Lokakuun luetut 2024

Lokakuussa 2024 luin 10 kirjaa (2163 sivua, 3 h 52 min), joista kolme oli spefiä, kaksi runokirjaa, kaksi non-fictionia, yksi säeromaani, yksi sarjakuva, yksi äänikirja ja kolme uudelleen luettua.

 

Hoffman, Mary: Tähtien kaupunki (Stravaganza #2) 474 s. [U]

Oksanen, Aulikki: Helise, taivas! Valitut runot 1964-2014 227 s. 

Lipasti, Roope: Rauniokaupungin lapset (Turun palo #2) 3 h 52 min [K]

Larmola, Maija & Lumme, Leena: Monosukka ja muita juttuja Kukkulan korttelista (Kukkulan kortteli #3) 72 s. [U]

Virtanen, Rauha S.: Tapaamme Seljalla (Selja #2) 222 s. [U]

Satrapi, Marjane (toim.): Nainen, elämä, vapaus 272 s. 

Thomas, Aiden: Hautausmaan pojat 372 s. 

Mikkola, Marja-Leena: Lauluja 73 s. 

Varis, Tuula-Liina: Kilpikonna ja olkimarsalkka 293 s. 

Helminen, Sini: Kunnes kuolen 158 s.

kotimaisia: 7

käännöskirjoja: 3

omasta hyllystä: 3

kirjastosta: 5

muualta: 2

 

Kesällä luin uudelleen ensimmäisen osan Stravaganza-sarjasta, ja syksyn tullen oli toisen osan vuoro. Tähtien kaupunki kertoo Lontoossa asuvasta 15-vuotiaasta Georgiasta, jonka elämä on hankalaa. Velipuoli Russel kiusaa häntä armotta, eikä Georgialla ole koulussakaan ystäviä. Ainoa ilonaihe hänelle ovat hevoset. Eräänä päivänä Georgia ostaa antiikkikaupasta pienen siivekkään hevospatsaan, joka kädessään hän nukahtaa ja päätyy Taliaan, Remoran kaupunkiin. Georgialle selviää, että hän on stravagantti, joka pystyy siirtymään ajasta ja paikasta toiseen. Remorassa valmistaudutaan suureen Stellata-ratsastuskilpailuun, joka on paljon muutakin kuin pelkkä kilpailu. Di Chimicien valtasuku ei kaihda keinoja voittaakseen kilpailun. Toinen Stravaganza-kirja ei ollut Talia-osuuksiltaan ehkä yhtä kiinnostava kuin ensimmäinen, ehkä siksi, etten ole erityisen kiinnostunut hevosista tai ratsastuksesta. Georgiasta hahmona tykkään kuitenkin mielettömästi! Tuntuu myös, että koko sarjan mittainen suuri tarina alkaa kunnolla vasta tästä osasta. Ensimmäisen osan päähenkilö Lucianollekin maailma avautuu vielä enemmän kuin ennen, ja Di Chimicitkin ovat suuremmassa roolissa kuin ensimmäisessä osassa. Luciano ja Georgia ystävystyvät yllättäen parin suvun nuoren jäsenen kanssa, ja ystävyyssuhde osoittautuu hyödylliseksi puolin ja toisin. Vähän pohdiskelin lukiessani sarjan kohderyhmää. Päähenkilöt ovat noin 15-vuotiaita, mutta kerronta on sen verran naiivia, etten tiedä, miten kirjat uppoaisivat sen ikäsiin. Välillä meno yltyy kuitenkin aika rajuksi (tosin Tähtien kaupunki on vähän kesympi kuin ensimmäinen osa), mikä toki tuntuu renessanssimiljööseen sopivalta. Itse tykkäsin näistä kyllä aivan mielettömästi 13-vuotiaana, kun näitä ensi kertaa luin, joten ehkäpä kohderyhmä on kuitenkin YA-genren alemmassa päässä. Ei sillä, viihdyn näiden kanssa hyvin aikuisenakin :D Tällä hetkellä kesken on sarjan kolmas osa, Kukkien kaupunki, jonka lukemisesta olen todella innoissani. Se nimittäin oli edellisellä lukukerralla suosikkini koko sarjasta!

 

Aulikki Oksasen runot lähtivät mukaani kirjastosta spontaanisti ja sattumalta, kun tutkailin runohyllyä. Helise, taivas sisältää hänen runojaan viideltä vuosikymmeneltä. Tunsin useamman Oksasen tekstin laulunsanoina, kuten Sinua, sinua rakastan ja Kenen joukoissa seisot, ja ne ovat minulle hyvin voimakkaita tekstejä ja kokemuksia. Siksi minua kiinnosti tutustua Oksasen tuotantoon lähemminkin. Oksasen tuotanto on todella laaja ja kiehtova, siitä kertoo sekin, että 10 vuotta tämän teoksen ilmestymisen jälkeen siitä on ilmestynyt tänä syksynä uusilla runoilla täydennetty laitos. Oksanen onkin kulttuurin moniottelija: runoilijan lisäksi hän on kuvataiteilija, laulaja ja näyttelijä. Monipuolisuuden vuoksi myös Helise, taivas, on teos, johon mahtuu monenlaista tunnelmaa ja tekstiä. Runot ovat kauniita ja visuaalisia. Joukkoon mahtuu niin lyhyempiä runoja kuin pitkiä, eeppisiä kokonaisuuksia. Tällaisista kokonaisuuksista pidin Kolmannesta sisaresta todella paljon. Mielestäni runojen terä taittuu hieman, kun tullaan 2000-luvulle. Sinnekin mahtuu mielettömän hienoja tekstejä, nimiruno hyvänä esimerkkinä, mutta jäin kaipaamaan voimakkaita poliittisia kannanottoja, joita 60- ja 70-luvun runoissa oli. On kuitenkin luonnollista, että näin laajaan kokoelmaan mahtuu vähän heikompiakin teoksia. Mitään runoa en kuitenkaan inhonnut! Hienoimmillaan runot ovat uskomattoman hienoja. En usko, että lakkaan koskaan saamasta kylmiä väreitä Sinua, sinua rakastan -runosta. Oksasen kuvataidekin on kiinnostavaa: kirjassa on hänen oma kuvituksensa. Kuvitusta olisi saanut olla mielestäni enemmänkin! Seuraavaksi kiinnostaisi tarttua tänä syksynä ilmestyneeseen Oksasen elämäkertaan.

Roope Lipastin Palavan kaupungin lapset kertoi lapsijoukosta Turun palon keskellä, ja teosparin jälkimmäinen osa Rauniokaupungin lapset jatkaa heidän tarinaansa. Peter ja Hulda ovat menettäneet tulipalossa kotinsa Aninkaistenmäellä, eivätkä ole ainoita. Valtavan suuri osa turkulaisista on jäänyt kodittomaksi ja menettänyt kaiken omaisuutensa. Syksy tulee, ja kaupunkilaiset ovat huolissaan siitä, miten talvesta selvitään. Jaakon koti säästyi palolta, mutta häntä huolestuttaa koulunkäynti. Professorin suosituskirje selvisi palosta, mutta koulut ovat tuhkana. Rauniokaupungin keskellä lapset kuitenkin tempautuvat jälleen aarteenetsinnän ja huimien seikkailuiden pyörteisiin. Rauniokaupungin lapset ei ole tunnelmaltaan yhtä intensiivinen kuin ensimmäinen osa, minkä ymmärtää kyllä, tällä kertaa ympäristö ei tarjoa tulipalon kaltaista jatkuvaa vaaraa. Tiukkoja tilanteita lapsijoukolla kuitenkin riittää, ja tarina etenee vauhdikkaasti. Itselleni kiinnostavinta oli kuitenkin kuvaus kaupungista katastrofin jälkeen, sillä tähän näkökulmaan harvemmin keskitytään. Ensimmäisessä osassa turhautti pieni rautalangasta vääntäminen, mutta tässä kerronta tuntui luontevammalta. Ihan pätevää historiaseikkailua lapsille siis! Eniten kyllä jäi häiritsemään se, että tämänkin kirjan pahiksen piti olla ulkonäöltään poikkeava. Harmittaa, että muuten ihan hyvässä lastenkirjassa vammat ja muut "erikoisuudet" ovat automaattisesti roiston merkkejä...

 

Monosukka jatkaa Kukkulan korttelin tarinaa. Edellinen osa Kesätukka sijoittui 1930-luvulle, ja Monosukassa eletään 1940-luvun loppua toisen maailmansodan jälkeisessä Helsingissä. Eri-ikäiset lapset elävät vielä pula-aikaa, mutta puutteesta huolimatta elämässä on kaikenlaista jännittävää ja hauskaakin. Mielestäni Monosukka ei ollut ihan yhtä vetävä kuin Kesätukka. Siinä missä Kesätukassa historiankuvaus ja fiktiiviset tarinat olivat hyvin tasapainossa, Monosukassa tarina tuntui välillä pelkältä kulissilta historiankuvaukselle. 40-luvun loppu on myös tunnelmaltaan ankeaa, vaikka selvästi kirjassa luodaan kuvaa siitä, että paremmat ajat häämöttävät lähitulevaisuudessa. Viihdyin kuitenkin Monosukan parissa, ja odotan sarjan seuraavan osan lukemista.

Kesällä luin myös Selja-sarjan ensimmäisen osan. Tapaamme Seljalla jatkuu suurin piirtein siitä, mihin Seljan tytöt päättyi. Seljan perhe viettää kesäänsä, kukin tytöistä omissa puuhissaan. Rauhaisaa elämää tulee hämmentämään amerikansuomalainen Jerry, joka lomailee Suomessa ja vaikuttaa oudon kiinnostuneelta Seljoista. Jerry aiheuttaa jännitteitä myös toveripiirissä. Lisäjännitystä aiheuttavaa isän ja Rean uutiset. Tämä ei ole ihan osan veroinen, mutta oikein hyvä kirja kuitenkin! En ihmeemmin välittänyt Jerrystä, ja häneen liittyvät juonikuviot hallitsivat vahvasti koko kirjaa. Edellisen osan Thalia-kerhokin oli mielestäni hauskempi kuin Maailmanparantajien kerho. Hieman hämmennyin siitä, miten näiden kahden kirjan aikana ehditään käydä vasta vuoden mittainen ajanjakso. Varsinkin joidenkin asioiden tahti oli melkoisen nopea tähän aikajänteeseen nähden, vaikka toisaalta se ei 50-luvun kontekstissa ehkä yllätäkään. Moitteista huolimatta kirjassa oli paljon hyvääkin. Varsinkin Virvan ajatukset ja edesottamukset resonoivat vahvasti. Kirjan lämminhenkinen ja kotoisa tunnelma tuntuu lukiessa turvalliselta ja hyvältä. Seljojen luo on ihanaa palata! Kirjan viimeiset virkkeet olivat aivan ihania ja liikuttavia. Hauska yksityiskohta: samaan aikaan, kun luin kirjaa, SKS julkaisi Instagramissaan pienen tietoiskun Selja-sarjan taustoista. Siitä opin esimerkiksi sen, että Virtanen joutui kustantajan tahdosta poistamaan kirjoista jonkin verran asioita, kun Riku-isän kiroiluja ja Ari Saarnin pasifismiajatuksia. Tämä oli erittäin kiinnostavaa, ja kiinnostaisikin, kuinka paljon muuten kustantaja puuttui alkuperäisiin käsikirjoituksiin. Muistelen sarjaan myöhemmin kirjoitettujen osien olleen hyvin avoimesti poliittisia, joten ehkä 2000-luvulla oltiin kustannusmaailmassakin avoimempia kuin 1950-luvulla.

Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva on ehdottomasti parhaita sarjakuvakokemuksiani koskaan. Satrapin muut teokset eivät ole nousseet sen tasolle, mutta kiinnostuin silti, kun huomasin uuden sarjakuvan, jonka kannessa komeili Satrapin nimi. Kun tutkin asiaa tarkemmin, minulle selvisi, että Satrapi on vain Nainen, elämä, vapaus -teoksen toimittaja, mutta lainasin sen kirjastosta silti, ainakin siksi, että sivistäisin itseäni. Teos kertoo Iranin nykytilanteesta ja miten siihen on päädytty. Tekijöinä on mukana niin ranskalaisia kuin iranilaisia piirtäjiä ja kirjoittajia, ja se muodostuu lyhyistä tarinoista. Toiset ovat fiktiiivisiä, toiset kommentoivat tilanteita ja ilmiöitä sarjakuvan keinoin. Teoksen nimi viittaa siveyspoliisin tappaman Mahsa Aminin kuoleman jälkeen syntyneeseen mielenosoitusliikkeeseen, joka puolustaa naisten oikeuksia ja on ottanut nämä kolme sanaa tunnuslauseekseen. Nainen, elämä, vapaus on mielettömän tärkeä kirja. Se selkeytti itsellenikin sitä, mitä Iranissa juuri nyt tapahtuu, vaikka jonkinlainen käsitys asioista minulla jo valmiiksi olikin. Lukiessa olo oli monta kertaa toivoton ja surullinen, ja päädyin myös ajattelemaan muita tällä hetkellä meneillään olevia konflikteja. Mieleeni tulikin väkisinkin keväällä lukemani Joe Saccon Palestiina-sarjakuva, jossa kuvataan myös yhteiskunnan julmuuksia sarjakuvan keinoin. Maa on tietenkin eri, samoin jännitteet jossain määrin, mutta väkivalta ja julmuus viattomia ihmisiä kohtaan on yhtä kammottavaa ja mielivaltaista.Pidin kuitenkin siitä, että vaikka kirjassa kuvaillaan kamalia ja järkyttäviä asioita, pohjavire on toiveikas. Tekijöillä on vahva usko siihen, että Iran vapautetaan pian ja paremmat ajat ovat edessä. Tämä ei kuitenkaan tapahdu kädet ristissä istumalla, vaan asian eteen täytyy toimia. Tämä viesti tuntuu lohdulliselta. Vaikka sisältö on kaikissa tarinoissa tärkeä, kaikkien piirrostyyli ei miellyttänyt omaa silmääni. Joissain tarinoissa tekstaus oli puolestaan hankalaa lukea. Nämä kuitenkin ovat makukysymyksiä. Olisin kaivannut ehkä vähän lisää vielä historiallista kontekstia, koska eurooppalaisen historianopetuksen seurauksena käsitykseni Iranin historiasta on melko hatara. Näistä nillityksistä huolimatta suosittelen tätä kirjaa kaikille eurooppalaisille, varsinkin valkoisille täällä syntyneille. Media vaikenee helposti tai typistää konfliktit numeroiksi, mutta sarjakuva tekee niistä eläviä ja inhimillisiä katastrofeja. Sarjakuvien lukeminen on helppo tapa sivistää itseään, niin tässäkin tapauksessa.

Aiden Thomasin Hautausmaan poikia on kehuttu paljon kirjasomessa. Kirja kertoo Yadrielista, joka kuuluu maagisia voimia hallitsevaan brujx-yhteisöön. Yhteisöllä on voima paitsi nähdä ja aistia kuolleita, myös auttaa heidän henkiään siirtymään rajan toiselle puolelle. Yhteisö on myös hyvin konservatiivinen ja sukupuolittunut: naisbrujat ovat parantajia, miesbrujot puolestaan vapauttavat henkiä. Transsukupuolinen Yadriel ei ole tästä syystä saanut isältään lupaa osallistua nuorten brujojen siirtymäriittiin, joten hän päättää tehdä riitin omin päin. Riitin huomioiminen kuitenkin jää yhteisöä kohtaavan tragedian jalkoihin. Yadriel manaa vahingossa paikalle väärän hengen, ja paikalle ilmestyy komean mutta rasittavan Julianin haamu. Julian ei muista, miten on kuollut, ja kun salaperäisiä kuolemia paljastuu enemmänkin, Yadriel lupaa auttaa selvittämään asian. Hän asettaa kuitenkin yhden ehdon avulleen: hänen täytyy saada vapauttaa Julianin henki ja siten todistaa olevansa oikea brujo. Aluksi minulla oli vähän vaikeuksia päästä tarinaan sisään, mutta sitten tämä lähti vetämään hyvin. Lopulta luin puolet kirjasta melkein yhdeltä istumalta ja viihdyin, vaikka pieni ennalta-arvattavuus vähän häiritsikin. Pidin kirjassa erityisesti moninaisesta hahmokaartista ja kiinnostavasta mytologiasta. Vaikka alussa vilisikin espanjankielisiä sanoja ja vieraita termejä, niihin tottui nopeasti. Oli kivaa lukea mytologiasta, joka pohjasi johonkin muuhun kulttuuriin kuin angloamerikkalaiseen. Yadrielin transsukupuolisuus on tärkeä osa tarinaa, mutta hän on muutakin kuin pelkkä sukupuoli-identiteettinsä. Deadnime-termin käyttö hyppäsi silmille joka kerta , mutta eipä sille taida mitään vakiintunutta suomenkielistä termiä edes olla. Rakkaustarina tuli kuvioihin vähän nopeasti omaan makuuni, mutta oli loppujen lopuksi oikein söpö. Voi olla, että olisin pitänyt tästä enemmän vähän nuorempana, mutta tykkäsin tästä kyllä nytkin. Representaatiota (nuorten)kirjallisuudessa ei voi olla liikaa, joten siksi Hautausmaan pojat on tärkeä kirja.

 

Aloitin lukemaan Tuula-Liina Variksen Kilpikonnaa ja olkimarsalkkaa syyskuussa, kun viimeksi kävin kotikotona, ja nyt lokakuussa vieraillessani luin sen loppuun. Kuten syyskuun koosteessa mainitsinkin, tein virheen ottamalla mukaan vain Libba Brayn Kauhun ja kauneuden valtakunnan, joka oli aivan liian pelottava kirja iltalukemiseksi. Täytyi siis turvautua kotikodin hyllyyn. Kilpikonna ja olkimarsalkka on kirja, jota olen vuosikaudet tuijotellut kotikodin kirjahyllyssä ja kummastellut sen jännittävää nimeä. Tässä kyseisessä painoksessa ei ole kansipapereita, joten minulla ei ollut vuosiin aavistustakaan, mistä kirja kertoo. Joskus myöhemmin sain tietää, että se kertoo Variksen elämästä runoilija Pentti Saarikosken vaimona, ja siitä lähtien kirja kiinnosti muutenkin kuin vain nimensä takia. Tuula-Liina Varis oli juuri eronnut ensimmäisestä aviomiehestään, kun hän tapasi Saarikosken 1960-luvun lopulla, ja yhtäkkiä ja yllättäen huomasi päätyneensä runoilijan kanssa suhteeseen. Tuula kakkosesta (kuten häntä kutsuttiin, olihan Saarikosken ensimmäinen vaimo myös nimeltään Tuula Saarikoski) tuli Saarikosken neljäs vaimo, mutta kaupan päälle hän sai myös äidin, äitipuolen, lastenhoitajan, raha-asiavastaavan, ruuanlaittajan ja yleisen arjenpyörittäjän roolit. Saarikoski oli alkoholisoitunut, ja toisinaan koittaneista selvistä kausista huolimatta viina vei runoilijaa armottomasti. Vaikka Varis joutui olemaan sydän syrjällään ryyppyreissujen aikana ja etsimään miestään milloin mistäkin kapakasta, hän jaksoi aina uskoa siihen, että tulisi parempiakin aikoja. Jopa silloin, kun avioliitto oli ajautunut vääjäämättömään umpikujaan, hän ajatteli, kuinka koittaisi vielä hetki, jolloin Saarikoski ei juo, ja heidän elämänsä olisi taas helpompaa ja onnellista.  Varis myöntää lähteneensä suhteeseen naiivina ja sinisilmäisenä, mutta erityisesti ihailin sitä, miten hän myönsi omat virheensä. Hän päätyi käyttämään avioliitossaan valtaa liiankin paljon, ja suhteeseen tuli lopulta mukaan myös väkivaltaa, kun turhautuminen kasvoi liian suureksi. Tällaisen käytöksen myöntäminen ei ole helppoa, ja siksi onkin merkittävää, että Varis sen uskaltaa sanoittaa. Kilpikonna ja olkimarsalkka on todella hyvin ja elävästi kirjoitettu kirja, jota oli helppoa ja miellyttävää lukea, vaikka aiheet olivatkin raskaita. Kaikesta huolimatta tuntuu vaikealta ymmärtää, miten Varis pystyy loppujen lopuksi puhumaan Saarikoskesta niin liikuttavan hellästi. Olen vuoden sisään lukenut useammankin teoksen, jossa päihdeongelmaisen miestaiteilijan vaimo/kumppani kertoo elämästään (Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja May Pangin Rakas John), joten tuntuu, että tämä on melkeinpä oma genrensä. Joka kerta näitä tarinoita lukiessa mietityttää, miksi miesten annetaan olla ja rellestää vain siksi, että he ovat "neron" asemassa. Kaunista kuvaa "boheemista taiteilijaelämästä" tämäkään teos ei maalaa. Naisen rooli taiteilijamiehen rinnalla ei ole aina tuhoontuomittu, mutta valitettavan usein näin käy. En ole lukenut Saarikoskea muutamia yksittäisiä runoja lukuun ottamatta, mutta juuri nyt ei tee juurikaan mieli.

Rakastan Marja-Leena Mikkolan kirjoittamia laulutekstejä mielettömän paljon. Minulla oli Lauluja-runokirja kirjastosta lainassa, koska tiesin, että siinä on monia rakastamiani runoja, kuten Laulu rakastamisen vaikeudesta ja Tyttö ja tanssiva karhu. Satuin Turun kirjamessuilla bongaamaan kirjan halvalla antikvariaatista, enkä kauaa harkinnut ostopäätöstä. Tuttujen tekstien lisäksi kirjassa on paljon sellaisiakin, joita en ennalta tuntenut. Kun koin Mikkolan runot paperilta kuulokuvan sijaan, huomasin, miten arkisia ne monesti ovat. Niissä on jotain kansanlaulumaista, eikä niissä aina koreilla kielellä. Tarina on hyvin voimakkaassa roolissa, samoin politiikka. Sanoissa on voimaa, ja pienistäkin tarinoista tulee suuria. Vaikka kokoelman nimi on Lauluja, en tiedä, onko aivan kaikkia tekstejä sävelletty. Joku kattava lista sävellyksistä olisi ollut kiva lisä kirjan loppuun! Tämän perusteella kiinnostaisi ehdottomasti tutustua muihinkin Mikkolan aikuisille suunnattuihin teoksiin, muutamia lastenkirjoja (Kuten Ovi toiseen maailmaan) olenkin häneltä aiemmin lukenut. (Marja-Leena Mikkolaan ja tähän kirjaan muuten palataan vielä postauksessa Helsingin kirjamessuista, mutta siitä lisää vähän myöhemmin!)

Sini Helmisen ensimmäinen säeromaani Kunnes kuolen päätyi käsiini vähän sattumalta, ja päädyinkin lukemaan sen lopulta saman tien yhdessä illassa. Kirja sijoittuu dystopiamaailmaan, jossa ihmisten kuolinpäivä pystytään määrittämään ennalta. Kuolinpäivä tatuoidaan jokaiselle otsaan. Ihmiset jaetaan kolmeen ryhmään: nuorena kuoleviin päiväperhosiin, normaalin mittaisen elämän eläviin perenniaaleihin ja yli satavuotiaiksi eläviin metusalemeihin. Kirjan päähenkilö Aani kuuluu ensimmäiseen ryhmään: hän tietää kuolevansa 17-vuotiaana. Yhteiskunta suhtautuu päiväperhoihin vieroksuen: miksi tuhlata resursseja sellaisiin, jotka eivät elä pitkään? Välillä Aani joutuu miettimään sitä itsekin. Mitä on järkevää tehdä, kun elinvuosia ei ole enää juurikaan jäljellä? Kunnes kuolen on ehkä Helmisen paras kirja tähän asti! Tykkäsin dystopiamaailmasta ja siitä, miten sitä ei selitetty liikaa. Tavallisessa romaanissa olisin ehkä kaivannut tarkempaa selostusta, mutta säeromaani on kuin kurkistus avaimenreiästä, jolloin rajattu näkökulma riittää oikein hyvin. Kirjan teemat ovat raskaita ja ajankohtaisiakin: esimerkiksi ilmastonmuutosta sivutaan kiinnostavasta kulmasta. Huomasin, että toisin kuin monien muiden Helmisten kirjojen kohdalla, en vaivaantunut lukiessani ollenkaan. Asiaa pohdiskeltuani totesin tämän johtuvan todennäköisesti siitä, ettei kirjassa ole juurikaan huumoria. Voiko tästä päätellä, että Helmisen kannattaisi tulevaisuudessakin kirjoittaa synkkiä ja surullisia kirjoja? Kenties :D Kirjan suurimpana ongelmana oli ehkä jännitteen pieni lässähtäminen loppua kohden. Pidin kyllä loppuratkaisusta! Mielestäni kivaa oli myös se, ettei Aanin ja hänen luokkatoverinsa Outan sukupuolia juuri alleviivattu. Myös heidän suhteensa syvin olemus jäi mukavasti lukijan tulkittavaksi.

 

*********

Lokakuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

33. Kirjassa muutetaan maalle: Kilpikonna ja olkimarsalkka (ei tosin pysyvästi)

47.48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä: Tulevaisuuden arabi 6 ja Nainen, elämä, vapaus

49. Vuonna 2024 julkaistu kirja: Kunnes kuolen

 

Heh, huomasin tätä postausta kirjoittaessani, että luin useamman kirjan, joiden tekijät ovat pyörineet 1960-luvun lopun vasemmistolaispiireissä! Mutta minkäs sille mahtaa, että aihe kiinnostaa. 

 

Lokakuukin meni ohi aivan yhdessä hujauksessa! Miten vauhti kiihtyykin kuukausi kuukaudelta? Lokakuuta hallitsi voimakkaasti gradu. Olen kirjoittanut gradua ahkerasti ja vähemmän ahkerasti, mutta niin vain ylitin lokakuussa 40 sivun rajapyykin! (Siitä osa on toki vielä muistiinpanoja, joita en ole kirjoittanut auki, mutta silti!) Opiskelukaupungin lisäksi graduilin myös vanhassa kotikaupungissani, kun siellä käydessäni leikin pientä graduretriittiä ja kävin kirjoittelemassa paikallisissa kirjastoissa. Tunteet tutkielmaani kohtaan menevät edelleen melko lailla aalloissa, ja välillä tunnen suurta epätoivoa ja välillä tuntuu kevyemmältä. Tarkoitukseni olisi saada gradu esitarkastukseen marraskuun loppuun mennessä, joten kirjoittamista vielä riittää.

Graduilun vastapainona vietin aikaa ystävieni kanssa, minkä lisäksi tein muutaman työkeikan, mikä oli ihan hauskaa vaihtelua arkeen. Vierailin myös sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla. Viime vuonna kaikki kirjamessut jäivät väliin, joten tämä oli taas paluu normaaliin. Turun messuilla vietin jälleen vain yhden päivän, mutta sekin meinasi olla vähän liikaa: jotenkin messulauantain kävijämäärä yllätti täysin (ehkä aika oli vähän kullannut muistoja) ja olin melko stressaantunut ja ylikierroksilla koko päivän. Kuuntelin kiinnostavia ohjelmia ja tapasin kivoja ihmisiä, mutta muuten messupäivästä jäi vähän nihkeä fiilis. Helsingin messuilla oli sen sijaan helpompaa olla (vaikka kävijöitä oli varmasti moninkertaisesti enemmän), mutta siitä lisää omassa postauksessaan.

 

Kuukauden biisi on Zen Cafén Rakastele mua. Olin lokakuun alussa käymässä päiväseltään Helsingissä, ja pitkän päivän väsyttämänä torkuin paluubussissa takaisin kotiin. Yhtäkkiä Spotifyn algoritmi heitti kuulokkeisiin tämän Zen Cafén biisin, ja hetkessä olin täysin hereillä. En ollut kuullut kappaletta koskaan ennen, mutta koukutuin siihen heti, sillä se toi mieleeni heti P:n toisen päähenkilön. Sanoitus sopii hänen suuhunsa täydellisesti, olkoonkin, että hän ei koskaan olisi julkisesti näin haavoittuvainen. Olen editoinut nyt syksyn aikana tosi aktiivisesti, joten P pyörii päässä melkein koko ajan. Siispä tätä biisiä on tullut kuunneltua myös aika paljon.

Kohti kirjamessuja!

 Helsingin kirjamessut tulevat taas!

 

Viime vuonna messut jäivät minulta väliin flunssan takia, mutta tällä kertaa toivottavasti pääsen mukaan meininkeihin! Olen saanut jälleen bloggaajapassin, siitä suuri kiitos Messukeskukselle. Saavun Helsinkiin perjantaina aamusta ja viivyn siellä sunnuntai-iltaan asti.

 

Tässä roppakaupalla kiinnostavia messutärppejä tämän vuoden messuohjelmasta:

Perjantai 25.10.

10.30-11.00 Ysit (Kallio)

11.00-11.30 Taiteilija, äiti (Esplanadi)

11.00-11.30 Spefin suomentamisen salat (Töölö)

11.00-11.30 Sarjakuva lasten ja nuorten lukuinnon herättäjänä –Miten se tehdään? (Lonna)

11.30-12.00 Rauno Sainio – Kiinankielisen kirjallisuuden sanansaattaja (Töölö)

12.00-12.30 Vuonna 2064: Kirjoittamisen tulevaisuus (Senaatintori)

12.00-12.30 Vihervaaran Anne ja Uudenkuun Emily –L. M. Montgomeryn ikinuoret klassikot (Töölö)

13.00-13.30 Tiedetori: Valkoista feminismiä purkamassa

14.00-14.30 Tiedetori: Henkinen muuri (Kruununhaka)

14.00-14.30 Unohdettujen kirja (Kallio)

14.30-15.00 Kalman karamellit ja muita keskiajan murhatapauksia (Suomenlinna)

15.00-15.30 Paratiisista & Ruoka, valta ja nälkä 1900-luvun diktatuureissa (Senaatintori)

15.00-15.30 Ammattina kirjoittaminen: Millainen on työmme tulevaisuus? (Töölö)

15.00-15.30 Äkkimakea (Kallio)

16.00-16.30 Tuntematon sotilas 70 v & Tulikettu (Senaatintori)

16.00-16.30 Kunpa saisin hänen elämänsä – Venny Soldan-Brofeldt ja Helene Schjerfbeck (Töölö)

16.00-16.30 Naisia vallan kulisseissa – Antiikin Rooman ensimmäisen keisaridynastian naisia & Suomen kuningattaret (Suomenlinna)

16.30-17.00 Tulevaisuuden kielet – Mitä puhumme 2124? (Lonna)

17.00-17.30 Pirkko Saision maailmat kirjailijan, kääntäjän ja agentin näkökulmasta (Töölö)

17.00-17.30 Tiedetori: Sukupuolivähemmistöjen koulukokemukset peruskoulun sukupuolittuneissa rakenteissa (Kruununhaka)

17.30-18.00 Pedro (Esplanadi)

17.30-18.00 Saako pahan peikon tappaa? Oikeus ja kohtuus Topeliuksen saduissa (Kumpula)

18.00-18.30 Mikä on historiallisen romaanin tulevaisuus (Senaatintori)

18.00-18.30 Tiedetori: Hiljaisuuden voima kirjallisuudessa (Kruununhaka)

18.30-19.00 Jane Austenin suomentaminen (Töölö)

Lauantai 26.10.

10.30-11.00 Kirjailijan vuosikymmenet: Miten kirjailijuus on muuttunut? (Töölö)

10.30-11.00 Fantasian tulevaisuus (Lonna)

11.00-11.30 Kulttuuriministerin mahdollisuudet vaikuttaa (Hakaniemi)

11.00-11.30 Katse ulkoa päin: Ulkomailla asuvien kirjailijoiden paneeli (Töölö)

11.00-11.30 Kunnes kuolen (Kallio)

11.00-11.30 New Finnish nightmares – Adventures in discomfort zone (Lonna)

11.30-12.00 Kuviteltu tulevaisuus – Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803-1944 (Suomenlinna)

11.30-12.00 Sarjakuvakustantamisen kriisi – Kuka lohduttaisi sarjakuvakustantajaa? (Lonna)

12.00-12.20 Vuonna 2064: Tulevaisuus kirjallisuudessa (Senaatintori)

12.00-12.30 Millainen on kirjalijoiden tulevaisuus? (Töölö)

12.00-12.30 Sinkkuus kautta aikojen & Onnellisesti omillani (Vallisaari)

12.00-12.30 Mitä on sateenkaarisarjakuva (Lonna)

12.00-12.30 Småtrollet och den stora översvämningen – 80 år gammal och mer aktuell än någonsin (Blåbärslandet)

12.30-13.00 Tulevaisuuden lukijat (Kruununhaka)

12.30-13.00 Mitä on faktasarjakuva? Sarjakuvat faktantarkistajina

13.00-13.30 Nuortenkirjallisuus 2030 (Töölö)

13.00-13.30 Hohtavat & Mantikora (Kallio)

13.30-14.00 Kuvakirja 2030 (Töölö)

13.30-14.00 Naraka (Kallio)

14.00-14.30 Toimialan päättäjäpaneeli (Kruununhaka)

14.00-14.30 Asioita joista en tiennyt pitäväni (Kallio)

14.00-14.30 Miksi sipsit ovat nyt ilmiö? (Näytöskeittiö)

14.30-15.00 Rebecca F. Kuang: Yellowface (Töölönlahti)

15.00-15.30 Kaarna (Senaatintori)

15.00-15.30 Miten kustannustoimittaminen vaikuttaa kirjallisuuteen? (Töölö)

15.30-16.00 Tästä Ihmemaahan (Kallio)

15.30-16.00 Klassikot ja tulevaisuus (Töölönlahti)

16.00-16.30 Onko heteroilla helpompaa kirjallisuudessa? (Töölö)

16.30-17.00 Kirjoista tutut äänet (Töölönlahti)

16.30-17.00 Helene Schjerfbeckin salainen rakkaus muotiin (Suomenlinna)

17.30-18.00 Miten kirjoittamisella voi muuttaa maailmaa? (Suomenlinna)

17.30-18.00 Etelän poika (Lonna)

18.30-19.00 Kotimainen romantasia ja dark fantasy ovat täällä (Töölönlahti)

19.00-19.30 Menettämisestä, säilyttämisestä (Töölö)

19.00-19.30 Voiko rakkaudesta vielä kirjoittaa tuoreesti? (Töölönlahti)

Sunnuntai 27.10.

 

11.00-11.30 Kirjasomen lukuhaasteet – Stressaavaa suorittamista vai inspiroivaa yhteisöllisyyttä? (Töölönlahti)

11.00-11.30 Salatieteiden Suomi (Suomenlinna)

11.30-12.00 Keuhkopuiden uni (Kallio)

12.00-12.30 Vuonna 2064: Suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuus (Senaatintori)

12.00-12.30 Fantasian lumo (Töölönlahti)

14.00-14.30 Fanit, tarinoiden talonvaltaajat (Töölönlahti)

15.00-15.30 Kun kiltteys kuristaa (Vallisaari)

15.30-16.00 Aulikki Oksanen. Hyppy syreenien tuuleen (Hakaniemi)

16.00-16.30 Lukeminen – Statuslaji (Kruununhaka)

16.00-17.00 Kirjakallion runoklubi ja open mic (Kallio)

 

Ohjelmalehteni näyttää jälleen pahasti siltä, että pitäisi olla suunnilleen kaikilla lavoilla yhtä aikaa ja koko ajan, mutta jospa sitä jossain välissä ehtisi esimerkiksi kiertelemään ja syömäänkin. Jos näet minua, saa tulla nykäisemään hihasta! Itselläni saattaa ujous tulla vastaan, tai sitten kuljen vain laput silmillä kirjahyörinässä... Tuntomerkkeinä tummanruskea, kihara tukka, silmälasit ja ruskea käsilaukku. Viimeistään jossain roikkuvasta bloggaajapassista tunnistanee :)

 

 

Nähdäänkö Helsingissä?

10 syyslevyä

En ole varmaankaan ainoa, joka assosioi helposti musiikkia joihinkin tiettyihin hetkiin elämässä. Jotkut biisit tuovat mieleen jonkin tarkan hetken, mutta toisissa mielleyhtymät ovat laajempia. Monilla on varmasti biisejä ja levyjä, joita tekee mieli kuunnella johonkin tiettyyn vuodenaikaan. Yhtenä päivänä mietin, mitä "syksylevyjä" en ole vielä tänä vuonna kerinnyt kuunnella, ja siitä tuli idea kirjoittaa niistä blogiinkin.

 

Monet listani levyistä liittyy mielessäni syksyyn lähinnä siksi, että olen kuunnellut niitä syksyisin, mutta välillä niiden biiseissäkin on jotain syksyistä, kuten tulevista esittelyistä huomaa. Esittelen levyt alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä. 

The Beatles: Abbey road

 

 

The Beatlesin viimeisenä äänitetty albumi on lyhyesti sanottuna mestariteos. Kun 11-vuotiaana hullaannuin Beatlesiin, rupesin ensiksi koluamaan niitä levyjä, jotka kotikodin levyhyllystä löytyi. Abbey roadia kuuntelin siis viidennen luokan syksyllä, ja itse asiassa se on alun perinkin ilmestynyt syyskuussa 1969. Vaikka levyllä onkin ultimaattinen kevätlaulu Here comes the sun, levyn tunnelma on vähän raskaampi ja jo 70-luvun rokkitunnelmiin kallistuva. Siksi se sopii mielestäni hyvin syksyyn, alkusyksyn kirpeisiin mutta yhä aurinkoisiin päiviin. Biisinäytteeksi valikoitui Something, jonka musiikkivideossakin on kivan syksyinen tunnelma.

 

Hector: Nostalgia 

 

Hectorin debyyttialbumi on syyslevy mm. siitä yksinkertaisesta syystä, että sillä on Syyskuu-niminen kappale. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa syy siihen, miksi syksyisin pitää kuunnella Nostalgiaa. Vaikka sille mahtuukin söpö ja huoleton kesäkappale Heinäpellolla (myös Sadepäivälaulu on mielestäni jotenkin kesäinen), yleistunnelma on haikea ja kaihoisa. On surua lapsuuden loppumisesta, lauluja lähtemisestä ja poissaolosta, sekä kaiken kruunaavaa katkeransuloista nostalgiaa. Tämä on ehdottomasti albumi, jota täytyy kuunnella kynttilöiden valossa pimenevinä iltoina.

ABBA: The Visitors

 

The Visitors on ABBAn kasarein levy. Sen tunnelma on kylmä ja etäinen, eikä ole mikään ihme, että kahden eronneen pariskunnan bändi hajosi sen ilmestymisen jälkeen. Kun kuuntelen tätä levyä, mieleeni tulee viimaiset syyspäivät ja sade ikkunan takana. Viileä, levoton ja surullinen tunnelma osuu ja uppoaa, sillä vaikka itse syksystä ihan pidänkin, liittyy siihen aina jotenkin surumielisiä ja haikeita tunnelmia, sellaisiakin, joita on vaikeaa sanoittaa. Slipping through my fingers on hyvä esimerkki tästä ja sopii koulun alun tunnelmiin, alkaahan se tilanteeesta, jossa puhuja katsoo kouluun lähtevää tytärtään. Itselleni tämä osui kaikkein voimakkaimmin silloin, kun olin juuri aloittanut yliopisto-opinnot ja muuttanut uuteen kaupunkiin. Edelleen syksyisin tulee ajateltua ajan kulumista ehkä enemmän kuin muulloin, joten senkin puolesta tämä on syysbiisi.

Kaija Koo: Tuulten viemää

 

Syksyllä 2019 perheeni oli löytänyt Tuulten viemää -cdn kirpparilta ja ostanut sen minulle. Se syksy kuluikin sitten lähinnä tätä levyä kuunnellen :D Pehmeä ysärisyntikkatunnelma kietoo syleilyynsä, ja levyn kuunteleminen tuntuukin siltä, kuin kääriytyisi vilttiin. Levyssä on jotain todella lohdullista, silloinkin, kun laulut kertovat haikeita ja surumielisiä tarinoita. Kylmä ilman sua tuo mieleeni vanhan pikkuyksiöni, jossa oli syksyisin ja talvisin aivan kamalan kylmä, eikä sinne monta ihmistä olisikaan mahtunut :D

Miljoonasade: Käärmeenkantaja

 

Miljoonasade oli koronavuosieni lohtubändi, ja Käärmeenkantajaa kuuntelin paljon syksyllä 2021. Varsinainen lohtulevy Käärmeenkantaja ei kyllä todellakaan ole, sillä sen biisit ovat äärimmäisen synkkiä ja tarinat jopa absurdin kamalia. Siksi se sopiikin sellaisiin hetkiin, kun marraskuun pimeys vain jatkuu ja jatkuu, ja maailma tuntuu toivottomalta paikalta. Silti synkkyydestä huolimatta Käärmeenkantajassa on yllättäviä valonpilkahduksia. Esimerkiksi varsin tuskaisessa Pitkä piikissä todetaan vähän ihmetellen, että surusta huolimatta ei kuoltukaan.

Scandinavian music group: Baabel

 

Smg:n Baabel ilmestyi, kun olin lukion ensimmäisellä luokalla. Edellinen albumi Terminal 2 ei ole mikään lempparini, vaikka olenkin oppinut siitä vähän enemmän vuosien mittaan pitämään. Baabel on kuitenkin huippu, tanssittava ja puhutteleva levy. Sekä Baabel että Terminal 2 vie kuuntelijansa dystooppisiin tunnelmiin, mutta Baabel on mielestäni post-apokalyptisempi kuin edeltäjänsä. Mielikuvissani nimibiisi kertoo raunioiden keskelle kohonneesta tanssiklubista: ulkona on tuhotunut maailma, siksi nyt täytyy tanssia. Baabel sijoittuu mielessäni hyvin tummasävyiseen, neonvalojen värjäämään kaupunkiin, jossa aurinko ei paista ja vettä sataa jatkuvasti. Siksi se on syyslevy parhaasta päästä, varsinkin, jos syksyään viettää kaupungissa.

Rajaton: Salaisuus

 

 

Kun kuuntelen Rajattoman Salaisuutta, kiidän muistoissani lapsuudenkotiini ja omaan huoneeseeni ja näen itseni istumassa sängyllä ja lukemassa koeviikon kokeisiin. Tämä on minulle syksylevy oikeastaan lähinnä siksi, että olen kuunnellut sitä syksyllä. Mutta eipä sitä aina sen kummempaa aasinsiltaa edes tarvita. Lokakuu tosin lienee aika itseselitteinen biisivalinta tältä levyltä.

 

Behm: Draaman kaari viehättää 

 

 

Myös Draaman kaari viehättää assosioituu korona-aikaan: singlet julkaistiin juuri ennen eristyksen alkamista ja levy syksyllä. Täytyy myöntää, ettei tähän levyyn tee heti mieli palata, sillä monet biisit linkittyvät niin vahvasti korona-ahdistukseen. Hyviä biisejä siinä silti on, ja onhan se muisto omanlaisestaan syksystä.

 

Nupu: Valheet, tupakka ja reivit 

 

 

Eräs ystäväni vinkkasi minulle Nupun ensimmäisen levyn, ja ihastuin siihen ikihyviksi. Valheet, tupakka ja reivit ei ole ollut minulle koskaan kesälevy, mutta sitä kuunnellessa tuntuu, että muistelisi kesää syksyn synkkyydessä. Kuunnellessa syntyy outo nostalginen tunne tilanteisiin, joita ei ole koskaan kokenutkaan. Varsin tanssittavalla levyllä on hieman samaa tunnelmaa kuin Baabelissa: juhlitaan ja tanssitaan, vaikka tuho odottaisi nurkan takana. Pidän erityisesti myös siitä, miten biisien tarinat keskittyvät ystävyyteen. Rakastuminen, ihastuminen ja sydänsurutkin kyllä mainitaan, mutta monessa kohdassa ystävyys nousee tärkeäksi voimavaraksi.

 

Vilma Jää: Kosto 

 

Viime syksynä ilmestynyt Kosto kuului erottamattomasti viime syksyni soundtrackiin. Vilma Jään henkilökohtaisista traumoista kummunnut levy on äärimmäisen synkkä. Siinä on paljon julmuutta ja kauheuksia, väkivaltaa ja kostonhalua. Jotenkin sen tumma tunnelma sopii syksyyn: albumikokonaisuus tuntuu liian synkältä kevääseen ja kesään, vaikka eipä levyn teemat sinänsä vuodenaikaa katso. Henkilökohtaisten kipujen lisäksi biisit käsittelevät yhteiskunnallisiakin aiheita: naisvihan lisäksi puhutaan esimerkiksi ilmastonmuutoksesta, kun Jäistä neitiä pyydetään tuomaan kylmyyttä palaville alueille. On albumilla kuitenkin vähän valoakin: esimerkiksi päätösraita Surulintu on todella lohdullinen ja lempeä.

Heh, synkkyys ja tuskaisuus näyttää toistuvan teemoissa :D Mutta sellaista syksy on, ja ainakin itse viihdyn tässä tunnelmassa. Mitä sinä kuuntelet syksyisin?

Syyskuun luetut 2024

Syyskuussa 2024 luin 11 kirjaa (2184 sivua, 12 h 46 min), joista kolme oli spefiä, kolme sarjakuvaa, yksi runokirja, kaksi äänikirjaa ja yksi uudelleenluku.

 

Sisältää juonipaljastuksia! 

 

Meresmaa, J.S.: Poika valkean, renki raudan (Rauniara #2) 433 s. 

Sattouf, Riad: Tulevaisuuden arabi 4: lapsuus Lähi-idässä 1987-1992 280 s. 

Itkonen, Juha: Myöhempien aikojen pyhiä 9 h 17 min [K] 

Tabermann, Tommy: Tulevaisuus on rakkauden vihollinen 51 s. 

Bray, Libba: Kauhun ja kauneuden valtakunta (Gemma Doyle #1) 360 s. [U]

Sattouf, Riad: Tulevaisuuden arabi 5: lapsuus Lähi-idässä 1992-1994 176 s. 

Vik, Merri: Kaiken huippu, Lotta (Lotta #19) 135 s. 

Sattouf, Riad: Tulevaisuuden arabi 6: lapsuus Lähi-idässä 1994-2011 176 s.

Vik, Merri: Hymyä huuleen, Lotta (Lotta #20) 137 s.  

Lipasti, Roope: Palavan kaupungin lapset (Turun palo #1) 3 h 29 min [K]

Gier, Kerstin: Päivänvalolla ei näe (Muista minut #1) 436 s. 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 7

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 8

muualta: 3

 

Rauniara-duologian ensimmäisen osa, Tyttö hämärän, piika pimeän, oli mielenkiintoinen lukukokemus ja jäi melkoiseen cliffhangeriin, joten toinen osa Poika hämärän, renki raudan oli ehdottomasti lukulistallani. Eloseppä Arona Pohtovius on vangittu Ruhtinattaren käskystä. Häntä kuitenkin huolestuttaa melkein enemmän hänen äitinsä kohtalo: voiko pahoin palanut ihminen selviytyä hengissä koettelemuksistaan? Matkalla vankityrmään Aronan kaappaa maanalainen kapinallisryhmä. Ruhtinatar on pakko voittaa. Toisaalla Malka ja Teno ovat onnistuneet matkaamaan rinnakkaistodellisuuteen, myyttiseen Obeloohon, ja jättämään Myrrys-vauvan sinne turvaan. Rauniaran aika kuitenkin tikittää, ja jos vastarintaliike tahtoo kukistaa Ruhtinattaren, täytyy olla nopea ja älykkäämpi kuin julma hallitsija. Poika valkea, renki raudan on edelleen kiehtovaa ja runsasta fantasiaa, mutta ihan ensimmäisen osan tasolle se ei noussut. Kirja oli vähän epätasainen, välillä se veti todella hyvin ja välillä juoni taas tuntui laahaavan. Maailma on edelleen todella mielenkiintoinen ja jännittävä, ja Meresmaan kielestä pidin tosi paljon. Myrrys on todella mielenkiintoinen hahmo, ja harmittikin vähän, että hänen seurassaan sai viettää vain verrattain lyhyen ajan. Tykkäsin myös Ruhtinattaren taustatarinasta. Lukemista olisi ehkä helpottanut, jos ensimmäinen osa olisi ollut tuoreemmassa muistissa, mutta hyvin siitä selvittiin näinkin. Karin Niemen kansi on muuten jälleen aivan upea! Unohduin ihailemaan sitä lukemisen lomassa useasti.

 

Tulevaisuuden arabin kolmannen osan lopussa Sattoufin perheen isä ilmoitti saaneensa työpaikan Saudi-Arabiasta. Perheen äiti ei kuitenkaan aio muuttaa miehensä perässä, joten hän on muuttanut lastensa kanssa perheensä luo takaisin Ranskaan. Riad pikkuveljineen viettää aikaa isänsä luona kesäisin, ja äiti yrittää puhua isän muuttamaan Ranskaan muun perheen luo. Vanhempien suhteet kiristyvät kiristymistään, ja lopulta mikään ei ole enää niin kuin ennen. Siinä missä sarjan kolmas osa tuntui vähän laahaavalta, tässä osassa tarina etenee jälleen. Tunnelma on hyvin painostava, ja lopetus odottamaton ja järkyttävä. Onneksi olin varautunut lainaamalla kaikki viimeiset osat kirjastosta, joten saatoin jatkaa heti seuraavan osan mitä pikimmiten.

Olin aikaisemmin lukenut Juha Itkoselta Anna minun rakastaa enemmän - ja Palatkaa perhoset -kirjojen muodostaman duologian, ja koska pidin niistä kovasti, muukin tuotanto kiinnosti. Itkosen esikoisteos Myöhempien aikojen pyhiä tuli Bookbeatissa vastaan, joten otin sen kuunteluun. Kuten nimestä voi päätellä, kirja kertoo kahdesta nuoresta mormoonista, Davidista ja Markista, jotka lähetetään tekemään lähetystyötä Utahista kaukaiseen Suomeen. Hiljaiset ja pidättyväiset suomalaiset eivät ota uskonlähettiläitä avosylin vastaan, mikä uhkaa nujertaa jopa tehokkaan ja uskossaan vahvan Markin. Davidin usko puolestaan horjuu. Kotona tapahtunut tragedia on saanut hänet kyseenalaistamaan kaikkea oppimaansa, ja Suomessa kohdatut asiat, varsinkin naapurissa asuva Emma, aiheuttavat hänelle syvää tuskaa ja epävarmuutta. Tämä oli vallan mainio kirja! Kertoja David tuntuu kriiseissään aidolta hahmolta, ja muutkin henkilöt on rakennettu hyvin. Monet sivuhahmotkin ovat kokonaisia ja monitahoisia, mieleen jäi erityisesti Kalevin vaimo eri rooleineen. Vaikka mormoniusko oli koulun uskonnontuntien pohjalta jotenkin tuttu, opin tästä myös paljon uutta. Kirja on vaatinut takuulla paljon taustatyötä, mutta ei kuitenkaan sorru infodumppaamaan. Jopa Markin uskontoa käsittelevät sähköpostit tuntuvat luonnolliselta osalta kirjaa, eivätkä jää irralliseksi osasksi. Kovin positiivista kuvaa uskonnosta kirja ei tosiaan anna. Kaihertamaan jäi seksuaalista hyväksikäyttöä sisältävä kohtaus. En muista lukeneeni juuri koskaan mieheen kohdistuneesta seksuaalisen väkivallan teosta, jossa tekijänä on nainen. (Paitsi tietenkin Miestä ei voi raiskata!) Vaikka tekijä tunnistikin tehneensä väärin ja puhui asioista niiden oikeilla nimillä, asian käsittely jäi silti vähän oudon vajavaiseksi. Pohdin sitäkin, ovatko monilla tavalla rikkinäiset ja traumatisoituneet hahmot vain kykenemättömiä käsittelemään tapahtunutta, vai osoittaako syyttävä sormi kirjailijaan. En kuitenkaan tullut pohdinnoissani oikein mihinkään tulokseen. Äänikirjan lukijasta A. W. Yrjänästä pidin kovasti, hänen matala ja rauhallinen äänensä sopii lukemiseen täydellisesti. Toisaalta jäin miettimään, oliko juuri tällainen ääni paras valinta nuoren Davidin ääneksi. Vaikka kirjan loppu jäi mielestäni vähän liian avoimeksi, Myöhempien aikojen pyhiä oli kuitenkin todella hyvä lukukokemus. Se jää mieleen elämään takuulla pitkäksi aikaa.

Olin kotikotona käymässä, mutta tein virheen ja otin mukaani vähän liian pelottavan kirjan iltasatukirjaksi, joten "jouduin" turvautumaan paikalliseen kirjahyllyyn. Toukokuussa lukemani Tommy Tabermannin kirjat eivät vakuuttaneet, mutta päätin ottaa epätasaisen tuotannon kanssa riskin ja lukea runokokoelman Tulevaisuus on rakkauden vihollinen. Tämä kokoelma oli parempaa Tabermannia, ei mennyt kiusallisen puolelle! Yleistunnelmaltaan teos on melko tuskainen ja synkkä. Rakkaus ja himo raastavat rintaa, mutta maailman järähdellessä kaksi ihmistä löytävät turvan toisistaan. Tunnelma sopi hyvin harmaan syyspäivän luettavaksi. Kaikki kirjan runot eivät jättäneet muistijälkiä, mutta parhaat koskettivat todella syvältä.

Kauhun ja kauneuden valtakunta on kirja, josta muistan pitäneeni mielettömästi silloin, kun sen yläasteella luin. Valitettavasti trilogian seuraavia osia ei ole suomennettu, joten ne jäivät aikoinaan lukematta. En tiedä, oliko niitä kotikaupungin kirjastossa ollenkaan, mutta vaikka olisikin ollut, en tuolloin ollut lukenut vielä koskaan englanniksi, joten kielitaitoni ei olisi varmaan riittänyt niihin. Nykyisen kotikaupungin kirjastosta jatko-osatkin löytyvät, joten päätin lukea muistinvirkistykseksi ensimmäisen osan uudelleen, ennen kuin siirryn kahteen lukemattomaan kirjaan. Kauhun ja kauneuden valtakunta sijoittuu 1800-luvulle. 16-vuotias Gemma Doyle on elänyt koko elämänsä Intiassa, mutta kaipaa Lontooseen. Toive toteuttuu yllättäen ja rajulla tavalla, kun Gemman äiti murhataan hämärissä olosuhteissa, ja Gemma lähetetään Englantiin sisäoppilaitokseen. Koulun säännöt ovat tiukat, ja tyttöjä kasvatetaan viktoriaanisen naiskuvan mukaisesti yläluokkaan sopiviksi vaimoiksi. Gemman on vaikea sopeutua koulun arkeen, eikä asiaa helpota, että hän näkee outoja ja pelottavia näkyjä. Gemma koulutovereineen törmää salaperäiseen päiväkirjaan, jossa he lukevat mystisestä Neitokunnasta, salaseurasta, joka koulussa on aikaisemmin ollut. Vuosia sitten Neitokunnan jäsenille on kuitenkin tapahtunut jotain kamalaa, ja Gemma alkaa pelätä, että historia toistaa itseään. Pidin tästä yhtä paljon kuin 10 vuotta sitten! Vaikka juoni oli suurimmaksi osaksi unohtunut, goottilainen tunnelma oli jäänyt voimakkaasti mieleen, ja miljööt ja yksittäiset hetket olivat syöpyneet aivoihin yllättävän tarkasti. Tunnelma tässä kirjassa olikin kiehtovan synkkä ja jopa aidosti pelottava. Tämän kirjan takia piti napata kotikodin hyllystä Tabermannia, koska en todellakaan olisi uskaltanut lukea tätä yötä vasten :D Hahmot ovat monitahoisuudessaan kiinnostavia. Oikeastaan kaikki henkilöt ovat enemmän tai vähemmän inhottavia ihmisiä, Gemmakin, mutta heissä on enemmän tasoja kuin päältä päin näkee. Gemman romanttiset tunteet tosin jäivät ehkä vähän epäuskottaviksi. Toisaalta hormonihöyryinen mutta aikakauden siveään muottiin puristettu teini leimahtanee liekkeihin suhteellisen helposti, mutta silti se tuntui vähän päälleliimatulta. Loppupuolella oli myös joitain tapahtumia, jotka jäivät jotenkin epäselviksi ja sekaviksi. Kauhun ja kauneuden valtakunta oli erittäin ilahduttava lukukokemus ja odotan innolla, että pääsen vihdoin lukemaan, miten tarina jatkuu!

Tulevaisuuden arabin viides osa jatkuu odottettavan synkissä merkeissä. Ranskaan jääneet Sattoufit yrittävät saada yhteyttä Syyriaan kadonneeseen isään. Äiti tarttuu jopa epätoivoisiin keinoihin, kuten selvännäkijän palveluihin, löytääkseen nuorimman lapsensa. Teini-ikäinen Riad ei oikein löydä paikkaansa koulussa, mutta fantasiamaailmoihin solahtaminen on tervetullutta todellisuuspakoa, ja ensirakkauskin tekee elämästä siedettävämpää. Hän saa kehuja myös piirroksistaan. Pidin tästäkin osasta kovasta! Mielestäni Riadin voimakas sisäinen ääni oli toteutettu erityisen hyvin: on vaikeaa elää vapaamielisessä länsimaassa, kun on koko elämänsä kuunnellut isän ja isän sukulaisten konservatiivisiä mielipiteitä. Oli myös kivaa, että aiemmin melko lailla statistin osassa ollut äiti nousi merkittävämpään osaan.

Keväällä luin huvikseni ensimmäisen Lotta-kirjan uudelleen, ja laitoin pari lukematonta osaa varaukseen. Kaiken huippu, Lotta sijoittuu tutun Ruotsin sijaan Wieniin, minne Lotta pääsee kesälomallaan vanhempiensa kanssa matkustamaan. Månssonin perhe viettää aikaa tuttavaperheensä kanssa, ja Lotta suhtautuu aluksi hyvin nuivasti ajatukseen perheen samanikäisestä Viola-tyttärestä. Lotan suureksi yllätykseksi Viola on kuitenkin samanlainen höseltäjä kuin Lottakin, joten tytöt löytävät yhteisen sävelen nopeasti. Lomamatkalla sattuu ja tapahtuu lottamaiseen tapaan. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ollut yhtä hyvä kuin jotkut muut Lotat. Wien ympäristönä tuntui kuitenkin vieraalta, tuntuu että Lotta on enemmän edukseen (mitä se nyt tässä kontekstissa tarkoittakaaan) Ruotsin kamaralla. Kihara-Fridolfin läsnäolo kuitenkin ilahduttaa aina. (Ja vähän samaistuttaa myös, nimim. törmäsin kesän Tukholman-reissulla työkaveriini kaksi kertaa saman päivän aikana!) Pidin myös kuvauksesta maata pitkin matkustamisesta. Vaikka tämä matkustusmuoto johtuikin kirjassa Lotan lentopelosta eikä ympäristösyistä, oli hauska huomata, että periaatteessa kirjassa oltiin aikaansa edellä!

Tulevaisuuden arabin päätösosassa käydään läpi sarjan pisin aikajänne. Isä ei lupauksistaan huolimatta ole tuonut Fadia takaisin Ranskaan, ja äiti on murtunut. Huolten, ahdistuksen ja surun keskellä Riad kasvaa aikuisuuden kynnykselle, hakee taidekouluihin ja myös pääsee sisään, mutta menestys ei tule sormia napsauttamalla. Isovanhemmat vanhenevat, äiti suree, eikä isästä kuulu kuin satunnaisia viestejä silloin tällöin. Riad päätyy terapiaan (onneksi!), ja pikkuhiljaa elämä alkaa näyttää vähän valoisammalta. Arabikevät kuitenkin vaikuttaa järisyttävästi Sattoufien elämään. Tämä oli aivan loistava lopetus tarinalle! Riadin kasvun seuraaminen on todella hienoa, vaikka siihen liittyykin melko kovia kipupisteitä. Vaikka monet tarinan tapahtumat ovat edelleen traagisia, pieniä valonpilkahduksia on nähtävissä, loppuratkaisussakin. Se on hyvä kohta lopettaa tämä saaga, vaikka kauhean mielelläni olisinkin lukenut vielä lisää perheen elämästä. Jäin pohdiskelemaan ainoastaan veljessuhteiden kuvausta. Riadin suhde Fadiin on ymmärrettävästi kuvattu tarkemmin, mutta keskimmäinen veli Yahya jää paitsioon, ja tämä ongelma on ollut koko sarjan ajan: Yahya on lähinnä passiivisesti läsnä. Tässä viimeisessä osassa hän on niin vähän mukana, että hänen koko olemassolonsa melkein unohtaa. Onkohan tämä ollut tietoinen päätös? (Samaa ongelmaa oli myös Craig Thompsonin Blankets-sarjakuvassa, vaikkakaan ei yhtä paljon.) Tulevaisuuden arabi on teos, joka on tärkeä ja avartava. Vaikka keskivaiheilla sarja vähän laahasikin, se on kokonaisuutena hieno. 

 

Hymyä huuleen, Lotta jatkaa melko lailla suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi. Lotta ja Giggi aloittavat syksyn tullen uuden lukukauden, ja Lotalla on vakaa aikomus keskittyä opiskeluun. Lotta on kuitenkin aina Lotta, ja niinpä hän päätyy moniin erikoisiin tilanteisiin, joihin saattaa johtaa vain väärään bussiin nouseminen. Kaiken huippu, Lotta -kirjasta tuttu Vio onnistuu saamaan Lotan ongelmiin pelkän kirjeensä avulla, kun Violle Kihara-Fridolfista valokuvaa ottava Lotta päätyy hätävalheen myötä toimittamaan luokkalehteä. Kotimaansa kamaralla Lotta toimii heti paljon paremmin kuin edellisessä osassa! Viihdyin ja naurahtelinkin, varsinkin Lotan kitara-aiheisille edesottamuksille. Se vain vähän harmitti, etten oikein muistanut, millaiset kuviot Lotalla ja Paulilla on aikaisemmin ollut (olivatko he peräti serkuksia??), mutta se ei ole kirjan vika, vaan sen, että minulla on ollut yli kymmenenvuotiseksi venynyt tauko sarjan luvussa.

Olin pari vuotta sitten kuuntelemassa, kun Roope Lipasti ja Hannu Salmi puhuivat Helsingin kirjamessuilla Turun paloa käsittelevistä kirjoistaan, ja molemmat kiinnostivat kyllä. Hannu Salmen tietokirjan luin jo talvella, ja nyt oli Roope Lipastin lastenkirjan vuoro. Seikkailun päähenkilöt ovat tuomarin lapset Peter ja Hulda ja heidän ystävänsä, köyhemmän perheen poika Jaakko. He elävät tavallista arkeaan iloineen ja suruineen 1820-luvun Turussa, kunnes syyskuun neljännen päivän iltana vuonna 1827 tulipalo syttyy Aninkaistenmäellä, ja tuhoaa lähes koko kaupungin. Lapset yrittävät selvitä tulimerestä hengissä, mutta samalla heillä on professorin, Peterin kummisedän ja Jaakon oppi-isän, antama salainen tehtävä pelastaa Mikael Agricolan kirjoittama kirja tuomiokirkosta. Liekkien lisäksi heitä uhkaa myös kaupungin ilkein rikollinen, Kierosilmä-Kalle. Palavan kaupungin lapset on oikein viihdyttävää historiallista lastenkirjallisuutta. Toimintaa riittää, kun lapset pakenevat liekkejä ja joutuvat täpärään tilanteeseen toisensa jälkeen. Seikkailun lisäksi tarinassa käsitellään paljon erilaisia teemoja esimerkiksi tyttöjen asemasta ja eroista yhteiskuntaluokkien välillä, mutta ne on onnistuttu punomaan luontevaksi osaksi tarinaa, eivätkä ne tunnu irrallisilta saarnausosilta. Fakta ja fiktio sekoittuvat tarinassa, mutta pääosin historialliset faktat taitavat olla kohdillaan. Luulen, että olisin pitänyt tästä lapsena, ja varmasti historiasta ja seikkailusta innostuneet lapset innostuvat tästä. Aikuislukijalle kuitenkin esimerkiksi Kierosilmä-Kalle tuntui vähän turhan överiksi vedetyltä hahmolta, jossa ei ollut oikeastaan mitään muuta piirrettä kuin hänen ilkeytensä. Lisäksi kirjan kieli oli omaan makuuni liian yksinkertaista. Jäin myös pohtimaan, minkä takia lukujen alussa oli lyhyet tiivistelmät luvun tulevista tapahtumista. Onko nykylasten luetun ymmärtäminen niin heikolla tasolla, että tiivistelmät ovat tarpeellisia? Moitteistani huolimatta Palavan kaupungin lapset oli kuitenkin sen verran viihdyttävä, että kuuntelen jatko-osaa tällä hetkellä.

Olen pitänyt Kerstin Gierin aikaisemmista Rakkaus ei katso aikaa - (Rubiininpuna, Safiirinsini ja Smaragdinvihreä) ja Unien kirjat - trilogioista (Lupaus, Vala ja Liitto), ja myös realistisempi Pilvilinna oli tosi kiva kirja. Uuden Muista minut -trilogian avaus Päivänvalolla ei näe oli siis ehdottomasti lukulistallani, koska kaipaan toisinaan kepeän romanttista ja humoristista fantasiaa. Kirja alkaa tilanteesta, jossa päähenkilö Quinn on ystävänsä syntymäpäivillä. Juhlissa hän törmää salaperäiseen sinitukkaiseen Kimiin, jonka perään lähtiessään hän kohtaa hurjia petoja ja joutuu onnettomuuteen. Päästyään sairaalasta Quinn kuitenkin ymmärtää, että oudot näyt ja tuntemukset eivät johdu aivovauriosta, vaan jotain kummaa on oikeasti tekeillä. Hän saa yllättävän liittolaisen naapurin uskonnollisen perheen tyttärestä Matildasta, ja yhdessä he alkavat selvittää, millainen maailma rinnakkaistodellisuudessa sijaitseekaan. Päivänvalolla ei näe on hyvin tyypillistä Gieriä, kevyttä, hauskaa ja romanttista. Parasta Gieriä tämä ei kylläkään mielestäni ollut. Hahmoista tykkäsin eniten Matildasta, Quinn kävi vähän hermoilleni. Matiladan ihastuminen Quinniin tuli vähän puun takaa, vaikka myöhemmin hän väittikin olleensa ihastunut jo lapsesta asti. Muut hahmot jäivät vähän ohuikis, vaikka Feestä ja Hyasintistä pidinkin. Myös fantasiaelementit jäivät vähän epämääräisiksi. Harvoin sanon näin, mutta olin paljon kiinnostuneempi oikean maailman tapahtumista kuin fantasiaosista. Luen kyllä seuraavatkin osat trilogiasta, vaikka tämä ei täysin vakuuttunutkaan. Miksiköhän muuten Gierin hahmoluettelot on aina kirjojen lopussa? Tämäkään luettelo ei ihmeemmin spoilannut, joten en ymmärrä, miksi se oli piilotettu viimeisille sivuille.

*********

Syyskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet: Poika valkean, renki raudan

Syyskuu meni ohi silmänräpäyksessä. Opinnot alkoivat taas, tosin itselläni ei ole muuta kuin gradun kirjoittamista, mikä on sujunut vähän vaihtelevalla menestyksellä. Tosin tällä hetkellä olen aika hyvällä fiiliksellä gradun kanssa! Syyskuuhun kuului myös kuorokauden aloitusta, ja olen innoissani syksyn teemoista. Arkea on rytmittänyt toverin yökyläily, lukuvuoden ensimmäiset sitsit, yhdet valmistujaispippalot, kotikotona ja vanhassa kesätyöpaikassani vierailu sekä oudosti ja hitaasti edennyt syysflunssa.

 

Kuukauden biisi on Vuokko Hovatan Helise taivas. Ostin Hovatan Lempieläimiä-levyn talvella, ja olen kuunnellut sitä säännöllisen epäsäännöllisesti. Viime aikoina Helise taivas on soinut päässä lähinnä siksi, että minulla on kirjastosta lainassa Aulikki Oksasen samanniminen runoteos, ja kirjan näkeminen aiheuttaa välittömän korvamadon. Mutta ei se haittaa, tämä on niin ihana biisi, etten kestä! Oksasen teksti on mielettömän hieno, ja Hovatan laulun kuuntelu on aina nautinto.

Kesämuistoja

Kesä on kääntynyt syksyyn, vaikka viime aikoina onkin ollut hämmästyttävän helteistä. Syksy tarkoittaa sitä, että on aika kurkistaa kesä-ämpäriin, ja katsoa, mitä kaikkea ehdin toukokuussa tekemältäni ämpärilistalta tehdä. 

Ilolan arboretum Salossa oli niin kaunis paikka, että minulta ja matkaseuralaisiltani meinasi lähteä järki.

Kesällä 2024 minä

 

☀ saan asunnon suursiivouksen suoritettua. 

En saanut, mutta pesin matot! Sitä operaatiota en ollutkaan tehnyt naismuistiin.

☀ luen graduaineistoa ja -kirjallisuutta. 

En niin paljon kuin olisin halunnut, mutta vähän kuitenkin! Aineistoa kahlasin jonkin verran läpi, mutta tutkimuskirjallisuuteen en koskenut. 

☀ uin meressä vähintään kerran. 

En uinut. Uin ylipäätään koko kesänä vain kerran, eikä uimapaikkanani ollut meri. Opiskelupaikkani isoin ongelma on se, että kaikki rannat ovat tosi kaukana! :(

☀ käyn kesäteatterissa. 

Kävin! Kuten mainitsin kuukausikoosteessa, kävin katsomassa Jyväskylässä Kulissi-teatterin Heathersin, joka oli musikaalin kantaesitys Suomessa. Koska rakastan Heathersia mielettömästi, esitys jännitti todella paljon. En ollut koskaan nähnyt musikaalia (livenä, bootlegeja en myönnä katsoneeni) ja nyt näin sen vielä suomeksi, joten epäonnistumisen vaara oli olemassa. Tykkäsin kuitenkin esityksestä tosi paljon! Suomennos toimi (mitä nyt jotkut kohdat muuttivat merkitystään käännöksen myötä), ja esiintyjät olivat luontevia, vaikka välillä pitkissä ja korkeissa nuoteissa olikin vähän horjuntaa. Koreografiat ja puvustus toimivat myös vallan mainiosti! Hyvä kesäteatterielämys siis kaikin puolin. Käsiohjelmasta huomasin, että ensi kesänä Kulissilla on ohjelmistossa Tytöt 1918, ja vaikkei teos ole mikään ykköslempparini, se on varmaan pakko mennä katsomaan! 

"Kaunista! Kaunista! Kaunista!"

☀ teen museomatkan Tampereelle. 

Suoritettu! Museologiystäväni kanssa laukkasimme läpi niin pian sulkeutuvan Lenin-museon, Työväenmuseo Werstaan uudistetun perusnäyttelyn kuin Vapriikinkin kivi-, Finlayson- ja Manserock-näyttelyt. Oli aivan ihanaa, että mukana matkassa oli joku, joka suhtautui museoihin yhtä suurella intohimolla, sillä heinäkuisella sooloreissullani Tukholmaan tuskailin kovasti sitä, ettei kukaan ollut kuuntelemassa museologisia jurputuksiani. Onneksi tämä korjaantui Tampereella! Yhdessä intoilimme hauskoista näyttelyoivalluksista, stressaannuimme siitä, että joihinkin kivinäyttelyn kiviin sai koskea ja nurisimme ja moitimme sekavasti rakennettuja näyttelyitä. Paras kokemus Tampereen museoista oli ehkä Manserock-näyttely, jota voin suositella lämpimästi. Ainoa asia, jota jäin näyttelystä kaipaamaan, oli bilehuone, jossa olisi voinut tanssia rokin tahtiin. Mun pakko rokata on ja twistata on, kuten eräs viisas mies kerran lausui. Olen valmis myöntämään Tampereelle Suomen museopääkaupungin tittelin! 

Manserock-tunnelmia Vapriikissa.

☀ osallistun lukumaratonille. 

En osallistunut. Voi olla, että sellainen järjestettiin, mutta se meni kyllä itseltäni täysin ohi. Luin kuitenkin tosi paljon, mikä on aina kivaa. Lisäksi osallistuin Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen!

 

☀ saan editoitua P:a 50 sivua. 

Nipin napin 30 sivua, ja Osuuskumman kilpailuun lähetin lopulta vain neljä ensimmäistä lukua suunnitellun seitsemän sijaan. Sain kuitenkin taas editoinnista kiinni, joten ei tämä mikään turha tavoite ollut, vaikkei aivan täyttynytkään. 

Astrid Lindgrenin kirjoituspaita Tukholman Nordiska museetissa.

☀ teen retken antikvariaattiin. 

En tehnyt. Kesälomani hujahti ohi tuosta noin vain, viikonloput täyttyivät nopeasti ja työpäivien jälkeen en olisi jaksanut tai ehtinyt tälle ekskursiolle lähteä. Mutta ehkä vielä joskus!

☀ pidän taideretriitin ystävän kanssa. 

Emme pitäneet yhteistä retriittiä, koska aikataulut menivät monesti ristiin. Teimme kuitenkin yhden runon pikkuzinen, jota olemme jättäneet löydettäväksi muutamiin julkisiin paikkoihin. (Jos olet sen perusteella löytänyt tänne, niin moi! Kiva kun tulit kurkkaamaan! <3)

Ystävän kissa loikomassa jalkani päällä. Keksisin itse mukavampiakin paikkoja, mutta pitkään hän siinä viihtyi.

Kesä 2024 oli työntäyteinen, mutta hyvä. Viihdyin työpaikassani, ja vaikka työnteko haittasikin jonkin verran harrastuksia, ehdin kuitenkin myös tehdä paljon. Voi olla, että viime kesänä reissasin enemmän, mutta tältä kesältä jäi myös parhaiten reissut mieleen: kotimaanmatkat Saloon, Tammisaareen, Laitilaan, Jyväskylään, Mikkeliin, Helsinkiin ja pariinkin otteeseen Tampereelle, mutta myös ensimmäinen ulkomaanmatka kuuteen vuoteen kansankodin helmaan Tukholmaan. Mieleen jäivät myös turhauttava ja monet kivat suunnitelmat perunut kesäflunssa, ihanat ihmiset, joita tapasin niin reissuillani kuin kotikaupungissa, synttäreideni juhlinta, parit keikat ja ihan vain oleminen. Kauniina päivinä jopa työmatkapyöräily sykähdytti sydäntä! 

 

Miten teidän kesänne meni?

Elokuun luetut 2024

Elokuussa 2024 luin 10 kirjaa (1866 sivua, 5 h 47 min), joista yksi oli spefiä, kaksi non-fictionia, kolme sarjakuvaa, yksi näytelmä, kaksi englanniksi luettua, yksi äänikirja, yksi e-kirja ja kaksi uusintaa.

 

Bardugo, Leigh: Tuho ja roihu (Grishaversumi #3) 400 s. 

Ahonen, JP: Puskaradio 64 s. 

Koivisto, Sesse: Eläintarha olohuoneessamme 5 h 47 min [K] [U]

Terentjeva, Dess: Zeno 163 s.

Waltari, Mika: Aiotko kirjailijaksi? 120 s. (e-kirja)

Sattouf, Riad: Tulevaisuuden arabi 3: lapsuus Lähi-idässä (1985-1987)

Aciman, André: Call me by your name 248 s. 

Murphy, Kevin & O'Keefe, Laurence: Heathers the musical 162 s. 

Loe, Erlend: Supernaiivi 223 s. [U]

Oseman, Alice: Heartstopper, osa 5 336 s. 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja/luettu englanniksi: 6

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 5

muualta: 3

 

Vaikka Grishaversumi-trilogian toinen osa olikin pettymys, sen loppurymistelyt varmistivat minut siitä, että halusin lukea viimeisenkin osan. Tuho ja roihu alkaa siitä, mihin Saarto ja myrsky jäi. Alina ja muut ovat paenneet maan alle Varjon yllätysiskun jälkeen. Alina ei ole varma, keihin hän voi enää luottaa, ja lisäksi hänen omat voimansa ovat hävinneet. Hän kuitenkin tietää Varjon juonivan kauheita juoniaan, jotka saattavat tuhota koko maailman. On löydettävä tulilintu ennen kuin on liian myöhäistä. Bardugo jatkaa tutulla tyylillään, ja kuvailu on jopa elokuvallista. Kirja koukutti edellisten osien tavoin, ja viihdyin sen kanssa paremmin kuin edellisen osan. Jopa romanssikuviot kiinnostivat, ja se on jo jotain! Henkilöitä on kuitenkin edelleen tosi paljon, enkä edes näin trilogian päätösosassa ollut ihan varma kaikkien henkilöllisyydestä. Nikolaita olisin kaivannut kirjaan vieläkin enemmän, hän on kuitenkin lempparini kaikista hahmoista. Edellisten kirjojen perusteella en olisi odottanut, että tämän kirjan lopussa tulisi itku, mutta niin vain kävi! Vaikka loppuratkaisussa oli elementtejä, joista en varsinaisesti pitänyt, se tuntui hyvältä lopetukselta sarjalle. Aion ehdottomasti jatkaa muidenkin Bardugon kirjojen pariin, vaikka Grishaversumi-trilogia ei mikään ykköslempparini olekaan.

 

Puskaradio oli JP Ahosen tuotannosta vielä lukematta.Sarjakuvat on julkaistu Journalisti-lehdessä, ja ne kommentoivat ajankohtaisia tapahtumia eläinhahmojen kautta. Ahoselle tyypillisesti sarjakuva on hyvin ja huolellisesti piirretty, ja joskus hahmot tai kommentit ovat hyvinkin nokkelia, pari kertaa hymähdin äänenkin. Toisinaan ajallinen perspektiivi toi vitseihin uuden kerroksen: viime aikoina olen toivonut ehkä enemmän kuin koskaan, että perussuomalaiset ottaisivat naamarinsa pois ja koko puolueen olemassaolo paljastuisi isoksi jekutukseksi. Ajankohtaisia tapahtumia kommentoivan teoksen ongelma on se, että se vanhenee huonosti, eikä viittauksia välttämättä enää myöhemmin tunnisteta. Itsekin olisin ollut tätä lukiessani aika hukassa, koska sarjakuvien alkuperäiseen ilmestymisaikaan olin ala-asteella, enkä siis seurannut kauheasti uutisia tai ainakaan tajunnut niitä täysin. Onneksi kirjan takasivulla oli selvennystä sarjakuvien kontekstista. Ihan kiva aikakapseli 2010-luvun alusta, mutta ei mikään lemppari-Ahonen.

 

Rakastin Sesse Koiviston kirjoja lapsena, ja kun huomasin, että hänen kirjojaan on Bookbeatissa äänikirjoina, päädyin kuuntelemaan yhden näistä lapsuussuosikeistani. Koivisto oli Korkeasaaren johtajan Ilkka Koiviston vaimo, ja kirjoissaan hän muistelee eläinkohtaamisiaan ja muuta elämää Korkeasaaressa. Eläintarha olohuoneessamme kertoo ajasta, jolloin Korkeasaaressa ei ollut ympärivuotista hoitoa sairastuneille tai orvoille eläimille, joten Koivistojen kotona asui milloin tiikerinpentu, milloin paviaani ja milloin saukonpoikanen. Mielestäni kirja oli yhtä mainio kuin lapsenakin! Koivisto kirjoittaa elävästi, humoristisesti ja lämmöllä. Arkea eksoottisten eläinten kanssa ei kuitenkaan kaunistella, ja jo esipuheessa todetaankin, että lähtökohtaisesti villieläimet kuuluvat luontoon, eivät ihmisasumuksiin. Ehkä kaikista näkemyksistä en ollut Koiviston kanssa samaa mieltä. Hän oli toki biologi ja minä humanisti, mutta välillä pohdin, mitä joku muu alan ihminen Koiviston tavasta puhua eläimistä ajattelisi. Toki viidessäkymmenessä vuodessa yleisetkin käsitykset eläinten hyvinvoinnista muuttuvat. Kirjasta tulee kuitenkin selkeästi ilmi se, että Koivistolle eläinten hyvinvointi on ollut tärkeää, ja uskonkin, että hän on toiminut niin hyvin kuin on oman aikansa tiedon mukaan pystynyt. Muutamia vuosia sitten ostin omaan hyllyynkin Tapiiri sohvapöydän alla -kirjan, johon Koivisto on koonnut tarinoita vanhoista kirjoistaan, päivittänyt niitä ja kirjoittanut jonkin verran uuttakin materiaalia. Vertailin Eläintarhaa olohuoneessamme tähän kirjaan ja huomasin, että tässä alkuperäisessä jotkut tarinat ovat monisanaisemmin kerrottuja. Toisaalta Tapiiri sohvapöydän alla -kirjan lukemisestakin on useampi vuosi aikaa, joten eipä minua olisi haitannut, vaikka tekstit olisivat olleet sanasta sanaan samoja :D Äänikirjan lukija luki omaan makuuni kirjan hieman liian lapsekkaasti. Koiviston kirja sopii toki nuorillekin lukijoille, mutta lukija sai kirjan kuulostamaan melkein eläinsaduilta. Kovasti tekisi mieli lukea lisääkin Koiviston kirjoja, ehkä otankin niitä jossain vaiheessa taas kuunteluun!

 

Dess Terentjevan Zeno jatkaa itsenäisten säeromaanien "sarjaa", johon kuuluvat myös Ihana ja Freestyle. Tällä kertaa kirja sijoittuu Joutsenoon, missä ysiluokkalainen Nella asuu. Hän rakastaa luontoa, eikä kaipaa kotikaupungista pois, toisin kuin hänen isosiskonsa Miisa. Miisa on näkyvästi biseksuaali, mikä hävettää Nellaa erittäin paljon. Miksi ei voisi vain olla sitä mitä on, miksi kaikesta pitää tehdä niin iso numero? Miisan kohtaama homofobia koskettaa kuitenkin myös Nellaa: hänkin on bi, mutta ei ole vielä tullut kaapista kellekään. Pidin tässäkin kirjassa Terentjevan kielestä ja tavasta käyttää säeromaanin muotoa hyväksi. Kaikenlaiset fontti- ja muotokikkailut ilahduttavat tässä genressä aina! Valitettavasti teoksena Zeno jäi Ihanan ja Freestylen jalkoihin. Kirjassa oli paljon kiinnostavia juonilankoja, mutta loppujen lopuksi kovinkaan moneen niistä ei keskitytty. Toki kirjan isoin kysymys siitä, onko vähemmistöön kuuluvan pakko olla aktivisti, on mielenkiintoinen, ja pidin myös siitä, millaisia vastauksia kysymykseen annetaan. Mielestäni oli hauskaa, että Nella toimi ikään kuin peilinä Ihanan Liljalle. Tässä oli jopa ihan konkreettinen viittaus Ihanaan, mikä ilahdutti kovasti. Jokainen luku alkaa joutseneen liittyvällä ajatuksella, oli se sitten tietotekstiä tai kaunokirjallisempaa. Näiden merkitys jäi minulle vähän epäselväksi. Zeno jätti jälkeensä myös surullisen ja epätoivoisen olon. Pikkupaikkakunnalla erilaisuuteen ei suhtauduta hyvällä, ja koulun seinälle ripustettu sateenkaarilippu revitään alas ja tallotaan. Tiedän tällaisten kauheiden kiusaamiskokemusten olevan monelle arkea, mikä teki kirjan lukemisesta vaikeaa. Hahmojen kohtaamaa kiusaamista ei kuitenkaan ratkaista mitenkään. Ehkä on realistisempaa, että kaikki ei muutu kuin taikaiskusta hyväksi, mutta kerrassaan mitään muutosta ilmapiirissä ei tunnu tapahtuvan kirjan aikana. Tämä jätti jälkeensä aika toivottoman olon, ja jossain mielessä myös ehkä soti kirjan sanomaa vastaan.

Mika Waltarin teos Aiotko kirjailijaksi? on kirjoitusoppaiden klassikko. Vuonna 1935 julkaistu teos ohjeistaa aloittavaa kirjailijaa kirjoittamisen pariin neuvomalla julkaisuun liittyviä asioita, millaisia asioita täytyy ottaa mitäkin genreä kirjoittaessa huomioon ja millaista lukemista tulevalle kirjailijalle suositellaan. Tosin hän kehottaa lukijaa pitämään jalat maassa, ja varoittaa, ettei kirjailijan tie ole helppo. Waltarin ohjeet ovat monessa kohdassa yhä päteviä, ja tiukka ja varoitteleva sävykin tuntuu perustellulta. Itselleni kiinnostavinta oli kuitenkin ehkä ajankuva: melkein 90 vuotta sitten suomalaisessa kirja- ja kustannusmaailmassa on paljon samaa kuin nykyään, mutta monet asiat ovat myös eri tavalla. Aina en ollut Waltarin kanssa samaa kieltä siitä, mitä kirjallisuudessa "saa" tehdä ja mitä ei, mutta toisaalta tarkastelemme asioita tarkastelemme asioita hyvin erilaisista lähtökohdista käsin. Ja sanoohan Waltari itsekin, että säännöt on tehty rikottattavaksi. Ärsyynnyin kuitenkin aika paljon siihen, miten miesvaltainen Waltarin kuva kirjallisuuden parissa työskentelevistä ihmisistä on. Vaikka asiaa ei sanottu suoraan, lähes joka kohdassa oletetaan, että kirjoittaja on mies, joka kirjoittaa lähinnä miehistä. Naiset ovat statisteja ja lehtitoimitusten sihteerejä, mutta kelpaavat lähinnä kevyiden rakkaustarinoiden päähenkilöiksi. Tyttökirjallisuuskin sivuutetaan maininnalla sen olemassaolosta, ja samaan hengeenvetoon ylistetään perinteisten poikakirjojen merkitystä kirjallisuuskentälle... Aiotko kirjailijaksi? on syystäkin klassikko, mutta suosittelen aiheesta kiinnostuneita tutustumaan myös tuoreempaan opaskirjallisuuteen. Tämän kirjan kansi on muuten aivan ihana! Ostaisin sen postikorttina, jos sellainen olisi saatavilla.

Edellisen osan Tulevaisuuden arabista luin viime kesänä, mutta nyt sain taas aikaiseksi jatkaa sarjan parissa. Riad käy koulua syyrialaisessa kylänpahasessa, ja hänen päässään liikkuu monenlaisia hämmentäviä ajatuksia. Hänen äitinsä alkaa kyllästyä pahimman kerran elämään kylässä, mutta onko elämä Ranskassa loppujen lopuksi vähemmän julmaa? Edellisten osien tapaan tämä on synkkä ja painostava, mutta huumori keventää tunnelmaa. Jonkin verran tämä osa alkoi kuitenkin toistaa itseään, ja toivon, että seuraavassa osassa tarina saa jotain uutta kierrosta. Pidän muuten todella paljon värien käytöstä! Ne lisäävät oman kerroksensa tarinaan.

Muutama vuosi sitten katsoin Call me by your name -elokuvan, lähinnä kahdesta syystä, joista toinen oli pääosaa näyttelevä Timothée Chalamet (toinen oli kaverin kehut) :D En kuitenkaan ihmeemmin pitänyt elokuvasta, vaikka siinä joitain hyviä puolia olikin. Kirjan olin laittanut tbr-listalle Goodreadsissa noin sata vuotta sitten, vaikka en enää elokuvan jälkeen ollutkaan varma, haluaisinko sitä lukea. Satuin kuitenkin bongaamaan kirjan kirjaston vaihtohyllystä alkukesästä ja totesin, että se olisi hyvä "rymypokkari" kesäreissuihin: sen vahingoittuminen ei haittaisi, ja jos se olisi kesän päätyttyä vielä ehjä, sen voisi palauttaa vaihtohyllyyn. Call me by your name sijoittuu 1980-luvun Italiaan, jossa 17-vuotiaan Elion perhe viettää kesäänsä. Perheen kesähuvilalle majoittuu joka kesä akateemikkoisän tuttavia tutkimusretriitteihin, eikä tämä kesä ole poikkeus. Kolmekymppisessä Oliverissa on kuitenkin jotain erilaista kuin aiemmissa kesävieraissa, ja pian Elio huomaa ihastuneensa mieheen. Kesä on kuuma ja täynnä kaipausta, himoa ja suruakin. Heti kärkeen suuri paljastus: en pitänyt tästä kirjanakaan :D Voi olla, että suomeksi luettaessa tämä ei olisi ollut niin tuskallinen taival kuin englanniksi. Vaikka sinänsä pidin viipyilevästä ja hitaasta kesätunnelmasta, sen lukeminen oli todella raskasta, ja jouduin usein palaamaan taaksepäin, kun tajusin pudonneeni kärryiltä. Vaikka kerronnassa oli monia hienoja kohtia, lukeminen tuntui melkoisen pakkopullalta. Pakkopullalta lukeminen tuntui myös siksi, että kirjan markkinointi antaa ymmärtää kyseessä olevan Suuri Romanssi, eikä tätä kirjan sivuillakaan varsinaisesti kielletä. Minua tämä ei vakuuttanut yhtään. Tarinan olisi voinut kertoa niinkin, ettei siinä olisi ollut groomausaspektia mukana, mutta Aciman valitsee toisin. Yritin kovasti lukea tätä ajallista kontekstia vasten, mutta en päässyt inhotuksestani yli. Oliver voisi sanoa Eliolle ei, ja Oliverin pitäisi tehdä niin. Hän tietää tekeväänsä väärin, mutta hän vain jatkaa. Ja tämä on kaikille ok??? Toki loppupuolella käyty keskustelu antaa ymmmärtää, ettei vanhempi Oliver täysin innostu ajatuksesta aikuisen miehen sekaantumisesta nuoriin, mutta sekin jää ohimeneväksi maininnaksi. Jos tätä ei markkinoitaisi rakkaustarinana, ei ongalma olisi ehkä niin suuri. En kyllä tiedä, pitäisinkö tästä silloinkaan. Pidin muuten enemmän elokuvan kuin kirjan lopetuksesta. Kirjan loppu tuntui jotenkin venyteltyltä, vaikka viimeinen virke olikin hieno. 

 

Kuten blogia pidempään lukeneet ehkä tietävät, rakastan Heathers-musikaalia. (Alkuperäistä 80-luvun elokuvaa toki myös, mutta nyt puhutaan musikaalista :D) Sain näytelmän painetun version syntymäpäivälahjaksi viime vuonna ystävältäni, joka oli käynyt Lontoossa katsomassa musikaalin. Kävin elokuussa katsomassa Heathersin Suomen kantaesityksen Jyväskylässä, joten ajattelin lukea näytelmän sen tiimoilta. Heathers sijoittuu vuoteen 1989, Ohion Sherwoodiin, Westerbergin high schooliin. 17-vuotias nörttimäinen Veronica haaveilee koulun loppumisesta ja siitä, että koulu olisi vähemmän sietämätön paikka. Koulua hallitsee kolmen kauniin, rikkaan ja ilkeän Heather-nimisen tytön joukko, jonka johtaja Heather Chandler yhtäkkiä hyväksyy Veronican hovinsa jatkoksi. Koulun uusi oppilas, salaperäinen Jason Dean aiheuttaa Veronicalle sydämentykytyksiä, mutta hän joutuu miettimään, onko JD vähän liiankin raju kumppani, kun koulun opiskelijat alkavat kuolla. Mutta jospa kuolemat lavastaisi itsemurhiksi? Koska rakastan musikaalia, rakastin myös tätä kirjaa, onhan se kuitenkin musikaali painettuna paperille. Musikaalin lukeminen painettuna jättää toki kokemuksesta aika paljon pois, mutta varsinkin dialogin lukeminen oli kiinnostavaa, koska bootlegeissä dialogista on usein vaikeaa saada selvää (ei sillä, että sellaisia katsoisin, pois se minusta!). Tykkäsin myös lukea parenteeseja ja tekijöiden kommentteja teoksestaan. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että JD:n äidin kohtaloa ei sanota elokuvassa suoraan, vain musikaalissa asiaa avataan enemmän. Koen, että tämän kirjan lukeminen (ja omistaminen) on arvokas lisä omaan fanitukseeni. Suurin ongelma kuitenkin tämän nimenomaisen painoksen kohdalla on se, että se noudattaa West Endissä esitettyä versiota alkuperäisen Off-Broadway -version sijaan. West endin versio on ilmeisesti nykyään se versio, joka lisenssejä myydään uusille produktioille, joten myös Jyväskylässä näkemäni kantaesitys noudatti tätä versiota. Vaikka tykkään uusista biiseistä Never shut up again ja I say nosta tosi paljon, valitettavasti uudempi versio tuntuu vähän liian pehmitetyltä. Tuntuu, että Off-Broadwayn rosoisempi versio tavoittaa paremmin elokuvan julmat ja tummat sävyt, ja näyttää millaisia teinit pahimmillaan ovat. West End -version lyriikat tuntuvat välillä turhan silotelluilta ja oudolta itsesensuurilta. Oli miten oli, Heathers on niin rakas teos <3

Luin Supernaiivin abivuoden syksyllä ja pidin siitä mielettömän paljon. Olen jo pidempään halunnut lukea sen uudelleen, ja mikäs olisikaan parempi aika kuin pian sen jälkeen, kun täytti 25 vuotta. Ai miksikö? Kirja nimittäin alkaa tilanteesta, kun nimettömäksi jäävä päähenkilö on juuri täyttänyt 25 ja kohtaa ison eksistentiaalisen kriisin. Kaikki tuntuu merkityksettömältä, mutta päähenkilö alkaa ratkoa ongelmiaan hyvin tarmokkaasti. Jotenkin tämä ei uponnut minuun yhtä hyvin kuin ensimmäisellä lukukerralla. Tykkäsin kyllä edelleen samoista asioista kuin edellisellä lukukerralla: hakasta, Børrestä, listoista, fakseista ja kirjastohauista. Sen sijaan minua häiritsi todella paljon Lisen hahmon yksiulotteisuus. Pohdinnat ajasta ja avaruudesta olivat myös vähän raskaita lukea. Hymähdin kuitenkin useamman kerran ääneen, Loe kirjoittaa sujuvasti ja tuo esiin monia hyviä havaintoja. Supernaiivi on ihan kiva pieni välipalakirja, mutta tällä kertaa se ei tuntunut elämää suuremmalta, vaikka nyt olenkin (pieniin) kriiseihin taipuvainen 25-vuotias. Olispa hakka!

Sain uusimman Heartstopperin kirjastosta yllättävän nopeasti, ja nopeasti sen myös luin. Edellinen osa mentiin melko synkissä tunnelmissa, mutta vitososan yleisfiilis on vähän kevyempi. Tässä osassa Nick miettii yliopistoon hakemista, ja Charlie haluaisi Nickin luo yöksi. Pidin siitä, että syvällisempiä teemoja käsitellään edelleen romanssin rinnalla, mutta valoisampi yleisfiilis oli tervetullutta edellisen osan synkkyyden rinnalla. On kuitenkin tärkeää, että ongelmista ei selvitä sormia napsauttamalla, vaan prosessivat vievät aikaa. Tätä lukiessa tosin tuntui, että lukisin ehkä jopa mieluummin joidenkin sivuhahmojen elämästä. Charlie ja Nick ovat ihania ja sympaattisia, mutta sarjassa on paljon muitakin kiinnostavia tyyppejä, joiden seikkailuista lukisin mielelläni vaikka spin-off -tarinan. Mielenkiinnolla kuitenkin odotan, miten sarja päättyy!

 

Unohdin kuvata Puskaradion ja Zenon ennen kirjojen palauttamista kirjastoon! Amatöörivirhe, tiedän.

*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa: Supernaiivi (alkuperäiskieli norja)

34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus: Call me by your name

43. Kirjalla ei ole päähenkilöä: Puskaradio 

 

Elokuussa jatkoin harjoittelussa, mutta kertyneiden vapaapäivien takia taisin tehdä vain yhden kokonaisen työviikon :D Töiden ulkopuolella kävin museomatkalla Tampereella, katsomassa Heathersia Jyväskylässä ja jopa Särkänniemessä. Kuukauteen mahtui myös kaksi keikkaa, Hectorin ja Coitus int. 50 revivalin, joista molemmissa viihdyin oikein hyvin. Varsinkin Hector oli ravisteleva kokemus, itkin useamman biisin kohdalla, kun settiin oli valikoitunut minulle tärkeitä kappaleita. Juhlin myös syntymäpäivääni ja neljännesvuosisadan saavuttamista. Saavutuksia koki blogikin, kun 10 vuotta bloggaamista tuli täyteen. Harjoitteluni loppui elokuun viimeisellä viikolla, ja vaikka lähtötunnelma olikin haikea, ehdin onneksi pitää muutaman lomapäivän ennen kuin opiskeluarkeni taas alkoi. Ensimmäisenä lomapäivänä en laittanut herätystä ollenkaan ja heräsin vasta 12.30, joten vissiin lepo tuli tarpeeseen :D

 

 

Kuukauden biisi on Steel Cityn Kannattiko muuttaa yhteen. Kaija Koo lauloi Steel Cityssä ennen soolouraansa ja pääädyinpä päivänä eräänä kuuntelemaan Steel Cityn ainoan albumin. Hyvää, tanssijalan vipattamaan laittavaa tunnelmaa! Kannattiko muuttaa yhteen on lempibiisini levyltä. Miten voikin olla niin menevä biisi yhteiselämän katumuksista?