Joulukuun luetut 2022

Joulukuussa 2022 luin kahdeksan kirjaa (1161 sivua, 12 h 8 min), joista kolme oli spefiä, yksi sarjakuva, yksi non-fictionia, kaksi äänikirjoja ja kolme uusintoja.

Kauppinen, Hanna: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut 198 s. [U]

Takalo, Tiitu: Tuuli ja myrsky 79 s. 

Antell, Ann-Christin: Joulu Örndahlin ruukissa (Puuvillatehdas #1.5) 2 h 12 min [K]

Antell, Ann-Christin: Puuvillatehtaan perijä (Puuvillatehdas #2) 9 h 56 min [K]

Turtschaninoff, Maria: Suomaa 371 s.

Alcott, Louisa M.: Kahdeksan serkusta (Kahdeksan serkusta #1) 206 s. [U]

Salokorpi, Sinikka: Joulupukin tarina 94 s. [U]

Meresmaa, J.S.: Kerberos 213 s. 

kotimaisia: 7

käännöskirjoja: 1

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 3

muualta: 3

Luin Hanna Kauppisen Kirjan, jota kukaan ei koskaan lukenut heti sen ilmestymisen jälkeen vuonna 2016, ja nyt tartuin siihen uudelleen, kun halusin lukea jotain joulufiilistelyyn sopivaa. Siihen tämä kirja sopii kuin nenä päähän! Kirja kertoo Milasta, joka etsii täydellistä kirjaa ja elää antikvariaateissa. Kun kaupunkiin avataan uusi antikvariaatti Tarinataivas, paikka vetää Milaa puoleensa aivan omalla tavallaan. Tarinataivas on maaginen ja erikoinen paikka, mutta yhtä maaginen ja erikoinen on kaupan omistajakin, herra H ja hänen perheensä. Vaikka Mila kokee Tarinataivaan ja sen ihmiset omikseen, kaikki eivät uudesta kaupasta ja sen omalaatuisesta omistajaperheestä pidä. Ennen pitkää kaupunkiin saapuukin herra Kunnas, jonka tarkoituksena on kitkeä noituus kaikkialta. Parasta tässä kirjassa on ehdottomasti sen tunnelma, joka tihkuu taikaa ja salaperäisyyttä. Onko mitään ihanampaa kuin lukea kirjaa, jossa puhutaan kirjallisuudesta ja lukemisesta! Sivuilla vilisee kuvitteellisia kirjailijoita ja teoksia, joista useampaa mielelläni selailisin. Tarinoilla on voimaa, joskus liiankin voimakasta. Kauppinen taitaa myös kauniin kielenkäytön, monta kertaa jäin vain ihastelemaan yksittäisiä lauseita. Vuonna 2016 rakastin kirjaa varauksetta, mutta tällä lukukerralla jotkut asiat jäivät omaan makuuni liian epämääräiseksi. Esimerkiksi Milan sisällä polttavaa tulta olisi saanut mielestäni selittää enemmänkin. Myös tarinan rytmityksessä oli hieman ongelmia: tapahtumien tahti olisi saanut kiihtyä jo hieman nykyistä aiemmin. Kehyskertomuksesta muistan aikanani hämmentyneeni, eikä se ehkä nytkään ollut täysin selkeä, mutta ainakin tällä kerralla keksin teorian, mikä voisi selittää sen. Viihdyin kirjan parissa kuitenkin tälläkin kerralla mainiosti. Se sopii hyvin jouluiseen ja talviseen tunnelmointilukemiseen, kun käpertyy kirjan ja kuuman juoman kanssa viltin alle. (Loppuun vielä pakollinen disclaimer: tunnen kirjailijan ja olen toiminut aikoinaan teoksen esilukijana, mutta kirjan olen ostanut omilla rahoillani ja arvioni on rehellinen.) 

Tiitu Takalon Tuuli ja myrsky tarttui mukaan kirjastosta. Tarina kertoo joukosta naisia, joista yksi raiskataan bileiden jälkeen. Tästä tulistuneina porukka päättää ottaa vallan omiin käsiinsä. He ovat kyllästyneet siihen, että he joutuvat pelkäämään väkivaltaa, että heidän kokemuksiaan vähätellään. He aikovat iskeä takaisin. Sarjakuvan aihe on tärkeä, vaikka sen lukeminen ei ollutkaan mitenkään erityisen mieltäylentävää (milloin misogyniasta ja seksuaalisesta väkivallasta lukeminen olisikaan). Mielestäni oli erityisen ansiokasta, että Takalo käsittelee teoksessaan sukupuolta hieman laajemminkin ja pohtii esimerkiksi sukupuolen merkistystä väkivaltanarratiivissa. Nämä pohdinnat antoivat itsellenikin hieman uutta perspektiiviä ajatteluuni. Valitettavasti sarjakuvan henkilöt ovat todella ohuita, eivätkä he näin lyhyessä teoksessa ehdi saada oikein kunnollista persoonallisuutta itselleen. Tarinassa on selkeä kaari, mutta silti se jäi mielestäni jotenkin tyngäksi. Loppuratkaisu tosin oli tyydyttävä, ja feminististä sarjakuvaa on jossain mielessä aina turvallista ja lohdullista lukea, vaikka aihe olisikin yhtä karu kuin tässä. 

Lokakuussa kuuntelin Puuvillatehdas-sarjan ensimmäisen osan. Vaikka en ikihyviksi ihastunutkaan, päätin jatkaa sarjan parissa. Aloitin kuuntelemaan Puuvillatehtaan perijää, mutta joulukuun koittaessa muistin, että Antell on kirjoittanut sarjaansa ensimmäisen ja toisen kirjaan väliin sijoittuvan pienoisromaanin (?) Joulu Örndahlin ruukissa. Päätin jättää kakkososan hetkeksi kesken ja kuunnella tämän jouluisen kertomuksen. Joulu Örndahlin ruukissa sijoittuu muutaman vuoden päähän ensimmäisen osan lopusta. Jenny ja Fredrik Barker ovat muuttaneet lapsineen Ruotsiin, jossa Fredrikistä on tullut Örndahlin ruukin patruuna. Tämän kirjan keskiössä on lapsista vanhin, Martta. Ennen joulua ruukissa riittää puuhaa: paitsi että patruunan koti on laitettava kuntoon, myös ruukin väelle on vietävä joulutervehdyksiä ja huolehdittava vähäosaisimmista. Martta katselee kaipaavasti sepänpoika Antonia, ja pieni ihastus saattaa olla molemminpuoleista. Juuri ennen joulua joudutaan kuitenkin todistamaan järkyttävää onnettomuutta, ja Martta pelkää, että koko joulu on pilalla. Joulu Örndahlin ruukissa on kaikessa lyhykäisyydessään sympaattinen ja lämminhenkinen joulukertomus. Nautin jouluvalmisteluiden kuvailusta, eikä romanttinen sivujuonnekaan ärsyttänyt, vaan oli oikein suloinen. Ihan varauksetta en tähän kirjaan kuitenkaan ihastunut. Ymmärrän, miksi Martta on valittu teoksen päähenkilöksi, onhan hän päähenkilönä Puuvillatehtaan perijässä. Olisin itse kuitenkin lukenut tarinan mieluummin Jennyn näkökulmasta: miten hänen ja Fredrikin yhteinen elämä on lähtenyt käyntiin, miltä tuntuu elää vieraassa maassa? Jäin myös miettimään, oliko Martta sisaruksineen oppinut puhumaan moitteetonta ruotsin kieltä vain muutamassa vuodessa. Muistelen nimittäin, että sisarukset puhuivat äidinkielenään suomea. Ihmettelin sitäkin, että lapset esittivät ruukin joulujuhlassa suomalaisen Tiernapoika-esityksen. Onko samankaltainen perinne ollut Ruotsissakin vai onko tässä lipsahtanut kirjailijalta asiavirhe? Joka tapauksessa, ihan mukavaa hömppää joulusiivouksen taustalle. 

Sitten päästään käsittelemään Puuvillatehtaan perijää! Martta ja hänen Matti-veljensä palaavat Turkuun, kun Matin opinnot lyseossa alkavat. Taustansa vuoksi Martta kokee vaikeaksi solahtaa seurapiireihin, mutta työväen parissakin hän kokee olevansa outolintu. Koska kyse on romanttisesta viihdekirjallisuudesta, Martta saa pian kaksikin kosiskelijaa. Toisaalla hänelle flirttailee hänen pikkuserkkunsa, puuvillatehtailija Robert, toisaalla lapsuudenystävä Juho saa hänen sydämensä pamppailemaan. Taustalla pyörivät suuret poliittiset mullistukset: Venäjä aloittaa Suomen sortotoimet, ja Turussakin osallistutaan suurlakkoon. Puuvillatehtaan perijä on kirjoitustyyliltään, ajankuvaltaan ja teemoiltaan kiinnostavampi kuin edeltäjänsä. 1800- ja 1900-lukujen taite on mielestäni erittäin kiinnostava aikakausi, ja luinkin siksi suurella mielenkiinnolla, mitä kirjassa siitä kerrottiin. Antell on selvästi kehittynyt esikoisteoksestaan! Kuitenkin romanssi toisti ärsyttävästi edellisen osan romanssia. Viihdekirjat ovat toki kaavamaisia väkisinkin, mutta häiritsi, että kirjojen romanttisissa kohtauksissa oli niin paljon samaa, että tuntui kuin vain henkilöiden nimet olisi vaihdettu. Hämmensin itseäni, koska pidin kovasti Juhon hahmosta. Oikeassa elämässäni en voisi sietää tuollaista jöröä ja itsepäistä mököttäjää, mutta ainakin hän oli mielenkiintoinen hahmo. Tämä kirja jäi melkoiseen cliffhangeriin, joten pakkohan trilogian päätösosakin on lukea, kun se aikanaan ilmestyy. 

Maria Turtschaninoffin Suomaa oli eräs tämän vuoden odotetuimpia kirjoja, ja ostinkin sen Turun kirjamessuilta. Koska Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita -trilogian kaikki kirjat luin joululomalla, päätin säästää myös Suomaan joululukemiseksi. Suomaa on Turtschaninoffin ensimmäinen aikuisille suunnattu teos, ja tyylilajikin on realistisempi kuin aikaisemmissa teoksissa. Tiskirätinharmaus on tästä kirjasta kuitenkin kaukana, sillä ihan täysin Turtschaninoff ei ole spefitaustaansa hylännyt, ja tarjoilee romaaniinsa pienen maagisen realismin vivahteen. Suomaa alkaa tilanteesta, jossa aikuinen tytär palaa sukutilalle Pohjanmaalle. Äiti on kuollut, tytär on sukunsa vanhin ja hänen täytyy päättää, mitä hän tekisi sukutilalle, jonne ei tunne kunnolla kuuluvansa. Kirjassa siirrytään aina 1600-luvulle asti, kun sotilas saa palveluksestaan palkaksi maapalan suon reunalta, jonne hän rakentaa talon ja alkaa elää elämäänsä. Nevabackan talo pysyy paikoillaan läpi vuosisatojen, aina nykypäivään asti. Ihmiset vanhenevat, kuolevat pois, unohtuvat, mutta maisema, suo ja metsä, pysyy. Sodat ja nälkävuodet koettelevat tilan asukkaita, samoin kuin erilaiset ihmissuhteet. Luontosuhdekin muuttuu sukupolvelta seuraavalle tullessa: kun ennen taikauskon vuoksi metsää kunnioitetaan, vanhojen uskomusten laimentuessa metsästä ollaan valmiita ottamaan kaikki hyöty irti. Kuten jo kirjavuosipostauksessani ilmaisin, Suomaa on ehdottomasti eräs vuoden 2022 parhaista lukukokemuksista! Aluksi minun oli hieman vaikeaa orientoitua tarinankerrontaan, jossa keskushenkilöt vaihtuivat joka luvussa, ja jokaisen luvun alussa piti selvittää, onko edellisen luvun päähenkilö jo harmaahapsinen vanhus vai onko aikaa kulunut vain pari vuotta. Kun sain jutun juonesta kiinni, aloin viihtyä kirjan parissa erittäin hyvin. Huonasin kaipaavani Nevabackaan silloinkin, kun en kirjaa lukenut. Luontokuvaus on upeaa ja historiankerronta yhden tilan ja sen ihmisten kautta toimii hyvin. Kaikki ihmiskohtalot eivät jääneet mieleen, mutta esimerkiksi isovihaa suolla piileskelevän kappalaisen ja äitinsä hylkäämän Ottilian tarinat vaikuttivat niin syvästi, että olen ajatellut niitä paljon kirjan lukemisenkin jälkeen. Loppujen lopuksi tämä on kai tarina maisemasta, ja ihmiset ovat toissijaisia. Tämä lukukokemus jää varmasti mieleeni pitkäksi aikaa. 

Luin Louisa M. Alcottin Kahdeksan serkusta joululomalla ollessani ehkä kymmenenvuotias. Samoihin aikoihin ahmin kaikkia muitakin tyttökirjaklassikoita, mutta Kahdeksasta serkuksesta ja sen jatko-osasta minulla ei ollut enää juuri muita muistikuvia kuin se, että kirjaparissa seikkailevat kahdeksan serkusta ja jatko-osassa joku hahmoista kuoli (mutta senkin muistan vain siksi, että eräs ystäväni spoilasi hahmon kuoleman. Kuka hahmo oli kyseessä, en kykene muistamaan.) Olen halunnut jo pitkään lukea kirjat uudelleen, ja koska aikoinaan luin ne joululomalla, halusin suorittaa uusintaluvun nimenomaan joulun aikaan. Kahdeksan serkusta kertoo Rosesta, joka on jäänyt orvoksi ja päätynyt sukulaistensa hoiviin. Rose on hieman sairaalloinen ja arka lapsi, mutta kaikki tulee muuttumaan, kun hänen huoltajakseen määrätty Alec-setä ottaa kasvatuksen vastulleen. Alec-setä nimittäin päättää luopua niin kiristävistä vöistä kuin muista epäkäytännöllisistä vaatteista, opettaa Roselle oikeita asioita, eikä pelkkää koruompelua ja kannustaa häntä liikunnalliseen ja terveelliseen elämäntapaan. Rose tutustuu myös seitsemään serkkupoikaansa, joita hän aluksi arastelee, mutta huomaa pian, että nämäkin ovat hauskaa seuraa. Vaikka olin lukenut kirjan aiemmin, oli kuin olisin lukenut kokonaan uutta kirjaa, niin tehokkaasti olin unohtanut tapahtumat ja hahmot! Kirjassa on monia tyttökirjoille tyypillisiä piirteitä, jotka ilahduttavat minua aina kovasti. Kuitenkin syy, miksi pidän esimerkiksi L. M. Montgomerystä enemmän kuin Alcottista, on se, että koen monet Alcottin kirjat turhan moralisoiviksi. Kahdeksan serkusta ei valitettavasti ole poikkeus tästä. Toki tämä lienee ajalle tyypillistä, mutta modernille lukijalle se ei oikein enää mene helposti läpi. Toisaalta ilahduin, miten moderneja Alec-sedän ajatukset tyttöjen kasvatuksesta olivat, mutta samaan aikaan hän piti Rosen "tehtävänä" poikaserkkujensa paimentamista ja kasvattajana toimimista, mikä vahvisti sukupuolistereotypioita entisestään. Toki serkukset ja Rose kasvattavat tavallaan toinen toisiaan, mutta vain Rosea kohdellaan sukupuolensa vuoksi moraalisena kompassina serkuilleen. Kirjasta jäi paha maku suuhun myös sen avoimen rasismin vuoksi. Toisaalta tästä ei varmaan tämän ikäisessä kirjassa pitäisi yllättyä, mutta silti se nosti niskakarvani pystyyn. Goodreads-arvioita lueskellessani huomasin, että Rosen ystävä, palvelustyttö Febe on alkuteoksessa nimeltään Phoebe. Onkohan tämä ollut suomalaisille lukijoille liian vaikea nimi, ja siksi käännetty Febeksi? Vielä erikoisempana pidin kuitenkin sitä, että keittäjä Debbie on alkuteoksessa nimeltään Dolly. Tälle käännökselle minun on vaikea keksiä mitään perustetta. Vaikka Kahdeksan serkusta ei täysin ihastuttanutkaan, jatko-osa Kun ruusu puhkeaa on minulla tällä hetkellä luettavana. 

Joulupukin tarinakin on tuttu lapsuudestani. Minulla oli tapana lainata tämä kirja jouluksi itselleni useampana vuonna peräkkäin, kunnes huomasin muistavani kirjan sisällön liian hyvin ja jätin tämän pienen perinteeni. Kirja kertoo nimensä mukaisesti Joulupukista. Kirja käsittelee niin joulupukkiperinteen syntyä ja pyhää Nikolasta kuin eri Pohjoismaiden pukkiperinteitä. Myös erilaiset joulupukkiin liittyvät tarinat ja uskomukset käydään kirjan sivuilla läpi. On aina ikävää, kun joku menneiden vuosien suosikkikirja osoitteutuu myöhemmällä lukukerralla huonoksi! Valitettevasti tämän kirjan kanssa kävi niin. Kirja on selvästi suunnattu nuoremmille lukijoille, itse olisin kaivannut hieman tietokirjamaisempaa otetta teokseen. Minua häiritsi nimittäin todella paljon se, miten kirja häilyi fiktion ja faktan välillä. Välillä kirjassa oli mielestäni ihan hauskalla tavalla faktaksi kirjoitettua fiktiota, mutta sitten tyyli vaihtui hyvinkin kaunokirjalliseen ilmaisuun, jolle ei ollut mitään lähdettä, jolloin teksti oli mahdollisesti kirjailijan omasta päästä. Jotkut osat kirjasta tuntuivat muutenkin vähän kaukaa haetuilta, esimerkiksi Topeliuksen Turun linnan tonttu-ukko -tarina (ilmeisesti lyhennetty versio?). Visuaalisesti kirja oli ihan kiva, värikäs ja monipuolinen, mutta en tiedä suosittelisinko tätä varsinaisesti kellekään.

Kerberos päättää Dodon ja Khimairan muodostaman säeromaanitrilogian. Kerberoksen pääosassa on Tuukka, joka opiskelee geotieteitä yliopistossa ja sairastaa masennusta. Hän asuu yhdessä tyttöystävänsä Iinan ja Iinan tyttöystävän Saran kanssa. Masennuksen lisäksi Tuukkaa mietityttää oma aseksuaalisuutensa, tai lähinnä Iinan suhtautuminen siihen. Meresmaan trilogia on ollut miellyttävää luettavaa tähänkin asti, eikä Kerberos ole poikkeus sääntöön. Se ei tuntunut teemoiltaan yhtä täyteen ahdetulta kuin esimerkiksi Dodo, vaikka siihenkin mahtui monenlaista sisältöä polyamorian haasteista ja onnesta mielenterveysongelmiin ja kipeisiin perhesuhteisiin. Aseksuaalisuusrepresentaatio oli myös arvokasta, koska en äkkiseltään muista törmänneeni siihen (ainakaan kotimaisissa) YA-kirjoissa. Tarina ei kuitenkaan joutunut häviämään teemoille, vaan teemat asettuivat luontevasti sen osaksi. Loppuratkaisu sitoi koko trilogian hienosti yhteen, joskin eräs viesti tarinan lopusta tuli mielestäni turhan puskista. Itku tuli tätäkin kirjaa lukiessa, mielestäni Kerberos oli jopa sarjan paras osa! (Sivuhuomio: olin koko ajan luullut, että kirjan kannessa on varislinnun silhuetti, ja vasta saadessani kirjan käsiini hoksasin, että kyseessä oli koiran pää...) 

*********

Joulukuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla: Kerberos

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja: Suomaa

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave: Kahdeksan serkusta

41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista: Joulupukin tarina (koska kyllähän pukki on supersankari? Tämä ei suinkaan ole vain epätoivoinen yritys täyttää lukuhaasteen kohtia...)

45. Palkittu esikoisteos: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut (Nuori Aleksis 2017)

Joulukuu oli puoleen väliin asti hyvin kiireinen, kuten koko syksy. Väänsin viimeisiä opiskelijajuttuja hyvin myöhään, joten loma tuntui aivan ihanalta. Joulukuuhuni mahtui useampia pikkujouluja vaihtuvilla kokoonpanoilla, kuorokonserttia ja jouluherkkuja. Kävin myös Kauneimmissa joululauluissa, ensimmäistä kertaa sitten koronan alun! Joululoma on lempiaikojani: oikeasti kiireetöntä ja rauhallista aikaa. Voi kunpa ihmisellä ois joulu ainainen ja sitä rataa. 

Kuukauden biisi on Leevi and the Leavingsin Jossain on kai vielä joulu. Kyseistä kappaletta on tullut kuunneltua melkoisen paljon joulukuun aikana. Jotenkin tässä maailmantilanteessa se osuu entistä syvemmälle. (On muuten todella häiritsevää, miten paljon tämä biisi kuulostaa Darlene Loven Christmas (Baby please come home) -kappaleelta!) 

Tsemppiä tammikuuhunne!