Tammikuun luetut 2022

Tammikuussa 2022 luin seitsemän kirjaa (1306 sivua, 4 h 58 min), joista kaksi oli spefiä, kolme sarjakuvaa, yksi äänikirjaa ja yksi uusinta.

Koivisto, Tarmo: Mämmilä 1976-1982 (Mämmilä #1) 143 s. 

Uspenski, Eduard: Alas taikavirtaa 133 s. [U]

Tanskanen, Riina: Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä 157 s. 

Salmenniemi, Harry: Fantastinen salaatti 4 h 58 min [K]

Rouhiainen, Elina: Aistienvartija (Väki #2) 411 s.

Oksanen, Sofi: Kun kyyhkyset katosivat (Kvartetti #3) 366 s. 

Ahonen, J.P.: Lapsus (Villimpi Pohjola #4) 96 s. 

kotimaisia: 6

käännöskirjoja: 1

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 4

muualta: 3

Jouluna kotikotona ollessani minulle suositeltiin Tarmo Koiviston Mämmilä-sarjakuvaa. Olen katsellut näitä sarjakuvia hyllyssä niin kauan kuin muistan, mutta piirrostyyli on tuntunut niin luotaantyöntävältä ja idea tylsältä, etten niihin ole tarttunut ennen kuin vasta nyt. Sarjakuva kertoo Mämmilän pikkukylästä, jossa elää monenlaisia ihmisiä: on maantalon isäntää ja emäntää, paikallista urheilusankaria, äitinsä rautaisen otteen alla elävä peräkammarin poika, kukkakauppaa pitävät siskokset, lauma niin kouluikäisiä kuin vaipoissa olevia lapsia... Henkilöt elävät tavallista arkeaan 1970- ja 1980-lukujen Suomessa, ja tarinassa kuvataan niin henkilökohtaisesta elämää kuin koko kylän arkeen vaikuttavia tapahtumia, kuten suunnitelmia jyrätä kaupungin vanha puutaloalue. Sarjakuvaa on alun perin julkaistu sivu kerrallaan, ja tuntuukin todella oudolta, miten tämä on toiminut sellaisessa muodossa: tämä on nimen omaan kokonaisuus. Vaikka sivut loppuvatkin monesti jonkinlaiseen punchlineen, pidemmät kaaret ovat tämän sarjakuvan juttu. Hahmoja on todella paljon, ja vaikka heidät luetellaan sisäkannessa, menin monta kertaa heissä auttamatta sekaisin, ja jouduin aina palaamaan henkilöluettelon äärelle. En edelleenkään ihastunut Mämmilän piirrostyyliin, ja vaikka ymmärrän sarjakuvan ansiot, albumi jätti hieman kylmäksi. Olen kuitenkin kuullut, että sarjakuva paranee edetessään, joten enköhän lue seuraavan kokoelma-albumin, kun seuraavan kerran kotikotiin menen. 

Eduard Uspenskin Fedja-setä - ja Krokotiili Gena -kirjat ovat hyvin tärkeä osa lapsuuttani, ja niitä luettiin minulle usein, kun ne kotihyllystä löytyivät. Alas taikavirtaa on myös kirja, joka minulle on lapsena luettu, ja jonka olen itsekin joskus lukenut, mutta se on jäänyt vieraammaksi. Vaikka olen lukenut kirjan vähintään kahdesti, minulla ei ollut sen juoneesta minkäänlaisia muistikuvia: muistin vain ja ainoastaan mökin, jolla oli kananjalat. Alas taikavirtaa yhdistelee hahmoja venäläisestä kansanperinteestä Uspenskin tarinaan pienestä Mitja-pojasta, joka viettää kesää mummonsa luona. Mummo lähettää pojan vierailemaan sisarensa luona, ja kun Mitja kohtaa maitovirran rannalla kananjalkaisen mökin, hänelle selviää, että mummon Emilia-sisar onkin oikea noita-akka! Emilia-mummon mukana Mitja pääsee seikkailemaan satujen maahan, ja mukaan suureen valtataisteluun. Alas taikavirtaa on melkoisen vinksahtanut ja hauska kirja. Se on melko kevyt eikä erityisen syvällinen, mutta ei se kyllä tällaisessa lastensadussa ehkä haittaakaan. Tapahtumat rullaavat vauhdikkaasti eteenpäin ja jännittäviä ja ihmeellisiä juttuja tapahtuu melkein jokaisessa luvussa. Myös kuvitus on hauskaa ja värikästä. Kirjaa lukiessani huomasin, että haluaisin tuntea venäläistä kansanperinnettä paremmin, sillä monesti jäin miettimään, onko jokin hahmo kansanperinteen osa vai Uspenskin mielikuvitusta tai jonkinlainen välimuoto näistä. Jotkut hahmot, kuten Baba-jaga ja Vasilisa Viisas olivat minulle tuttuja ennestään, mutta esimerkiksi Kissa Aa-aa oli aivan uusi tuttavuus. Vaika tarina on muuten melko ajaton, huomaisn, että vuonna 1971 julkaistua kirjaa on ajan hammas hieman nakertanut sukupuoliroolien kohdalla. Emilia-mummo ja Vasilisa Viisas ovat ovat toki mukavan aktiivisia toimijoita, mutta hyvin suuri osa hahmokaartista ja toimijoista on miehiä. Tuntui myös ikävältä, miten prinsessa Naurutonta ja hänen palvelijatartaan tarinan lopussa kohdeltiin. Mietin lukiessani sitäkin, että eikö monenlaista nähnyt ja lähes kaiken tietävä Emilia tosiaankaan tule ajatelleeksi monenlaisia ratkaisuja, jotka Mitja keksii? Ehkä lastenkirjan tarkoituskin on, että lapset esitetään aikuista fiksumpana, ja ehkä tämä ei myöskään ole teos, jota välttämättä on hyödyllistä lukea feministilasit silmillä. Fedja-setä -kirjat säilyvät lempi-Uspenskinani, mutta ei Alas taikavirtaa mikään huono lukukokemus ollut. 

Tympeät tytöt on minulle tuttu Instagramista, jossa olen useaan otteseen törmäillyt näihin Riina Tanskasen piirtämiin kuviin ja feminismiä eri kulmista pohtiviin teksteihin. Hänen esikoissarjakuvansa käsittelee niin ikään feminismin eri osa-alueita, kuten yhteiskunnan arvoista ja asenteista, roolimalleista, ulkonäköpaineista, sisäistetystä naisvihasta ja patriarkaatista. Teoksesta tulee väkisinkin mieleen Liv Strömquistin sarjakuvat, mutta Tanskasen ote on ehkä jossain mielessä henkilökohtaisempi ja vakavampi. Vaikka sen käsittelemät asiat ovat melko yleismaailmallisia ja pätevät lähes kaikkialla (länsimaissa), pidin siitä, että teoksessa oli myös pieni Suomi-näkökulma. Tympeät tytöt on hyvä perusteos sellaiselle, joka ei ole perehtynyt feminismiin ja yhteiskunnan sortaviin rakenteisiin. Esimerkiksi yläasteelle tämä voisi olla sopivaa luettavaa. Minulle itselleni teos ei tuonut juurikaan mitään uutta tietoa, jota en olisi saanut esimerkiksi sukupuolentutkimuksen perusopinnoista tai Strömquistin sarjakuvista. Mielestäni Tympeiden tyttöjen Instagramissa on käsitelty hieman mielenkiintoisempia aiheita, jotka ovat tarjonneet minulle uutta ajateltavaa. Tämä teos on tärkeä, mutta koin olevani hieman kohderyhmän ulkopuolella.

Harry Salmenniemeä ovat monet kehuneet, ja itsekin olen lukenut häneltä yhden tai kaksi novellia, joista olen pitänyt. Kuunneltuani Kauheimmat joululaulut kaipasin vielä hieman lisää Antti Holman ääntä, joten päätin kuunnella Salmenniemen novellikokoelman Fantastinen salaatti, jonka Holma lukee. Novelleissa liikutaan monenlaisissa kummallisissa ja vähemmän kummallisissa tilanteissa. Useita kokoelman novelleja yhdistää absurdi överiys, joka toimii minulle lähes poikkeuksetta. Esimerkiksi kokoelman niminovellia kuunnellessani hymähtelin lopulta ääneen, kun salaatin ainesosalistaus paisuu paisumistaan, ja Presidenttejä-novellin alatyylisyys ja osuvuus huvitti myös kovasti. Toisaalta monet novellit olivat pitkiä ja vähän raskaitakin, ja äänikirjaa kuunnellessani ajatus lähti helposti harhailemaan. Monien novellien päähenkilöt olivat hyvin vastenmielisiä ja inhottavia tyyppejä, ja sen takia niiden kuunteleminen oli siksikin raskasta, ja niistä jäi vain oaha maku suuhun. Toiset novellit jäivät sen verran epämääräiseksi niin tapahtumiltaan kuin hahmoiltaan, etten saanut niistä kiinni. Vaikka novellit eivät olleet ihan minun kuppini teetä, lukija oli: Antti Holma sopii näiden novellien lukijaksi kuin nyrkki silmään. Välillä piti ihan muistuttaa itseäni siitä, että nämä eivät ole Holman omia tekstejä! Lempinovellejani oli niminovellin lisäksi Tunnet itsesi kuninkaaksi, Uraanilamppu, Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani, Miksi koskit penikseeni, Toiminta, Delfiinimeditaatio, Créme fraîche, Presidenttejä, Instituutioita ja Nauru. 

Elina Rouhiaisen Muistojenlukija yllätti erittäin positiivisesti, joten odotukseni Väki-trilogian seuraavaan osaan olivat erittäin korkealla. Aistienvartija jatkaa tarinaa muutamaa kuukautta Muistojenlukijan lopun jälkeen. Pyyhittyään ryhmänsä muistit kesän lopuksi Kiuru on paennut Väkeä Pohjois-Irlantiin, jossa hän käy katolista tyttökoulua. Baltiassa elelevä Bollywood saa kirjeen menneisyyden itseltään, joka johdattaa hänet Kiurun luo. Pohjois-Irlantiin päätyvät myös veljekset Nelu ja Dai, mutta heille selviää pian, että Väki on kuin onkin päässyt heidän jäljilleen. Luin viime kesänä Muistojenlukijan parilta istumalta edestakaisen junamatkan aikana (asiaa tosin avitti se, että paluumatkalla juna seisoi noin tunnin jossain pöpelikössä ratatöiden vuoksi...), joten odotin, että myös Aistienvartija olisi samanlainen muutaman lukukerran juttu. Sen sijaan luin kirjaa monta kuukautta. Tämä ei tosin ole kirjan syy, vaan oman elämän vilskeiden ja edelle kiilaavien kirjojen, mutta se vaikutti kyllä lukukokemukseeni. Pitkä tauko kuitenkin vaikutti varmasti siihen, että Aistienvartija ei samalla tavalla ihastuttanut kuin sarjan ensimmäinen osa. Tästä huolimatta viihdyin Aistienvartijan parissa. On ilo nähdä, että Rouhiainen on kehittynyt kirjailijana. Toisin kuin Susiraja-sarjassa, jonka Kreikka-juoni tuntui aivan tuulesta temmatulta ja typerältä, tässä hahmojen siirtymiselle pois Suomesta on oikeutus, ja se toimii hyvin. Matkalta ryhmän mukaan liittyvästä Sugaristakin tuli eräs lempihahmoista. Pidin myös Bollywoodista päähenkilönä paljon enemmän kuin Kiurusta, joka tosin ei käynyt hermoilleni yhtä pahasti tässä osassa kuin Muistojenlukijassa. Tässä sarjassa parasta onkin henkilöhahmot ja heidän kemiansa, sekä yhteiskunnallinen näkökulma. Hieman tosin ihmetyttää, miten pienessä osassa spefielementti tässä sarjassa loppupeleissä on, tätä on kuitenkin markkinoitu fantasiana! Olen jo aloittanut trilogian päätösosa Unenpunojaa, ja toivon, että sen saisin luettua hieman nopeammin :D

Vaikka Sofi Oksasen kirjojen maailma ja tunnelma on hyvin toivoton ja synkkä, olen silti viihtynyt (erittäin huono verbivalinta :D) niiden parissa. Tammikuussa oli vuoro Kvartetti-sarjan kolmannen osan, Kun kyyhkyset katosivat. Romaani sijoittuu Viroon, ja kulkee kahdessa aikatasossa, 1940- ja 1960-luvuilla. Romaanin keskiössä on Edgar, joka vaihtaa puolta ilmapiirin muuttumisen mukaan: toisen maailmansodan natsimiehityksen aikana hän pelaa saksalaisten pussiin, sodan loputtua ja Viron palattua neuvostovallan alle hän työskentelee valtion alaisena. Edgar elää onnettomassa avioliitossa Juuditin kanssa, joka tekee sodan aikana kyseenalaisia valintoja saadakseen edes jonkinlaista onnea. Edgarin serkku Roland puolestaan etsii morsiamensa murhaajaa ja katoaa sodan jälkeen virallisista papereista. Kun kyyhkyset katosivat oli melkoinen tuskien taival. Monet kirjan tarinat ja ihmiskohtalot olivat kiinnostavia, mutta tapa, jolla tarina kerrottiin, oli jotenkin raskas. Minun oli myös välillä vaikea pysyä perässä henkilöissä ja heidän suhteissaan. Kirja oli omaan makuuni aivan liian pirstaleinen ja sekava. Epilogista pidin, mutta se ei riittänyt pelastamaan kirjaa kokonaisena. Vaikka kaikki Oksasen teokset eivät ole täysin olleet mieleeni, tämä oli hyvin suuri pettymys. Harmi, että näin kiinnostavista teemoista ei saada parempaa tarinaa. 

Tammikuussa etenin Villimpi Pohjola -sarjakuvassakin jo neljänteen osaan. Tämä sarjakuva tosiaan vain paranee edetessään! Lapsuksen merkittävin juonikuvio on ikisinkku Annan ja kampuksen kovimman naistenmiehen Rontin lapsen syntymä ja suhteen syveneminen. Jatkuvan juonen rinnalla on tuttuun tapaan yksittäisiä strippejä, jotka käsittelevät milloin gradupakerrusta ja akateemista ikäkriisiä, milloin kämppiselämän iloja. Taitavasti Ahonen käsittelee vaikeitakin aiheita (Annan lapsuuden jouluja kuvaava strippi toi kyyneleet silmiin) uppoamatta kuitenkaan syviin vesiin. Tasapaino toimii, kuten taisin mainita jo edellisestä osasta kirjoittaessani. Huumori tuntuu keventävältä, eikä mauttomalta osalta tarinaa. 

*********

Tammikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:

9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön: Aistienvartija

14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta: Kun kyyhkyset katosivat

16. Kirjan luvuilla on nimet: Alas taikavirtaa

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja: Tympeät tytöt

39. Novellikokoelma: Fantastinen salaatti

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä: Lapsus (Otto ja Minna asuvat kämppiksinä)

Tammikuu toisaalta hujahti ohi nopeasti, toisaalta tuntui kestävän sata ja yksi vuotta. Osittain fiilistä varmaan toi se, että yliopistolla siirryttiin taas etäopetukseen, joten vietin tammikuuni suurimmaksi osaksi tuijottaen Zoomin ruutua. Päivät ovat yhtä mössöä ja hommaa on kauheasti, mutta jospa tämä nyt taas kevättä kohti vähän alkaisi helpottaa (Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato). 

Kuukauden biisi on Surface pressure elokuvasta Encanto. Katsoimme elokuvan joululomalla sisarusteni kanssa, ja vaikka se ei ollutkaan aivan täydellinen, viihdyin sen parissa erittäin hyvin (ja saatoin itkeä tirauttaakin hieman sitä katsoessani), enkä vähiten siksi, että musiikin on tehnyt Lin-Manuel Miranda. Surface pressure on ehdottomasti eräs lempibiiseistäni elokuvasta, Luisa on ihana. 

Hellää helmikuuta!