Kesäkuun luetut 2024

Kesäkuussa 2024 luin 13 kirjaa (1945 sivua, 16 h 31 min), joista kolme oli spefiä, kaksi non-fictionia, yksi runokirja, yksi sarjakuva, yksi englanniksi luettu, kolme äänikirjaa ja kaksi uusintaa.

 

Andersen, Jens: Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä 436 s. 

Karppanen, Pasi (toim.): Tyrän saanut ampiainen: valikoituja huonoja runoja 82 s. 

Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja 3 h 2 min [K]

Wilder, Laura Ingalls: Onnen kultaiset vuodet (Pieni talo #8) 287 s. [U]

Sjöholm, Emmi-Liia: Virtahevot 3 h 34 min [K]

Fisher, Carrie: The Princess Diarist 257 s. 

Nieminen, Matti & Rauhala, Anssi: Väinö I: Suomen kuningas 71 s. 

Blomqvist, Anni: Meren voimia vastaan 138 s. 

Green, Simon James: Heartbreak boys 9 h 55 min [K]

Wilder, Laura Ingalls: Neljä ensimmäistä vuotta (Pieni talo #9) 137 s. [U]

Tolonen, Tuutikki: Agnes ja unien avain (Agnes #1) 183 s. 

Tolonen, Tuutikki: Agnes ja huvilan salaisuus (Agnes #2) 186 s.

Tolonen, Tuutikki: Agnes ja varjo ikkunassa (Agnes #3) 168 s. 

kotimaisia: 8

käännöskirjoja: 6

omasta hyllystä: 3

kirjastosta: 7

muualta: 3

 

Astrid Lindgrenin elämäkerta oli ollut vuosia lukulistallani. Kirjalla oli melkoisesti kokoa, mutta kuivakka se ei ollut, päin vastoin: Andersen onnistui koukuttamaan lukijansa niin hyvin, että luin kirjaa suorastaan ahmimalla. Jos elämässäni ei olisi ollut mitään velvollisuuksia (esimerkiksi töissä käyminen), olisin varmasti lukenut sen parilta istumalta kannesta kanteen. Vaikka tiesin paljon Lindgrenistä etukäteen, oli kirjassa paljon uutta tietoa. Tiesin, että Lindgren oli aktiivinen lasten oikeuksien puolestapuhuja, mutta en tiennyt hänen olleen poliittisesti aktiivinen muillakin aihealueilla. Varsinkin luonto ja eläinten oikeudet olivat hänelle tärkeitä. Minusta oli outoa, että Lindgreni lapsuus käsiteltiin kirjassa niin kevyesti, koska sieltä hän ammensi aineksia moniin kirjoihinsa. Toisaalta välillä tuntui myös, että Lindgrenin kirjat jäivät elämäkerrassa sivuosaan, ja Andersen keskittyi vain hänen henkilökohtaiseen elämäänsä. Toki kirjailija on muutakin kuin vain kirjansa, mutta kyllä ne aika suuressa osassa kuitenkin Lindgreninkin elämässä olivat! Jonkin verran kirjassa oli myös toistoa, mikä häiritsi vähän. Esineenä kirja oli miellyttävä. Taitto oli mukavan ilmava, ja kuvia oli paljon. Värikuvia olisin toivonut mukaan myös, mutta kaikkea ei voi saada. Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjat ovat olleet niin ikään pitkään lukulistallani, ja tämän kirjan jälkeen ne kiinnostavat entistä enemmän. Jos kaipaa enemmän Lindgrenin omaa ääntä, suosittelen lukemaan Lindgrenin ja Sara Schwardtin Kätken kirjeesi patjani alle -teoksen, jossa vanheneva kirjailija ja kapinoiva teinityttö kirjoittavat toisilleen.

 

Joskus bongasin Goodreadsista Tyrän saanut ampiainen -kokoelman, ja Linnunradan käsikirjan liftareille lukeneena tunnistin viittauksen heti ja hymähdin ääneen. Löysin kirjan kirjastosta runohyllyllä haahuillessani, ja otin sen mukaan ihmeempiä harkitsematta. Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti on järjestänyt kirjailija Douglas Adamsin muistolle huonojen runojen iltamia vuodesta 2006 alkaen, ja Tyrän saaneeseen ampiaiseen on koottu näitä hengentuotteita vuosilta 2012-2016. Antti Holman Kauheimmista runoista nämä luomukset eroavat siten, että niiden ei ole tarkoituskaan olla taitavia pastisseja tai parodioita, vaan pelkästään kauhistuttavan huonoja runoja. Ja lupauksensa kirja täyttää! Metaforat ontuvat ja riimit nolostuttavat lukijaakin. Teemoissa esiintyy niin avaruusoopperaa kuin kimaltelevia vampyyreitäkin. Pienen kirjan lukee nopeasti, ja siinä on toki se ongelma, että vitsi menettää teränsä nopeasti, mutta silti viihdyin näiden runojen parissa. Niin kauhistuttavaa tavaraa, että ilahdutti!

Kaikki nämä vuodet olen onnistunut olemaan lukematta yhtäkään Mielensäpahoittaja-kirjaa. Konsepti on toki tuttu, ja joitain yksittäisiä jupinoita olen lukenut, muistaakseni kirjoittanut jostakin tekstitaidon vastauksenkin. Konsepti lienee suurimmalle osalle tuttu, mutta kerrataanpa silti: Mielensäpahoittaja on nimettömäksi jäävä 80-vuotias suomalaismies, joka on mielestään aina oikeassa. Ennen oli kaikki paremmin ja nuoriso ja nykyaika ovat pilalla. Jokaisen luvun hän aloittaa jupisemalla "kyllä minä niin mieleni pahoitin", minkä jälkeen hän lausuu painavia mielipiteitään niin ystävänpäivästä, moottoriteistä kuin äänestämisestäkin. Ymmärrän, miksi ihmiset pitävät Mielensäpahoittajasta, sillä niin pidin minäkin! Yllättävän paljon voi kaksikymppinenkin samaistua vanhan kärttyukon ajatusmaailmaan :D Ihailen sitä, miten Tuomas Kyrö on onnistunut hiomaan hahmon niin tarkan tunnistettavasti aina kielellisiä piirteitä myöten. Kyllähän näitä samanlaisia tyyppejä on kohdattu ihan oikeassa elämässäkin! Juuri kielen takia äänikirjaformaatti toimi erityisen mainiosti! Yllätyin siitä, miten paljon kirjaa kuunnellessa liikutuin. Mielensäpahoittajan vaimo on dementoituneena vanhainkodissa, ja kohtaukset, jossa mies viettää vaimonsa kanssa aikaa, saivat palan nousemaan kurkkuun. Viihdyin Mielensäpahoittajan kanssa niin hyvin, että varmasti kuuntelen seuraaviakin osia. Nekin tarjoavat varmasti hyvää välipalalukemista.

 

Pieni talo preerialla -uudelleenlukuprojekti eteni kahdeksanteen osaan. Onnen kultaiset vuodet alkaa siitä, mihin Pieni kaupunki preerialla päättyi: 16-vuotias Laura on saanut opettajan pätevyyden ja matkustaa nyt opettamaan pieneen kouluun kauas kotoa. Se ei missään nimessä ole helppoa: Lauran on vaikeaa pitää oppilaat kurissa, hänen on vaikeaa tulla toimeen asuinpaikkansa omistajan vaimon kanssa ja koti-ikävä vaivaa kovasti. Kovien pakkasten takia Laura pelkää, ettei isä tulekaan hakemaan häntä viikonlopuksi kotiin, mutta perjantaina koululle ilmestyykin Almanzo Wilder upeine hevosineen ja tarjoutuu viemään Lauran kotiin. Nyt Lauralla on uusi syy odottaa viikon päättymistä: tulisiko Almanzo taas häntä hakemaan? Muistelin, että Onnen kultaiset vuodet olisi ollut edellisellä lukukerralla suosikkejani, ja olihan se just niin ihana kuin muistelinkin! Alun opettajakokemus kasvattaa Lauraa todella paljon, ja sen jälkeen hän osaa jälleen katsoa omaa elämäänsä hieman eri kulmasta. Onnen kultaisissa vuosissa on itse asiassa paljon samoja elementtejä kuin Pienessä kaupungissa preerialla: kouluarkea, tuntemuksia aikuisuuden kynnyksellä ja tietenkin romantiikkaa. Lukijat osaavat odottaa, että Lauran ja Almanzon välille on luvassa jotain suurta, mutta häitä saadaan odottaa ihan kirjan loppuun saakka. (Tämä tuskin on mikään suuri spoileri, kun katsoo kirjailijan nimeä :D) Muistelin kyllä, että romanssi olisi ollut voimakkaampi ja räiskyvämpi, mutta toisaalta hitaasti ja maltillisesti etenevä suhde oli sekin ihan mukava. Myönnettäköön tosin, että välillä välillä pohdin samaa kuin äiti-Ingalls, joka kysyy, onko Laura enemmän ihastunut hevosiin vai niiden omistajaan... Onnen lisäksi kirjassa on myös ripaus haikeutta, kun Marjan suulla pohditaan ajan kulumista ja aikuiseksi kasvamista. Tämä teema koskettaa aina, niin nytkin. Onnen kultaiset vuodet on ehdottomasti yksi lempiosistani sarjasta, ellei jopa kaikkein lempparein! Rakastan myös kirjan kansikuvaa, se on niin tunnelmallinen.

 

Emmi-Liia Sjöholmin Virtahepoja oli suositellut minulle useampikin ihminen. Virtahevot on tarkoitettu äänikirjaksi ja kirjoitettu dialogimuotoon, vaikka kirja on julkaistu fyysisenäkin kappaleena. Äänikirjassa Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki antavat äänensä Toukolle ja Eevikselle, jotka istuvat kesäyönä kalliolla ja puhuvat elämästä. (Niittymäen ääni oli muuten aivan todella miellyttävä ja rauhoittava!) Dialogin myötä henkilöiden elämä ja asenteet kiertyvät hitaasti ja luontevasti auki. Touko ja Eevis ovat välillä raa'an rehellisiä, välillä valehtelevat toisilleen ja paljastavat valheensa vasta myöhemmin, siirtyvät aiheesta toiseen ja palaavat takaisin. Hahmot ärsyttivät monta kertaa (varsinkin Eevis), mutta ehkä juuri siksi tuntuivat niin aidoilta. Joistain asioista olin heidän kanssaan eri mieltä, joistain samaa, jotkut kokemukset oli sanallistettu todella hyvin. Dialogimuoto sopii kirjaan hyvin, koska aukikirjoitettuna tämä olisi ollut helposti tylsä. Kun kaikki ylimääräinen oli karsittu, jännite kantoi hyvin. Silmäisin vähän myös e-kirjaa, kun halusin tietää, kuinka paljon tulkintaa näyttelijöiden lukutavassa on. Uskon, että siinä formaatissa kirja on hyvin erilainen kokemus, mutta ei välttämättä huonompi kuin äänikirja. Kirjan lopussa on ikään kuin "lopputekstibiisinä" Arpan Karuselli, joka sopii kirjan tunnelmaan todella hyvin. (Sattuneesta syystä lopputekstibiisin konsepti ilahdutti tosi paljon!) Kirjan nimeä jäin pohdiskelemaan. Virtahevot mainitaan kirjassa kyllä, mutta mielestäni kyseessä ei ollut niin vahva motiivi, että se oikeuttaisi paikan kirjan nimenä, varsinkin, kun siihen ei palata enää ensimmäisten mainintojen jälkeen. En tiedä, mikä olisi sopivampi nimi kirjalle, mutta Virtahevot ei mielestäni kuvaa teosta tarpeeksi hyvin.

 

En ole mikään Star wars -fani (en ole edes nähnyt kaikkia elokuvia), mutta minua kiinnosti silti Carrie Fisherin muistelmateos The Princess Diarist, onhan prinsessa Leia ikonen osa elokuvia ja populaarikulttuuria. Fisher pääsi näkemään showbisneksen loiston ja varjopuolet jo hyvin nuoresta iästä, sillä hänen molemmat vanhempansa työskentelivät alalla. Siitä huolimatta (tai juuri siksi) hänkin päätyi näyttelijäksi. Melko kokemattomana 19-vuotiaana hänet roolitettiin pieneen tieteisfantasiaelokuvaan, josta tulikin paljon suurempi, kuin hän osasi aavistaakaan. Fisherin kokemukset Star warsin tekemisestä olivatkin kirjan kiinnostavinta antia. Ei ole helppoa olla hukassa oleva teinityttö elokuvan kuvauksissa, ja olla koko tarinan ainoa (merkittävä) naishahmo. Kirsikkana kakun päällä oli vielä Fisherin suhde vastanäyttelijä Harrison Fordiin, joka oli paitsi Fisheriä vanhempi, myös naimisissa. Suhde oli Fisherin mukaan muutaman kuukauden kestänyt yhden yön juttu, eikä siihen enää sen jälkeen palattu. Vaikka kirjan kirjoitushetkellä Fisher on selvästi päässyt suhteesta yli, Star warsin kuvausten aikaiset päiväkirjatekstit paljastavat, miten surulliseksi ja ahdistuneeksi suhde ja sen vääjäämätön päättyminen nuoren Fisherin tekivät. Kiinnostavista osista huolimatta koin kirjan melkoisen sekavaksi. En tiedä, oliko ongelmana Fisherin tavassa kirjoittaa vai siinä, että luin kirjan englanniksi, mutta monessa kohtaa kirja tuntui jotenkin tajunnanvirtamaiselta, ja minun oli vaikea pysyä siinä kärryillä. Myöskin aiheet tuntuivat pintaraapaisuilta: minua olisi kiinnostanut lukea enemmän elokuvan tekemisestä, mutta nyt se jäi aiheen huomioon ottaen hyvinkin syrjään. Kirjaa lukiessani tulin monesti hyvin surulliseksi siitä, miten Fisher kommentoi niin nuorta kuin nykyistä itseään, varsinkin kehoaan ja ulkonäköään. Myös fanikulttuuri tuntui Fisheristä monesti ahdistavalta ja itsensä myymiseltä, vaikka hän tiedostikin, miten paljon prinssessa Leia merkitsee faneille. Päällimmäinen tunne kirjan päätyttyä olikin suru, vaikka Fisher ironisesti ja nokkelasti kirjoittaakin. Toivottavasti hänellä on kaikki hyvin siellä jossakin!

 

Mielestäni Suomi monarkiana on todella mielenkiintoinen vaihtoehtohistoriallinen mahdollisuus, ja myös sen oikea historiallinen tausta kiinnostaa. Tästä syystä päädyin lainaamaan kirjastosta sarjakuvan Väinö I, joka kertoo hankkeesta saada Suomelle kuningas. Suomen kuninkaaksi pyydettiin Hessenin prinssi Friedrich Karlia, joka harkinnan jälkeen myös suostui siihen. Sarjakuva keskittyy hänen näkökulmaansa, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Saksa on yhä mukana ensimmäisessä maailmansodassa, ja tilanne alkaa näyttää todella huonolta, mikä vaikuttaa väkisinkin prinssin mielialaan. Lisäksi Suomesta kuuluu soraääniä hänen kuninkuuttaan kohtaan. Mikä on paras ratkaisu? Teos on hyvä ja napakka, ja lukiessa heräsi monia ajatuksia (suurimpana tietysti "entä jos"). Minua melkein liikutti, miten suurella innolla Friedrich Karl paneutuu tulevaan kuninkuuteensa, lukee kaikki käsiinsä saamansa Suomi-aiheiset kirjat ja alkaa jo ajatella Suomea uutena kotimaanaan, vaikka ikinä ei ole maassa vieraillut. Mitähän prinssi olisi miettinyt, jos olisi päässyt käymään Suomessa ja nähnyt sisällissodan runteleman nuoren valtion? Vaikka tiesinkin tarinan pääpiirteissään, tarjosi sarjakuva myös uutta tietoa aiheeseen. Tämä voisi soveltua hyvin oppimateriaaliksi vaikka jo yläasteelle! 

Meren voimia vastaan jatkaa Myrskyluodon Maijan tarinaa. Edellisen osan tragedian jälkeen Maijan ja Jannen perhe on jälleen päätynyt asumaan Maijan perheen luo Simskälaan. Talven jälkeen Myrskyluodolle rakentuu kuitenkin uusi, entistä ehompi tupa, johon perhe pääsee muuttamaan. Maija näkee outoja onnettomuuden enteitä, mutta ei ole varma, ovatko enteet sittenkin vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Edellisen osan tavoin tässä riitti kurjuutta ja ankeutta, vaikka kotiinpaluusta iloa seurasikin. Tässä osassa edellisissä kirjoissa ärsyttäneitä pitkiä aikahyppäyksiä oli huomattavasti vähemmän (oliko peräti ollenkaan?), ja tämä oli erittäin hyvä ratkaisu! Maija tuntui taas läheisemmältä ja samaistuttavammalta, kun hänen elämäänsä ei harpottu eteenpäin. Loppuratkaisu onnistui järkyttämään, vaikka olinkin spoilaantunut sen verran, että tiesin kyseisen tapahtuvan tulevan jossain vaiheessa. Viimeisen osan lukeminen saattaa olla tämän käänteen takia tuskallista :(

Heartbreak boysiin olen törmäillyt kirjasomessa, ja kevyt kesähömppä kiinnosti, joten otin sen kuunteluun. Kirja kertoo kahdesta yläasteen päättävästä pojasta, Jackista ja Natesta. Molemmilla on suuret suunnitelmat päätöstanssiaisia varten: Jack tahtoo voittaa tanssiaisten kuninkaan ja kuningattaren tittelin poikaystävänsä kanssa, kun taas Nate on valmis tulemaan kaapista koko koulun edessä. Kauhukseen pojat kuitenkin saavat tietää pahimmalla mahdollisella hetkellä, että heidän poikaystävänsä ovat pettäneet heitä keskenään. Nate on murtunut, mutta Jack hautoo kostoa. Kun exät esittelevät somessa ihanaa ja rakkaudentäyteistä kesäänsä, päättää Jack iskeä takaisin. Hän ja Nate lähtevät Naten perheen kanssa asuntoautolla road tripille, ja Jack aikoo somettaa koko matkan @heartbreakboys-instatilille. Heartbreak boys on tosiaan viihdyttävää ja kevyttä kesähömppää sateenkaaren sävyissä. Siinä sivutaan tummempiakin sävyjä, kuten homofobiaa ja kiusaamista, mutta pääosin tunnelma pysyy kevyenä. Jack ja Nate ovat hyvin erilaisia hahmoja, mutta he täydentävät toisiaan (olkoonkin, että Jack ärsytti minua jonkin verran :D). He olivat olleet aikoinaan parhaita ystäviä, mutta välit ovat sittemmin katkenneet. Matkalla on siis muutakin selvitettävää kuin sydänsurut. Suurin osa käänteistä on melko ennalta-arvattavia, mutta se ei oikeastaan tällaisessa kirjassa haitannut yhtään! Sanailu on nokkelaa, ja brittihuumori vetoaa minuun kovasti, pari kertaa hymähdin ääneenkin. Voi olla, että vähän nuorempana olisin pitänyt tästä vielä enemmän, mutta hyvin viihdyin nytkin!

Neljä ensimmäistä vuotta päättää Pieni talo -sarjan. Tämä viimeinen osa on itse asiassa vain ensimmäinen luonnos kirjasta, joka löytyi Lauran ja Almanzon Rose-tyttären jäämistöstä. Esipuheessa epäillään, ettei Lauralla ollut Almanzon kuoleman jälkeen enää kiinnostusta palata kirjan pariin. Goodreadsista luin, että jotkut eivät pidäkään tätä sarjan varsinaisena osana ollenkaan, vaan heidän mielestään Onnen kultaiset vuodet päättää sarjan. Omasta mielestäni Neljä ensimmäistä vuotta on kuitenkin ihan perusteltu osa sarjaa, sillä se näyttää, miten Lauran elämä rouva Wilderinä alkaa. Nimensä mukaisesti kirja kertoo Lauran ja Almanzon neljästä ensimmäisestä aviovuodesta, jonka aikana he viljelevät maata Almanzon uudistilalla. Näiden vuosien aikana syntyy myös pariskunnan ainoa (eloon jäänyt) tytär Rose. On kuitenkin pakko myöntää, että Neljä ensimmäistä vuotta on vähän antiklimaattinen lopetus pitkälle sarjalle, vaikka ymmärränkin hyvin, ettei ensimmäinen luonnos voi millään olla samalla tasolla kuin valmiiksi hiottu teos. Sen piikkiin laitan myös kirjan töksähtelevän kielen. Kirjan alku on hyvin samankaltainen kuin Onnen kultaisten vuosien lopetus, hieman tiiviimmin kerrottuna vain. Kiinnostavaa tässä on kuitenkin se, että tässä kirjassa Laura pohtii farmarin vaimona olemista, eikä ole siitä erityisen innoissaan, eikä näitä pohdintoja ole edellisessä osassa! Lieneekö Laura hieman siloitellut muistojaan julkaistussa kirjassa... En muistanut, että kirja olisi näin synkkä. Sadot epäonnistuvat peräjälkeen, ja lopulta Wilderin pieni perhe kohtaa valtavia menetyksiä todella lyhyen ajan (kirjassa parin sivun!) sisällä. Olisi kiinnostavaa tietää, millainen kirjasta olisi tullut, jos Wilder olisi jatkanut sen loppuun. Nyt lopetus tuntuu vähän oudolta: aivan kuin olisi ollut pakko saada kirjaan onnellinen loppu kaiken kauhean jälkeen. Lauran optimismi ei tunnut kovin uskottavalta onnettomuuksien jälkeen. Pieni talo -sarjan loppuun pääseminen tuntuu vähän haikealta. Lukija kulkee Lauran rinnalla niin pitkään, että teiden eroaminen viiltää hieman sydäntä. Sarjan lukeminen aikuisena oli kiinnostava kokemus, kun on enemmän historiallista perspektiiviä kuin lapsilukijalla. Tuntuu, että ymmärsin nyt paljon enemmän ja kiinnitin huomiota erilaisiin asioihin kuin lapsena, vaikka ihan luonnollistahan se varmaan on :D Seuraavaksi haluaisin lukea muut Lauran kirjoittamat kirjat, jotka eivät sarjan viralliseen kaanoniin kuulu. Niitä ei ole myöskään suomennettu.

Siskoni luki Tuutikki Tolosen Agnes-sarjan, ja totesi, että minäkin voisin näistä kirjoista pitää. Kun sairastuin kesäflunssaan, totesin, että jaksamiseni ja keskittymiseni riittää ehkä juuri ja juuri lastenkirjaan, ja tartuin ensimmäiseen osaan, Agnes ja unien avain. Kirja kertoo 12-vuotiaasta Agnesista, joka muuttaa äitinsä kanssa Helsingistä pieneen ja hiljaiseen Harmalan kylään. Hautausmaalla seikkaillessaan Agnes huomaa hautakiven, johon on haudattu hänen täyskaimansa. Agnes kiinnostuu tutkimaan asiaa, ja pian selviää, että hautakivi liittyy hylättyyn huvilaan. Agnes alkaa myös nähdä unia, joissa hän vaeltelee huvilan pihamaalla. Ai että, miten hyvä tämä olikaan!! Olisin rakastanut tätä kirjaa lapsena, mutta yhtä lailla rakastin tätä aikuisenakin. Siinä on paitsi realistista arkikuvausta, myös ripaus magiaa ja selittämättömiä tapahtumia, ja tämä keitos toimii oikein hyvin. Lisäksi päähenkilöt Agnes ja hänen Pulla-ystävänsä ovat aivan ihania tyyppejä <3 Lisäksi museologina ja arkistoihmisenä peukutan sitä, että arkistot ja museot ovat kirjassa niin tärkeässä roolissa! Kivaa, että lapsille muistutetaan kirjallisuuden kautta, että tietoa voi etsiä näistäkin paikoista. (Vähän kyllä entistä kotiseutumuseon työntekijää nauratti, kun Agnes kritisoi kotiseutumuseon kesäjuhlia tylsäksi tapahtumaksi. Nehän on parhaita bileitä!) Kirjassa oli vähän samaa tunnelmaa kuin Maria Gripen kirjoissa. Gripen kirjojen lukemisesta on niin kauan, etten muista niistä juuri mitään muuta kuin salaperäisen tunnelman, mutta juuri sitä Agneskin tarjoaa.

Heti ensimmäisen Agnes-kirjan perään luin sarjan toisen osan, Agnes ja huvilan salaisuus. Agnes ja hänen äitinsä ovat perineet Rauhalan huvilan ja kunnostavat sitä. Tapetin alta löytyy astiakaappi, johon on kätketty vanha mustekynä. Käy ilmi, että kynä on kuulunut jollekin Elsalle, josta ei kuitenkaan ole mitään muuta tietoa kuin etunimi. Agnes ja Pulla alkavat selvittää Elsan salaisuutta. Tämäkin on aivan tosi ihana kirja, vaikka vähän jäikin ensimmäisen osan varjoon. Myös tässä kirjassa on hyvää yliluonnollista lisämaustetta, jopa enemmän kuin ensimmäisessä osassa. (Aukinainen pianonkansi taisi jäädä vaille selitystä, mutta ehkä se oli vihje kolmannen osan teemoista?) Vaikka tämä oli vähän jännittävämpi kuin ensimmäinen osa, ei tämä mennyt kuitenkaan liian jännittäväksi, vaikka kiinnitapetoiduista ovista tulikin Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa mieleen. Yliluonnollisten elementtien lisäksi kirjassa käsitellään esiteinien arkea. Tärkeässä roolissa ovat mm. Agnesin suhde Unkariin muuttaneeseen isään ja kaveripulmat. Tässäkin osassa hyödynnettiin arkistoja. Vähän kyllä mietin, annettaisiinko jotain koulun vanhoja oppilaslistoja noin helposti luettavaksi, mutta ehkä (lasten)kirjallisuudessa ei ihan jokaisen arkiston toimintaperiaatteeen tartte olla just kohdallaan :D

Flunssavuoteella ei ollut jaksamista kauheasti mihinkään muuhun, joten kakkososan jälkeen luin putkeen vielä kolmannen ja viimeisen Agnes-kirjan, Agnes ja varjo ikkunassa. Tässä osassa Agnes ja Pulla osallistuvat kesälomallaan Angesin äidin ystävän vetämälle valokuvauskurssille. Jälleen on luvassa yliluonnollisuuksia ja arvoituksia, kun valokuviin tallentuu yllättäviä asioita ja piirrustuskurssilaisten töiden seasta löytyy hiilipiirroksia, joita kukaan ei tunnusta omakseen. Nykyaikaan sijoittuvan tarinan rinnalla kulkee tarina Hugosta, Agnesin isoisoäidin kaksoisveljestä, joka liittyy 1930-luvulla kamerakerhoon. Tämän osan mysteeri ei kiinnostanut minua yhtä paljon kuin edellisten osien, mutta pidin siitä, miten menneisyyden tapahtumia kuljetettiin nykyajan rinnalla. Kirjan yleistunnelma on surumielisen haikea, vaikka kepeyttä ja huumoriakin on mukana. Harmitti todella, että tämä on sarjan viimeinen osa, olisin halunnut lukea vielä vaikka kuinka lisää Agnesin ja Pullan seikkailuja! (Sivumennen sanoen oli ihanaa, että kirjassa tyttö ja poika olivat parhaita kavereita ilman mitään romanssiviritelmiä! Edes aikuiset eivät kysele sellaisten perään, ihanaa ystävyyskuvausta!) Agnes-trilogia on ehdottomasti ollut kesäni (ellei koko vuoden) lukuhelmiä. Pitää antaa vielä erityiskiitos Kati Vuorennon ihanille kuville!

 

*********

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

4. Kirjassa on presidentti: Väinö I 

14. Kirjassa harrastetaan: Agnes ja varjo ikkunassa

40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma: Onnen kultaiset vuodet

Kesäkuusta suurin osa kului töissä, mutta onneksi töiden oheen mahtui muutakin elämää. Olen tehnyt kavereiden kanssa useammankin viikonloppureissun ja juhlinut juhannusta ensimmäistä kertaa opiskelukaupungissa. Ja näköjään lukenut taas ihan järjettömiä määriä :D mut vähän luin gradumateriaalejakin kesäkuun aikana, että on sitä asiallisiakin juttuja tehty! Kesäkuu loppui vähän tylsästi flunssaan, mutta se on onneksi nyt taputeltu ja olen päässyt nauttimaan pienestä kesälomastani!

 

Kuukauden biisi on Jere Valkosen Tuhat pimeetä keskiaikaa. Olin kuunnellut Valkosen esikoisalbumia silloin, kun se pari vuotta sitten ilmestyi, mutta en ollut kuunnellut sitä sen koommin. Toukokuussa satuin kuitenkin Valkosen keikalle, ja kävi niin, että biisit avautuivat aivan eri tavalla. Tuhat pimeetä keskiaikaa on ehkä lempibiisini hänen esikoislevyltään, sitä olen ainakin kuunnellut aivan hirveän paljon. Valkosen biiseissä on paljon tasoja ja uskontosymboliikkaa, eikä tämä ole poikkeus.