Joulukalenteri 2023: luukku 2

Tervetuloa vuoden 2023 joulukalenteriin!

 

Tämän vuoden kalenterissa jaetaan elokuvakokemuksia. Tajusin, että vaikka tykkäänkin kovasti katsoa elokuvia, jää niistä puhuminen blogissa yleensä muiden kulttuurin osa-alueiden jalkoihin. Siispä korjaan nyt tilanteen, ja esittelen joulukalenterissani 12 elokuvaa, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet minuun vaikutuksen. Tällä kertaa pyrin keskittymään muihin kuin musikaaleihin tai kirjoihin perustuviin elokuviin, koska niistä olen puhunut muutenkin, mutta pari sellaistakin joukkoon on saattanut eksyä. Myös Disneyn elokuvat jätän tältä listalta pois. Elokuvat eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

Luukku 2: Prinsessa Mononoke (1997)

(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)

En ole koskaan ollut animea katsova ihminen, mutta Studio Ghiblin elokuvat ovat poikkeus. Osa elokuvista (kuten Naapurini Totoro) soveltuu nuorillekin lapsille, mutta monet sopivat nimenomaan aikuisempaan makuun. Ihan kaikkia Ghibli-leffoja en ole nähnyt, mutta hyvin suuren osan, ja pidän lähes kaikista. Ehkä joitain elokuvia olen nähnyt hieman liian nuorena (Henkien kätkemän alku aiheutti seitsemänvuotiaalle niin suurta kauhua, että elokuva piti jättää kesken), mutta ne ovat vaikuttaneet minuun hyvin syvästi.

Prinsessa Mononoke alkaa, kun nuori prinssi Ashitaka kohtaa demonin riivaaman villisikajumalan, joka on hyökkäämässä hänen hänen kotikyläänsä. Puolustautuessaan hyökkäykseltä Ashitaka saa osuman kirouksesta, ja päästäkseen siitä eroon hän matkustaa itään. Legendat kertovat, että metsässä asuva peurajumala voisi kumota kirouksen. Metsää ja sen olentoja kuitenkin uhkaa viereinen rautasulatto ja sen hallitsija lady Eboshi, jonka johdolla metsän antimia käytetään rautasulatossa ja aseiden valmistuksessa. Eboshin vieraana Ashitaka kohtaa myös sudella ratsastavan Prinsessa Mononoken, ihmistytön, jonka metsän jumalat ovat kasvattaneet. 

Lumouduin elokuvasta heti ensimmäisellä katselukerralla. Se on hyvin raaka ja verinen, useassa kohdassa pelottavakin, mutta kaiken kauhean vastapainona on todella seesteisiä ja kauniita hetkiä. Ghibli-elokuvissa animaatio on suorastaan itkettävän kaunista, eikä Prinsessa Mononoke ole poikkeus. Myös Joe Hisaishin musiikki on upeaa. En aina jaksa kuunnella elokuvasoundtrackeja, mutta Hisaishin musiikki jaksaa kiehtoa myös ilman visuaalista puolta. Minuun vetoaa myös elokuvan mytologia. En voi sanoa tuntevani japanilaista mytologiaa kovinkaan hyvin, mutta erilaiset jumalolennot ja niiden eri muodot kiehtovat minua mielettömästi. Elokuvan luonnonsuojelusanoma tuntuu edelleen ajankohtaiselta, ehkä jopa ajankohtaisemmalta kuin elokuvan ilmestyessä 26 vuotta sitten. Vaikka teemaa käsitellään pitkälti ihmisten ahneuden, itsekkyyden ja julmuuden kautta, armoa tai toivoa ei ole unohdettu. Pelkkä elokuvan viimeisen kuvan ajatteleminen itkettää: raunioistakin voi kasvaa jotain kaunista.

Tämän kaiken lisäksi Prinsessa Mononoke on toiminut suurena inspiraationlähteenä useammallekin kässärilleni jo vuosien ajan! Studio Ghiblin elokuvista sain myös oivalluksen jo hyvin nuorena. Verrattuna länsimaalaisiin (lapsille suunnattuihin) piirrettyihin niiden hahmojen hyvyys ja pahuus ei koskaan ole mustavalkoista. Ashitaka on tarinan sankari, mutta hän on valmis tappamaan. Lady Eboshi käyttää metsää häikäilemättä hyväkseen eikä kaihda väkivaltaa, mutta hänen kylänsä tarjoaa turvapaikan monille yhteiskunnan syrjimille, kuten naisille ja spitaalisille. Tällaiset harmaasävyt kiehtovat, ja olenkin pyrkinyt tuomaan sellaisia omiin teksteihini vuosien ajan.