Joulukuussa 2024 luin 15 kirjaa (2620 sivua, 12 h 56 min), joista kaksi oli runoja, viisi oli spefiä, kaksi sarjakuvaa, yksi näytelmä, kolme non-fictionia, yksi englanniksi luettu ja kaksi äänikirjaa.
Södergran, Edith (& Rahikainen, Agneta & Sillanpää, Eira (toim.)): Maailma on minun. Runoja ja valokuvia 139 s.
Olenius, Elsa (toim.): John Bauerin satumaailma 208 s.
Peyraud, Jean-Philippe: Kauneuspilkkuja 140 s.
Antell, Ann-Christin: Joulu Falken linnassa (Puuvillatehdas #3.5) 3 h 16 min [K]
Nagy, Boldizár M. (toim.): Satumaa kuuluu kaikille 221 s.
Kauppinen, Katri: Laakson linnut, Aavan laulut 295 s.
Koskimies, Satu & Virkkunen, Juha (toim.): Lapsuuden joulu. Rakkaimmat joulurunot 344 s.
Airaksinen, Heidi: Vierge moderne (Laventelimurhat #1) 9 h 40 min [K]
Miller, Arthur: Kauppamatkustajan kuolema 160 s.
Nirkko, Juha (toim.): Joulupilke. Kappaleita juhlan tekijälle 71 s.
Enoranta, Siiri: Keuhkopuiden uni 288 s.
Buddenberg, Susanne & Henseler, Thomas: Berlin: a city divided 98 s.
Kurjenmiekka, Vehka: Talventaitto (Merenkehrä #2) 312 s.
Vik, Merri: Mikä valssi, Lotta! (Lotta #21) 120 s.
kotimaisia: 9
käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 6
omasta hyllystä: 3
kirjastosta: 7
muualta: 5
(Ei, en ole laskenut kirjojen määrää väärin. Yksi lukemistani kirjoista oli erään kotikaupunkini kulttuuritapahtuman historiikki, enkä halua sitä siksi blogissa esitellä, vaikka mainio kirja olikin kyseessä.)
Luin vuonna 2023 Edith Södergranin kootut runot. Pidin Södergranin tuotannosta enemmän kuin osasin alun perin odottaa. Södergran on kiinnostava henkilö myös runojensa ulkopuolella. Kiinnostuin siis heti, kun huomasin, että pari vuotta sitten on ilmestynyt Södergranin runoja ja valokuvia yhdistelevä teos Maailma on minun. Södergran oli innokas valokuvaaja, vaikka ei tiedetäkään, oliko valokuvaus pelkkä harrastus vai oliko sen taustalla jotain suurempaa. Maailma on minun koostuu Agneta Rahikaisen ja Eira Sillanpään valikoimista Södergranin runoista ja valokuvista, jotka heidän mielestään keskustelevat runojen kanssa. Kirjalla on mielestäni mainio idea, ja myös toteutus on onnistunut. Pidin kovasti Södergranin valokuvista, jotka kuvaavat paitsi arkista elämää, myös luontoa ja ihmisiä. Södergranin omakuvat ovat myös kiehtovia. Pidin todella paljon kirjan esipuheesta, joka käsitteli Södergrania valokuvaajana ja tarjosi historiallista kontekstia valokuviin ja Södergraniin valokuvaajana. Kirjasta tuli vähän mieleen teos, jossa Södergranin runoja on yhdistetty Helene Schjerfbeckin maalauksiin. En muista kyseisen kirjan nimeä, mutta olen sitä joskus mummolassa selaillut. Maailma on minun herätti halun tutustua Södergraniin vielä lisää. Jospa seuraavaksi lukisi Södergranin elämäkerran?
Viime syksynä haahuilin hetken kirjaston lastenosastolla, kun etsin lastenrunokirjoja Helmet-haastetta varten. Runohyllyn sijaan satuin ensiksi satuhyllylle, ja mieltymykseni tuntevat tietävät, että sormeni alkoivat heti syyhytä. Käteeni sattui ensiksi John Bauerin satumaailma. John Bauer oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa elänyt ruotsalainen kuvittaja, jonka jälkipolvet muistavat hänen satukuvistaan, jotka vilisevät peikkoja ja jättiläisiä. John Bauerin satumaailma -kirjaan on koottu Bauerin kuvittamia satuja eri kirjoittajilta. Tykkäsin kirjan tunnelmasta: vaikka saduissa olikin kuninkaita ja prinsessoja, niissä oli myös jotain pohjoismaisen arkista ja tuttua. Kaikki sadut eivät iskeneet, mutta pidin kyllä kovasti Bauerin kuvituksista. Tosin en oikein ymmärtänyt, miksi kirjassa oli kuvitusnäytteitä sellaisistakin saduista, joita kirjassa ei ollut. Jos kyseessä olisi ollut kokoelmateos pelkästään Bauerin kuvituksista, tämä olisi ollut ymmärrettävä ratkaisu, nyt niiden funktio jäi vähän auki. Jäin miettimään sitäkin, ovatko kuvien alkuperäinen laatu ja värit hieman puuroutuneet, vai johtuiko se painotekniikasta. Lempisatujani olivat Elsa Beskowin Kuinka peikkomuori hoiti kuninkaan suurpyykkiä, Anna Wahlenbergin Velhonviitta, Tynnyrintappi, Kuninkaan vaali ja Harakka, joka sai suolaa pyrstölleen, Cyrus Granerin Satu neljästä mahtipeikosta ja pienestä Pekkapaimenesta, Helena Nyblomin Sormus, Helge Kjellinin Satu Loikka Pitkävillasta ja pikku prinsessa Niittyvillasta sekä Harald Östensonin Satu Päiviöstä ja Päivikistä ja Pilvilinnan siipipeikoista.
Helmet-haastetta varten lainasin parikin Saara Pääkkösen suomentamaa sarjakuvaa. Niistä Tulevaisuuden arabi ja Nainen, elämä, vapaus päätyivät haasteeseen, mutta päädyin silti lukemaan Jean-Philippe Peyraudin Kauneuspilkkuja-sarjiksen. Pieni kirja kertoo kolme variaatiota samasta tarinasta. Alkutilanne on aina sama: mies laskee rakastelun jälkeen naisen kauneuspilkkuja. Tilanteeseen on kuitenkin päädytty joka tarinassa eri syistä, ja hetki etenee aina eri suuntaan. Odotukseni olivat korkealla, mutta ne eivät oikein täyttyneet. Mielestäni teoksen idea on tosi hyvä, mutta tarinat eivät oikein onnistuneet liikuttamaan, enkä kokenut yhteyttä hahmoihin. En usko, että teos jää kauhean pitkäksi aikaa mieleen (näin kuukausi lukemisen jälkeen olen unohtanut suurimman osan), mutta se tarjosi ihan ok:n lukuhetken. Tarinan ja piirrostyylin pienieleisyydestä kyllä pidin.
Ann-Christin Antellin Puuvillatehdas-sarjan jouluekstroina on ilmestynyt aiemmin Joulu Örndahlin ruukissa ja Loviisan joulu, ja nyt sarjan päättää Joulu Falken linnassa. Pääosassa on Puuvillatehtaan kilpailijasta tuttu Paula. Joulu Falken linnassa sijoittuu talvisotajouluun vuonna 1939. Rikhard Falke on monien muiden miesten tapaan joutunut rintamalle, ja Paula on paennut Turusta Littoisiin Falken sukukartanoon poikansa ja Jenny-mummin kanssa. Anopin kanssa saman katon alla eläminen ei ole Paulalle helppoa, ja hän kaipaa aviomiestään kovasti, varsinkin, kun ei ole saanut kirjeisiinsä vastauksia. Kaikesta on sodan takia pulaa, mutta Paula pyrkii silti järjestämään mahdollisimman hyvän joulun läheisilleen. Joulu Falken linnassa on varsin tunnelmallinen joulukertomus, johon sota tuo oman, kiinnostavan mausteensa. Joitain epäuskottavia juonenkäänteitä tässä oli, mutta eipä nekään loppujen lopuksi kauheasti haitanneet, kun kirjaan suhtautui kepeänä jouluviihteenä.
Samaisesta satuhyllystä kuin John Bauerin satumaailma löytyi myös Boldizár M. Nagyn toimittama Satumaa kuuluu kaikille, joka oli ollut lukulistallani jo pitkään. Kirjan ideana on ollut laajentaa satujen kuvausta ihmisistä, ja tuoda monipuolisempaa kuvastoa lapsille suunnattuihin tarinoihin. Idea on mielestäni aivan loistava! On hienoa, että tässä kirjassa monenlaiset lapset pääsevät näkemään itsensä kaltaisia sankareita, ja oppivat myös, ettei erilaisuudessa ole mitään pelättävää. Kaikki sadut eivät kuitenkaan mielestäni olleet juonellisesti onnistuneita: esimerkiksi vain parin yksityiskohdan muuttaminen tutusta sadusta ei tuntunut erityisen luovalta ratkaisulta. Toisissa saduissa opetus oli mielestäni vähän kummallinen: esimerkiksi Kolmikorva Trimotei -sadussa päähenkilön kiusaaminen loppuu vasta sitten, kun hänen erityisyytensä osoittautuu hyödylliseksi, vaikka mielestäni parempi sanoma olisi se, että hän on arvokas, vaikkei olisikaan yhteisölle hyödyllinen. Joukossa on kuitenkin useita hyviä satuja, joista pidin kovasti. Näitä olivat István Lakatosin Noidan tarina, Judit B. Tóthin Lumikuningas, Dóra Gimesin Margaret Jättiläisensurmaaja, Edit Szücsin Metsäkauriin sarvet, Edit Pengön Kaapattu kuninkaantytär, Sára Harkan Lahja ja Lillian ja Efin Onnea matkaan, Batbajan! Lila Böleczin kuvitus on upea ja ihanan värikäs! Se lisäsi heti kirjan viehätystä. Tämän kirjan lukeminen voisi tehdä hyvää myös monelle aikuiselle.
Myös Laakson linnut, Aavan laulut oli kiinnostanut minua jo pidempään. Muinaista Suomea muistuttavassa fantasiamaailmassa on kaksi aluetta, Laakso ja Aava, jotka ovat taistelleet keskenään useiden sukupolvien ajan. Sotureiden asuttama Aava on alkanut kuihtua ja näivettyä, eikä uusia lauluja enää synny. Matriarkkojen johtama Laakso sen sijaan kukoistaa, ja rikkauden takana on mystinen sampo, jonka laaksolaiset ovat Aavalta varastaneen. Aavan johtajan poika, Lemek, saapuu Laaksoon hakemaan apua. Hän kohtaa siellä Pihlajan, jolle on varattu tärkeä rooli yhteisössä. Hän kuitenkin kapinoi hiljaa rooliaan vastaan, ja solmii Lemekin kanssa sopimuksen, joka johtaa suuriin muutoksiin. Laakson linnut, Aavan laulut on todella koukuttava ja kiehtova tarina! Aluksi minulla oli tosin vaikeuksia päästö tarinaan sisään. Pohdin, oliko niin monen näkökulmahenkilön käyttö perusteltua (näkökulmahenkilöitä on yhteensä viisi, mikä on näin lyhyessä kirjassa aika paljon), mutta alkukankeuksien jälkeen kirja veti mukaansa hyvin voimakkaasti. Olisin vain halunnut sitä niin paljon lisää! Kaikista hahmoista olisi tehnyt mieli lukea paljon enemmänkin, sekä heidän menneisyydestään että tulevaisuudesta. Miljöö oli myös kiehtova, vaikka se jäikin joiltain osin salaperäiseksi. Kauppisen kieli on runollisen kaunista, ja siinä on kiehtova rytmi. Laakson linnut, Aavan laulut on ehdottomasti eräs positiivisimmista yllätyksistä vuonna 2024!
Tein ystävälleni joulukalenterin, jossa jokaisesta luukusta paljastui jouluruno. Etsin kalenteriin sopivat runot Satu Koskimiehen ja Juha Virkkusen toimittamasta runokokoelmasta Lapsuuden joulu. Kyseessä on hyvin monipuolinen kokoelma erilaisia joulurunoja. Uskon, että kirjasta löytyy jokaiselle jotakin: on sekä perinteisiä, kaikille joululauluina tuttuja runoja, kuin harvinaisuuksiakin. Vanhimmat runot ovat 1500-luvulta, uusimmat 2000-luvun alusta, ja teemat vaihtelevat kristillisestä kuvastosta tonttuihin ja arkitodellisuutta kuvaaviin. Tällä lukukerralla minussa resonoivat eniten joulun varjoisempia puolia ja jouluevankeliumia konkreettisemmin tulkitsevat runot. Kirjan nimeä jäin pohtimaan, sillä sen perusteella odotin kirjan sisältävän pelkkiä tonttuleikkejä ja kansakouluhenkisiä kristillisiä runoja, joten valikoiman laajuus yllätti.
Helmet-haasteen täyttäminen näkyy joulukuun luetuissa useammassa kohdassa. En juurikaan lue dekkareita, joten se kohta tuntui etukäteen haastavalta. Muistin kuitenkin Heidi Airaksisen Vierge modernen, johon olin kirjasomessa törmäillyt, ja joka vaikutti kiinnostavalta historiallisuutensa ja queer-näkökulmansa vuoksi. Enkä joutunut pettymään! Vierge moderne sijoittuu 1930-luvun Helsinkiin, jossa diakonissaoppilas Kerstin tekee harjoittelua Kumpulan kartanossa, veneeristen tautien sairaalassa, joka tunnetaan kansan parissa Kuppalana. Eräänä yönä eräs sairaalan potilas löytyy porttien ulkopuolelta pahoinpideltynä. Nainen kuolee Kerstinin käsiin, eikä tapahtuma jätä häntä rauhaan. Hän haluaa selvittää, kuka kuollut Ulrika oli, ja miksi hän kuoli niin kammottavalla tavalla. Kerstinille paljastuu maailma, joka elää yhteiskunnan silmiltä piilossa. Aikakausi, miljöö ja eri syistä yhteiskunnan marginaalissa elävät ihmiset ovat kiehtova yhdistelmä, ja pidin kovasti Kerstinistä päähenkilönä. Tarina rullaa eteenpäin helposti, ja lukukokemus olikin tämän tietyn vaivattomuuden takia todella mukava. Jotkut tarinalangat jäivät vähän heppoisiksi: odotin esimerkiksi, että Kerstinin tapaamat orpolapset olisivat olleet loppuratkaisun kannalta suuremmassa roolissa, koska suhdetta heihin rakennettiin pitkällisesti. Myös epilogi tuntui irralliselta. Luulen tietäväni, miksi kirjailija on päätynyt kirjoittamaan kirjaan epilogin, mutta se ei varsinaisesti tuonu tenää tarinaan mitään uutta. Välillä sanavalinnatkin hämmensivät. Esimerkiksi sanaa kroppa käytettiin usein, ja se tuntui liian puhekieliseltä ja moderniltakin Kerstinin suuhun. Muuten kyllä pidin Airaksisen kielestä: varsinkin aistikuvaukset toimivat hienosti. Lukulistallani on ehdottomasti myös sarjan toinen osa, Vierge modernea edeltävään aikaan sijoittuva Maa jota ei ole.
Myös Kauppamatkustajan kuoleman luin Helmet-lukuhaastetta varten. Arthur Millerin klassikkonäytelmä kertoo Willy Lomanista, ikääntyneestä kauppamatkustajasta, jonka elämä on ajautunut umpikujaan. Hänen vaimonsa kannustus on loputonta, mutta jo aikuiset pojat suhtautuvat isäänsä vähätellen. Tarina kiertyy auki pikkuhiljaa takaumien kautta. Näytelmän teemat olivat kiinnostavia, ja tarinan tietty vääjäämättömyys kiehtoi, mutta kuten näytelmien kanssa yleensäkin, luulen, että tämä uppoaisi paremmin näyttämöllä. Nyt esimerkiksi siirtymät takuamiin olivat välillä haastavia hahmottaa. Sivuhuomiona: onko mahdoton ajatus, että koko tarinaa ei spoilattaisi heti esipuheen ensimmäisessä lauseessa :D
Omasta joulukalenteristani paljastui jouluaattona pieni Joulupilke-kirjanen. Kirja sisältää alaotsikkonsa mukaisesti "kappaleita juhlan tekijöille", toisin sanoen materiaalia esimerkiksi pikkujouluihin tai muiden joulunajan tapahtumien järjestämiseen. Kirjasta löytyy niin vanhan kansan kalenteri joulunajan puuhiin, Tiernapoikaesityksen nuotit ja vuorosanat kuin pari pientä joulunäytelmääkin. Tekstit on kerätty 1900-luvun alkupuolen (joulu)lehdistä. Kirjanen on melko nopea luettava, mutta sisältää paljon hauskoja pikkufaktoja, joilla voi päteä joulupöydässä.
Siiri Enorannan uusimman teoksen ostin Turun kirjamessuilta. Keuhkopuiden uni kertoo omalaatuisesta ihmislajista, homo arboriksesta, joka elää symbioosissa keuhkopuiden kanssa. Jokaisen täytyy kiinnittyä yöksi nukkumaan omaan puuhunsa, muuten ei selviä hengissä. Homo arboristen selässä on siivet, jotka muistuttavat ajasta, jolloin he pystyivät lentämään, mutta nykyään taito on unohdettu, ja siivet nähdään jäänteenä rahvaanomaisimmista ajoista. Nuori Katica on kaunis ja röyhkeä, ja päätyy tekemään kohtalokkaan virheen, joka ravistelee koko yhteisöä ja järkyttää tasapainoa. Keuhkopuiden uni on kaunis ja karu, dekadentti ja elegantti. Se on myös joiltain osin hyvin vastenmielinen ja inhottava, mitä ei välttämättä kauniista kannesta osaisi aavistaa. Enoranta on jälleen luonut maagisen lumoavan maailman, ja koko homo arboristen ja keuhkopuiden kulttuuri kiehtoo ja kutkuttaa mielettömästi. Tarina on raju. Sen käänteet eivät ole täysin odottamattomia, mutta yllätyksiäkin sivuilta löytyy. Tuntui kuitenkin, että jokin ratkaiseva palanen jäi loksahtamatta kohdilleen. Ehkä uusintaluku joskus tulevaisuudessa laittaa kaikki palaset kohdilleen? Kirjan teemat ovat hienoja, ja lukiessani pohdin paljon luontosuhdetta ja sitä, miten ihmiset luonnosta hyötyvät. Vaikka homo sapienseilla ei keuhkopuita olekaan, tekisi jokaiselle hyvää käpertyä toisinaan puita vasten ja pitää puista huolta. Kehun jokaisen Enorannan kirjan kohdalla hänen kieltään, mutta minkä sille mahtaa: se on aina mielettömän hienoa!
Matkustin joululomalla Berliiniin, minkä vuoksi luin kotikodin kirjahyllystä löytyneen Berlin: a city divided -sarjiksen. Kirja kuvaa historiaa Berliinin muurin ympärillä, aina muurin rakentamisesta sen purkamiseen. Kirjassa vuorottelevat historiasta kertovat faktatekstit ja tositapahtumiin perustuvat sarjakuvat eri ikäisten, lähinnä nuorten, elämästä jaetussa kaupungissa. Kirja on napakka tietopaketti vuosista, jolloin muuri jakoi Berliinin kahtia. Opin itsekin uutta! Jos tämän saisi suomeksi, olisi tämä hyvää oppimateriaalia yläasteen historiantunneille. Jonkinlaista etäisyyttä kirjassa kuitenkin oli. Vaikka tarinoissa olikin paljon tunteita herättäviä kohtauksia, ne eivät jostain syystä onnistuneet tunnetasolla koskettamaan. Hieman samoja ansioita ja ongelmia siis kuin esimerkiksi Pauli Kallion ja Tiitu Takalon Orpopoikia ja työläistyttöjä -teoksessa.
Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydän oli ehdottomasti vuoden 2024 parhaita lukukokemuksia, joten odotukseni Merenkehrä-sarjan kakkososa Talventaittoa kohtaan olivat todella suuret. Talventaitto sijoittuu Kellopelisydäntä edeltävään aikaan, ja kertoo Kaihosta ja Alatista, talventaittajasta ja kesänkaatajasta, jotka huolehtivat vuodenkierrosta ja joutuvat siksi jakamaan vuoden aikana kotimökkinsä. Suhde ei ole monestakaan syystä helppo, mutta vuoden mittaan se muuttuu. Samalla paljastuu, että maailman taikuudessa on jokin pahasti vinossa. Talventaitto on kipeän kaunis tarina, ja pidin Kaihosta ja Alatista todella paljon. Muut hahmot jäivät vähän ohuemmiksi, mutta se ei haitannut, olihan tämä ehdottomasti Kaihon ja Alatin tarina. Tarinassa oli ennalta-arvaamattomuutta, vaikka toki Kellopelisydämen takia tiesin, millaisiin tilanteisiin hahmot myöhemmin tulevat päätymään. Talventaiton voi lukea joko ennen Kellopelisydäntä tai sen jälkeen, ja kuten kirjailija alkusanoissaan huomauttaa, tarina aukeaa eri tavalla. Talventaitto selkeytti huomattavasti vuodenaikataikuutta, joka jäi mielestäni Kellopelisydämessä vähän epämääräiseksi. Talventaittoakin lukiessa minulla heräsi muutama miksi-kysymys, joihin en kokenut saavani vastausta. Minulla heräsikin halu lukea Kellopelisydän uudelleen ja peilata sitä tähän kirjaan: olen ehtinyt jo unohtaa sen yksityiskohdat, ja miten asiat siinä selitettiin. Kurjenmiekan kieli on muuten tässäkin osassa aivan mieletöntä! Jään innolla odottamaan seuraavaa osaa.
Syksyllä aloittamani projekti lukea kaikki lukemattomat Lotta-kirjat jatkui joulukuussa. Mikä valssi, Lotta sijoittuu sopivasti joulun ja uuden vuoden aikaan. Lotan ehtiväinen ja innokas luokkatoveri Mick päättää järjestää hyväntekeväisyystapahtumana historialliset tanssiaiset, ja Lottakin temmataan mukaan järjestelyihin. Kirja on varsin menevä ja viihdyttävä, kuten sarjaan kuuluu. Kauheasti muuta sanottavaa tästä kirjasta ei ole, mutta se ei ole huono asia. Kivaa välipalaluettavaa!
*********
Joulukuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja: Kauppamatkustajan kuolema (Pulitzer)
15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää: John Bauerin satumaailma
23. Suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja: Vierge moderne
50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: Keuhkopuiden uni
Joulukuu alkoi juhlavissa merkeissä, kun sain gradun palautettua esitarkastukseen! Suuri paino putosi harteilta, kun sain lepäillä ja lomailla koko joulukuun. Kuukausi oli tosin melkoisen kiireinen, että se siitä lomailusta :D mutta eipä ainakaan tarvinnut tehdä gradua! Joulukuuhun mahtui niin kuorokonserttia, keikkatyötä, Kauneimpia joululauluja, pikkujoulut kuin reissu Tampereelle Portti-kilpailun palkitsemistilaisuuteen (!!) ennen kuin matkustin kotikotiin, missä puolestaan juhlin läheisen syntymäpäiviä ja matkustin Berliiniin kaiken muun sesonkijuhlinnan lisäksi.
Kuukauden biisi on Jari Raasteen Joulu. Tämä varsin groovaava, funkahtava joululaulu löysi tiensä soittolistoilleni ja sydämeeni heti kun sen kuulin, ja jammailinkin sen tahdissa lähes koko joulukuun.
