Joulukalenteri 2022: luukku 4

Tervetuloa vuoden 2022 joulukalenteriin! 

Tänä vuonna joulukuussa sukelletaan Youtuben syövereihin. Oli kyse sitten prokrastinoinnista, itsensä viihdyttämisestä, musiikin kuuntelusta tai itsensä sivistämisestä, Youtube tarjoaa kaiken tarvittavan. Tuskin olen ainoa, joka toisinaan uppoaa johonkin kummalliseen kaninkoloon juuri Youtubessa! Tässä kalenterissa esittelen kourallisen lempikanaviani. Kenties joku löytää kalenterista jotain uutta ja mielenkiintoista katsottavaa! 

Luukku aukeaa joka toinen päivä.

4. luukku: Lost vocals

1950- ja 1960-luvuilla oli tavallista, että musikaalitähdet eivät välttämättä laulaneet itse, vaan heidän lauluosuutensa dubattiin. Monissa hyvin kuuluisissakin musikaaleissa, kuten West side storyssa ja Sound of musicissa on tällaisia dubattuja laulusuorituksia. Välillä kävi niinkin, että näyttelijöille ei kerrottu, että heidän omaa ääntään ei tulla valkokankaalla kuulemaan, mistä seurasi usein pahaa mieltä. Esimerkiksi Audrey Hepburnin kerrotaan polttaneen päreensä täysin, kun hän kuuli, että hänen omaa ääntään ei tulla käyttämään My fair lady -elokuvassa, vaan Eliza Doolittlen laulusuoritukset toteuttaa Marni Nixon, eräs Hollywoodin kuuluisimmista "haamuäänistä". (Seuraavana päivänä Hepburnin oli tosin tullut takaisin studiolle ja pahoitellut raivokohtaustaan syvästi.) 

Lost vocals -kanavan ylläpitäjä pyrkii palauttamaan dubattujen laulajien oikeat äänet musikaalikappaleisiin. Hän hyödyntää esimerkiksi harjoituksista säilyneitä ääninauhoja. Äänenlaatu ei ole useinkaan paras mahdollinen, mutta työtä ei voi kuin arvostaa: sen verran monta teknistä vaihetta yhden videon tekemiseen menee! On myös mielenkiintoista, miten laaja ilmiö on ollut kyseessä. Nykyään tällainen tuskin menisi yhtä helposti yleisölle läpi. (Toisaalta voidaan sitten miettiä esimerkiksi sitä, että olisiko Mamma mian katsominen vähän siedettävämpää, jos Pierce Brosnan vain availisi suutaan ja joku toinen laulaisi hänen puolestaan....) 

Esimerkkivideona tarjoan Just you wait -laulun jo aiemmin mainitusta My fair lady -elokuvasta. Kaikkea Hepburnin laulua ei elokuvassa dubattu, esimerkiksi tässä laulussa vain Elizan unelmointikohtauksen lauloi Nixon. Vaikka rakastankin Audrey Hepburnia, tiedostan, että laulajana hän ei ollut parhaasta päästä. Toisaalta esimerkiksi Funny face -musikaalissa ja ikonisessa Moon river -kohtauksessa Breakfast at the Tiffany'sissa, hän lauloi itse, ja niihin hänen äänensä mielestäni sopii hienosti. My fair ladyn laulut ovat selvästi liian korkeita ja haastavia hänen äänelleen, joten siinä mielessä ymmärrän haamulaulajan käytön. Kuitenkin Nixonin ääni ei mielestäni sovi Elizan hahmolle: se on jotenkin liian hallittu ja harjoiteltu. Audreyn rosoisempi ääni sopisi Lontoon kaduilla köyhyydessä elävälle kukkaistytölle paremmin ja tekisi hahmosta realistisemman. (Ei keskustella siitä, että musikaalit eivät ole muutenkaan kauhean realistinen genre :D) 

Hauska fakta muuten: Marni Nixon ei juurikaan esiintynyt elokuvissa omilla kasvoillaan, mutta Sound of musicissa hän esittää sisar Sophiaa, erästä nunnaa, jonka kanssa Maria on samassa luostarissa! 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. Kanavalle pääset tästä. 

Joulukalenteri 2022: luukku 2

Tervetuloa vuoden 2022 joulukalenteriin! 

Tänä vuonna joulukuussa sukelletaan Youtuben syövereihin. Oli kyse sitten prokrastinoinnista, itsensä viihdyttämisestä, musiikin kuuntelusta tai itsensä sivistämisestä, Youtube tarjoaa kaiken tarvittavan. Tuskin olen ainoa, joka toisinaan uppoaa johonkin kummalliseen kaninkoloon juuri Youtubessa! Tässä kalenterissa esittelen kourallisen lempikanaviani. Kenties joku löytää kalenterista jotain uutta ja mielenkiintoista katsottavaa! 

Luukku aukeaa joka toinen päivä.

2. luukku: Disney FR

Aloitetaan joulukuu Disneylla! Olen ennenkin tainnut blogissa puhua siitä, miten pakkomielteisesti suhtauduin nuorempana Disney-elokuvien suomidubbauksiin, eikä kiinnostus dubbauksia kohtaan ole hävinnyt vanhempanakaan, vaikka en asiaa enää niin aktiivisesti ajattelekaan. Nykyään tykkään katsoa esimerkiksi muiden ihmisten tekemiä dubbauskoosteita tai -rankingeja. 

Tällä kertaa ollaan kuitenkin ihan alkulähteillä, ja yhdellä Disneyn virallisista kanavista. Huomasin nimittäin joskus lukiossa, että Disneylla on omia kanaviaan eri kielille, ja näille kanaville julkaistaan esimerkiksi lauluversioita. Koska opiskelin lukiossa ranskaa, innostuin nimenomaan ranskalaisesta Disney-kanavasta. Kannattaa kuitenkin etsiä muitakin kieliä, vastaavia kanavia löytyy runsaasti (ja jos ei Disneylta itseltään, niin eiköhän joku ole ladannut etsimäsi biisi haluamallasi kielellä Youtubeen)! Ainakin tällä ranska-kanavalla pidän siitä, että videoissa on usein ranskankielisen tekstityksen lisäksi englanninkielinen suora käännös. Tämä on osoittautunut käteväksi apuvälineeksi kielenopiskelussa! 

Esimerkkivideona saa toimia Frozen-elokuvan tunnetuin kappale Let it go, joka on ranskaksi Libérée, delivrée. Lumiseen tunnelmaan (opiskelukaupungissakin on satanut ensilumi, joka on pysynyt maassa jo yli viikon! Ennenkuulumatonta suorastaan!) tämä sopinee kuin nenä päähän! Pidän erittäin paljon Anaïs Delvan äänestä. Vaikka alkuperäisen version esittävä Idina Menzel on ikoninen, Delva laulaa pehmeämmin, ja kuulostaakin, että hän pääsee korkeisiin nuotteihin vaivattomammin kuin Menzel. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. Kanavalle pääset tästä. 

Lokakuun luetut 2022

Lokakuussa 2022 luin kaksi kirjaa (63 sivua, 8 h 44 min), joista yksi oli äänikirja ja yksi näytelmä.

Canth, Minna: Työmiehen vaimo 63 s. (e-kirja)

Antell, Ann-Christin: Puuvillatehtaan varjossa (Puuvillatehdas #1) 8 h 44 min [K]

kotimaisia: 2

käännöskirjoja: 0

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 0

muualta: 2

Aina, kun luen Minna Canthia, sanon, että pitäisi lukea Minna Canthia enemmänkin. Edellisestä kerrasta ehtikin kulua kaksi vuotta, mutta parempi myöhään. Tällä kertaa luin näytelmän Työmiehen vaimo, joka kritisoi naisen asemaa 1800-luvun lopun yhteiskunnassa. Pääosassa on nuori Johanna, joka on mennyt naimisiin työmies Riston kanssa. Avioliitto osoittautuu kuitenkin nopeasti virheeksi: Risto juo kaikki Johannan rahat, eikä itse pane tikkua ristiin rahojen hankkimiseen takaisin. Pakkaa sekoittamaan tulee vielä Riston vanha heila, romanityttö Kerttu, Homssantuuksikin kutsuttu, jolloin Johanna-paran hermot alkavat olla koetuksella. Työmiehen vaimo oli vaikuttava lukukokemus, joka suututti ja turhautti todella paljon. Vaikka tasa-arvo on kehittynyt Canthin ajoista, valmista ei ole tullut vieläkään, ja siksi teos on ajankohtainen yhä edelleen. Naisen ja miehen epätasa-arvoinen asema näkyy edelleen esimerkiksi raha-asioissa, vaikka miehellä ei enää olekaan samalla tavalla yksinvaltaa vaimonsa omaisuuteen. Parisuhdeväkivalta voi olla myös taloudellista. Uhrin syyllistäminen kuulosti myös tutulta: samalla tavalla edelleen uhrin kokemuksia vähätellään ja vääristellään, varsinkin, jos uhri sattuu olemaan nainen. Mies pääsee yhä edelleen kuin koira veräjästä, ja naiset jäävät kärsimään. Lukemisen jälkeen olo oli melkoisen toivoton ja onneton, Canth kyllä onnistui jättämään lähtemättömän vaikutuksen hienolla teoksellaan. Mitä Minna sanoisi, jos tietäisi, että tasa-arvo ei ole vielä 200 vuoden päästäkään valmis? Ihan täysiä pisteitä kirja ei kuitenkaan minulta saa. Hahmot olivat hyvin mustavalkoisia (eteenkin jopa pyhimysmäinen Johanna). Tämä toki saattaisi korjaantua, jos teoksen näkisi näyttämöllä! (Jyväskylän kaupunginteatterissa menee itse asiassa tällä hetkellä teokseen pohjautuva musikaali Suruttomat! Sen haluaisin kovasti mennä katsomaan, jos tilaisuus tulee.) Lisäksi romaneihin kohdistuvaa kasuaalia rasismia oli tuskallista lukea, mutta toisaalta en odottanutkaan 1800-luvun teokselta kovin hyvää representaatiota. Toistan kuitenkin edelleen jo alussa todetun: Minna Canthia pitäisi lukea lisää! 

Puuvillatehtaan varjossa -kirjaan olen törmännyt useaan otteeseen Goodreadsissa ja kirjasomeissa, ja 1800-luvun lopun Turkuun sijoittuva historiallinen viihderomaani alkoi väkisinkin kiinnostella. Teoksen päähenkilönä on nuorena leskeksi jäänyt Jenny, joka on muuttanut takaisin lapsuudenkotiinsa Katariinan pappilaan. Jenny on toimelias ja reipas nainen, joka on mukana monenlaisessa toiminnassa rouvainyhdistyksen kautta. Työläisten ja köyhälistön olojen parantaminen ja sivistäminen ovat erittäin lähellä hänen sydäntään. Jenny ei varsinaisesti kaipaa uutta aviomiestä rinnalleen, mutta puuvillatehtailija Barkerin poika Fredrik kaikessa tympeydessään ja epäystävällisyydessään alkaa vetää häntä puoleensa. Kiinnostavia kosiskelijoita riittää: esimerkiksi uudistushenkinen fennomaani Kosti Vanhanen ilmaisee hyvin voimakkaan kiinnostuksensa Jennyyn. Kyseessä on hyvin perinteinen romanttinen viihdekirja historiallisessa miljöössä. Edes ennalta-arvattavuus ei haitannut, koska genren tarkoitus ei ehkä olekaan jännittää juonenkäänteitä vaan tarjota eskapismia. Siinä myös onnistutaan. Parasta kirjassa oli miljöö. Siinä liikutaan minulle tutuilla nurkilla, ja onkin hauska bongailla tuttuja paikkoja ja paikantaa sitä kautta, missä henkilöt liikkuivat. Sen sijaan kirjoitustyyli oli monessa kohdassa hyvin kömpelöä, ja äänikirja jotenkin erityisesti korosti tätä.  Vaikka kyseessä olisi kevyt viihdekirja, ei se mielestäni ole mikään syy olla katsomatta kielellisten kömpelyyksien ohitse.(Äänikirjassa tökki myös Turun murre. Vaikka kyseinen murre ei ole lähelläkään omaa murrettani, olen kuullut sitä sen verran paljon, että osaan sanoa, että äänikirjan lukijan suussa murre vääntyi jotenkin teennäiseksi ja väärältä kuulostavaksi.) Aion kuitenkin jatkaa trilogian parissa, sen verran kivaa ja sujuvaa tämän ensimmäisenkin osan kuuntelu oli. 

*********

Lokakuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija: Puuvillatehtaan varjossa

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua: Työmiehen vaimo

Lokakuussa jatkui jo koko syksyltä tuttu teema, eli kauhea kiire ja stressi. Opiskelut ja muut vastuutehtävät ovat tarjonneet melkoisesti työtä, ja välillä on ollut hankalaa löytää hetkiä rauhoittua ja levätä. Kiire ja stressi näkyy myös kuukauden luetuissa kirjoissa: Työmiehen vaimoa luin e-kirjana käydessäni yliopistolla syömässä, ja Puuvillatehtaan varjossa eteni pakollisten kotitöiden taustalla äänikirjana. Kesken olevat paperikirjat eivät edenneet kuukauden aikana juurikaan. 

Kaikesta kiireestä huolimatta lokukuussa oli hyviäkin hetkiä. Parhaiten mieleen jäi ehdottomasti eräs viikonloppu, jolloin ystäväni tuli luokseni käymään ja menimme käymään yhdessä Scandinavian music groupin keikalla. Olin ollut Smg:n keikalla viimeksi vuonna 2018, joten keikalle oli ihanaa päästä. (Ylipäätään korona-ajan jälkeen on ihanaa käydä livekeikalla!) Onnistuimme pääsemään eturiviin, ja keikka tarjosi kokovartalokylmiksiä ja pieniä itkuja (varsinkin Kukaan ei ole virheetön uudelta albumilta osui hyvin syvälle ja kosketti). Keikan jälkeisenä päivänä kävimme yhdessä kahvilla ja taidemuseossa. Viikonlopun kruunasi vielä toisen ystävän kanssa tehty, jo perinteinen ruskaretki kansallispuistoon. Oli aivan ihana syksyinen päivä, aurinko paistoi ja ruskan värit hehkuivat. Tuollaiset hetket auttavat jaksamaan. Lokakuuhun iloa toivat myös kirjamessut: tänäkin vuonna pääsin vierailemaan sekä Turun että Helsingin messuilla. Jälkimmäisistä on tulossa oma postauksensa vähän myöhemmin. 

Kuukauden biisi on Hectorin Kissojen yö. Kuuntelin Hectoria todella paljon viime talvena ja keväänä ja syksyn tullen olen palannut hänen tuotantonsa pariin. Viime aikoina minua on puhutellut erityisesti tämä coverversio Al Stewartin Year of the cat -biisistä. Alkuperäinenkin biisi on tuttu, mutta jotenkin Hectorin versio puhuttelee enemmän. Sanat ovat ehkä toivottomammat ja pateettisemmat kuin alkuperäisessä (toisaalta tällä levyllä sanoitukset ovat muutenkin melkoisen pateetttisia, esimerkiksi Tuulisina öinä), mutta hienot joka tapauksessa. Ja kissojen yö, mikä mielikuvitusta kutkuttava sanapari! 

Tsemppiä marraskuuhun! Kyllä tästä tänäkin vuonna selvitään, eikö niin? 

Kirjamessut lähestyvät!

Monien kirjatoukkien, minunkin, syksyn kohokohta lähestyy: Helsingin kirjamessut alkavat huomenna torstaina! Itse olen paikalla perjantaista sunnuntaihin, kun sain bloggaajapassin messuille. Kiitos siis siitä messuorganisaatiolle! 

Luvassa on siis perinteinen tärppipostaus. Nämä ainakin kiinnostavat! 

Perjantai 28.10.

11.00-11.30 Läslust, skrivlust, livslust (Fiskehamnen)

12.00-12.30 Tunteiden palo & Palavan kaupungin lapset (Hakaniemi)

12.30-13.00 Rakkaudella, Tove. (Suomenlinna)

13.00-13.30 Sang (Kallio)

13.30-14.00 Historier från Österbotten (Fiskehamnen)

14.00-14.30 Helsinki 1952 – Olympialaiset sekä muut tapahtumat tekstein ja kartoin (Suomenlinna)

16.00-16.30 Sysi (Kallio)

17.00-17.30 Hoitava lukeminen (Vallisaari)

17.30-18.00 Leevi and the Leavings (Esplanadi)

17.30-18.00 Suomalainen mytologia herää henkiin historiallisissa romaaneissa (Suomenlinna)

18.00-18.30 Luokkayhteiskunnan tiukat säännöt historiallisessa romantiikassa (Suomenlinna)

18.30-19.00 Liiat hiuxet – miesten muodin kulttuurihistoria (Suomenlinna)

19.00-19.30 Me halusimme kaiken – 1980-luvun historiaa (Suomenlinna)

Lauantai 29.10.

10.30-11.00 Suomen kirjailijaliitto: Kenestä saa kirjoittaa? (Töölö)

10.30-11.00 Lapsuuden historiaa ja parhaita leikkejä (Kruununhaka)

11.00-11.30 Miten kirjan maailma rakentuu? (Hakaniemi)

11.00-11.30 Suomen kirjailijaliitto: Kirjailijan elämää 1980-, 2000- ja 2020-luvuilla (Töölö)

11.00-11.30 Tyttöjen vuosisadat, lasten ja nuorten historiaa keskiajalta 1800-luvulle (Kallio)

11.30-12.00 Suomen kirjailijaliitto: Kouluväkivallan kuvaajat (Töölö)

13.00-13.45 Suomen kirjailijaliitto: Onko Suomea ilman kulttuuria? (Töölö)

13.00-13.30 Mustan kissan kirja – Miten välttää epäonni? (Töölönlahti)

13.45-14.00 Suomen kirjailijaliitto: Ketä kirjailija kiittää? (Töölö)

13.30-14.00 Historiska och virala recept (Blåbärslandet)

14.00-14.30 Helsingin sanomat: Pimeät kuut (Senaatintori)

14.00-14.30 Suomen kirjailijaliitto: Rakkautta ja ihmiskohtaloita (Töölö)

15.00-15.30 Suomen kirjailijaliitto: Onko kirjallisuudella sukupuolta? (Töölö)

16.00-16.30 Suomen kirjailijaliitto: Suuret rakkauskertomukset (Töölö)

16.30-17.00 Voiko äänikirjaa julkaista printtinä? (Töölönlahti)

17.00-17.30 Kärsimyskukkauuteaddiktio (Kallio)

18.00-18.30 Tähtivaeltaja-podcast live! Mikä on spefissä in ja ja out vuonna 2022? (Töölönlahti)

18.00-18.30 Kvinnornas 1900-tal (Blåbärslandet)

19.00-19.30 Turun ja Helsingin kirjamessut: Mistä nyt ei puhuta ja kirjoiteta? (Kallio)

19.00-19.30 Naisia valtaistuimella (Suomenlinna)

Sunnuntai 30.10. 

10.30-11.00 Tarinankertoja – Anni Swanin elämä (Töölö)

12.30-13.00 Digiajan ystävyys (Kruununhaka)

13.00-13.30 Sofi Oksasen romaanitaide (Kruununhaka)

14.00-14.30 Veden vartija – Teemestarin kirjasta elokuvaksi (Esplanadi)

14.00-14.30 Ystävyys (Kallio)

14.30-15.00 Kerberos (Kallio)

15.30-16.00 Kongon Akseli – Suomalaiset ja skandinaavit kolonialismin rakentajina (Suomenlinna)

16.30-17.00 Puuvillatehtaan perijä (Töölö)

17.00-17.30 Vuoteni Finlandia-voittajana (Töölö)

Jälleen ollaan tilanteessa, jolloin pitäisi olla useammalla lavalla samaan aikaan :D Katsotaan, millaisiksi messupäiväni loppujen lopuksi muotoutuvat. Jos törmäätte minuun jossain, tulkaa ihmeessä nykäisemään hihasta! Minulla on silmälasit, tumma tukka ja bloggaajapassi roikkunee jossain näkyvällä paikalla. :) 

Oletteko tulossa messuille? Mitä ohjelmia teidän ohjelmassanne on? 

Syyskuun luetut 2022

Syyskuussa 2022 luin viisi kirjaa (722 sivua, 12 h 5 min), joista kaksi oli spefiä, kaksi sarjakuvaa, kaksi äänikirjaa ja yksi uusinta.

Kukkonen, Janne: Jumalten hauta (Voro #3) 463 s. 

Jansson, Tove: Kunniallinen petkuttaja 5 h 11 min [K]

Koivisto, Tarmo: Kiinalainen juttu (Mämmilä #5) 72 s. 

Lewis, C. S.: Prinssi Kaspian (Narnia #2) 187 s. [U]

Venho, Johanna: Syyskirja 6 h 55 min [K]

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 1

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 2

muualta: 2

Janne Kukkosen Voro-sarjakuvan viimeinen osa Jumalten hauta oli hyvin odotettu kirja. Eeppisen fantasiatrilogian päätös on yli 400-sivuisena melkoinen järkäle, eteenkin edellisiin osiin verrattuna. Eeppiset on toki tarinan mittasuhteetkin: koko maailman kohtalo lepää pikkuisen Lilja-voron harteilla. Hän onnistuu tekemään sopimuksen Kuoleman kanssa ja pääsee nousemaan takaisin elävien joukkoon sillä ehdolla, että hän surmaa voittamatonta armeijaa johtavan Ithiel-jumalan. Isoimpia ongelma kirjan parissa oli se, että olin lukenut edellisen osan keväällä 2019, ja sarjan avaavan Kolmen kuninkaan aarteen lukemisesta oli kulunut jo kuusi (!) vuotta. Oli siis hyvin vaikea päästä tarinaan mukaan, kun muistikuvat tapahtumista olivat hyvin hämärät. Tämä ei tietenkään ollut kirjan vika, mutta vaikutti vahvasti lukukokemukseen. Sen sijaan kirjan massiivisuus tuntui välillä turhalta. Vaikka tähän genreen kuuluu eeppisyys, olisi tässä useammalle kohdalle voinut näyttää vähän saksia. Emotionaalinen latauskin jäi vähän laimeaksi. Liljan menneisyydestä paljastuu järisyttäviä asioita, eikä nykyhetkessäkään ole helppoa, mutta tunteille ei anneta niin paljoa painoarvoa kuin olisin toivonut. Näistä moitteista huolimatta viihdyin kirjan parissa. Vaikka tarina nojaa voimakkaasti ennalta-arvattaviin fantasiagenren juonikuvioihin, onnistuu se silti yllättämään: asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin ensiksi voisi ajatella. Liljaan ja Seamusiin on myös sarjan aikana ehtinyt kiintyä voimakkaasti, ja heidän edesottamuksiaan seuraa mielellään. Tässäkin osassa ihastelin Kukkosen toisaalta yksinkertaista mutta toisaalta jopa elokuvallisen näyttävää piirrustustyyliä. On hienoa, että tämän luokan fantasiasarjakuvaa julkaistaan Suomessa, vaikka loppuhuipennus ei täysin mieleeni ollutkaan. 

Viime kuussa luetun Haru, eräs saari -kirjan jälkeen jäi nälkä lukea lisää Janssonia, joten otin kuunteluun Kunniallisen petkuttajan äänikirjana. Kunniallinen petkuttaja sijoittuu pieneen merenrantakylään. Kaupan yläkerrassa asuva Katri välittää ainoastaan hieman yksinkertaisesta veljestään Matsista. Kylän lapset haukkuvat Katria noidaksi, ja aikuisetkin karsastavat suuren koiransa kanssa liikkuvaa, hiljaista, älykästä ja tylyä naista. Kanitaloksi kutsutussa perintökartanossa asuu taidemaalari Anna Aemelin, joka ei osaa sanoa ihmisille vastaan. Osittain sattumalta, osittain oman lujan päättäväisyytensä ohjaamana Katri keplottelee itsensä ja veljensä asumaan Annan luo Kanitaloon. Kiltin ja sopeutuvan Annan ja terävän ja tiukan Katrin yhteiselo ei suju ilman yhteentörmäyksiä, mutta erimielisyyksistä huolimatta he alkavat oppia asioita toisiltaan. Kunniallinen petkuttaja on ehdottomasti eräitä parhaita vuoden aikana luettuja kirjoja! Anna ja Katri ovat molemmat hyvin erilaisia henkilöitä. Kumpikaan ei ole ihmisenä ehkä erityisen miellyttävä, mutta molempien mielenliikkeet on kuvattu uskottavasti, ja on helppoa ymmärtää, miksi he toimivat kuten toimivat. Kirjan suurimmat tapahtumat ja muutokset tapahtuvat tunnetasolla, ja päältä päin voisikin näyttää, että teoksessa ei tapahdu mitään. Teos kuitenkin pitää lukijaansa tiukasti otteessaan loppuun asti. 

Erityismaininta Tytti Paavolaiselle, joka lukee äänikirjan: hänen luentansa ihastutti suuresti! 

(Kävi myös ilmi, että hän on lukenut Oudon vieraan Muumitalossa äänikirjaksi! Olen jo vuosia miettinyt, että olenko vain kuvitellut kuunnelleeni teosta äänikirjana joskus lapsena, mutta Bookbeatissa seikkaillessani sain varmistuksen sille, että kyseessä ei ole valemuisto, vaan oikeasti Paavolaisen lukema äänikirja!)  

Mämmilä-sarjan viimeistä (vai viimeisintä?) osaa Kiinalainen juttu ei löytynyt enää kotikodin hyllystä, joten lainasin sen kirjastosta. Tarina jatkuu jälleen siitä, mihin edellinen osa jäi. Kansainväliset tuulet puhaltavat jälleen Mämmilän kylään, sillä tällä kertaa Roboprogin toiminnasta ovat kiinnostuneet kiinalaiset yrittäjät. Seuraa melkoisen vauhdikasta pyöritystä, johon mahtuu osakekauppaa, epäilyttäviä yrityskuvioita, perhesuhteita ja vanhoja heiloja. Tarina toimi ihan hyvin, vaikka vauhti olikin melkoisen hengästyttävä. Kuitenkin tässä osassa oli niin paljon misogyniaa, rasismia ja muita vastaavia herkkuja, että lukeminen oli melkoisen kiusallista. Viimeisen sivun ajatteleminenkin saa kiemurtelemaan kiusaantuneisuudesta. 

Alkukesästä luin uudelleen Narnia-sarjan avaavan Velhon ja leijonan, ja syksyn tultua olikin sitten aika jatkaa sarjaa Prinssi Kaspianin parissa. Prinssi Kaspian alkaa hetkestä, jolloin sisarukset Peter, Susan, Edmund ja Lucy odottavat juna-asemalla lähtöä sisäoppilaitokseen, kun heidät nykäistään Narniaan. He huomaavat pian, että vaikka on kulunut vain vuosi siitä, kun he palasivat edelliseltä seikkailulta, Narniassa on kulunut tuhat vuotta. Heille selviää, että Narniaa hallitsee vääryydellä vallan anastanut kuningas Miraz, ja Narnian oikea kruununperillinen prinssi Kaspian on kutsunut heidät, muinaiset kuninkaat ja kuningattaret apuun. Muistelin, että en lapsena pitänyt tästä niin paljon kuin Velhosta ja leijonasta, joten yllätyin, miten hyvin tämän kanssa viihdyinkin! Kirjassa on paljon ihania, sympaattisia henkilöitä, kuten urhea hiiri Riipitsiip. Lisäksi on kiehtovaa lukea, miten Narnia on muuttunut Velhon ja leijonan tapahtumista: sadut ja mytologia ovat kiellettyjä, puhuvia eläimiä ei virallisen totuuden mukaan ole. Loppupuolen sotavalmistelut jäivät jonkin verran junnaamaan paikoilleen, mutta viimeinen luku oli kuitenkin kaunis ja hieno. Sukupuoliroolitkin olivat ärsyttävän vanhanaikaiset: Susan ja Lucy ovat poissa valokeilasta usean luvun ajan, kun pojat valmistautuvat sotaan. Vaikka se on ajankuvaa, se on silti ankeaa, tympeää ja tunkkaista! Viihdyttävinä lasten fantasiaseikkailuina nämä ovat kuitenkin edelleen toimivia, vaikka ajan hammas onkin niitä hieman nakertanut. Innolla odotan seuraavan osan lukemista, muistelen, että Kaspianin matka maailman ääriin on ollut suosikkiosiani koko sarjasta. Rakastan muuten tämän painoksen kantta, se on ihanan dramaattinen ja tyylikäs! 

Tove Jansson -teema jatkui seuraavankin äänikirjan parissa, kun kuuntelin Johanna Venhon Syyskirjan. Viime vuonna ilmestynyt teos on biofiktiota, fiktiivinen teos Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän viimeisistä yhteisistä päivistä Klovharun saaressa ennen kuin he jättävät saaren lopullisesti taakseen. Luopuminen on vaikeaa, mutta pakollista, ja Tove pohdiskelee elämäänsä ja historiaansa. Toisena näkökulmahahmona on nuori biologian opiskelija Maria, joka saapuu opiskeluiden varjolla Klovharun ympäristöön, toiveenaan tavata Tove ja kysyä häneltä sydäntään painavat kysymykset. Odotukseni olivat todella korkealla, mutta ne eivät oikein täyttyneet. Nautin kirjasta silloin, kun niissä oltiin ikään kuin Toven pään sisällä: silloin kirjassa oli paljon hyvää pohdintaa naiseudesta, taiteilijuudesta, rakkaudesta ja vanhuudesta. Kuitenkin nämäkin osuudet kompuroivat jonkin verran. Huomaa, että Venho on tehnyt todella paljon taustatyötä, mutta sen kääntöpuolena on se, että välillä kirja kuulostaa aivan non-fictionilta. Useamman kerran tuntui siltä, että olisin yhtäkkiä hypännyt kuuntelemaan esimerkiksi Tuula Karjalaisen Tee työtä ja rakasta -elämäkertaa. En erityisesti toivo tätä tunnetta fiktioltani! Kaikkea taustatyötä ei tarvitsisi välttämättä kaataa kirjaan... Tootin hahmo jäi hämmästyttävän etäiseksi ja kaukaiseksi hahmoksi, varsinkin, kun ottaa huomioon, kuinka voimakkaasti hän on läsnä teoksessa. Maria oli myös hieman haastava hahmo. Hänessä olisi ehkä ollut potentiaalia toimia kiinnostavana vastavoimana Tovelle, mutta stalkkerihenkinen meininki ei oikein jaksanut kiinnostaa. Potentiaalien käyttämättä jättäminen harmitti todella! Kirjan kieli toimi äänikirjamuodossa hyvin ja nautin sen luontokuvauksesta, mutta muuten tämä jäi melkoiseksi meh-kokemukseksi. 

*********

Syyskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan: Prinssi Kaspian (sopii myös kohtiin 11. Kirjan tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä, 21. Kirja liittyy lapsuuteesi ja 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa)

Syyskuussa alkoivat taas opinnot, ja kalenteri täyttyi tehokkaasti opiskelusta, erilaisista riennoista, kuoroharjoituksista ja kokouksista. Aloitin maisteriopinnot virallisesti, ja yhtäkkiä ja yllättäen minulla on graduaihekin! Aika tuntuu kyllä liukuvan käsistä melko tehokkaasti, yhtäkkiä on jo lokakuun puoliväli, vaikka syyslukukausi vasta alkoi. Lukeminen on taas ollut nihkeää, mutta ainakin editointi sujuu tällä hetkellä vallan mainiosti. 

Kuukauden biisi on Olavi Uusivirran Pupu. Kuuntelin Uusivirran uuden albumin Pieni kuolema pian sen ilmestymisen jälkeen, enkä kauheasti lämmennyt, mutta päätin antaa sille vielä yhden mahdollisuuden, ja toisella kuuntelukerralla se upposikin kuin kuuma veitsi voihin, enkä sitten hetkeen muuta kuunnellutkaan. Mielestäni parempi levy kuin edellinen Skorpioni, vaikka siitäkin pidin todella paljon! Pieni kuolema on sanoituksiltaan melkoisen synkkä albumi, Pupukin on surullinen tarina, mutta jotenkin tästä biisistä tulee kuitenkin hyvälle mielelle. Synkkyydestä huolimatta ei kuitenkaan vajota toivottomuuteen, mikä on ehkä ihan hyvä elämänasenne. 

Mitä löytyi ämpäristä

Alkukesästä tein perinteisen ämpärilistan, ja niin ikään perinteiden mukaan näin syyskuun puolella on tilaisuus tarkistaa, miten listan kohdat toteutuivat. 

Kesällä 2022

☀ käyn uimassa jossain uudessa paikassa 

Tehty! Yhden kerran kävin virallisesti uimassa uudella rannalla, toisella kerralla suppailemassa toisella rannalla, jossa en ollut ennen käynyt. Toisaalta suppailunkin lasken uimiseksi, molskahdin nimittäin pari kertaa laudalta järveen... :D

☀ luen joka kuussa vähintään kolme kirjaa

Tehty! Vaikka lukeminen olikin kesän aikana välillä vähän nihkeää, ylitin tavoitteeni: kesäkuussa luin yhdeksän, heinäkuussa neljä ja elokuussa seitsemän kirjaa. 

☀ lähden (päivä)reissulle jonnekin

Tehty! Tein yhden päiväretken heinäkuussa mummolaan ja toisen elokuussa Kuopioon. Kuopion matkan tein ihan itsekseni, ja se oli ihanaa, vaikka lähes koko päivän satoi aivan kaatamalla ja sukkani olivat likomärät suurin piirtein siitä lähtien, kun astuin asemalta ulos. Kävin Kuopion museossa kohtaamassa lapsuustraumojeni mammutin (tällä kertaa en alkanut itkemään, eikä minua tarvinnut kantaa pois huoneesta toisin kuin edellisellä vierailulla noin 17 vuotta sitten). Pikaisesti kipaisin myös Kanttilan läpi, ja toivon kovasti, että se saataisiin kuntoon! Olisi ollut kivaa tehdä retkiä enemmänkin, tai pidempiä reissuja, mutta tällä kertaa töiden takia hommat menivät näin. 

Kuopion mammutti.

☀ saan varmuutta autolla ajamiseen

Ehkä? Työmatkan ajaminen ei aiheuta enää pelkoreaktiota pelkkänä ajatuksenakin, mutta en ehkä siltikään kovin mielelläni lähtisi millekään Suomi päästä päähän -roadtripille kuskiksi :D Loppujen lopuksi työmatkani oli suurimmaksi osaksi pelkkää moottoritietä suoraan pätkyttämistä, joten siinä pääsi melko helpolla. (Paitsi silloin, kun maakunnan suurin kesätapahtuma tukki koko moottoritien ja jouduin matelemaan ruuhkassa kymmenisen kilometriä...) Toisaalta ajoin kesällä muutaman kerran paikkoihin, joihin en ollut niin tottunut ajamaan, ja toimin pari kertaa kuskinakin muille, ja se sujui hyvin ilman sen suurempia ongelmia. Joten en tiedä, ehkä sain jonkinlaista varmuutta? Faktahan on kuitenkin se, että ajamaan oppii vain ajamalla. Mainitsemisen arvoista lienee myös se, että sain kesällä elämäni ensimmäisen parkkisakon :D tosin syytän siitä osittain huonoa ohjeistusta, vaikka se olikin loppujen lopuksi omasta toheloinnistani kiinni. 

☀ tutustun yhteen uuteen musikaaliin

Tehty, vaikka en päätynytkään niihin musikaaleihin, joita listaa kirjoittaessani ajattelin :D Alkukesästä katsoin Oklahoma!-musikaalin, josta kirjoitinkin suuren Rodgers & Hammerstein -seikkailun uusimmassa osassa. Elokuvissa kävin katsomassa Elvis-elokuvan, mutta en tiedä, lasketaanko sitä välttämättä musikaaliksi vai onko se enemmänkin musiikkielokuva (raja on häilyvä, tiedän). Meemimielessä katsoin veljeni kanssa Mulan II -elokuvan, joka oli niin huono, ettei sitä oikein voi suositella kenellekään :D Loppukesästä katsoin vielä ystäväni kanssa Beatles-parodian The Rutles: All you need is cash, joka oli todella onnistunut parodia, nauratti monta kertaa. Sen laulupastissit ovat suorastaan pelottavan onnistuneita!

Eräänä työpäivänä melko viralliselta toimistolta löytyi kirjahyllyyn teipattu runo. 

☀ pidän venäjän kielitaitoa jotenkin yllä

No jaa, en välttämättä. Suunnitelmissa oli esimerkiksi katsoa jotain venäjänkielistä elokuvaa tai sarjaa, tai edes vähän kuunnellut jotain vanhaa Ylen sivulta löytyneistä venäjän kielioppikursseja, mutta enpä tehnyt mitään noista. Sentään Regina Spektorin venäjänkielinen versio Ne me quitte pas-biisistä (eli Не покидай меня) on kesän aikana soinut paljon. 

☀ luen (ainakin yhden) kirjan kotikodin hyllystä

Tehty! Luin kaksi kirjaa porukoiden hyllystä: Tarmo Koiviston www.mammila.fi ja Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Haru – eräs saari. Kumpikaan ei ollut kirja, jonka suunnittelin etukäteen lukevani, mutta se riitti tämän kohdan täyttämiseen. 

☀ editoin P:n vähintään puoleenväliin

En editoinut. Editointi oli koko kesän vähän paussilla. Ajatukset kyllä pyörivät, minkä ehtivät, mutta varsinainen työnteko jäi aika vähäiseksi. Kun olin suunnitellut pääseväni lukuun 17, elokuussa valmistui luku 10. Vaikka en päässytkään tavoitteeseeni, en ole mitenkään erityisen tyytymätön. Valehtelisin, jos sanoisin että minua ei harmita, mutta editointiprosessi kuitenkin eteni tavoitteen alle jäämisestä huolimatta. Se on kaikken tärkeintä. Kesä toi kuitenkin uusia tuulia kirjoittamiseen ihan konkreettisestikin: tarinaan ilmestyi kissahahmo, joka muistuttaa täsmälleen kesätyöpaikan pihalla lähes päivittäin pyörinyttä naapurin kissaa <3 

Lempityökaverini <3

Kesä 2022 oli hyvin työpainotteinen, ihan vain siksikin, että työpäivät venähtivät helposti melkein kymmenen tunnin pituisiksi pitkän työmatkan takia. Toisaalta oli ihanaa päästä tekemään oman alan töitä, se motivoi ihan eri tavalla kuin esimerkiksi viime kesän siivoushommat! (Enkä siis todellakaan vähättele millään muotoa siivoustyötä, se on äärimmäisen tärkeää ja kovaa työtä, mutta ei mikään oma intohimoammattini.) Työntäyteisyyden takia ehkä muut kesähommat jäivät vähemmälle, mutta ei mennyt kesä mikään ikävin mahdollinen ollut siltikään: sen todistaa jo se, miten hyvin tämän listan asioita sain suoritettua. 

Miten teidän kesänne sujui? 

Elokuun luetut 2022

Elokuussa 2022 luin seitsemän kirjaa (651 sivua, 11 h 22 min), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuvaa, yksi kuvakirja, yksi non-fictionia ja kaksi äänikirjaa.

Jansson, Tove & Pietilä, Tuulikki: Haru, eräs saari 102 s. 

Takalo, Tiitu: Tyhmä tyttö 87 s. 

Kunnas, Mauri: Kesä Koiramäessä (Koiramäki #8) 43 s. 

Clayton, Dhonielle, Jackson, Tiffany D., Stone, Nic, Thomas, Angie, Woodfolk, Ashley, Yoon, Nicola: Blackout 7 h 21 min [K]

Noronen, Paula: Paha saa palkkansa (Tarja Kulho #3) 4 h 1 min [K]

Itäranta, Emmi: Kuunpäivän kirjeet 382 s. 

kotimaisia: 6

käännöskirjoja: 1

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 3

muualta: 3

(Ja ei, en taaskaan ole laskenut kirjoja tai sivumääriä väärin. Luin näiden lisäksi asuinalueeni historiasta kertovan kirjan, jota en halua anonyymiteetin takia blogissa jakaa.) 

Tove Janssonin syntymäpäivän kunniaksi päätin taas lukea jotakin hänen tuotannostaan. Vanhempien kirjahyllystä löytyi Haru, eräs saari, jossa Jansson muistelee hänen ja Tuulikki Pietilän kesäasuntoa Klovharun saarella. Jansson oli jo lapsesta alkaen haaveillut saaressa asumisesta, ja vastoinkäymisten jälkeen hän löysi Klovharun, johon hän aloitti Pietilän kanssa rakentamaan mökkiä hieman luvattomasti. Kirja kuvaa elämää Klovharulla rakennushetkestä alkaen siihen, kun Jansson ja Pietilä jättävät saaren taakseen 1990-luvun alussa. Melkein kolmeenkymmeneen vuoteen mahtuu iloja ja suruja, kauneutta ja haikeutta. Rakastin tätä kirjaa koko sydämestäni! Jansson kuvailee niin elävästi ja sympaattisesti saarielämää, että lukija pääsee saarelle itsekin Toven, Tootin ja Psipsina-kissan kanssa. Kirjan alkupuolella ääneen pääsee myös Brunström, joka auttaa "tyttöjä" rakentamaan mökkiään. Nämä muistiinpanot ovat ehkä hieman kuivakkoja, mutta toisaalta niissäkin on huumoria, kun vaitelias ja vakava mies kuvailee kahta kummallista taiteilijanaista, joilla on oma pieni maailmansa. Teoksen kuvituksena on Pietilän tunnelmallista taidetta, jossa aallot kuohuvat ja usva laskeutuu meren ylle. Aivan ihastutava kirja kokonaisuudessaan! <3

Tyhmä tyttö kokoaa yhteen Tiitu Takalon varhaisimpia sarjakuvia, joita on julkaistu erilaisissa pienlehdissä. Sarjakuvien lisäksi teoksessa on myös Takalon itsensä kommentteja vanhoista töistään. Lyhyet sarjakuvat käsittelevät lähes pelkästään feministisiä teemoja, kuten monet muutkin Takalon teoksista, ja nämä teemat ovat valitettavan ajankohtaisia edelleen. Vaikka sarjakuvissa onkin ansionsa, huomasi kyllä, että nämä olivat nimenomaan varhaisia töitä. Piirrosjälki oli monessa sarjakuvassa omaan makuuni hieman liian karkeaa ja yksinkertaista, ja tarinoiden juonikaaret olisivat välillä voineet olla hieman paremmin rakennettuja (tosin parhaat teokset toimivat ihan vain sellaisena kuin ovat). Taiteilijan alkuvaiheiden dokumentointina tämä on kuitenkin erittäin arvokas teos! Tavalla tai toisella minua puhuttelivat sarjakuvat Vaarallinen lauantai, Sadepäivä, Statisti, Se yksi nainen, Tulipalo Sankt Paulossa, Kuudet kuukautiset, Viisas nainen viehättää, Jos olisin kaunis, Säärikarvat, Pelon kiertokulku, Sinkut saa ja Avara luonto.

Kesä Koiramäessä lykättiin käteeni saatesanoilla "auttaisiko tämä sua töissä". Koiramäen lasten ystävä Aukusti saapuu kaupungista viettämään kesää maalle, ja Kille, Elsa ja Martta esittelevät hänelle 1800-lukulaista maaseudun kesää. Täytyy myöntää, että en ole enää moniin vuosiin ollut mitenkään lastenkirjojen aallonharjalla, mutta silti tämä vuonna 2015 ilmestynyt Koiramäki-kirja oli mennyt minulta aivan ohi. Toisaalta kirjan luettuani olin sitä mieltä, että ei ehkä olisi haitannut, vaikka en olisi koskaan lukenut tätä kirjaa: kyseessä on nimittäin melkoisen köykäinen teos. Ensinäkin kirja on kummallinen yhdistelmä "tietokirjamaista" (esim. alkuperäinen Koiramäen talossa) ja tarinallista (esim. Koiramäen Martta ja Ruuneperi) Koiramäki-kirjaa, eikä ehkä siksi oikein toimi kumpanakaan. Historian ja perinteiden esittely on Kunnakselle tyypillisesti yksityiskohtaista ja kiinnostavaa, mutta se tuntuu jäävän hieman juonen varjoon, joka puolestaan ontuu ja pahasti. Erityisen ikävä mielestäni oli Jussi-renki: on inhottavaa, kun aikuinen kiusaa lapsia jatkuvasti. Kunnaksen kuvitus tietysti oli jälleen ihastuttavaa, ja herra Hakkaraisen bongailu jaksoi innostaa aikuistakin. Pidin myös siitä, että Martta sai hieman toiminnallisemman roolin isosisarustensa rinnalla! Auttoiko tämä sitten minua töissä? No jaa, ei ehkä tämä nimenomainen teos, mutta kesän aikana tuli kyllä todettua, että Mauri Kunnas on kyllä teoksillaan tehnyt valtavan suuren kulttuuriteon kaikille Suomen lapsille opettamalla historiaa useille sukupolville! 

Novellikokoelma Blackout oli minulla kesken melkein koko kesän. Kuuden kirjoittajan teos kertoo yhdestä kesäpäivästä, kun sähkökatko pimentää koko New Yorkin. Pimeässä kaupungissa rakastutaan, suututaan, pohditaan sydänsuruja, perhedraamoja ja ystävyyttä. Erityisen kiinnostavan teoksesta tekee se, että kaikki novellit linkittyvät jollain tavalla toisiinsa. Representaation puolesta Blackout on ihana ja tarpeellinen kirja: kaikki päähenkilöt ovat POC-ihmisiä ja monet heistä myös queer. Valitettavasti itselleni tämä jäi jotenkin etäiseksi. Olisin varmasti pitänyt tästä enemmän, jos lukemisen keskellä ei olisi ollut yli kuukauden mittaista taukoa. Tämän olisi myös ehkä voinut lukea mieluummin fyysisenä kirjana, koska äänikirjassa erityisesti hahmojen suhteet toisiinsa oli hieman hankalia hahmottaa (toki tähänkin todennäköisesti vaikuttaa pitkä tauko lukemisessa). Toisaalta novellien linkittyminen toisiinsa oli mielestäni hauska idea, se on yleensä aina todella kiinnostavaa! (Hyvänä esimerkkinä tyylikeinon suuri klassikko Spoon river antologia.) Novellit myös sekoittuivat päässäni jonkin verran, ja välillä niiden ennalta-arvattavuus vähän ärsytti. Luulen, että jos olisin lukenut tämän hieman nuorempana, tarinoiden ennalta-arvattavuus ei olisi haitannut niin paljoa. Toisaalta suuri osa valituksistani johtuu oman lukukokemukseni olosuhteista, eikä välttämättä kirjasta itsestään. Kevyinä välipaloina novellit olivat paikallaan! Suosikkinovellejani Tiffany D. Jacksonin Pitkä marssi, Nic Stonen Naamiot pois, Ashley Woodfolkin Yhteensopivat, Angie Thomasin No sleep 'til Brooklyn ja Nicola Yoonin Seymor ja Grace. 

Tarja Kulho -sarjan edellinen osa oli melkoinen pohjanoteeraus, mutta kaipasin jotain kevyttä kuunneltavaa, joten uskaltaiduin kuuntelemaan sarjan uusimman osan. Kolmannessa osassa Tarja Kulho hyllytetään Räkkärimarketin kassalta toistaiseksi ikävän sattumuksen vuoksi. Päästäkseen takaisin rakastamaansa työhön hän joutuu käymään työpsykologin vastaanotolla ja tekemään hänen määräämiään tehtäviä. Lisääntynyttä vapaa-aikaansa Tarja käyttää toimimalla salaperäisenä Karja Tulhona, joka pyrkii ratkaisemaan kaikki maailman (tai vähintäänkin Korson) epäoikeudenmukaisuudet, oli kyseessä sitten kaapin ovien auki jättäminen, juuston leikkaaminen väärin tai julkisille paikoille virtsaaminen. Ei tämäkään ensimmäisen osan tasolle pääse, mutta kyllä tämä hymähdytti useammin kuin edellinen osa. Paljon näissä on myös hauskaksi tarkoitettuja vitsejä, jotka eivät oikein jaksa naurattaa, mutta välipalakirjoina nämä toimivat kyllä, ja nimenomaan äänikirjamuodossa! 

Olen pitänyt todella paljon Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta ja Kudottujen kujien kaupungista, joten uusin kirja Kuunpäivän kirjeet oli tietenkin lukulistalla. Kuunpäivän kirjeet sijoittuu tulevaisuuteen, jossa osa ihmiskunnasta on paennut saastuneelta maapallolta ja perustanut siirtokuntia Marsiin ja kaivoksia kuuhun. Teoksen päähenkilö on parantaja Lumi, joka on muuttanut Maasta Marsiin vasta muutama vuosikymmen sitten. Hänen puolisonsa Sol, kasvitieteilijä, ei eräänä päivänä saavukaan sovittuun tapaamiseen. Lumi luonnollisesti huolestuu, ja pian hän alkaakin epäillä, että Solille on sattunut jotain pahaa, vaikka Sol viesteissään väittää kaiken olevan hyvin. Lumi alkaa selvittää ekoterrorijärjestön toimintaa, jonka epäilee liittyvän Soliin, ja joutuu samalla kohtaamaan oman menneisyytensä ja sen vaikeatkin hetket. Avaruusscifi ei ole genre, jota kauhean mielelläni luen, ja minun olikin todella vaikeaa päästä teokseen sisään. Toisaalta minusta oli aivan ihanaa, miten tässä yhdistettiin ns. "kovaa", teknistä scifiä hieman pehmeämpään, mystisempään kansanperinteeseen kansanparannuksen kautta. Ei tämä mielestäni ihan Itärannan muiden teosten tasolle päässyt, mutta tässä oli paljon sellaista, mistä pidin. Kun tähän lopulta pääsi sisään, pystyin nauttimaan maailmanrakennuksesta ja tulevaisuudenvisioista. Oli kiinnostavaa lukea, miten siirtokunta käytännössä Marsissa toimisi. Lisäksi Itäranta kuvaa uskottavasti kulttuurishokkeja ja koti-ikävää, jota Lumi ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajana Marsissa kokee. Kirjan kieli on myös äärimmäisen nautinnollista luettavaa. Se punoo hienosti kudelman muistoista, todellisuuden ja henkimaailman rajoista, rakkaudesta ja ikävästä. Alkukankeuksien jälkeen Kuunpäivän kirjeet oli vetävä ja kiinnostava, jopa liikuttavakin. 

*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota: Kesä Koiramäessä

3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana: Haru, eräs saari

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa: Blackout

Elokuu oli ehkä tapahtumarikkain kesäkuukausi. Alkukuusta olin vielä töissä, ensin ihan paikan päällä ja sitten vielä jonkin aikaa etätöissä. Töiden loppumisen jälkeen vietin synttäreitäni kahteenkin otteeseen ja nautin lomapäivistä kotikotona. Sitten olikin jo aika lähteä opiskelukaupunkiin, ja koska sain kyydin, matkalla vierailtiin esimerkiksi museoissa ja kirkoissa. Kesäloma opiskelukaupungissa oli vähän lyhyt, mutta siihen mahtui pyöräretki, museovierailu, yökyläläily, keikalla käymistä ja lepäilyä. Lukuvuoden alkukin osui vielä elokuun puolelle. Pientä akateemista ikäkriisiä on ehkä ilmassa, olen viidennen vuoden opiskelija! Tässähän pitäisi gradua alkaa tosissaan miettimään... Hieman hämmentävää on myös se, että blogikin täytti kahdeksan vuotta. Totta kai vuosi 2014 tuntuu hyvin kaukaiselta, mutta ajatus siitä, että olen naputellut näitä kuukausikoosteitakin jo niin monta vuotta, on vaikea hahmottaa. 

Kuukauden biisi on Kerkko Koskisen Olen heittänyt verkon. Muutamaan minuuttiin mahtuu tarina, joka jättää rivien väliin kiehtovan paljon. Millainen onkaan pohjimmilltaan puhujan ja Kallen suhde? Lisäksi biisin sovitus on Koskiselle tyypillisesti mahtipontinen ja melkoinen jyrä, joten mikäs sitä on kuunnellessa!

Omenoidentäyteistä syyskuuta itse kullekin!