Syyskuun luetut 2017

Syyskuussa 2017 luin kolme kirjaa (927 sivua), joista yksi oli spefiä. 

Smith, Dodie: Linnanneidon lokikirja 347 s.

Itäranta, Emmi: Teemestarin kirja 266 s.

Green, John: Teoria Katharinesta 314 s. 

kotimaisia: 1

käännöskirjoja: 2

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 3

muualta: 0

Linnanneidon lokikirjaan törmäsin jossain blogissa vuosia sitten, mutta muistin kirjan olemassaolon vasta silloin, kun Maria sitä minulle kesällä suositteli. Kuin tilauksesta kirja löytyi kirjastoautosta muutamaa päivää myöhemmin, joten nappasin sen mukaani. Enkä tosiaankaan kadu! Ihastuin kirjaan ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Cassandra Mortmain haaveilee kirjailijuudesta ja kuvaa päiväkirjoissaan omalaatuista perhettään, johon kuuluu vuosia kirjoittamatta ollut kirjalijaisä, taiteilijoiden mallina toiminut äitipuoli sekä isosisko ja pikkuveli. Oma hahmonsa on ehdottomasti myös linna, jossa köyhtynyt perhe asuu. Kirja on viehättävän vanhanaikainen ja jos ei varsinaisesti koukuta, niin ainakin on sen verran vetävä, että sitä tahtoo lukea ilta toisensa jälkeen. Kirjassa on romantiikkaa ja lempeää huumoria, ja Cassandran kertojanääni on tarkka ja terävä. Miinuspuoli on päiväkirjaromaanien tyypillinen ongelma: asioista kerrotaan liian yksityiskohtaisesti ja tarkasti. Siitä huolimatta suosittelen Linnanneidon lokikirjaa lämpöisesti, koska se oli hieno lukukokemus kaikin puolin. Cassandran vihkojen kansia koristavat piirrokset ovat muuten todella kauniita! 

Emmi Itärannan kirjat ovat olleet lukulistallani vuosikausia, mutta en ole saanut luettua niitä aiemmin (shame on me). Teemestarin kirja kuitenkin eksyi kirjastokassiini ja iltasaduksi, ja voi, millainen iltasatu se olikaan! Kirjaa ei suotta ole kehuttu ja ylistetty. Kauhea tulevaisuudenkuva maailmasta, jossa puhdasta vettä ei ole jäljellä enää kuin vähän ahdisti suunnattomasti. Lukiessani teeseremonioista mieleni alkoi tehdä teetä, mutta samalla tuntui, etten halua avata hanaa ja laskea vettä enää ikinä. Pahinta Itärannan luomassa dystopiassa on se, että sen on mahdollista toteutua, jos ihmiskunta jatkaa toimintaansa samalla tavalla. Ahdistavuudestaan huolimatta Teemestarin kirja tarjosi valtavan hienoa kieltä. Kieli oli todella soljuvaa, kuin vesi itse. Liityn Itärannan ylistäjien joukkoon ja Kudottujen kujien kaupunki siirtyy lukulistalla vähän ylemmäs. 

Uusin suomennettu John Green, Teoria Katharinesta, hyppäsi automaattisesti lukulistalle heti ilmestyttyään. Olen pitänyt kaikista lukemistani Greeneistä, vaikka olenkin saanut ehkä vähän sellaisen käsityksen, ettei Greenistä tykkääminen ole erityisen katu-uskottavaa. (Ehkä se johtuu siitä, että kirjoja moittineet ovat usein olleet minua vanhempia. Saattaa kyllä olla harhaluuloa ja vilkkaan mielikuvituksen keksintöä tämäkin.) Teoria Katharinesta kertoo Colin-nimisestä nerosta, joka on seurustellut yhdeksäntoista Katharine-nimisen tytön kanssa ja juuri tullut jätetyksi. Tätä ei pidetä Greenin parhaana teoksena, enkä voi kuin yhtyä mielipiteeseen. Kyllähän kirjaa ihan mielellään luki, sitä en kiistä, mutta jokin jäi puuttumaan. Vaikka pidin henkilökuvauksista eikä kirjan ideakaan niin kovin surkea ollut, ei tarina herättänyt tunteita suuntaan eikä toiseen. Colin on hahmona valtavan ärsyttävä märehtiessään Katharinejaan. Laimeaan lukukokemukseen saattoi vaikuttaa myös oma inhoni matikkaa kohtaan, jota kirjassa oli runsaasti. Voitte uskoa, etten lukenut Colinin matemaattisen kaavan selitystä kirjan lopusta. 

Syyskuu alkoi huomaamatta ja loppui aivan yhtä vaivihkaisesti. Isoimman osan kuukaudesta hotkaisivat yo-kirjoitukset, psyka ja ruotsi. Molemmista selvisin elossa, ja alustavien pisteiden mukaan vieläpä ihan hyvin. (En tosin vielä kerro arvosanoja, koska en uskalla juhlia niitä ennen kuin saan tietää viralliset tulokset, ymmärtänette?) Kirjoitukset aiheuttivat paitsi epätoivoa, myös stressiä ja itkemistä. Nyt ne ovat kuitenkin ohi, enkä palaa saliin ennen helmikuuta. Sitä odotellessa. Stressipalloilusta huolimatta syyskuu sekä alkoi että päättyi hienoissa merkeissä. Näin Scandinavian music groupin livenä kuun alussa ja keikka oli ihan uskomaton, vaikka se olikin ahtaassa baarissa, emmekä edes saaneet istumapaikkoja. Bändi soitti lukuisia suosikkejani, mm. Kauniin Marjaanan. Vaikka muutamaa lempibiisiäni ei soitettukaan, keikka oli silti kaiken vaivan arvoinen. Syyskuu puolestaan päättyi ihanien sanisihmisten kanssa seikkailessa pimenevässä kaupungissa, ihmismassan seassa kulkien ja kovaäänisesti hoilottaen. 

Lokakuu lähenee ja sen mukana kaksi vuoden hienointa tapahtumaa: syysloma ja Helsingin kirjamessut! En malttaisi millään odottaa kumpaakaan, mutta ennen lomaa on vielä paljon koulujuttuja tehtävänä. Kunhan niistä selvitään, aion ahkerasti laiskotella koko viikon! :) Kirjamessuille olen jälleen tulossa bloggaajana, yritän askarrella logon tuonne sivupalkkiin joku päivä. 

Kuukauden biisi on Kristiina Halkolan Laulu rakastamisen vaikeudesta, jonka olemassaolon muistin, kun eräänä iltana pengoin Spotifyn pimeitä nurkkia. Sanat ovat valtavan hienot! Vaikka omat kokemukseni aiheesta ovat lähes olemattomat, löytyy sanoituksesta jotenkin samaistumispintaa. Kristiina Halkolan ääni on myös hieno ja muistuttaa minua kuoronjohtajani käskystä laulaa koko voimalla, eikä vain hiljaa piipittäen. Tämä on myös tosi kiva soittaa ukulelella :) 

Loistokasta lokakuuta!