Helmikuun luetut 2022

Helmikuussa 2022 luin neljä kirjaa (267 sivua, 10 h 23 min), joista yksi oli spefiä, yksi non-fictionia, kaksi sarjakuvaa ja kaksi äänikirjaa.

Strömquist, Liv: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan 171 s. 

Ahonen, J.P.: Valomerkki (Villimpi Pohjola #4) 96 s. 

Riikonen, Matias: Matara 7 h 15 min [K]

Meresmaa, J.S.: Kenties tapan sinut vielä 3 h 8 min [K]

kotimaisia: 3

käännöskirjoja: 1

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 2

muualta: 2

Olen pitänyt Liv Strömquistin sarjakuvista kovasti, joten odotukseni uutta Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -albumia kohtaan olivat korkealla. Sarjakuva käsittelee rakkautta nyky-yhteiskunnassa. Miksi meidän on vaikea rakastua? Voiko rakkautta hallita? Mitä tekemistä kapitalismilla on rakkauden kanssa? Strömquistille tyypillisesti asioita käsitellään huumorilla ja useasta näkökulmasta. Vaikka teoksessa on ansionsa, valitettavasti hieman petyin tähän teokseen. Ehkä odotukseni olivat nousseet niin päätähuimaavan korkeiksi, eikä sarjakuva ei pystynyt ylettämään sellaisiin korkeuksiin. Mielestäni tässä oli myös hieman liikaa tekstiä omaan makuuni. Toki Strömquistin teoksissa on aina paljon tekstiä, mutta tämä on kuitenkin sarjakuva, jolloin kuvilla pitäisi olla yhtä lailla painoarvoa. Valituksesta huolimatta kirjan käsittelemät aiheet olivat mielenkiintoisia. En esimerkiksi ollut osannut ajatella, että miehelle ja naiselle hyväksytyt tavat ilmaista tunteita ovat kääntyneet historian saatossa päälaelleen. Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan tarjosi monenlaista mietittävää ja sulateltavaa pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Se on ehdottomasti Strömquistin teoksissa parasta! 

Helmikuussakin luin Villimpää Pohjolaa. Valomerkissä hahmokaartin opiskeluputken päässä alkaa näkyä valoa, tai ainakin gradun kirjoittaminen. Opiskelun ohella esimerkiksi podetaan vauvakuumetta ja kriiseillään parisuhteissa. Tämä oli ehkä inasen heikompi teos kuin edellinen osa Lapsus, josta pidin todella paljon, mutta ei tämäkään missään nimessä huono ollut. Hieman tosin häiritsi Rontin pelikirjaan liittyvä juoni. Rontti nyt muutenkin muistuttaa todella paljon How I met your motherin Barneyta, ja pelikirja oli niin selkeä viittaus sarjaan, että en jaksa uskoa sen päätyneen sarjakuvaan vahingossa. 

Matias Riikosen Mataran bongasin alun perin Siiri Enorannan Instagramista, jossa sitä suositeltiin. Kiinnostuin heti, kun kirjaa kuvattiin kertomukseksi poikien välisestä väkivallasta ja hellyydestä. Ensimmäisestä teemasta on kirjoitettu paljon, mutta toisesta teemasta en muista lukeneeni kovinkaan paljoa, joten päätin ottaa äänikirjan kuunteluun. Matara kertoo pojista, jotka viettävät kesää opistolla. Päivät he viettävät metsässä, jonne he ovat rakentaneet antiikin Roomasta inspiroituneet Mataran kaupungin, jota hallitsevat lakanaviittaiset senaattorit. Kirjan keskiössä ovat nimettömäksi jääneet veljekset, jotka toimivat kaupungin tiedustelijoina. Eräänä päivänä he törmäävät viholliskaupungin leiriin, ja mataralaiset alkavat valmistautua sotaan. Sota on osa leikkiä, mutta samaan aikaan totisinta totta. Kun kerran saa puumiekasta, on kuollut, eikä saa enää koskaan palata Mataraan. Matara muistutti minua kovasti omista lapsuuden leikeistäni (vaikka niissä olikin vähemmän väkivaltaa :D), mikä ihastutti minua kirjassa heti. Leikin ja todellisuuden raja on kiehtova. Matarassa kaikki on totta. Valtiolla on pitkä historia, säännöt ja arvoasemat ovat tarkkoja ja sota on todellista, mutta illan tullen pojat palaavat opistolle ja ovat jälleen pelkkiä tavallisia (esi-)teini-ikäisiä poikia. Haavoittumisesta ja tappamisesta puhutaan paljon, mutta sekin on suurimmaksi osaksi symboliikkaa, eikä varsinaista väkivaltaa oikeastaan tapahdu. Matara muistutti minua Kärpästen herrasta, vaikka Mataran kuvaama väkivalta olikin siihen verrattuna erilaista, symbolisempaa. Kirjoja yhdisti sekin, että poikien elämää tarinan ulkopuolella kuvattiin hyvin vähän. Matarassa "ulkopuolelle viittaaminen" on ehdottomasti kiellettyä, joten poikien perhe-elämästä ja arjesta poissa opistolta puhuttiin hyvin vähän. Jopa opistosta itsessään puhuttiin hyvin vähän. En oikeastaan edes tiedä, mitä aikaa kirjassa elettiin. Kirja keskittyy nimensä mukaan Mataraan, ja lähes kaikki muu jää ulkopuolelle. En oikein tiedä, mitä ajattelin tästä ratkaisusta. Se on kirjan kontekstissa looginen, mutta sen vuoksi jotkut asiat jäivät hieman epäselviksi. Kirjassa ihastutti teemojen lisäksi myös Riikosen käyttämä kieli. Oli ihana kuunnella voimakasta ja yksityiskohtaista luontokuvausta! Matara on kirja, joka jää varmasti mieleen. 

J.S. Meresmaan uusin romaani Kenties tapan sinut vielä kertoo e-urheilijaksi tähtäävästä Aleksista, joka tapaa jäätelöbaarissa tytön, joka paljastuukin vampyyriksi. Aleksin suureksi yllätykseksi Noraksi esittäytynyt vampyyri ei tapakaan häntä, ja on vielä kaiken lisäksi kiinnostunut tietokonepeleistä. Aleksin ja Noran välille syntyy ystävyys, mutta pian Aleksi saa huomata, että kaikki vampyrit eivät tosiaankaan yhtä uteliaan ystävällisiä ihmisiä kohtaan kuin Nora. Vampyyrit eivät ole myyttisistä olennoista suosikkejani (sanoo hän, joka kirjoitti lähes 400 liuskan romaanikässärin vampyyreista...), mutta Meresmaahan voi luottaa: Kenties tapan sinut vielä on varsin viihdyttävä kirja! Teoksen vampyyrimyytissä on kivasti sekoitettu vanhaa ja uutta, ja kliseiden sijaan tarina on virkistävän erilainen. Hahmotkin ovat sympaattisia. Aleksi on mukavan fiksu ja jalat maassa oleva päähenkilö, ja Norakin on inhimillinen ja kiinnostava, vaikka hän olisi voinut lipsahtaa pelkän persoonattoman ihailun kohteen puolelle. Meresmaan käyttämä kieli oli myös luontevaa, vaikka monesti vähän vierastan (jostain syystä erityisesti nuortenkirjoissa) puhekielisyyttä. Hieman tosin jäin miettimään, oliko kaikki lyhenteet pakko avata. Luulen, että kirjan kohderyhmä tietää kyllä, mitä tarkoittaa esimerkiksi irl...Kirjan suurin ongelma on sen lyhyys. Vaikka tarina on ehjä, eikä se cliffhangerista huolimatta tunnu loppuvan pahasti kesken, silti tuntui, että pääsin vasta vauhtiin, kun kirja jo loppui. Olisin halunnut kuulla paljon enemmän Noran ja Kasparin menneisyydestä, muista nykyajan vampyyreistä, Aleksin opinnoista ja arjesta. Toivottavasti tälle saadaan jatkoa! 

*********

Helmikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

7. Kirja kertoo ystävyydestä: Valomerkki

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen: Matara

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022: Kenties tapan sinut vielä

Olen ollut koko helmikuun blogissa hiljainen, mutta se johtuu lähinnä siitä, että tämä helmikuu oli yhtä syvää stressirotkoa. Oli kauheasti hommia niin opintojen kuin erilaisten järjestönakkien parissa, ja vaikka esimerkiksi kävin alkukuusta kotona ja loppukuusta viihdytin hiihtolomalaisia, helmikuusta muistan lähinnä sen, miten paljon tehtävää oli, on itse asiassa edelleen, ja miten paljon kaikki kasaantuvat ja tekemättömät tehtävät stressaavat. Kun yhtälöön lisää vielä esimerkiksi harjoitteluhaun ja viikonloppujen käyttämisen pelkästään opiskeluihin lepäämisen sijaan, alkaa räjähdysherkkä paketti olla valmis. Pahinta on, että sama tahti tulee jatkumaan vielä maaliskuun puolellekin ainakin nyt muutaman viikon ajan. Oma jaksaminen on tällä hetkellä vähän kortilla, ja se harmittaa, koska on paljon kivoja juttuja, joita haluaisin tehdä, lukea ja kirjoittaa nyt etunenässä, mutta kumpikaan ei oikein tällä hetkellä vedä puoleensa, päivän opiskelujen (tai niiden välttelyn) olen jaksanut lähinnä katsoa jotain sarjoja (viime aikojen katsottuja ovat The Office ja Unorthodox). Voi olla, että olen vielä maaliskuussakin blogissa vähän hiljainen, vaikka postausideoita kyllä olisi. Ehkä maaliskuussa saan kiivettyä täältä suosta ainakin jossain määrin pois, kun saan kurssitöitä valmiiksi ja vapaa-ajan vastuuhommia rullaamaan omalla painollaan. Ehkä motivaatio tehdä kivoja asioita (kuten lukea!) palailee pikkuhiljaa. Ainakin kevään toinen periodi on näillä näkymin suurimmaksi osaksi lähiopetusta, ja tällä viikolla on ensimmäiset kuoroharjoituksetkin sitten maaliskuun 2020! Mennään kivojen juttujen voimalla eteenpäin. 

Kuukauden biisi on Swimming musikaalista tick, tick...boom! Kyseessä on Rentin luojan Jonathan Larsonin omaelämäkerrallinen musikaali, josta tehtiin elokuvaversio viime vuoden lopussa. Olen useampana vuonna tipahtanut alkuvuodesta Rent-kuoppaan, ja vaikka sen tänä vuonna vältinkin, Jonathan Larsonilta on näköjään mahdotonta välttyä :D Katsoin elokuvan tammikuussa, ja helmikuussa olen kuunnellut lähinnä sen soundtrackia. Vaikka tykkäänkin Rentistä (olkoonkin, että se ei ole mikään lempparini), tick, tick...boom! on mielestäni parempi niin musiikillisesti kuin tarinallisestikin. Olisin voinut laittaa tähän lähes minkä tahansa biisin elokuvasta! Elokuva teki minusta itkuisen mytyn, ja sen pääsiäismunat ja cameot saivat minut itkemään vielä enemmän. Suosittelen erittäin lämpimästi! 

Mainiota maaliskuusta!