen tehnyt vuosien ajan töitä unelmani toteutumisen eteen, enkä kerrassaan jaksaisi odottaa enää yhtään. Lukemattomia kertoja olen ehtinyt kuvittelemaan hetken, jolloin saan tietää kässärini ylittäneen kustannuskynnyksen, jolloin näen kansikuvan, takakansitekstin ja kustantamon katalogin, ja sen hetken, jolloin avaan kirjalaatikon ja näen teokseni ensimmäistä kertaa. Toisaalta nämä kuvitelmat ajavat minua eteenpäin, mutta toisaalta ne myös turhauttavat ja suututtavat. Miksi en ole vielä päässyt kokemaan näitä hetkiä? 

Pitäisi kuitenkin muistaa se, että olen lähettänyt vain yhden käsikirjoituksen kustantamoon. Kyllä, olen tehnyt vuosien ajan todella paljon töitä kässäreideni eteen, mutta ei niitä tulla kotoa hakemaan. Jos vertaan tilannettani seitsemän vuoden takaiseen, olen kuitenkin edistynyt todella paljon, vaikka en olekaan Pusun jälkeen kässäreitäni maailmalle lähettänytkään. Jos vertaan kirjoittajaelämääni seitsemän vuoden takaiseen, muutoksia on tapahtunut. Ensinäkin kässäreitä on tuplasti enemmän kuin silloin, vaikka Pusu onkin siirretty ainakin jonkinasteiselle eläkkeelle. Lisäksi vuosiin on mahtunut niin onnistumisia kuin pettymyksiäkin kirjoituskilpailuissa, sekä julkaisukynnyksen ylittämissä niin isommissa kuin pienemmissä julkaisuissa, sellaisissakin, joista 16-vuotias Celestine tuskin osasi edes haaveilla. Se on jo todella iso juttu! On siis turhaa väittää, että en olisi edennyt mitenkään. 

Samaan aikaan, kun itse hikoilen raakatekstin ja editoinnin suossa, törmäilen somessa kustannussopimusuutisiin. Rationaalisesti ajatellen tiedostan kyllä, että eivät kustannussopimukset putoile kenenkään syliin taivaasta, ilman kovaa työtä ja harjoittelua, joka on saattanut kestää jopa vuosikymmeniä. Silti jokaisen tällaisen uutisen kohdalla ensimmäinen reaktio on kateus. Miksi hän, miksi en minä? Kateudesta kihisten mietin, että niin vain tuokin sai sopparin ihan tuosta noin vain, eikä takuulla ole tehnyt niin paljon töitä sen eteen kuin itse olisin tehnyt, vaikka tiedän, ettei se ole totuus. Näiden ihmisten kohdalla pätevät aivan samat, häviävän pienet todennäköisyydet kuin omalla kohdallani. Joka vuosi kuitenkin julkaistaan läjä esikoisteoksia. Miksi jonain vuonna en olisi niiden joukossa?

Omakustanne on tietysti myös aina vaihtoehto. Jos kuitenkin haluaisin, että teokseni pääsisi omakustanteena oikeuksiinsa, pitäisi minun käyttää rahaa esimerkiksi kustannustoimitukseen, koska en luota siihen, että pystyisin täysin omin voimin rakentamaan tekstistäni toimivan romaanin. Opiskelijan taloustilanne on mitä on, joten ainakaan tällä hetkellä en näe omakustannetta sen realistisempana vaihtoehtona kuin perinteistä kustannussopimusta. 

Kirjoittaminen on intohimoni, ja se on loppujen lopuksi kaiken pohjalla. En kirjoita saadakseni mainetta ja kunniaa, rahasta puhumattakaan. Kirjoittaminen on oma tilani, jota tarvitsen elämästä selviytymiseen. Kirjoitan paljon sellaisiakin tekstejä, joita ei ole tarkoitettu julkiseen jakoon. Minut tekee onnelliseksi pelkkä kirjoittamisen teko. Minua ei niinkään motivoi ulkoinen validiaatio, vaan kaikki se, mitä kirjoittaminen omalle hyvinvoinnilleni tekee. 

Kustannuskynnyksen ylittäminen on kuitenkin kaikkein suurin unelmani. Olen unelmoinut siitä lapsesta asti, ja sen unelman myös haluan toteutuvan. Tiedän, ettei minulla ole muita vaihtoehtoja kuin tehdä töitä ja odottaa, vaikka se onkin turhauttavan vaikeaa. Tie alppipolulla ei ole helppo, sen tiesi runotyttö-Emiliakin. Jokainen askel vaatii paljon työtä taakseen, mutta juuri siksi voitot tuntuvat niin suloiselta. 

Ostin loppuvuodesta vesivärit ja talvella pääsin niitä kokeilemaankin! Kuvassa on hahmoja eräästä jo lapsena suunnittelmastani tarinasta, jonka haluaisin ehdottomasti kirjoittaa joskus tulevaisuudessa. Olen ajatellut heitä tänä vuonna todella paljon, ja he ovat tarjonneet minulle todella paljon iloa ja lohtua <3