maanantai 17. lokakuuta 2022

Syyskuun luetut 2022

Syyskuussa 2022 luin viisi kirjaa (722 sivua, 12 h 5 min), joista kaksi oli spefiä, kaksi sarjakuvaa, kaksi äänikirjaa ja yksi uusinta.

Kukkonen, Janne: Jumalten hauta (Voro #3) 463 s. 
Jansson, Tove: Kunniallinen petkuttaja 5 h 11 min [K]
Koivisto, Tarmo: Kiinalainen juttu (Mämmilä #5) 72 s. 
Lewis, C. S.: Prinssi Kaspian (Narnia #2) 187 s. [U]
Venho, Johanna: Syyskirja 6 h 55 min [K]

kotimaisia: 4
käännöskirjoja: 1
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 2
muualta: 2

Janne Kukkosen Voro-sarjakuvan viimeinen osa Jumalten hauta oli hyvin odotettu kirja. Eeppisen fantasiatrilogian päätös on yli 400-sivuisena melkoinen järkäle, eteenkin edellisiin osiin verrattuna. Eeppiset on toki tarinan mittasuhteetkin: koko maailman kohtalo lepää pikkuisen Lilja-voron harteilla. Hän onnistuu tekemään sopimuksen Kuoleman kanssa ja pääsee nousemaan takaisin elävien joukkoon sillä ehdolla, että hän surmaa voittamatonta armeijaa johtavan Ithiel-jumalan. Isoimpia ongelma kirjan parissa oli se, että olin lukenut edellisen osan keväällä 2019, ja sarjan avaavan Kolmen kuninkaan aarteen lukemisesta oli kulunut jo kuusi (!) vuotta. Oli siis hyvin vaikea päästä tarinaan mukaan, kun muistikuvat tapahtumista olivat hyvin hämärät. Tämä ei tietenkään ollut kirjan vika, mutta vaikutti vahvasti lukukokemukseen. Sen sijaan kirjan massiivisuus tuntui välillä turhalta. Vaikka tähän genreen kuuluu eeppisyys, olisi tässä useammalle kohdalle voinut näyttää vähän saksia. Emotionaalinen latauskin jäi vähän laimeaksi. Liljan menneisyydestä paljastuu järisyttäviä asioita, eikä nykyhetkessäkään ole helppoa, mutta tunteille ei anneta niin paljoa painoarvoa kuin olisin toivonut. Näistä moitteista huolimatta viihdyin kirjan parissa. Vaikka tarina nojaa voimakkaasti ennalta-arvattaviin fantasiagenren juonikuvioihin, onnistuu se silti yllättämään: asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin ensiksi voisi ajatella. Liljaan ja Seamusiin on myös sarjan aikana ehtinyt kiintyä voimakkaasti, ja heidän edesottamuksiaan seuraa mielellään. Tässäkin osassa ihastelin Kukkosen toisaalta yksinkertaista mutta toisaalta jopa elokuvallisen näyttävää piirrustustyyliä. On hienoa, että tämän luokan fantasiasarjakuvaa julkaistaan Suomessa, vaikka loppuhuipennus ei täysin mieleeni ollutkaan. 

Viime kuussa luetun Haru, eräs saari -kirjan jälkeen jäi nälkä lukea lisää Janssonia, joten otin kuunteluun Kunniallisen petkuttajan äänikirjana. Kunniallinen petkuttaja sijoittuu pieneen merenrantakylään. Kaupan yläkerrassa asuva Katri välittää ainoastaan hieman yksinkertaisesta veljestään Matsista. Kylän lapset haukkuvat Katria noidaksi, ja aikuisetkin karsastavat suuren koiransa kanssa liikkuvaa, hiljaista, älykästä ja tylyä naista. Kanitaloksi kutsutussa perintökartanossa asuu taidemaalari Anna Aemelin, joka ei osaa sanoa ihmisille vastaan. Osittain sattumalta, osittain oman lujan päättäväisyytensä ohjaamana Katri keplottelee itsensä ja veljensä asumaan Annan luo Kanitaloon. Kiltin ja sopeutuvan Annan ja terävän ja tiukan Katrin yhteiselo ei suju ilman yhteentörmäyksiä, mutta erimielisyyksistä huolimatta he alkavat oppia asioita toisiltaan. Kunniallinen petkuttaja on ehdottomasti eräitä parhaita vuoden aikana luettuja kirjoja! Anna ja Katri ovat molemmat hyvin erilaisia henkilöitä. Kumpikaan ei ole ihmisenä ehkä erityisen miellyttävä, mutta molempien mielenliikkeet on kuvattu uskottavasti, ja on helppoa ymmärtää, miksi he toimivat kuten toimivat. Kirjan suurimmat tapahtumat ja muutokset tapahtuvat tunnetasolla, ja päältä päin voisikin näyttää, että teoksessa ei tapahdu mitään. Teos kuitenkin pitää lukijaansa tiukasti otteessaan loppuun asti. 
Erityismaininta Tytti Paavolaiselle, joka lukee äänikirjan: hänen luentansa ihastutti suuresti! 
(Kävi myös ilmi, että hän on lukenut Oudon vieraan Muumitalossa äänikirjaksi! Olen jo vuosia miettinyt, että olenko vain kuvitellut kuunnelleeni teosta äänikirjana joskus lapsena, mutta Bookbeatissa seikkaillessani sain varmistuksen sille, että kyseessä ei ole valemuisto, vaan oikeasti Paavolaisen lukema äänikirja!)  

Mämmilä-sarjan viimeistä (vai viimeisintä?) osaa Kiinalainen juttu ei löytynyt enää kotikodin hyllystä, joten lainasin sen kirjastosta. Tarina jatkuu jälleen siitä, mihin edellinen osa jäi. Kansainväliset tuulet puhaltavat jälleen Mämmilän kylään, sillä tällä kertaa Roboprogin toiminnasta ovat kiinnostuneet kiinalaiset yrittäjät. Seuraa melkoisen vauhdikasta pyöritystä, johon mahtuu osakekauppaa, epäilyttäviä yrityskuvioita, perhesuhteita ja vanhoja heiloja. Tarina toimi ihan hyvin, vaikka vauhti olikin melkoisen hengästyttävä. Kuitenkin tässä osassa oli niin paljon misogyniaa, rasismia ja muita vastaavia herkkuja, että lukeminen oli melkoisen kiusallista. Viimeisen sivun ajatteleminenkin saa kiemurtelemaan kiusaantuneisuudesta. 

Alkukesästä luin uudelleen Narnia-sarjan avaavan Velhon ja leijonan, ja syksyn tultua olikin sitten aika jatkaa sarjaa Prinssi Kaspianin parissa. Prinssi Kaspian alkaa hetkestä, jolloin sisarukset Peter, Susan, Edmund ja Lucy odottavat juna-asemalla lähtöä sisäoppilaitokseen, kun heidät nykäistään Narniaan. He huomaavat pian, että vaikka on kulunut vain vuosi siitä, kun he palasivat edelliseltä seikkailulta, Narniassa on kulunut tuhat vuotta. Heille selviää, että Narniaa hallitsee vääryydellä vallan anastanut kuningas Miraz, ja Narnian oikea kruununperillinen prinssi Kaspian on kutsunut heidät, muinaiset kuninkaat ja kuningattaret apuun. Muistelin, että en lapsena pitänyt tästä niin paljon kuin Velhosta ja leijonasta, joten yllätyin, miten hyvin tämän kanssa viihdyinkin! Kirjassa on paljon ihania, sympaattisia henkilöitä, kuten urhea hiiri Riipitsiip. Lisäksi on kiehtovaa lukea, miten Narnia on muuttunut Velhon ja leijonan tapahtumista: sadut ja mytologia ovat kiellettyjä, puhuvia eläimiä ei virallisen totuuden mukaan ole. Loppupuolen sotavalmistelut jäivät jonkin verran junnaamaan paikoilleen, mutta viimeinen luku oli kuitenkin kaunis ja hieno. Sukupuoliroolitkin olivat ärsyttävän vanhanaikaiset: Susan ja Lucy ovat poissa valokeilasta usean luvun ajan, kun pojat valmistautuvat sotaan. Vaikka se on ajankuvaa, se on silti ankeaa, tympeää ja tunkkaista! Viihdyttävinä lasten fantasiaseikkailuina nämä ovat kuitenkin edelleen toimivia, vaikka ajan hammas onkin niitä hieman nakertanut. Innolla odotan seuraavan osan lukemista, muistelen, että Kaspianin matka maailman ääriin on ollut suosikkiosiani koko sarjasta. Rakastan muuten tämän painoksen kantta, se on ihanan dramaattinen ja tyylikäs! 

Tove Jansson -teema jatkui seuraavankin äänikirjan parissa, kun kuuntelin Johanna Venhon Syyskirjan. Viime vuonna ilmestynyt teos on biofiktiota, fiktiivinen teos Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän viimeisistä yhteisistä päivistä Klovharun saaressa ennen kuin he jättävät saaren lopullisesti taakseen. Luopuminen on vaikeaa, mutta pakollista, ja Tove pohdiskelee elämäänsä ja historiaansa. Toisena näkökulmahahmona on nuori biologian opiskelija Maria, joka saapuu opiskeluiden varjolla Klovharun ympäristöön, toiveenaan tavata Tove ja kysyä häneltä sydäntään painavat kysymykset. Odotukseni olivat todella korkealla, mutta ne eivät oikein täyttyneet. Nautin kirjasta silloin, kun niissä oltiin ikään kuin Toven pään sisällä: silloin kirjassa oli paljon hyvää pohdintaa naiseudesta, taiteilijuudesta, rakkaudesta ja vanhuudesta. Kuitenkin nämäkin osuudet kompuroivat jonkin verran. Huomaa, että Venho on tehnyt todella paljon taustatyötä, mutta sen kääntöpuolena on se, että välillä kirja kuulostaa aivan non-fictionilta. Useamman kerran tuntui siltä, että olisin yhtäkkiä hypännyt kuuntelemaan esimerkiksi Tuula Karjalaisen Tee työtä ja rakasta -elämäkertaa. En erityisesti toivo tätä tunnetta fiktioltani! Kaikkea taustatyötä ei tarvitsisi välttämättä kaataa kirjaan... Tootin hahmo jäi hämmästyttävän etäiseksi ja kaukaiseksi hahmoksi, varsinkin, kun ottaa huomioon, kuinka voimakkaasti hän on läsnä teoksessa. Maria oli myös hieman haastava hahmo. Hänessä olisi ehkä ollut potentiaalia toimia kiinnostavana vastavoimana Tovelle, mutta stalkkerihenkinen meininki ei oikein jaksanut kiinnostaa. Potentiaalien käyttämättä jättäminen harmitti todella! Kirjan kieli toimi äänikirjamuodossa hyvin ja nautin sen luontokuvauksesta, mutta muuten tämä jäi melkoiseksi meh-kokemukseksi. 




*********

Syyskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan: Prinssi Kaspian (sopii myös kohtiin 11. Kirjan tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä, 21. Kirja liittyy lapsuuteesi ja 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa)

Syyskuussa alkoivat taas opinnot, ja kalenteri täyttyi tehokkaasti opiskelusta, erilaisista riennoista, kuoroharjoituksista ja kokouksista. Aloitin maisteriopinnot virallisesti, ja yhtäkkiä ja yllättäen minulla on graduaihekin! Aika tuntuu kyllä liukuvan käsistä melko tehokkaasti, yhtäkkiä on jo lokakuun puoliväli, vaikka syyslukukausi vasta alkoi. Lukeminen on taas ollut nihkeää, mutta ainakin editointi sujuu tällä hetkellä vallan mainiosti. 


Kuukauden biisi on Olavi Uusivirran Pupu. Kuuntelin Uusivirran uuden albumin Pieni kuolema pian sen ilmestymisen jälkeen, enkä kauheasti lämmennyt, mutta päätin antaa sille vielä yhden mahdollisuuden, ja toisella kuuntelukerralla se upposikin kuin kuuma veitsi voihin, enkä sitten hetkeen muuta kuunnellutkaan. Mielestäni parempi levy kuin edellinen Skorpioni, vaikka siitäkin pidin todella paljon! Pieni kuolema on sanoituksiltaan melkoisen synkkä albumi, Pupukin on surullinen tarina, mutta jotenkin tästä biisistä tulee kuitenkin hyvälle mielelle. Synkkyydestä huolimatta ei kuitenkaan vajota toivottomuuteen, mikä on ehkä ihan hyvä elämänasenne. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano sanottavasi, mutta älä räyhää. Tarkistan kommentit ja julkaisen vain asialliset :)