tiistai 8. marraskuuta 2022

Lokakuun luetut 2022

Lokakuussa 2022 luin kaksi kirjaa (63 sivua, 8 h 44 min), joista yksi oli äänikirja ja yksi näytelmä.

Canth, Minna: Työmiehen vaimo 63 s. (e-kirja)
Antell, Ann-Christin: Puuvillatehtaan varjossa (Puuvillatehdas #1) 8 h 44 min [K]

kotimaisia: 2
käännöskirjoja: 0
omasta hyllystä: 0
kirjastosta: 0
muualta: 2

Aina, kun luen Minna Canthia, sanon, että pitäisi lukea Minna Canthia enemmänkin. Edellisestä kerrasta ehtikin kulua kaksi vuotta, mutta parempi myöhään. Tällä kertaa luin näytelmän Työmiehen vaimo, joka kritisoi naisen asemaa 1800-luvun lopun yhteiskunnassa. Pääosassa on nuori Johanna, joka on mennyt naimisiin työmies Riston kanssa. Avioliitto osoittautuu kuitenkin nopeasti virheeksi: Risto juo kaikki Johannan rahat, eikä itse pane tikkua ristiin rahojen hankkimiseen takaisin. Pakkaa sekoittamaan tulee vielä Riston vanha heila, romanityttö Kerttu, Homssantuuksikin kutsuttu, jolloin Johanna-paran hermot alkavat olla koetuksella. Työmiehen vaimo oli vaikuttava lukukokemus, joka suututti ja turhautti todella paljon. Vaikka tasa-arvo on kehittynyt Canthin ajoista, valmista ei ole tullut vieläkään, ja siksi teos on ajankohtainen yhä edelleen. Naisen ja miehen epätasa-arvoinen asema näkyy edelleen esimerkiksi raha-asioissa, vaikka miehellä ei enää olekaan samalla tavalla yksinvaltaa vaimonsa omaisuuteen. Parisuhdeväkivalta voi olla myös taloudellista. Uhrin syyllistäminen kuulosti myös tutulta: samalla tavalla edelleen uhrin kokemuksia vähätellään ja vääristellään, varsinkin, jos uhri sattuu olemaan nainen. Mies pääsee yhä edelleen kuin koira veräjästä, ja naiset jäävät kärsimään. Lukemisen jälkeen olo oli melkoisen toivoton ja onneton, Canth kyllä onnistui jättämään lähtemättömän vaikutuksen hienolla teoksellaan. Mitä Minna sanoisi, jos tietäisi, että tasa-arvo ei ole vielä 200 vuoden päästäkään valmis? Ihan täysiä pisteitä kirja ei kuitenkaan minulta saa. Hahmot olivat hyvin mustavalkoisia (eteenkin jopa pyhimysmäinen Johanna). Tämä toki saattaisi korjaantua, jos teoksen näkisi näyttämöllä! (Jyväskylän kaupunginteatterissa menee itse asiassa tällä hetkellä teokseen pohjautuva musikaali Suruttomat! Sen haluaisin kovasti mennä katsomaan, jos tilaisuus tulee.) Lisäksi romaneihin kohdistuvaa kasuaalia rasismia oli tuskallista lukea, mutta toisaalta en odottanutkaan 1800-luvun teokselta kovin hyvää representaatiota. Toistan kuitenkin edelleen jo alussa todetun: Minna Canthia pitäisi lukea lisää! 

Puuvillatehtaan varjossa -kirjaan olen törmännyt useaan otteeseen Goodreadsissa ja kirjasomeissa, ja 1800-luvun lopun Turkuun sijoittuva historiallinen viihderomaani alkoi väkisinkin kiinnostella. Teoksen päähenkilönä on nuorena leskeksi jäänyt Jenny, joka on muuttanut takaisin lapsuudenkotiinsa Katariinan pappilaan. Jenny on toimelias ja reipas nainen, joka on mukana monenlaisessa toiminnassa rouvainyhdistyksen kautta. Työläisten ja köyhälistön olojen parantaminen ja sivistäminen ovat erittäin lähellä hänen sydäntään. Jenny ei varsinaisesti kaipaa uutta aviomiestä rinnalleen, mutta puuvillatehtailija Barkerin poika Fredrik kaikessa tympeydessään ja epäystävällisyydessään alkaa vetää häntä puoleensa. Kiinnostavia kosiskelijoita riittää: esimerkiksi uudistushenkinen fennomaani Kosti Vanhanen ilmaisee hyvin voimakkaan kiinnostuksensa Jennyyn. Kyseessä on hyvin perinteinen romanttinen viihdekirja historiallisessa miljöössä. Edes ennalta-arvattavuus ei haitannut, koska genren tarkoitus ei ehkä olekaan jännittää juonenkäänteitä vaan tarjota eskapismia. Siinä myös onnistutaan. Parasta kirjassa oli miljöö. Siinä liikutaan minulle tutuilla nurkilla, ja onkin hauska bongailla tuttuja paikkoja ja paikantaa sitä kautta, missä henkilöt liikkuivat. Sen sijaan kirjoitustyyli oli monessa kohdassa hyvin kömpelöä, ja äänikirja jotenkin erityisesti korosti tätä.  Vaikka kyseessä olisi kevyt viihdekirja, ei se mielestäni ole mikään syy olla katsomatta kielellisten kömpelyyksien ohitse.(Äänikirjassa tökki myös Turun murre. Vaikka kyseinen murre ei ole lähelläkään omaa murrettani, olen kuullut sitä sen verran paljon, että osaan sanoa, että äänikirjan lukijan suussa murre vääntyi jotenkin teennäiseksi ja väärältä kuulostavaksi.) Aion kuitenkin jatkaa trilogian parissa, sen verran kivaa ja sujuvaa tämän ensimmäisenkin osan kuuntelu oli. 




*********

Lokakuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija: Puuvillatehtaan perijä
17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua: Työmiehen vaimo

Lokakuussa jatkui jo koko syksyltä tuttu teema, eli kauhea kiire ja stressi. Opiskelut ja muut vastuutehtävät ovat tarjonneet melkoisesti työtä, ja välillä on ollut hankalaa löytää hetkiä rauhoittua ja levätä. Kiire ja stressi näkyy myös kuukauden luetuissa kirjoissa: Työmiehen vaimoa luin e-kirjana käydessäni yliopistolla syömässä, ja Puuvillatehtaan varjossa eteni pakollisten kotitöiden taustalla äänikirjana. Kesken olevat paperikirjat eivät edenneet kuukauden aikana juurikaan. 

Kaikesta kiireestä huolimatta lokukuussa oli hyviäkin hetkiä. Parhaiten mieleen jäi ehdottomasti eräs viikonloppu, jolloin ystäväni tuli luokseni käymään ja menimme käymään yhdessä Scandinavian music groupin keikalla. Olin ollut Smg:n keikalla viimeksi vuonna 2018, joten keikalle oli ihanaa päästä. (Ylipäätään korona-ajan jälkeen on ihanaa käydä livekeikalla!) Onnistuimme pääsemään eturiviin, ja keikka tarjosi kokovartalokylmiksiä ja pieniä itkuja (varsinkin Kukaan ei ole virheetön uudelta albumilta osui hyvin syvälle ja kosketti). Keikan jälkeisenä päivänä kävimme yhdessä kahvilla ja taidemuseossa. Viikonlopun kruunasi vielä toisen ystävän kanssa tehty, jo perinteinen ruskaretki kansallispuistoon. Oli aivan ihana syksyinen päivä, aurinko paistoi ja ruskan värit hehkuivat. Tuollaiset hetket auttavat jaksamaan. Lokakuuhun iloa toivat myös kirjamessut: tänäkin vuonna pääsin vierailemaan sekä Turun että Helsingin messuilla. Jälkimmäisistä on tulossa oma postauksensa vähän myöhemmin. 


Kuukauden biisi on Hectorin Kissojen yö. Kuuntelin Hectoria todella paljon viime talvena ja keväänä ja syksyn tullen olen palannut hänen tuotantonsa pariin. Viime aikoina minua on puhutellut erityisesti tämä coverversio Al Stewartin Year of the cat -biisistä. Alkuperäinenkin biisi on tuttu, mutta jotenkin Hectorin versio puhuttelee enemmän. Sanat ovat ehkä toivottomammat ja pateettisemmat kuin alkuperäisessä (toisaalta tällä levyllä sanoitukset ovat muutenkin melkoisen pateetttisia, esimerkiksi Tuulisina öinä), mutta hienot joka tapauksessa. Ja kissojen yö, mikä mielikuvitusta kutkuttava sanapari! 

Tsemppiä marraskuuhun! Kyllä tästä tänäkin vuonna selvitään, eikö niin? 

2 kommenttia:

  1. Muistan niin elävästi tuon opiskeluvaiheen, kun ei jaksanut enää juuri lukea mitään muuta koulutehtävien jälkeen. Ihan kamalaa! No, valmistumisen jälkeen onkin tullut luettua senkin edestä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi sentään on äänikirjat (ja koska en omista esimerkiksi tiskikonetta, tarvitsen tiskausseuraa useamman kerran viikossa :D)! Tosin välillä on niin väsyksissä, että jotain keskittymistä vaativaa äänikirjaakaan ei jaksa kuunnella.

      Poista

Sano sanottavasi, mutta älä räyhää. Tarkistan kommentit ja julkaisen vain asialliset :)