Virginia Woolf: Orlando (Kirjabloggaajien klassikkohaaste)

Virginia Woolfin Orlando (1928, suom. Kirsti Simonsuuri) ehti olla lukulistallani jo useamman vuoden ajan. Katsoin pari vuotta sitten vuoden 1992 elokuvaversion, josta pidin paljon enemmän kuin odotin, ja sen jälkeen halusin lukea kirjankin. (Ajatuksiani elokuvasta voi lukea tästä.) Viime keväänä luin Woolfilta Oman huoneen, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Olen pelännyt Woolfin teosten olevan vaikeita, mutta koska pidin kovasti Omasta huoneesta, uskaltauduin vihdoin tarttumaan Orlandoonkin (vaikka tiedostinkin, että Woolfin essee- ja proosamuodot eroavat todennäköisesti toisistaan).

Kirja alkaa 1500-luvulta, kuningatar Elisabeth I:n hallituskauden loppupuolelta. Nuori, kaunis ja rikas aatelismies Orlando kirjoittaa runoja ja näytelmiä ja kokee tunteensa hyvin voimakkaina. Vuosisadat kuluvat ja hallitsijat vaihtuvat, mutta Orlando pysyy nuorena ja kauniina. Hän kokee niin onnea kuin pettymyksiäkin rakkauden ja kirjallisuuden saralla. Suunnilleen kirjan puolivälin paikkeilla hän muuttuu yhtäkkiä ja selittämättömästi naiseksi. Vaikka Orlandossa itsessään ei muutu kuin sukupuoli, ympäröivä yhteiskunta suhtautuu naiseen eri tavalla kuin mieheen.

Pidin Orlandossa monista asioista. Ensinäkin sen tarina on mielenkiintoinen: 1500-luvulta 1920-luvulle levittyvään yhden ihmisen elämään mahtuu paljon. Orlando on tosiaankin matka! Pidin myös Woolfin ironisesta ja parodisesta tavasta kertoa tarinaa. On huvittavaa, miten kertoja tuo itsensä ilmi, vaikka esittääkin olevansa neutraali elämänkerturi. Ristiriitoja syntyy myös siitä, miten kertoja ja Orlando suhtautuvat asioihin: esimerkiksi sukupuolen muutoksesta kertoja on hyvin hämillään, kun taas Orlando ei asiasta ihmeemmin järkyty, vaikka muutos on hänellekin yllätys. Muuttuva sukupuoli onkin eräs kirjan kiehtovimmista osista. Vaikka Orlando haluaisi jatkaa elämäänsä kuten ennen, monet tahot (lähinnä miehet) kieltävät sen. Niinpä Orlando pyrkii sopeutumaan: kun yhteiskunta asettaa hänet tiettyyn muottiin, hän yrittää asettaa itsensä siihen. Myös Woolfin runsas ja monipuolinen kieli oli kiehtova osa lukukokemusta.

Orlando huokaisi syvään ja heittäytyi – hänen liikkeissään oli mainitsemisen arvoista kiihkeyttä – maahan tammen juurelle. Hänestä oli ihanaa tuntea maan selkäranka allaan, kaiken tämän kesäisen ohikiitävyyden alla; sillä selkärankana hän piti tammen lujaa juurta; tai toisiaan seuraavien kuvien mukaan se oli myös suuren laivan kansi – se oli tosiaankin mitä tahansa, kunhan se vain oli kovaa, sillä hän tunsi tarvitsevansa jotakin mihin hän voisi kiinnittää ajelehtivan sydämensä; sydämen, joka jyskytti kyljessä; sydämen, joka näytti täyttyvän tulisista ja rakkautta janoavista tuulista suunnilleen tähän aikaan joka ilta, kun hän käveli ulos. Tammeen hän kiinnitti sen, ja kun hän loikoi siinä, lepattava liikehdintä sisällä ja ympärillä tyyntyi vähitellen. Lehdykät riippuivat, peura pysähtyi, kalpeat kesäpilvet olivat paikoillaan; hänen jäsenensä lepäsivät raskaina maassa; ja hän makasi niin hiljaa, että vähä vähältä peura astui lähemmäksi ja naakat pyörivät hänen ympärillään ja pääskyset poukkoilivat ja kiersivät sudenkorennot suhahtelivat ohitse, aivan kuin koko kesäillan hedelmällisyys ja rakkauden toimet olisivat kietoutuneet seitin tavoin hänen ruumiinsa ympärille.

Mielenkiintoinen on myös tarinan historiallinen tausta. Woolf inspiroitui ystävästään ja rakastajattarestaan Vita Sackville-Westistä, jolle myös omisti kirjan, ja onpa kirjaa tituleerattu rakkauskirjeeksikin naisten välillä. (Suosittelen lukemaan esimerkiksi Wikipediasta kirjan taustoista, se oli todella mielenkiintoista luettavaa!) Orlando on siis ehdottomasti queer-kirjallisuutta, niin sisällöltään kuin taustaltaan. Päähenkilön muuttuva sukupuoli on tietenkin ehkä selkein esimerkki LGBTQ+-sisällöstä, mutta myös Orlandon rakkaussuhteet ja ihastukset ovat välillä muita kuin sataprosenttisen heteronormatiivisia. Loppujen lopuksi hänen suurin rakkautensa on myös luettavissa sukupuoleltaan häilyväiseksi hahmoksi. Kieltämättä odotin queer-näkökulman olevan voimakkaampi ja enemmän esillä sen perusteella, mitä kirjasta ennen lukemista tiesin. Toisaalta ymmärrän, että 1920-luvun lopulla aiheesta avoimesti kirjoittaminen ei ole todennäköisesti ollut samalla tavalla mahdollista kuin nykyään. 

 

Ihan täysin en kuitenkaan kirjaan ihastunut. Luulen, että syynä on se, että olin nähnyt elokuvan ennen kirjan lukemista, sillä monet pettymykseni johtuivat siitä, että elokuvassa jotkut ratkaisut oli tehty toisin. Elokuva sitoi tarinan siistiin pakettiin, kirja haahuili ja rönsyili. Vaikka kirjasssa ja elokuvassa on samaa luontevuutta kerronnassa, eikä asioita ei kauheasti selitellä, koen, että elokuvassa tapahtumien selittämättä jättäminen oli toimivampaa. Orlandon ikuiseen nuoruuteen elokuva sen sijaan tarjosi selityksen, jota kirjassa ei annettu. Lisäksi Orlandon lapseen liittyvistä ratkaisuista pidin elokuvassa enemmän. Hieman lukuinnostusta laski myös se, että tuoreista teemoistaan huolimatta ajan hammas on päässyt hieman puraisemaan kirjaa. 1920-luvun asenteet näkyvät myös rasistisissa stereotypioissa ja ilmaisuissa, mutta se ei varsinaisesti lukiessa yllättänyt. 

Vaikka Woolfin kieli ihastutti monessa kohdassa, se tuntui välillä myös raskaalta ja hankalalta. Virkkeet ovat välillä suorastaan monsterimaisen pitkiä! Suomentaja Kirsti Simonsuuri kertoo jälkisanoissaan, että kirjallinen tyyli vaihtelee sen vuosisadan mukaan, mitä kirjassa eletään. Itse en osannut kiinnittää tähän huomiota, mutta voi olla, että joku (Englannin) kirjallisuuden historiaa paremmin tunteva huomaisi tämän. Siihen kyllä kiinnitin huomiota, että tajunnanvirran määrä kasvoi, mitä lähemmäs kirjan loppua tultiin!

Orlando on klassikko syystäkin. Vielä lähes sata vuotta ilmestymisensä jälkeen se tuntuu tuoreelta, ja sen teemat jaksavat kiinnostaa. Vaikka itse päädyinkin pitämään elokuvaversiosta enemmän kuin alkuperäisteoksesta, suosittelen tutustumaan molempiin versioihin! Kirjassa on lukuisia hetkiä, jotka asettuivat sydämeeni, varsinkin lopetus, joka oli tunteiden suuruudessaan jopa liikuttava <3

"Hyvä rouva," mies huudahti ja hyppäsi maahan, "te olette loukkaantunut!"
"Olen kuollut, hyvä herra!" Orlando vastasi.
Muutamaa minuuttia myöhemmin he solmivat kihlauksen.

 

Kuva: Niina T./Yöpöydän kirjat

Kiitos Niinalle haasteen järjestämisestä!