Maaliskuun luetut 2022

Maaliskuussa 2022 luin kolme kirjaa (473 sivua, 6 h 55 min), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuva ja yksi äänikirja.

Salama, Annukka: Ripley – Nopea yhteys 6 h 55 min [K]

Garber, Stephanie: Valenda (Caraval #2) 377 s. 

Ahonen, J.P.: Irtiotto (Villimpi Pohjola #5) 96 s.

kotimaisia: 2

käännöskirjoja: 1

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 2

muualta: 1

Luettuani Annukka Salaman Faunoidit-trilogian uudestaan keväällä 2020, kirjoitin blogiin seuraavasti: "Näistäkin moitteista huolimatta tämä osa kruunaa sarjan hienosti, ja on eräs parhaista YA-sarjoista, joita Suomessa on 2010-luvulla julkaistu. Harmittaa, että Salama on tämän jälkeen melko lailla kadonnut julkisuudesta (tai ei ole ainakaan minun somekuplaani eksynyt), varsinkin, kun hän tuolloin lupaili kirjoittavansa jotain uutta Faunoidien maailmaan liittyen. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, josko hän palaisi ryminällä takaisin jonain päivänä! Jos Salamalta joskus ilmestyy uusi kirja, olen heti kieli pitkällä sitä odottamassa." Ja kahden vuoden kuluttua odotukseni sitten palkittiin, kun Ripley – Nopea yhteys ilmestyi! Täytyy tosin tunnustaa, että kun kuulin, että kirja keskittyy peliaiheeseen, en ollut erityisen innostunut, pelaaminen kun ei kiinnosta sitten yhtään. Päätin kuitenkin luottaa siihen, ett Salaman kirja on hyvä, ja kuuntelin kirjan äänikirjana. Se oli hyvä päätös! Ripley kertoo lukioikäisestä Islasta, jolle pelaaminen on elämän tärkein asia. Isla on tutustunut netissä kivaan tyyppiin, joka käyttää nimeä Damien, Isla on Ripley. Isla ei Damienin pyynnöistä huolimatta halua tavata tätä livenä, ettei joutuisi pettymään. Reaalimaailmassa Isla puolestaan törmää ärsyttävään, mutta äärimmäisen kuumaan Antoniin, jolla on synkkiä salaisuuksia. Siihen nähden, että pelaaminen ei kiinnosta enkä edes tiedä aiheesta mitään, kirja oli todella vetävä ja viihdyttävä! Salaman huumori oli mahtavaa Faunoideissakin, niin tässäkin, joskin sitä olisi saanut olla puolestani vähän lisääkin. Juoni oli koukuttava ja kiinnostava (vaikka arvasinkin Damienin henkilöllisyyden hyvin nopeasti ja turhannuuin, kun Isla ei vaan tajua). Pidin kirjassa erittäin paljon myös romanssista, varsinkin, kun se vaikutti todella tasa-arvoiselta, eikä siinä ollut Faunoidien vähän kiusallisia alfaurosmeininkejä. Oli myös erittäin ihanaa ja tärkeää, että nuoren naisen seksuaalisuutta suhtauduttiin luonnollisena asiana, eikä sitä nolosteltu tai pyritty kontrolloimaan! Tällainen representaatio on YA-kirjallisuudessa erittäin tärkeää. Tärkeää oli sekin, että kirjassa nostettiin esiin naisten pelimaailmassa kokema häirintä, eikä sitä painettu villaisella. Ihan täydellinen tämä kirja ei kuitenkaan ollut. Esimerkiksi lopun väärinkäsitysjuoni oli vähän ärsyttävä, tuntui, että ongelmia yritettiin saada esiin väkisin ja ne ratkesivat lähes saman tien. Monet sivuhahmot, kuten Islan koulukaverit, jäivät myös melkoisen ohuiksi. (Tosin oli kivaa, että Islalla oli (tyttö)kavereita, eikä ystävyydessä ollut kilpailuasetelmia! Pelkäsin nimittäin alussa, että Isla olisi syvästi inhoamani not like other girls -hahmo, mutta onneksi hän oli paljon enemmän. Not like other girls -ilmiökin kuitenkin tunnistettiin kirjassa, ja asiaa käsiteltiin mielestäni hyvin.) Täytyy myöntää sekin, että Faunoidien konsepti oli kiinnostavampi kuin reaalimaailman sijoittuva "gaming-romaani", vaikka teos yllättävän kiinnostava olikin. Summa summarum, pidin tästäkin kirjasta kovasti ja toistan toiveeni siitä, että Salamalta saataisiin lukea mahdollisimman pian jotain uutta! 

Ennen joulua luin Caravalin, joka ei ollut mikään maailmaa mullistava kirja, mutta ihan hyvää hömppää, jolla sai aivot narikkaan. Jatko-osa Valendaa aloitin jo joululomalla, mutta siinä missä Caravalin luin parissa viikossa, Valendan kanssa junnasin useamman kuukauden. Valenda alkaa suurin piirtein siitä, mihin Caraval päättyi, ja tällä kertaa tapahtumia seurataan Scarlettin pikkusisaren Tellan näkökulmasta. Caraval on voitettu, ja peliseurue suuntaa seuraavaksi maan pääkaupunkiin Valendaan, jossa järjestetään uusi peli. Tella on kirjoitellut nimettömän ystävän kanssa pitkään, ja tämä on luvannut auttaa Tellaa löytämään siskosten kauan sitten kadonneen äidin. Palkaksi ystävä vaatii Legendin oikean nimen. Tella lähtee mukaan Caravaliin, mutta saa huomata, että vaikka hän on nähnyt pelin kulissit, hän ei voi siltikään luottaa mihinkään. Hän tajuaa pian olevansa sekä kuolemanvaarassa että kuolettavan rakastanut. Caravalkaan ei ollut mikään uusi suosikkikirjani, mutta Valenda vielä vähämmän. Ihan vauhdikas ja kevyt seikkailu tämäkin oli, mutta tuntui monessa kohdassa vanhan toistolta. Scarlett oli melkoisen rasittava (eikä mitenkään hyvällä tavalla) hahmo, mutta Tella lähinnä tylsä. Voi olla, että olen liian vanha tuollaisille "olen nainen, mutta ajattelen ja toimin itsenäisesti" -hahmoille, ja kaipaan enemmän syvyyttä ja sävyjä, tai sitten kyseessä oli vain kehnosti kirjoitettu hahmo. Toisaalta Scarlettkin käyttäytyi tässä useamman kerran aivan ääliömäisesti, ja varsinkin edellisen osan romanssin kehittely oli melko olematonta, ja lopun paljastus oli sen takia mielestäni niin typerä, että löin päätäni seinään. (Pään lyömistä seinään aiheutti sekin, että erään hahmon nimi oli Paradise Kadotettu. Alkukielinen nimi Paradise the Lost on sekin mielestäni melkoisen typerä, että tässä kohdassa ei voi syyttää pelkästään suomentajaa. Silti vaikeroin joka ikinen kerta, kun nimi tuli esiin.) Juonikin tuntui sekavammalta kuin edellisessä osassa, tosin se saattoi johtua siitäkin, että luin kirjaa niin pitkään ja melko lyhyitä pätkiä kerrallaan. Pidin kyllä edelleen tarinan ja maailman estetiikasta ja magiasta, ja oli helpottavaa, että Garber oli hieman rauhoittunut överikuvailuissa ja naurettavissa vertauksissa (vaikka ei niistä kokonaan oltu päästy). Viimeisenkin osan aion kyllä lukea, sillä vaikka en kauhean syvästi hahmoihin olekaan kiintynyt, täytyyhän minun saada tietää, miten Dragnan siskosten tarina päättyy.

Maaliskuussa oli vuoro Villimpi Pohjola -sarjakuvan (toistaiseksi?) viimeisen osan, Irtioton. Kaveriporukka alkaa pikku hiljaa valmistua (kenties jopa Otto!) ja siirtyä oikeasti aikuiseen elämään. Esimerkiksi Anna ja Rontti elävät lapsiperhearkea, Ukko ja Muusa puolestaan tuskailevat lapsettomuuden kanssa. Sävy on tummempi kuin aikaisimmissa osissa, mutta ehkä se on ymmärrettävää, kun hahmot siirtyvät huolettomista opiskeluajoista aikuisuuteen. Edelleen naurahtelin ja samaistuin (erityisesti saalistavaan sänkyyn ja gradulle nauraville opettajille), ja toisaalta huomasin kiintyneeni hahmoihin niin kovasti, että heidän vastoinkäymisensä toivat melkein kyyneleet silmiin. Viimeisen sivun käänteen jälkeen oloni oli paitsi innostunut, myös hieman huolestunut. Eihän tämä jää tähän? Kai jatkoa tulee vielä?? (Olenko muuten ainoa, jota häiritsee suunnattomasti se, että Anni näyttää noin viisivuotiaalta, vaikka hahmon pitäisi olla taaperoikäinen?) 

*********

Maaliskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua: Valenda

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä: Ripley – Nopea yhteys

Maaliskuu oli kokonaisuudessaan kyllä aivan hirveä: jatkuva kiire, deadlinet, työhaastattelut ja kieltävät vastaukset, kasaantuva stressi, tuhat ja yksi juoksevaa asiaa. Karmean kuukauden oikein kruunasi korona-altistuminen. Vaikka olin oireeton, minun piti kaiken varalta perua yksi viikonloppureissu, johon olisi sisältynyt monen muun mukavan asian lisäksi J. Karjalaisen keikka. Harmitti aivan älyttömästi, kun pitikin jäädä kotiin kirjoittamaan esseetä, ja jotenkin kaikki kuukaden paineet purkautuivat pienessä perjantai-illan huutoitkusessiossa (sori naapurit). Kyllä maaliskuussa taisi olla jotain kivojakin hetkiä, mutta rehellisesti sanottuna en oikein edes muista, mitä muuta maaliskuussa oli kuin kauhea stressi koko ajan. No, ainakin kuorotoiminta käynnistyi melkein tasan kahden vuoden tauon jälkeen, se oli ihanaa! Kiireen huomaa siitäkin, että luin ainoastaan yhden fyysisen kirjan, jossa on yli sata sivua, jotenkin lukemiseen ei vain kaiken pyörityksen keskellä ole ollut energiaa. Huhtikuun pitäisi onneksi olla ainakin vähän helpompi, jopa tämän lukuvuoden opiskelut ovat pian paketissa! Kohta on pääsiäislomakin! Suunnitelmissani on parkkeerata itseni neljäksi päiväksi sohvalle kirjan kanssa, enkä aio liikauttaa lihastakaan. Tulee niin tarpeeseen <3

Kuukauden biisi on Hectorin Ota yhteyttä apinaan. Olen viime aikoina kuunnellut jonkin verran Hectoria ja ihastunut erityisesti Varjot ja lakanat -albumiin, jota maaliskuussa tuli soitettua melkoisesti. Olisin voinut valita levyltä melkein minkä tahansa biisin tähän, mutta menevä ja dystooppinen Ota yhteyttä apinaan sai tällä kertaa sen kunnian. Siinä ei ehkä ole samanlaista surumielistä särkyvyyttä kuin monissa muissa albumin kappaleissa, mutta pidän sen tarinasta.