Joulukalenteri 2023: luukku 10

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 10: Heathers (1989)

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

Heathersiin tutustuin alun perin sen pohjalta tehdyn musikaalin kautta. Ihastuin abivuoden kynnyksellä musikaaliin ikihyviksi, joten halusin ehdottomasti nähdä alkuteoksenkin, 1980-luvun kulttiklassikon.

Heathers sijoittuu ohiolaiseen Westerburgin high schooliin, jota hallitsee kolmen kauniin, ilkeän ja rikkaan Heather-nimisen tytön klikki. Veronica Sawyer on entinen hyljksitty oppilas, joka on kuitenkin onnistunut saavuttamaan sosiaalista valtaa Heathereiden jengiin päästyään. Hän ei kuitenkaan ole varma, haluaako hän olla enää osa suorastaan julmasti käyttäytyvää joukkoa, mutta samaan aikaan hän pelkää sosiaalista kuolemaa. Koulun uusi oppilas, nuori ja kapinallinen JD, aiheuttaa Veronicalle perhosia vastaan. Karmeasti epäonnistuneiden bileiden seurauksena JD houkuttelee Veronican kostamaan Heather Chandlerille, koko koulun kuningattarelle. Viaton kepponen menee kuitenkin karmaisevasti pieleen, ja pian Westerburgia riivaa teini-itsemurhien aalto, joka ei kuitenkaan ole aivan sitä, miltä päällepäin näyttää. 

Heathers vaikuttaa ensisilmäyksellä melko tavalliselta high school -elokuvalta, mutta sitten se ottaa rajumman käänteen ja onkin melkoista vuoristorataa loppuun asti. Vaikka elokuva on tummasävyinen ja julmakin, se on kuitenkin tyylilajiltaan komedia. Huumori on todella mustaa ja synkkää, ja flirttailee välillä jopa kauhun tai trillerin kanssa. Dialogi on hauskaa ja terävää, ja jopa yksittäiset repliikit ovat jääneet eläviksi legendoiksi. Estetiikka on todella kasari valtavan leveine olkatoppauksineen, ja värien käyttö ja symboliikka on tarkasti mietittyä. Musiikki on uskomattoman ihanaa kasarisynatilutusta. Kaikki on vähän vinksallaan ja omituista, mutta hahmot eivät itse sitä tunnu havainnoivan. Silti sen kuvaamat tunteet ovat tunnistettavia. Kukapa ei olisi teininä kaivannut yhteisönsä hyväksyntää ja haaveillut vallan tunteesta? Kun lukee uutisointia nuorten pahoinvoinnista, ei voi olla miettimättä, miten Heathers puhuttelee edelleen. Aikuiset ehkä näkevät nuorten hädän, mutta eivät osaa toimia niin, että se auttaisi heitä. Kaikki jää nuorten itsensä selvitettäväksi.

Mielestäni Heathers toimii erittäin hyvin parina musikaaliversion kanssa. Musikaali täydentää sellaisia aukkoja, joita elokuva jättää. Paremmuusjärjestykseen ei elokuvaa ja musikaalia voi mielestäni laittaa. Elokuva on tummasävyisempi ja sarkastisempi, musikaali on ehkä hieman eheämpi kokonaisuus mahtavilla lauluilla.

 

Heathers tarjoaa jokaisella katsomiskerralla jotain uutta, ja se on yksi syy siihen, miksi katson elokuvaa uudelleen ja uudelleen enemmän kuin mielelläni. Olen huomannut, että elokuvaa joko rakastaa tai sitten se ei uppoa ollenkaan. Se selviää vain kokeilemalla! Suosittelen kuitenkin kurkkaamaan sisältövaroitukset, ennen kuin elokuvaan tarttuu, sen verran synkkää settiä tarinassa on.