Lokakuussa 2024 luin 10 kirjaa (2163 sivua, 3 h 52 min), joista kolme oli spefiä, kaksi runokirjaa, kaksi non-fictionia, yksi säeromaani, yksi sarjakuva, yksi äänikirja ja kolme uudelleen luettua.
Hoffman, Mary: Tähtien kaupunki (Stravaganza #2) 474 s. [U]
Oksanen, Aulikki: Helise, taivas! Valitut runot 1964-2014 227 s.
Lipasti, Roope: Rauniokaupungin lapset (Turun palo #2) 3 h 52 min [K]
Larmola, Maija & Lumme, Leena: Monosukka ja muita juttuja Kukkulan korttelista (Kukkulan kortteli #3) 72 s. [U]
Virtanen, Rauha S.: Tapaamme Seljalla (Selja #2) 222 s. [U]
Satrapi, Marjane (toim.): Nainen, elämä, vapaus 272 s.
Thomas, Aiden: Hautausmaan pojat 372 s.
Mikkola, Marja-Leena: Lauluja 73 s.
Varis, Tuula-Liina: Kilpikonna ja olkimarsalkka 293 s.
Helminen, Sini: Kunnes kuolen 158 s.
kotimaisia: 7
käännöskirjoja: 3
omasta hyllystä: 3
kirjastosta: 5
muualta: 2
Kesällä luin uudelleen ensimmäisen osan Stravaganza-sarjasta, ja syksyn tullen oli toisen osan vuoro. Tähtien kaupunki kertoo Lontoossa asuvasta 15-vuotiaasta Georgiasta, jonka elämä on hankalaa. Velipuoli Russel kiusaa häntä armotta, eikä Georgialla ole koulussakaan ystäviä. Ainoa ilonaihe hänelle ovat hevoset. Eräänä päivänä Georgia ostaa antiikkikaupasta pienen siivekkään hevospatsaan, joka kädessään hän nukahtaa ja päätyy Taliaan, Remoran kaupunkiin. Georgialle selviää, että hän on stravagantti, joka pystyy siirtymään ajasta ja paikasta toiseen. Remorassa valmistaudutaan suureen Stellata-ratsastuskilpailuun, joka on paljon muutakin kuin pelkkä kilpailu. Di Chimicien valtasuku ei kaihda keinoja voittaakseen kilpailun. Toinen Stravaganza-kirja ei ollut Talia-osuuksiltaan ehkä yhtä kiinnostava kuin ensimmäinen, ehkä siksi, etten ole erityisen kiinnostunut hevosista tai ratsastuksesta. Georgiasta hahmona tykkään kuitenkin mielettömästi! Tuntuu myös, että koko sarjan mittainen suuri tarina alkaa kunnolla vasta tästä osasta. Ensimmäisen osan päähenkilö Lucianollekin maailma avautuu vielä enemmän kuin ennen, ja Di Chimicitkin ovat suuremmassa roolissa kuin ensimmäisessä osassa. Luciano ja Georgia ystävystyvät yllättäen parin suvun nuoren jäsenen kanssa, ja ystävyyssuhde osoittautuu hyödylliseksi puolin ja toisin. Vähän pohdiskelin lukiessani sarjan kohderyhmää. Päähenkilöt ovat noin 15-vuotiaita, mutta kerronta on sen verran naiivia, etten tiedä, miten kirjat uppoaisivat sen ikäsiin. Välillä meno yltyy kuitenkin aika rajuksi (tosin Tähtien kaupunki on vähän kesympi kuin ensimmäinen osa), mikä toki tuntuu renessanssimiljööseen sopivalta. Itse tykkäsin näistä kyllä aivan mielettömästi 13-vuotiaana, kun näitä ensi kertaa luin, joten ehkäpä kohderyhmä on kuitenkin YA-genren alemmassa päässä. Ei sillä, viihdyn näiden kanssa hyvin aikuisenakin :D Tällä hetkellä kesken on sarjan kolmas osa, Kukkien kaupunki, jonka lukemisesta olen todella innoissani. Se nimittäin oli edellisellä lukukerralla suosikkini koko sarjasta!
Aulikki Oksasen runot lähtivät mukaani kirjastosta spontaanisti ja sattumalta, kun tutkailin runohyllyä. Helise, taivas sisältää hänen runojaan viideltä vuosikymmeneltä. Tunsin useamman Oksasen tekstin laulunsanoina, kuten Sinua, sinua rakastan ja Kenen joukoissa seisot, ja ne ovat minulle hyvin voimakkaita tekstejä ja kokemuksia. Siksi minua kiinnosti tutustua Oksasen tuotantoon lähemminkin. Oksasen tuotanto on todella laaja ja kiehtova, siitä kertoo sekin, että 10 vuotta tämän teoksen ilmestymisen jälkeen siitä on ilmestynyt tänä syksynä uusilla runoilla täydennetty laitos. Oksanen onkin kulttuurin moniottelija: runoilijan lisäksi hän on kuvataiteilija, laulaja ja näyttelijä. Monipuolisuuden vuoksi myös Helise, taivas, on teos, johon mahtuu monenlaista tunnelmaa ja tekstiä. Runot ovat kauniita ja visuaalisia. Joukkoon mahtuu niin lyhyempiä runoja kuin pitkiä, eeppisiä kokonaisuuksia. Tällaisista kokonaisuuksista pidin Kolmannesta sisaresta todella paljon. Mielestäni runojen terä taittuu hieman, kun tullaan 2000-luvulle. Sinnekin mahtuu mielettömän hienoja tekstejä, nimiruno hyvänä esimerkkinä, mutta jäin kaipaamaan voimakkaita poliittisia kannanottoja, joita 60- ja 70-luvun runoissa oli. On kuitenkin luonnollista, että näin laajaan kokoelmaan mahtuu vähän heikompiakin teoksia. Mitään runoa en kuitenkaan inhonnut! Hienoimmillaan runot ovat uskomattoman hienoja. En usko, että lakkaan koskaan saamasta kylmiä väreitä Sinua, sinua rakastan -runosta. Oksasen kuvataidekin on kiinnostavaa: kirjassa on hänen oma kuvituksensa. Kuvitusta olisi saanut olla mielestäni enemmänkin! Seuraavaksi kiinnostaisi tarttua tänä syksynä ilmestyneeseen Oksasen elämäkertaan.
Roope Lipastin Palavan kaupungin lapset kertoi lapsijoukosta Turun palon keskellä, ja teosparin jälkimmäinen osa Rauniokaupungin lapset jatkaa heidän tarinaansa. Peter ja Hulda ovat menettäneet tulipalossa kotinsa Aninkaistenmäellä, eivätkä ole ainoita. Valtavan suuri osa turkulaisista on jäänyt kodittomaksi ja menettänyt kaiken omaisuutensa. Syksy tulee, ja kaupunkilaiset ovat huolissaan siitä, miten talvesta selvitään. Jaakon koti säästyi palolta, mutta häntä huolestuttaa koulunkäynti. Professorin suosituskirje selvisi palosta, mutta koulut ovat tuhkana. Rauniokaupungin keskellä lapset kuitenkin tempautuvat jälleen aarteenetsinnän ja huimien seikkailuiden pyörteisiin. Rauniokaupungin lapset ei ole tunnelmaltaan yhtä intensiivinen kuin ensimmäinen osa, minkä ymmärtää kyllä, tällä kertaa ympäristö ei tarjoa tulipalon kaltaista jatkuvaa vaaraa. Tiukkoja tilanteita lapsijoukolla kuitenkin riittää, ja tarina etenee vauhdikkaasti. Itselleni kiinnostavinta oli kuitenkin kuvaus kaupungista katastrofin jälkeen, sillä tähän näkökulmaan harvemmin keskitytään. Ensimmäisessä osassa turhautti pieni rautalangasta vääntäminen, mutta tässä kerronta tuntui luontevammalta. Ihan pätevää historiaseikkailua lapsille siis! Eniten kyllä jäi häiritsemään se, että tämänkin kirjan pahiksen piti olla ulkonäöltään poikkeava. Harmittaa, että muuten ihan hyvässä lastenkirjassa vammat ja muut "erikoisuudet" ovat automaattisesti roiston merkkejä...
Monosukka jatkaa Kukkulan korttelin tarinaa. Edellinen osa Kesätukka sijoittui 1930-luvulle, ja Monosukassa eletään 1940-luvun loppua toisen maailmansodan jälkeisessä Helsingissä. Eri-ikäiset lapset elävät vielä pula-aikaa, mutta puutteesta huolimatta elämässä on kaikenlaista jännittävää ja hauskaakin. Mielestäni Monosukka ei ollut ihan yhtä vetävä kuin Kesätukka. Siinä missä Kesätukassa historiankuvaus ja fiktiiviset tarinat olivat hyvin tasapainossa, Monosukassa tarina tuntui välillä pelkältä kulissilta historiankuvaukselle. 40-luvun loppu on myös tunnelmaltaan ankeaa, vaikka selvästi kirjassa luodaan kuvaa siitä, että paremmat ajat häämöttävät lähitulevaisuudessa. Viihdyin kuitenkin Monosukan parissa, ja odotan sarjan seuraavan osan lukemista.
Kesällä luin myös Selja-sarjan ensimmäisen osan. Tapaamme Seljalla jatkuu suurin piirtein siitä, mihin Seljan tytöt päättyi. Seljan perhe viettää kesäänsä, kukin tytöistä omissa puuhissaan. Rauhaisaa elämää tulee hämmentämään amerikansuomalainen Jerry, joka lomailee Suomessa ja vaikuttaa oudon kiinnostuneelta Seljoista. Jerry aiheuttaa jännitteitä myös toveripiirissä. Lisäjännitystä aiheuttavaa isän ja Rean uutiset. Tämä ei ole ihan osan veroinen, mutta oikein hyvä kirja kuitenkin! En ihmeemmin välittänyt Jerrystä, ja häneen liittyvät juonikuviot hallitsivat vahvasti koko kirjaa. Edellisen osan Thalia-kerhokin oli mielestäni hauskempi kuin Maailmanparantajien kerho. Hieman hämmennyin siitä, miten näiden kahden kirjan aikana ehditään käydä vasta vuoden mittainen ajanjakso. Varsinkin joidenkin asioiden tahti oli melkoisen nopea tähän aikajänteeseen nähden, vaikka toisaalta se ei 50-luvun kontekstissa ehkä yllätäkään. Moitteista huolimatta kirjassa oli paljon hyvääkin. Varsinkin Virvan ajatukset ja edesottamukset resonoivat vahvasti. Kirjan lämminhenkinen ja kotoisa tunnelma tuntuu lukiessa turvalliselta ja hyvältä. Seljojen luo on ihanaa palata! Kirjan viimeiset virkkeet olivat aivan ihania ja liikuttavia. Hauska yksityiskohta: samaan aikaan, kun luin kirjaa, SKS julkaisi Instagramissaan pienen tietoiskun Selja-sarjan taustoista. Siitä opin esimerkiksi sen, että Virtanen joutui kustantajan tahdosta poistamaan kirjoista jonkin verran asioita, kun Riku-isän kiroiluja ja Ari Saarnin pasifismiajatuksia. Tämä oli erittäin kiinnostavaa, ja kiinnostaisikin, kuinka paljon muuten kustantaja puuttui alkuperäisiin käsikirjoituksiin. Muistelen sarjaan myöhemmin kirjoitettujen osien olleen hyvin avoimesti poliittisia, joten ehkä 2000-luvulla oltiin kustannusmaailmassakin avoimempia kuin 1950-luvulla.
Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva on ehdottomasti parhaita sarjakuvakokemuksiani koskaan. Satrapin muut teokset eivät ole nousseet sen tasolle, mutta kiinnostuin silti, kun huomasin uuden sarjakuvan, jonka kannessa komeili Satrapin nimi. Kun tutkin asiaa tarkemmin, minulle selvisi, että Satrapi on vain Nainen, elämä, vapaus -teoksen toimittaja, mutta lainasin sen kirjastosta silti, ainakin siksi, että sivistäisin itseäni. Teos kertoo Iranin nykytilanteesta ja miten siihen on päädytty. Tekijöinä on mukana niin ranskalaisia kuin iranilaisia piirtäjiä ja kirjoittajia, ja se muodostuu lyhyistä tarinoista. Toiset ovat fiktiiivisiä, toiset kommentoivat tilanteita ja ilmiöitä sarjakuvan keinoin. Teoksen nimi viittaa siveyspoliisin tappaman Mahsa Aminin kuoleman jälkeen syntyneeseen mielenosoitusliikkeeseen, joka puolustaa naisten oikeuksia ja on ottanut nämä kolme sanaa tunnuslauseekseen. Nainen, elämä, vapaus on mielettömän tärkeä kirja. Se selkeytti itsellenikin sitä, mitä Iranissa juuri nyt tapahtuu, vaikka jonkinlainen käsitys asioista minulla jo valmiiksi olikin. Lukiessa olo oli monta kertaa toivoton ja surullinen, ja päädyin myös ajattelemaan muita tällä hetkellä meneillään olevia konflikteja. Mieleeni tulikin väkisinkin keväällä lukemani Joe Saccon Palestiina-sarjakuva,
jossa kuvataan myös yhteiskunnan julmuuksia sarjakuvan keinoin. Maa on
tietenkin eri, samoin jännitteet jossain määrin, mutta väkivalta ja
julmuus viattomia ihmisiä kohtaan on yhtä kammottavaa ja mielivaltaista.Pidin kuitenkin siitä, että vaikka kirjassa kuvaillaan kamalia ja järkyttäviä asioita, pohjavire on toiveikas. Tekijöillä on vahva usko siihen, että Iran vapautetaan pian ja paremmat ajat ovat edessä. Tämä ei kuitenkaan tapahdu kädet ristissä istumalla, vaan asian eteen täytyy toimia. Tämä viesti tuntuu lohdulliselta. Vaikka sisältö on kaikissa tarinoissa tärkeä, kaikkien piirrostyyli ei miellyttänyt omaa silmääni. Joissain tarinoissa tekstaus oli puolestaan hankalaa lukea. Nämä kuitenkin ovat makukysymyksiä. Olisin kaivannut ehkä vähän lisää vielä historiallista kontekstia, koska eurooppalaisen historianopetuksen seurauksena käsitykseni Iranin historiasta on melko hatara. Näistä nillityksistä huolimatta suosittelen tätä kirjaa kaikille eurooppalaisille, varsinkin valkoisille täällä syntyneille. Media vaikenee helposti tai typistää konfliktit numeroiksi, mutta sarjakuva tekee niistä eläviä ja inhimillisiä katastrofeja. Sarjakuvien lukeminen on helppo tapa sivistää itseään, niin tässäkin tapauksessa.
Aiden Thomasin Hautausmaan poikia on kehuttu paljon kirjasomessa. Kirja kertoo Yadrielista, joka kuuluu maagisia voimia hallitsevaan brujx-yhteisöön. Yhteisöllä on voima paitsi nähdä ja aistia kuolleita, myös auttaa heidän henkiään siirtymään rajan toiselle puolelle. Yhteisö on myös hyvin konservatiivinen ja sukupuolittunut: naisbrujat ovat parantajia, miesbrujot puolestaan vapauttavat henkiä. Transsukupuolinen Yadriel ei ole tästä syystä saanut isältään lupaa osallistua nuorten brujojen siirtymäriittiin, joten hän päättää tehdä riitin omin päin. Riitin huomioiminen kuitenkin jää yhteisöä kohtaavan tragedian jalkoihin. Yadriel manaa vahingossa paikalle väärän hengen, ja paikalle ilmestyy komean mutta rasittavan Julianin haamu. Julian ei muista, miten on kuollut, ja kun salaperäisiä kuolemia paljastuu enemmänkin, Yadriel lupaa auttaa selvittämään asian. Hän asettaa kuitenkin yhden ehdon avulleen: hänen täytyy saada vapauttaa Julianin henki ja siten todistaa olevansa oikea brujo. Aluksi minulla oli vähän vaikeuksia päästä tarinaan sisään, mutta sitten tämä lähti vetämään hyvin. Lopulta luin puolet kirjasta melkein yhdeltä istumalta ja viihdyin, vaikka pieni ennalta-arvattavuus vähän häiritsikin. Pidin kirjassa erityisesti moninaisesta hahmokaartista ja kiinnostavasta mytologiasta. Vaikka alussa vilisikin espanjankielisiä sanoja ja vieraita termejä, niihin tottui nopeasti. Oli kivaa lukea mytologiasta, joka pohjasi johonkin muuhun kulttuuriin kuin angloamerikkalaiseen. Yadrielin transsukupuolisuus on tärkeä osa tarinaa, mutta hän on muutakin kuin pelkkä sukupuoli-identiteettinsä. Deadnime-termin käyttö hyppäsi silmille joka kerta , mutta eipä sille taida mitään vakiintunutta suomenkielistä termiä edes olla. Rakkaustarina tuli kuvioihin vähän nopeasti omaan makuuni, mutta oli loppujen lopuksi oikein söpö. Voi olla, että olisin pitänyt tästä enemmän vähän nuorempana, mutta tykkäsin tästä kyllä nytkin. Representaatiota (nuorten)kirjallisuudessa ei voi olla liikaa, joten siksi Hautausmaan pojat on tärkeä kirja.
Aloitin lukemaan Tuula-Liina Variksen Kilpikonnaa ja olkimarsalkkaa syyskuussa, kun viimeksi kävin kotikotona, ja nyt lokakuussa vieraillessani luin sen loppuun. Kuten syyskuun koosteessa mainitsinkin, tein virheen ottamalla mukaan vain Libba Brayn Kauhun ja kauneuden valtakunnan, joka oli aivan liian pelottava kirja iltalukemiseksi. Täytyi siis turvautua kotikodin hyllyyn. Kilpikonna ja olkimarsalkka on kirja, jota olen vuosikaudet tuijotellut kotikodin kirjahyllyssä ja kummastellut sen jännittävää nimeä. Tässä kyseisessä painoksessa ei ole kansipapereita, joten minulla ei ollut vuosiin aavistustakaan, mistä kirja kertoo. Joskus myöhemmin sain tietää, että se kertoo Variksen elämästä runoilija Pentti Saarikosken vaimona, ja siitä lähtien kirja kiinnosti muutenkin kuin vain nimensä takia. Tuula-Liina Varis oli juuri eronnut ensimmäisestä aviomiehestään, kun hän tapasi Saarikosken 1960-luvun lopulla, ja yhtäkkiä ja yllättäen huomasi päätyneensä runoilijan kanssa suhteeseen. Tuula kakkosesta (kuten häntä kutsuttiin, olihan Saarikosken ensimmäinen vaimo myös nimeltään Tuula Saarikoski) tuli Saarikosken neljäs vaimo, mutta kaupan päälle hän sai myös äidin, äitipuolen, lastenhoitajan, raha-asiavastaavan, ruuanlaittajan ja yleisen arjenpyörittäjän roolit. Saarikoski oli alkoholisoitunut, ja toisinaan koittaneista selvistä kausista huolimatta viina vei runoilijaa armottomasti. Vaikka Varis joutui olemaan sydän syrjällään ryyppyreissujen aikana ja etsimään miestään milloin mistäkin kapakasta, hän jaksoi aina uskoa siihen, että tulisi parempiakin aikoja. Jopa silloin, kun avioliitto oli ajautunut vääjäämättömään umpikujaan, hän ajatteli, kuinka koittaisi vielä hetki, jolloin Saarikoski ei juo, ja heidän elämänsä olisi taas helpompaa ja onnellista. Varis myöntää lähteneensä suhteeseen naiivina ja sinisilmäisenä, mutta erityisesti ihailin sitä, miten hän myönsi omat virheensä. Hän päätyi käyttämään avioliitossaan valtaa liiankin paljon, ja suhteeseen tuli lopulta mukaan myös väkivaltaa, kun turhautuminen kasvoi liian suureksi. Tällaisen käytöksen myöntäminen ei ole helppoa, ja siksi onkin merkittävää, että Varis sen uskaltaa sanoittaa. Kilpikonna ja olkimarsalkka on todella hyvin ja elävästi kirjoitettu kirja, jota oli helppoa ja miellyttävää lukea, vaikka aiheet olivatkin raskaita. Kaikesta huolimatta tuntuu vaikealta ymmärtää, miten Varis pystyy loppujen lopuksi puhumaan Saarikoskesta niin liikuttavan hellästi. Olen
vuoden sisään lukenut useammankin teoksen, jossa päihdeongelmaisen
miestaiteilijan vaimo/kumppani kertoo elämästään (Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja May Pangin Rakas John),
joten tuntuu, että tämä on melkeinpä oma genrensä. Joka kerta näitä
tarinoita lukiessa mietityttää, miksi miesten annetaan olla ja rellestää
vain siksi, että he ovat "neron" asemassa. Kaunista kuvaa "boheemista
taiteilijaelämästä" tämäkään teos ei maalaa. Naisen rooli
taiteilijamiehen rinnalla ei ole aina tuhoontuomittu, mutta valitettavan
usein näin käy. En ole lukenut Saarikoskea muutamia yksittäisiä runoja lukuun ottamatta, mutta juuri nyt ei tee juurikaan mieli.
Rakastan Marja-Leena Mikkolan kirjoittamia laulutekstejä mielettömän paljon. Minulla oli Lauluja-runokirja kirjastosta lainassa, koska tiesin, että siinä on monia rakastamiani runoja, kuten Laulu rakastamisen vaikeudesta ja Tyttö ja tanssiva karhu. Satuin Turun kirjamessuilla bongaamaan kirjan halvalla antikvariaatista, enkä kauaa harkinnut ostopäätöstä. Tuttujen tekstien lisäksi kirjassa on paljon sellaisiakin, joita en ennalta tuntenut. Kun koin Mikkolan runot paperilta kuulokuvan sijaan, huomasin, miten arkisia ne monesti ovat. Niissä on jotain kansanlaulumaista, eikä niissä aina koreilla kielellä. Tarina on hyvin voimakkaassa roolissa, samoin politiikka. Sanoissa on voimaa, ja pienistäkin tarinoista tulee suuria. Vaikka kokoelman nimi on Lauluja, en tiedä, onko aivan kaikkia tekstejä sävelletty. Joku kattava lista sävellyksistä olisi ollut kiva lisä kirjan loppuun! Tämän perusteella kiinnostaisi ehdottomasti tutustua muihinkin Mikkolan aikuisille suunnattuihin teoksiin, muutamia lastenkirjoja (Kuten Ovi toiseen maailmaan) olenkin häneltä aiemmin lukenut. (Marja-Leena Mikkolaan ja tähän kirjaan muuten palataan vielä postauksessa Helsingin kirjamessuista, mutta siitä lisää vähän myöhemmin!)
Sini Helmisen ensimmäinen säeromaani Kunnes kuolen päätyi käsiini vähän sattumalta, ja päädyinkin lukemaan sen lopulta saman tien yhdessä illassa. Kirja sijoittuu dystopiamaailmaan, jossa ihmisten kuolinpäivä pystytään määrittämään ennalta. Kuolinpäivä tatuoidaan jokaiselle otsaan. Ihmiset jaetaan kolmeen ryhmään: nuorena kuoleviin päiväperhosiin, normaalin mittaisen elämän eläviin perenniaaleihin ja yli satavuotiaiksi eläviin metusalemeihin. Kirjan päähenkilö Aani kuuluu ensimmäiseen ryhmään: hän tietää kuolevansa 17-vuotiaana. Yhteiskunta suhtautuu päiväperhoihin vieroksuen: miksi tuhlata resursseja sellaisiin, jotka eivät elä pitkään? Välillä Aani joutuu miettimään sitä itsekin. Mitä on järkevää tehdä, kun elinvuosia ei ole enää juurikaan jäljellä? Kunnes kuolen on ehkä Helmisen paras kirja tähän asti! Tykkäsin dystopiamaailmasta ja siitä, miten sitä ei selitetty liikaa. Tavallisessa romaanissa olisin ehkä kaivannut tarkempaa selostusta, mutta säeromaani on kuin kurkistus avaimenreiästä, jolloin rajattu näkökulma riittää oikein hyvin. Kirjan teemat ovat raskaita ja ajankohtaisiakin: esimerkiksi ilmastonmuutosta sivutaan kiinnostavasta kulmasta. Huomasin, että toisin kuin monien muiden Helmisten kirjojen kohdalla, en vaivaantunut lukiessani ollenkaan. Asiaa pohdiskeltuani totesin tämän johtuvan todennäköisesti siitä, ettei kirjassa ole juurikaan huumoria. Voiko tästä päätellä, että Helmisen kannattaisi tulevaisuudessakin kirjoittaa synkkiä ja surullisia kirjoja? Kenties :D Kirjan suurimpana ongelmana oli ehkä jännitteen pieni lässähtäminen loppua kohden. Pidin kyllä loppuratkaisusta! Mielestäni kivaa oli myös se, ettei Aanin ja hänen luokkatoverinsa Outan sukupuolia juuri alleviivattu. Myös heidän suhteensa syvin olemus jäi mukavasti lukijan tulkittavaksi.
*********
Lokakuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
33. Kirjassa muutetaan maalle: Kilpikonna ja olkimarsalkka (ei tosin pysyvästi)
47.48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä: Tulevaisuuden arabi 6 ja Nainen, elämä, vapaus
49. Vuonna 2024 julkaistu kirja: Kunnes kuolen
Heh, huomasin tätä postausta kirjoittaessani, että luin useamman kirjan, joiden tekijät ovat pyörineet 1960-luvun lopun vasemmistolaispiireissä! Mutta minkäs sille mahtaa, että aihe kiinnostaa.
Lokakuukin meni ohi aivan yhdessä hujauksessa! Miten vauhti kiihtyykin kuukausi kuukaudelta? Lokakuuta hallitsi voimakkaasti gradu. Olen kirjoittanut gradua ahkerasti ja vähemmän ahkerasti, mutta niin vain ylitin lokakuussa 40 sivun rajapyykin! (Siitä osa on toki vielä muistiinpanoja, joita en ole kirjoittanut auki, mutta silti!) Opiskelukaupungin lisäksi graduilin myös vanhassa kotikaupungissani, kun siellä käydessäni leikin pientä graduretriittiä ja kävin kirjoittelemassa paikallisissa kirjastoissa. Tunteet tutkielmaani kohtaan menevät edelleen melko lailla aalloissa, ja välillä tunnen suurta epätoivoa ja välillä tuntuu kevyemmältä. Tarkoitukseni olisi saada gradu esitarkastukseen marraskuun loppuun mennessä, joten kirjoittamista vielä riittää.
Graduilun vastapainona vietin aikaa ystävieni kanssa, minkä lisäksi tein muutaman työkeikan, mikä oli ihan hauskaa vaihtelua arkeen. Vierailin myös sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla. Viime vuonna kaikki kirjamessut jäivät väliin, joten tämä oli taas paluu normaaliin. Turun messuilla vietin jälleen vain yhden päivän, mutta sekin meinasi olla vähän liikaa: jotenkin messulauantain kävijämäärä yllätti täysin (ehkä aika oli vähän kullannut muistoja) ja olin melko stressaantunut ja ylikierroksilla koko päivän. Kuuntelin kiinnostavia ohjelmia ja tapasin kivoja ihmisiä, mutta muuten messupäivästä jäi vähän nihkeä fiilis. Helsingin messuilla oli sen sijaan helpompaa olla (vaikka kävijöitä oli varmasti moninkertaisesti enemmän), mutta siitä lisää omassa postauksessaan.
Kuukauden biisi on Zen Cafén Rakastele mua. Olin lokakuun alussa käymässä päiväseltään Helsingissä, ja pitkän päivän väsyttämänä torkuin paluubussissa takaisin kotiin. Yhtäkkiä Spotifyn algoritmi heitti kuulokkeisiin tämän Zen Cafén biisin, ja hetkessä olin täysin hereillä. En ollut kuullut kappaletta koskaan ennen, mutta koukutuin siihen heti, sillä se toi mieleeni heti P:n toisen päähenkilön. Sanoitus sopii hänen suuhunsa täydellisesti, olkoonkin, että hän ei koskaan olisi julkisesti näin haavoittuvainen. Olen editoinut nyt syksyn aikana tosi aktiivisesti, joten P pyörii päässä melkein koko ajan. Siispä tätä biisiä on tullut kuunneltua myös aika paljon.
