Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä (Kirjabloggaajien klassikkohaaste)

Tällä kertaa klassikkohaasteeseen valikoitui moderni klassikko, Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoisteos Sonja O. kävi täällä vuodelta 1981. Olin lukenut Kauraselta aiemmin Syysprinssin, joka ei ehkä ihan täysillä uponnut, vaikka sen tietyistä elementeistä pidin. Sonja O. löytyi myös vanhempien kirjahyllystä, joten joululomalla kotikotona ollessani tartuin siihen.

Sonja O. kävi täällä on hyvin tajunnanvirtamainen ja poukkoileva kirja. Se ei kulje kronologisessa järjestyksessä, mutta kertoo nuoren naisen kasvutarinan teinistä yliopisto-opiskelijaksi. Sonja O. on evakkoperheen tytär, jonka kotiolot Helsingin Kalliossa ovat karut. On köyhyyttä, alkoholismia, väkivaltaa ja sukupolvelta toiselle kulkevia traumoja, jotka heijastuvat suoraan perheen lapsiin, Sonjaan ja kehitysvammaiseen Leoon. Turvattoman lapsuuden ja nuoruuden kokenut Sonja hapuilee ja haahuilee, käyttää päihteitä, harrastaa irtosuhteita. Käydäänpä kierros mielisairaalankin puolella. 

 

Jo ensimmäisiltä sivuilta asti on selvää, että kirja on todella vimmainen, raju ja levoton. Syysprinssistä muistan sydäntäpuristavan haikeuden ja surumielisyyden, mutta samanlaiseen hitaaseen ja pysähtyneeseen tunnelmaan ei Sonja O.:ssa päästä. Se nimittäin laukkaa kauheaa vauhtia eteenpäin, poukkoilee hetkestä toiseen ja takaisin, käy muistoissa ja kuvitelmissa ja kiertyy aina takaisin hetkiin, jotka Sonjaa määrittelevät. Pysähtyneitä hetkiä on muutamia, ja tällaiset hengähdystauot tulevat tarpeeseen. En yleensä pidä tällaisista kirjallisuudesta, jossa lähinnä ajelehditaan paikasta ja ajatuksesta toiseen, mutta Sonja O. oli poikkeus. Jokin kirjassa veti minua puoleensa todella voimakkaasti, ja se oli jatkuvasti ajatuksissani. Johtuiko se kenties siitä, että yleensä tällaiset ajelehtivat päähenkilöt ovat miehiä, ja naispäähenkilö tällaisessa tyylissä oli niin erilainen tapaus, että kiinnostukseni heräsi? Alkusivuilla olin vähän huolissani siitä, mitä kirjan lukemisesta tulisi: tajunnanvirta vaikutti paitsi hengästyttävältä, myös ylitaiteelliselta, sekavalta ja vaikealta. Onneksi kirjassa pääsi suhteellisen nopeasti kyytiin, ja kun tyyliin tottui, se ei tuntunut enää kynnykseltä.

Hyvin suuri osa teosta on nuoren naisen seksuaalisuus. Seksi ja seksuaalisuus on Sonjan mielessä jo hyvin nuoresta asti, ja miehiä kirjassa suorastaan vilisee. Ja sitä itseään kirjassa sitten riittääkin!  Asioista puhutaan suoraan ja niiden oikealla nimellä, ja alkuun se oli jopa vähän shokeeraavaa, koska sitä oli niin paljon. Juuri mitään ei jätetä rivien väliin tai muuten tulkinnan varaan. Ymmärränkin, miksi kirja herätti kohua ilmestyessään! Toisaalta mietin, miksi tällainen seksuaalisuuden kuvaus tuntui nykylukijastakin niin rajulta. Johtuuko se siitä, että päähenkilönä on nuori nainen, jonka edelleen odotetaan olevan kaino ja neitseellinen? Vaikka kirjan ilmestymisestä on yli 40 vuotta, monet sen ajatuksista tuntuvat yhä tuoreilta ja puhuttelevilta. Kun Sonja pohtii sitä, miten hän määrittelee itsensä suhteessa mieheen, ja miten kaikki naiset oppivat mieskatseen esimerkiksi miesten kirjoittaman kirjallisuuden kautta. Miten miehiä kiinnostaa vain se, että nainen on kaunis ja valmis seksiin, mutta naisen omien halujen tyydyttäminen tai edes niiden ajatteleminen ei jaksa kiinnostaa. Tästä feministisestä näkökulmasta pidin todella paljon! Sen sijaan seksikohtauksia olisi mielestäni saanut olla vähemmänkin: niiden pointti olisi tullut selväksi, vaikka niistä olisi leikattu kolmasosa pois.

 

Sonja O. on aikansa teos. Siinä on paljon viittauksia sen hetken (populaari)kulttuuriin, henkilöihin ja tapahtumiin. Kaikkia en tajunnut (ainakaan ilman googlettamista), mutta ei se edes oikeastaan haitannut. Kirja nimittäin rynnistää niin mahdotonta vauhtia eteenpäin, että jos jossain kohdassa vähän tippuu kärryiltä, seuraavassa käänteessä on jo mahdollista hypätä kyytiin takaisin. Se tuntuu todella uskottavalta dokumentilta kirjoitusasjastaan ja sodan jälkeen syntyneiden (helsinkiläisten) ihmisten nuoruudesta aatteineen. Välillä tuntuukin siltä, että kirja on aikakapseli 1970-luvun lopusta ja 80-luvun alusta. Se valottaa aikakautta sellaiselle, joka sitä ei ole elänyt. Tämän valossa onkin huvittavaa, miten aikalaisarvostelijat uskoivat kirjan jäävän tähdenlennoksi. Toinen puoli aikalaisdokumentista on se, että välillä kirja tuntuu vanhentuneelta. Yhtenä esimerkkinä on kirjan feminismi. Sonja esimerkiksi painaa usein puheissaan ja ajatuksissaan muita naisia alaspäin, mikä ei ole erityisen feministinen tapa katsoa maailmaa. Toisaalta voidaan miettiä, kuinka paljon tästä johtuu siitä, että Sonja katsoo niin itseään kuin muita naisia miesten silmin, mutta itse en ainakaan kokenut, että kirja olisi tiedostanut tätä asiaa ja ottanut kantaa sisäistettyyn naisvihaan. Kirjassa on pieni queer-näkökulma, kun hetken aikaa Sonja on suhteessa toiseen naiseen. Tämä oli todella positiivinen yllätys, vaikka representaatio ei ehkä ihan nykyajan tasolla olekaan.

Kaurasen kieli ansaitsee ehdottomasti oman mainintansa. Puhekielinen ja slangisanoja vilisevä kieli on välillä hidasta lukea, kun tällainen kehä kolmosen takana kasvanut sitä yrittää tulkita. Vyöryvä tunnelma tuleekin pitkälti kielestä, joka ei turhaan esimerkiksi pilkkuja käytä. Kielenkäytössä on vähän jotain samaa kuin Siiri Enorannan Gisellen kuolemassa, mutta kun Gisellen kuolemassa kieli tuntuu raa'oissakin kohdissa pyrkivän kauneuteen ja viiltävyyteen, Kauranen ei arkaile kuvata ällöttäviä, vastenmielisiä ja kauheita asioita. Lukijan aistit ovat täynnä, kiitos kielen. Kuitenkin rumuudenkin ja kurjuuden keskellä pilkahtelee valo. Se on usein pieni ja himmeä, mutta välillä se saa kielenkin muuttuvaan pakahduttavan kauniiksi. Eräs kauneimmista ja koskettavimmista kohdista onkin esimerkiksi tämä, jossa Sonja puhuu veljestään Leosta: 

 

"Leo rakastaa minua kuin prinssi rakastaa kettua, se rakastaa minua vaikka se on peräisin toiselta tähdeltä, se asuu vihreän metsän keskellä valkoiseksi maalatulla laitostähdellä, nelikerroksisella kivitähdellä se asuu, planeetalla joka on täynnä samalla tavoin kuolaavia ja ynäjäviä ja horjahtelevia prinssejä kuin se mutta vain yksi niistä on Leo nimeltään, vain yksi niistä on syntynyt Viipurissa sodan loppupäivinä ja vain yksi niistä on huristanut vastasyntyneenä mutsinsa sylissä mustassa umpipirssissä läpi palavan kaupungin josta melkein kaikki jo ovat paenneet, vain yksi on minun Leoni ja vain minä olen sen oma pikku kettu jonka se nostaa heivauttaa kevyesti vahvoilla käsivarsillaan ilmaan niin että hoitajattarien puiset palipalit alkavat heti terhakkaasti jossain käytävän päässä läpsyttää kun ne huomaavat sen ja kun minä joudun alas ja eroon Leosta minä alan kiljua ja potkia niitä ämmiä ja vain Leolle minä olen täysin kesy ja vain Leo ja minä tiedämme sen suuren salaisuuden: minä olen ikuisesti Leon oma."

Mielipidettä Sonja O.:sta on kuitenkin vähän vaikeaa muodostaa. Siinä on todella paljon asioita, joista pidin, mutta myös monia asioita, jotka tuntuivat luotaantyöntäviltä. Toisaalta minussa on syvä rakkaus vimmaisia ja villejä naisia kohtaan, niin fiktiivisiä kuin todellisiakin, joten en yllättynyt siitä, että kirja veti minua puoleensa. Mieleenjäävä lukukokemus Sonja O. kävi täällä oli kuitenkin. Olen jo palannut ajattelemaan sitä moneen otteeseen, ja uskon, että siitä jää minuun ikuinen jälki, huonoista puolistaan huolimatta (tai ehkä ne juuri ovatkin osasyy siihen)! Jo Syysprinssistä blogatessani totesin, että kirjailjan tuotantoon kiinnostaisi tutustua muutenkin. Sonja O. kävi täällä vahvisti tätä halua. Vaikkei kumpikaan Kaurasen kirja uudeksi lempikirjaksi noussutkaan, jokin hänen teksteissään kiehtoo ja vetää minua voimakkaasti puoleensa. Muutamia hänen kirjojaan löytyy kotikodin kirjahyllystä, mutta otan mielelläni suosituksia vastaan!

 

 

Kuva: Niina T./Yöpöydän kirjat

 Kiitos Ankille haasteen järjestämisestä!